Eduard puolestansa on aivan toisenlaisen mielialan vallassa. Nukkumista
hän ajattelee niin vähän, ettei hänen mieleensä johdu edes riisuutua.
Hän suutelee tuhat kertaa asiakirjan jäljennöstä, Ottilian aralla
käsialallansa kirjoittamaa alkupuolta; loppuosaa hän tuskin uskaltaa
suudella, koska luulee katselevansa omaa käsialaansa. Jospa se olisi
aivan toinen asiakirja! sanoo hän hiljaa itsekseen, ja kuitenkin se on
hänelle näinkin mitä kaunein lupaus korkeimman toiveensa täyttymisestä.
Jäähän se hänen haltuunsa ja voihan hän yhä painaa sitä sydäntänsä
vasten, vaikka sitä onkin rumentamassa kolmannen henkilön allekirjoitus!
Vähenevä kuu kohoaa esiin metsän takaa. Leuto yö houkuttelee Eduardin
ulos; hän harhailee sinne tänne, hän on rauhattomin ja onnellisin
kaikista kuolevaisista. Hän vaeltaa halki puutarhain, jotka ovat
hänelle liian ahtaat; hän rientää vainiolle, joka käy hänelle liian
avaraksi. Linna tuntuu vetävän häntä puoleensa; hän on kohta Ottilian
ikkunain alla. Siellä hän istuutuu pengermän portaille. Kivimuurit ja
salvat, sanoo hän itsekseen, erottavat meitä nyt, mutta sydämiämme
ei erota mikään. Jos hän olisi tässä, edessäni, niin hän vaipuisi
syliini, minä hänen syliinsä, ja mitäpä tarvitsenkaan tämän varmuuden
lisäksi! Kaikki oli hiljaista hänen ympärillänsä, ei tuntunut
tuulenhenkäystäkään, oli niin hiljaista, että hän voi kuulla, kuinka
maankamaran alla uurastivat eläimet, joille päivä ja yö ovat yhtä.
Hän antautui kokonaan onnellisten unelmiensa valtaan ja nukahti
vihdoin heräämättä ennenkuin aurinko nousi ihanuudessansa hälventäen
varhaisimmat usvat.
Hän havaitsi olevansa ensimmäisenä valveilla koko kartanossa. Työmiehet
tuntuivat hänestä viipyvän liian kauan. He saapuivat; heitä näytti
olevan liian vähän, ja tehtäväksi määrätty päivätyö tuntui hänen
toivelmiinsa verrattuna liian vähäiseltä. Hän vaati enemmän työväkeä;
sitä luvattiin ja hankittiinkin päivän kuluessa. Mutta nekään eivät
riittäneet kyllin nopeasti suorittamaan hänen suunnitelmiansa. Työ ja
toiminta ei enää häntä ilahduta; kaiken tulee jo olla valmista, ja
ketä varten? Teiden tulee olla kunnossa, jotta Ottilia voi mukavasti
niitä astella, istuinten tulee olla paikoillansa, jotta Ottilia voi
levähtää. Uuden rakennuksen valmistumista hän myös kiirehtii minkä
voi: sen harjannostajaisten tulee tapahtua Ottilian syntymäpäivänä.
Eduardin mieli, samoinkuin hänen toimintansakin, on vailla kaikkea
määrää. Se tietoisuus, että hän rakastaa ja saa vastarakkautta, ajaa
häntä äärettömiin. Kuinka toisenlaisilta näyttävätkään hänestä kaikki
huoneet, koko ympäristö! Hän ei enää tunne itseänsä omassa talossansa.
Ottilian läsnäolo sulkee piiriinsä kaikki, hän on kokonaan siihen
vajonnut; mikään muu kuva ei nouse hänen mieleensä, mikään omatunto ei
hänelle puhu; kaikki se, mikä hänen luonnossansa on ollut kesytettyä,
murtautuu irrallensa, hänen koko olemuksensa tulvii kohti Ottiliaa.
Kapteeni havaitsee tuon intohimoisen hyörinän ja haluaa ehkäistä
murheellisia seurauksia. Kaikki nämä rakennelmat, joita nyt
yksipuolisen viehtymyksen voimasta ylenmääräisesti kiiruhdetaan, oli
hän suunnitellut rauhallista, ystävällistä yhteiselämää varten. Hän oli
toimittanut ulkotilan myydyksi, ensimmäinen maksuerä oli suoritettu,
ja Charlotta oli sopimuksen mukaisesti ottanut sen rahastoonsa. Hänen
täytyy kuitenkin heti ensimmäisen viikon aikana viljellä vakavuutta,
kärsivällisyyttä ja järjestystä enemmän kuin ennen, sillä jos toimitaan
hätäillen, ei menoerä riitä kauan.
