Kun seurue jälleen aamiaisen aikaan kokoontui, olisi tarkkaavainen
havaitsija voinut eri henkilöiden käytöksestä nähdä heidän
mielialojensa ja tuntojensa erilaisuuden. Kreivi ja paronitar
suhtautuivat toisiinsa hilpeän miellyttävästi, kuten kaksi
rakastavaista, jotka eron kärsimysten jälkeen taasen ovat varmat
molemminpuolisesta kiintymyksestä; Charlotta ja Eduard sitävastoin
astuivat kapteenin ja Ottilian näkyviin ikäänkuin häpeissään ja katuen.
Sellainen näet on rakkauden olemus, että se yksin luulee olevansa
oikeassa ja kaikki muut oikeudet sen rinnalla häviävät. Ottilia oli
lapsellisen hilpeä, voipa sanoa häntä tavallansa avomieliseksikin.
Kapteeni oli vakavan näköinen; hän oli kreivin kanssa keskustellessaan,
viimeksimainitun kuohuttaessa hänen mielessänsä kaikkea sitä, mikä oli
jonkin aikaa levännyt ja uinunut, liiankin hyvin oivaltanut, ettei hän
täällä oikeastaan täyttänyt tarkoitustansa, vaan maleksi puolen päivää
joutilaana. Tuskin olivat molemmat vieraat ehtineet lähteä, kun jo taas
saapui uusia, tervetulleita Charlottalle, joka halusi unohtaa omat
ajatuksensa, viihdyttää itseänsä, vähemmän tervetulleita Eduardille,
joka tunsi kaksinkertaista halua saada seurustella Ottilian kanssa;
samoin Ottilialle, joka ei ollut vielä saanut valmiiksi seuraavana
päivänä varhain aamulla välttämättä tarvittavaa jäljennöstä. Niinpä hän
kiiruhtikin vieraiden poistuttua heti huoneeseensa.
Oli tullut ilta. Eduard, Charlotta ja kapteeni, jotka olivat vähän
matkaa jalkaisin saatelleet vieraitansa, ennenkuin he istuutuivat
ajoneuvoihinsa, päättivät vielä tehdä kävelyretken lammille. Oli
saapunut venhe, jonka Eduard oli melkoisin kustannuksin kaukaa
tilannut. Tahdottiin koettaa, kävikö sitä helposti soutaminen ja
ohjaaminen.
Se oli sidottuna keskimmäisen lammen rantaan lähelle muutamia
vanhoja tammia, jotka oli otettu huomioon uusia puistosuunnitteluja
laadittaessa. Tänne ajateltiin rakentaa venhevalkama, kohottaa puitten
suojaan rakennustaiteellinen lepopaikka, jota kohti järven yli soutajat
voisivat ohjata.
Mutta mihin kohtaan sijoitamme valkaman tuolla puolella? kysyi Eduard.
Luultavasti plataanieni luo.
Ne ovat hieman liian kaukana oikealla, sanoi kapteeni. Jos rantaanlasku
tapahtuu alempana, niin päästään lähemmäksi linnaa; mutta asiaa on
harkittava.
Kapteeni seisoi jo venheen perässä ja oli tarttunut airoon. Charlotta
astui hänkin venheeseen, samoin Eduard, joka otti hoidettavaksensa
toisen airon; mutta aikoessaan parhaillaan työntää venhettä rannasta
hän muisti Ottilian, muisti, että tämä vesimatka veisi liian paljon
aikaa, siirtäisi paluun ihan epämääräiseksi. Hän teki nopean päätöksen,
hyppäsi jälleen maihin, ojensi aironsa kapteenille ja kiiruhti kotiin
lausuen lyhyen anteeksipyynnön.
Perille tultuansa hän sai kuulla, että Ottilia oli sulkeutunut
huoneeseensa ja kirjoitti. Tuntien mielihyvää sen johdosta, että
Ottilia teki työtä hänelle, hän samalla kovin harmitteli, ettei
saanut häntä tavata. Hänen kärsimättömyytensä kasvoi alinomaa.
Hän käyskeli suuressa salissa edestakaisin, yritti kaikin tavoin
itseänsä askarruttaa, mutta mikään ei kyennyt kiinnittämään hänen
tarkkaavaisuuttansa. Hän halusi nähdä Ottilian, nähdä hänet yksinään,
ennenkuin Charlotta ja kapteeni ehtisivät palata. Tuli yö; kynttilät
sytytettiin.
Vihdoin astui odotettu saliin, viehättävänä, säteilevänä. Se tunne,
että hän oli tehnyt jotakin ystävän hyväksi, oli kohottanut hänet oman
itsensä yläpuolelle. Hän laski alkuperäisen asiakirjan ja jäljennöksen
Eduardin eteen pöydälle.
Tarkastammeko sen? kysyi hän hymyillen.
Eduard ei tietänyt mitä vastata. Hän silmäili Ottiliaan, katsahti
jäljennökseen. Ensimmäiset sivut oli kirjoitettu mitä huolellisimmin,
arastelevalla naisen käsialalla, sitten näyttivät piirteet muuttuvan,
käyvän keveämmiksi ja vapaammiksi; mutta kuinka hämmästyikään Eduard
luodessaan silmäyksen viimeisiin sivuihin!
Jumalan nimessä! huudahti hän. Mitä tämä merkitsee? Tämähän on minun
käsialaani.
Hän katsahti Ottiliaan ja jälleen papereihin: varsinkin loppupuoli oli
ihan kuin hänen itsensä kirjoittamaa. Ottilia oli vaiti, mutta katseli
mitä tyytyväisimpänä Eduardia silmiin. Eduard ojensi kätensä.
Sinä rakastat minua! huudahti hän. Ottilia, sinä rakastat minua!
He syleilivät toisiansa. Olisi ollut mahdotonta sanoa, kumpi oli ensin
toista koskettanut.
Tästä hetkestä lähtien näkyi maailma Eduardille toisenlaisena kuin
ennen; hän ei ollut enää entisensä, ja maailma oli sekin muuttunut.
He seisoivat vastakkain, Eduard piteli Ottilian käsiä, he katsoivat
toisiansa silmiin, jälleen syleilemäisillänsä.
Charlotta ja kapteeni astuivat sisään. Heidän pyydellessään anteeksi
viipymistänsä Eduard hymyili salaa. Kunpa olisitte vielä kauankin
viipyneet! mietti hän mielessänsä.
He istuutuivat illalliselle. Tämänpäiväisiä vieraita arvosteltiin.
Eduard, joka oli hellän kiihtymyksen vallassa, puhui hyvää kaikista,
aina säästellen, usein hyväksyen. Charlotta, joka ei täysin yhtynyt
hänen mielipiteeseensä, huomasi tuon mielialan ja laski leikkiä siitä,
että henkilö, joka muuten mitä ankarimmin arvosteli lähteviä vieraita,
nyt oli kovin leppoinen ja lempeä.
Eduard huudahti tulisesti ja sydämellisin vakaumuksin: Kunhan vain
rakastaa _yhtä_ olentoa oikein hartaasti, niin kaikki muutkin näyttävät
rakastettavilta!
Ottilia loi katseensa alas, ja Charlotta tuijotti eteensä.
Kapteeni puuttui puheeseen ja sanoi: Kunnioituksen tunteiden laita
on jossakin määrin samoin. Sen, mikä maailmassa on arvokasta, oppii
tuntemaan vasta sitten, kun saa tilaisuutta osoittaa sellaista
mielialaa _yhdelle_ ainoalle olennolle.
Charlotta pyrki pian makuuhuoneeseensa voidakseen antautua
muistelemaan, mitä hänen ja kapteenin kesken oli tänä iltana tapahtunut.
Kun Eduard oli maihin hypäten työntänyt venheen rannasta ja uskonut
puolisonsa ja ystävänsä häilyvän elementin varaan, näki Charlotta
sen miehen, jonka vuoksi hän oli kaikessa hiljaisuudessa jo paljon
kärsinyt, istuvan hämärissä edessänsä ja kuljettavan venhettä mihin
suuntaan tahtoi kahden airon avulla. Charlottan valtasi syvä, outo
alakuloisuus. Venheen kääntymät, airojen loiske, vedenkalvoon viriä
luova tuulenhenkäys, kaislan suhahtelu, lintujen viimeiset kaarteet,
ensimmäisten tähtien vilkahdus nyt ja kohta uudestaan, kaikki tuo
vaikutti tavallaan aavemaiselta yleisessä hiljaisuudessa. Hänestä
tuntui siltä, kuin ystävä kuljettaisi hänet kauas pois laskeakseen
hänet maihin ja jättääkseen ypöyksin. Hänen mielensä liikahteli
ihmeellisesti, ja hän ei voinut itkeä.
Kapteeni sill’aikaa kuvaili, kuinka puisto hänen mielestänsä oli
järjestettävä. Hän kiitteli venheen hyviä ominaisuuksia, että sitä
saattoi helposti liikuttaa ja ohjata airoparilla _yksi_ henkilö.
Charlottan piti hänenkin oppia se taito, koska tuntui miellyttävältä
päästä toisinaan yksin vettä liukumaan, omana soutu- ja perämiehenänsä.