Oli paljon aloitettu ja paljon oli tekemistä. Kuinka voikaan jättää
Charlottan yksin tätä kaikkea hoitamaan! He neuvottelevat ja sopivat
siitä, että suunnitelmanmukaisia töitä vapaaehtoisesti joudutetaan,
lainataan siihen tarkoitukseen rahoja, joiden takaisinsuorittamiseen
määrätään ulkotilan vielä maksamattomat erät. Se voitiin tehdä melkein
ilman vahinkoa luovuttamalla oikeuksia. Siten saatiin vapaammat
kädet, suoritettiin enemmän yhdellä kertaa, kun kaikki oli käynnissä
ja työväkeä riittävästi, ja päästiin varmasti ja pian asetettuihin
päämääriin. Eduard hyväksyi tuon mielellään, koska se soveltui hänen
aikeisiinsa.
Sydämensä syvyydessä Charlotta kuitenkin yhä pysyy entisissä
päätöksissään, ja miehekkäästi tukee häntä samanmielinen ystävä. Mutta
juuri senvuoksi heidän tuttavallisuutensa vain kasvaa. He keskustelevat
Eduardin intohimoisesta kiintymyksestä, neuvottelevat, mitä olisi
tehtävä. Charlotta kiinnittää Ottilian kiinteämmin itseensä, pitää
häntä tarkemmin silmällä, ja mitä paremmin hän on oppinut tuntemaan
oman sydämensä, sitä syvemmälle hän katsoo neidon sydämeen. Hän näkee
yhden ainoan pelastumismahdollisuuden: tyttö on toimitettava pois
talosta.
Nyt näyttää hänestä onnelliselta sallimukselta, että Luciana on
saanut koulukodissa osaksensa erinomaista kiitosta, sillä täti, siitä
tiedon saatuansa, haluaa nyt saada hänet lopullisesti luoksensa
ohjatakseen hänet hienoon maailmaan. Ottilia voi palata koulukotiin,
kapteeni lähtisi uuteen, edulliseen toimeensa, ja kaikki olisi kuten
muutamia kuukausia sitten, jopa sitä paremminkin. Oman suhteensa
Eduardiin Charlotta toivoi saavansa pian korjatuksi ja sommitteli
kaikki mielessään niin järkevästi, että hänessä yhä enemmän vakaantui
tämä harhakäsitys: aikaisempaan, ahtaampaan olotilaan voi palata,
väkivaltaisesti irralleen riistäytynyt on ahdistettavissa entiselleen.
Eduard tunsi kiusallisiksi ne esteet, joita hänen tiellensä
rakennettiin. Hän havaitsi sangen pian, että häntä ja Ottiliaa
pidettiin toisistansa erillä, että vaikeutettiin heidän kahdenkeskistä
juttelemistansa, vieläpä kohtaamistansakin. Tämän vuoksi harmistuneena
hän harmitteli monia muitakin asioita. Jos hän pääsi ohimennen Ottiliaa
puhuttelemaan, ei hän ainoastaan vakuuttanut häntä rakastavansa, vaan
esitti vielä puolisoonsa ja kapteeniin kohdistuvia valituksia. Hän ei
huomannut, että hänen oma kiivas kiirehtimisensä oli vähällä tyhjentää
rahaston, hän moitti katkerasti Charlottaa ja kapteenia siitä, että
he olivat toimineet vastoin ensimmäistä sopimusta, ja kumminkin oli
hän suostunut toiseen sopimukseen, vieläpä itse sen aiheuttanutkin ja
tehnyt välttämättömäksi.
Viha on puolueellinen, mutta rakkaus vieläkin puolueellisempi.
Ottiliakin vierautui jossakin määrin Charlottasta ja kapteenista. Kun
Eduard kerran valitti, ettei kapteeni menetellyt aivan moitteettomasti
ystävänä ja tällaisissa olosuhteissa, vastasi Ottilia varomattomasti:
Minuun on jo aikaisemmin vaikuttanut epämiellyttävästi, ettei hän ole
täysin rehellinen teitä kohtaan. Minä kuulin hänen kerran sanovan
Charlottalle: kunpa Eduard meitä säästäisi huilulurituksiltansa, eihän
se voi luonnistua, ja kuulijaa se vain kiusaa. Voitte arvata, kuinka
tuo pahoitti mieltäni, kun niin mielelläni teitä säestelen.
Ottilia oli tuskin saanut tuon sanotuksi, kun hän samassa jo aavisti,
että olisi pitänyt vaieta; mutta asia ei ollut enää autettavissa.
Eduardin kasvonpiirteet vääristyivät. Ankarampaa mielipahaa hän
ei ollut milloinkaan tuntenut: hänen rakkaimpia pyyteitänsä oli
loukattu, hän tiesi harrastelleensa taidetta kaikessa viattomuudessa,
ilman vähintäkään vaateliaisuutta. Pitihän sitä, mikä häntä itseänsä
huvitti ja ilahdutti, ystävienkin kohdella säälivästi. Hän ei tullut
ajatelleeksi, kuinka sietämättömäksi voi toiselle käydä riittämättömän
kyvyn korviasärkevät esitykset. Hän oli loukkaantunut, raivoissaan,
leppymätön. Hän tunsi vapautuneensa kaikista velvollisuuksista.