Nuo sanat saivat uhkaavan eron ajatuksen palaamaan tuskallisena
ystävättären mieleen. Sanoiko hän tuon tahallansa? mietti hän
itsekseen. Tietääkö hän sen jo? Aavistaako hän sen? Vai sanooko hän sen
sattumalta, tietämättänsä ennustaen minun kohtaloni? Charlottan valtasi
ankara apeamielisyys, kärsimättömyys; hän pyysi kapteenia soutamaan
mahdollisimman pian maihin ja palaamaan hänen kerallansa linnaan.
Kapteeni souteli lammilla ensi kertaa, ja vaikka hän olikin mittaillut
niiden keskimääräisen syvyyden, olivat yksityiset kohdat hänelle
tuntemattomat. Alkoi olla pimeä; hän suuntasi venheen sinnepäin, mistä
otaksui löytävän mukavan maihinnousupaikan ja missä tiesi linnaan
johtavan polun olevan lähellä. Tästäkin suunnasta hän kuitenkin
hieman suistui, kun Charlotta tavallaan huolestuneena uudelleen
huomautti haluavansa päästä pian maihin. Kapteeni souti jälleen
rivakammin lähestyen rantaa, mutta vähän matkan päässä hänen oli
pysähdyttävä: venhe oli tarttunut pohjaan, eikä hänen onnistunut saada
sitä irroitetuksi. Mitäpä tehdä? Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin
astua matalaan veteen ja kantaa ystävätär maihin. Onnellisena hän
kantoi rakkaan taakkansa rannalle. Vaikka hän olikin kyllin voimakas
tehdäkseen sen horjahtelematta ja kannettavallensa minkäänlaista pelkoa
aiheuttamatta, oli Charlotta sentään arkana kietonut käsivartensa hänen
kaulansa ympäri. Kapteeni piti häntä kiinteästi sylissään ja puristi
häntä itseänsä vasten. Vasta nurmipengermälle ehdittyänsä hän laski
hänet sylistänsä, mieli liikutuksen ja hämmingin vallassa. Charlotta
nojasi vielä häneen, kapteeni sulki hänet jälleen syliinsä ja painoi
kiihkeän suudelman hänen huulillensa, samassa silmänräpäyksessä jo
polvillaan hänen edessänsä, painaen suunsa hänen kättänsä vasten ja
huudahtaen: Charlotta, suotteko minulle anteeksi?
Suutelo, jonka ystävä oli uskaltanut ja johon hän itse oli ollut
vähällä vastata, sai Charlottan toipumaan. Hän puristi anteeksipyytäjän
kättä, mutta ei nostanut häntä ylös. Kumartuen kuitenkin hänen
puoleensa ja laskien toisen kätensä hänen olkapäällensä hän huudahti:
Tämä hetki muodostaa käänteen meidän elämässämme, auttamattomasti,
mutta meistä jää riippumaan, onko se meidän arvoisemme. Teidän
täytyy poistua, rakas ystävä, ja te poistutte. Kreivi on ryhtynyt
toimenpiteisiin teidän kohtalonne parantamiseksi; se ilahduttaa minua
ja samalla surettaa. Tahdoin olla siitä puhumatta, kunnes asia on
varma, mutta tämä tuokio pakottaa minut ilmaisemaan salaisuuteni.
Ainoastaan siinä tapauksessa voin antaa anteeksi teille ja itselleni,
jos meillä on rohkeutta muuttaa olosuhteitamme, koska ei ole
vallassamme muuttaa mielenlaatuamme.
Hän nosti hänet ylös ja tarttui hänen käsivarteensa siihen
nojautuakseen, ja niin he saapuivat ääneti linnaan.
Mutta nyt Charlotta seisoi makuuhuoneessansa, missä hänen täytyi
tuntea ja tunnustaa itsensä Eduardin puolisoksi. Näissä ristiriidoissa
tuli hänen avuksensa oivallinen ja kautta elämän monella muotoa
harjoitettu luonne. Koska hän oli aina tottunut olemaan tietoinen
itsestänsä, hallitsemaan itseänsä, ei hänen nytkään ollut vaikea
vakaiden mietteiden nojalla päästä lähelle toivomaansa tasapainotilaa;
täytyipä hänen hymyilläkin itsellensä muistellessaan kummallista
yöllistä vierailua. Mutta pian hänet valtasi outo aavistus, iloisen
pelokas vavahtelu, joka purkautui hurskaiksi toivelmiksi. Hän polvistui
liikutetuin mielin ja toisti sen valan, jonka oli vannonut Eduardille
alttarin edessä. Ystävyys, kiintymys ja kieltäymys liukuivat heleinä
kuvina hänen ohitsensa. Hän tunsi olevansa sisäisesti entisellänsä.
Kohta valtaa hänet suloinen väsymys, ja hän nukahtaa rauhallisesti.