Voittamaton halu saada olla Ottilian seurassa, nähdä hänet, kuiskata,
uskoa hänelle jotakin, kasvoi päivä päivältä. Eduard päätti kirjoittaa
hänelle pyytäen häntä suostumaan salaiseen kirjevaihtoon. Se
paperiliuska, johon hän oli ehdotuksensa sangen lakonisesti merkinnyt,
lepäsi hänen pöydällänsä, ja tuulenhenki puhalsi sen lattiaan, kun
kamaripalvelija saapui hänen hiuksiansa kähertämään. Koetellaksensa
rautojensa kuumuutta viimeksimainittu tavallisesti kumartui
poimaisemaan lattiasta paperipalasia; tällä kertaa hänen käteensä osui
Eduardin kirjelippu, hän puristi sen nopeasti kasaan, ja se kärventyi.
Eduard, joka huomasi harhaotteen, tempasi paperin hänen kädestänsä.
Pian senjälkeen hän istuutui kirjoittamaan sitä uudestaan, mutta
sepä ei tahtonutkaan kirvota kynästä ihan yhtä helposti. Hän hieman
epäröi, tunsi jonkinlaista huolestuneisuutta, mutta sai sen kumminkin
voitetuksi. Päästessään ensi kerran Ottilian läheisyyteen hän painoi
kirjelipun hänen käteensä.
Ottilia kirjoitti hänelle vastauksen. Hän pisti paperiliuskan
lukemattomana muodinmukaisten lyhyiden liiviensä taskuun, missä se ei
ollut hyvässä tallessa. Se työntyi ulos ja putosi hänen huomaamattansa
lattiaan. Charlotta näki sen, nosti ylös, katsahti siihen ohimennen ja
ojensi sen hänelle. Tässä on jotakin sinun kirjoittamaasi, sanoi hän;
olisi kenties vahinko, jos sen kadottaisit.
Eduard hämmästyi. Teeskenteleekö hän? Näkikö hän, mitä kirjelippu
sisältää, vai erehtyikö hän käsialan yhtäläisyyden vuoksi? mietti
hän. Hän toivoi ja otaksui, että jälkimmäinen arvelu oli oikea. Hän
oli saanut varoituksen, kaksinkertaisen varoituksen, mutta hänen
intohimonsa ei ymmärtänyt noita omituisia, satunnaisia merkkejä,
joiden avulla jokin korkeampi olento näyttää meille puhuvan. Intohimon
johtaessa häntä yhä kauemmaksi hänelle päinvastoin kävivät yhä
sietämättömämmiksi ne rajoitukset, joiden alaisena hän tunsi olevansa.
Ystävällinen seuramieli hävisi. Hänen sydämensä sulkeutui, ja kun
hänen oli pakko olla ystävänsä ja vaimonsa seurassa, ei hänen enää
onnistunut löytää povestansa entistä heihin kohdistuvaa kiintymystä;
se ei ottanut enää elpyäksensä. Siten pakostakin syntyvä itsesyytös
oli hänelle epämieluinen, ja hän yritti asiaa korvata eräänlaisella
leikillisyydellä, josta kumminkin rakkauden puuttuessa puuttui myöskin
tavanomainen miellyttävyys.
Kaikkia näitä koettelemuksia kestämään auttoi Charlottaa hänen sisäinen
tuntonsa. Hän oli tietoinen vakaasta aikomuksestansa: hän tahtoi
ehkäistä kauniin, jalon taipumuksensa.
Kuinka hän haluaakaan auttaa noita toisiakin! Hän arvasi, ettei
sellaisen vamman parantamiseen riitä yksin etäisyys. Hän päättää puhua
asiasta kelpo tytölle, mutta ei kykenekään sitä tekemään: esteenä on
oman horjahtelun muisto. Hän yrittää kuvailla asiaa yleisin kääntein,
mutta yleinen kuvaus sopii hänen omaankin tilaansa, jonka ilmaisemista
hän karttelee. Jokainen vihjaus, jonka hän tahtoo antaa Ottilialle,
viittaa takaisin hänen omaan sydämeensä. Hän tahtoo varoittaa ja tuntee
voivansa itsekin vielä olla varoituksen tarpeessa.
Niinpä hän vaikenee ja pitää rakastavia yhä erillänsä asian siitä
paranematta. Vähäiset vihjailut, joita hän toisinaan tulee lausuneeksi,
eivät Ottiliaan tehoa, sillä Eduard oli saanut viimeksimainitun
vakuutetuksi siitä, että Charlotta oli kiintynyt kapteeniin ja että
Charlotta itse nyt toivoi avioeroa, jonka koetti saada soveliaalla
tavalla toteutumaan.
Ottilia, viattomuutensa tunnon tukemana, toivottua onnea kohti kulkien,
elää vain Eduardille. Rakkaus voimistuttaa hänessä kaikkia hyviä
taipumuksia, hän on rakastettunsa vuoksi iloisempi askareissaan,
avomielisempi toisille, löytää taivaanvaltakunnan maan päältä.
Niin jatkavat kaikki yhdessä, kukin tavallansa, jokapäiväistä elämää,
harkiten ja harkitsematta; kaikki näyttää kulkevan tavallista
kulkuansa, niinkuin valtavimmissakin tapauksissa, joissa on kaikki
vaaranalaisena, yhä eletään ikäänkuin ei olisi mitään hätää.