Eduard saatteli kreivin hänelle varattuun huoneeseen ja salli varsin
mielellään keskustelun vietellä itseänsä jäämään vielä hetkiseksi
hänen luoksensa. Kreivi vaipui vanhoihin muistoihin, puheli vilkkaasti
Charlottan kauneudesta, jota hän tuntijana kuvaili sangen tulisesti:
Kaunis jalka on suuri luonnon lahja. Sellainen sulo on häviämätön.
Minä katselin tänään hänen käyntiänsä; yhä vielä tekisi mieli suudella
hänen jalkinettansa ja uudistaa korkein sarmatialainen, tosin hieman
barbaarinen, mutta syvätunteinen kunnianosoitus: juoda rakastetun ja
kunnioitetun henkilön jalkineesta hänen terveydeksensä.
Tuttavat miehet eivät tyytyneet ylistelemään ainoastaan jalan kärkeä.
He siirtyivät henkilöstä vanhoihin tarinoihin ja seikkailuihin ja
johtuivat puhumaan niistä esteistä, joita näiden rakastavien tielle oli
rakennettu, miten paljon vaivaa he olivat nähneet, millaisia temppuja
keksineet päästäkseen vain toisillensa sanomaan, että rakastivat
toisiansa.
Muistatko, jatkoi kreivi, millaisessa seikkailussa sinua varsin
ystävällisesti ja epäitsekkäästi avustin, kun korkein herrasväkemme
kävi vieraissa setänsä luona ja kohtasi toisensa avarassa linnassa?
Päivä oli kulunut juhlallisuuksissa ja juhlavaatteissa, ainakin osa
yöstä piti vietettämän vapaasti ja sydämellisesti keskustellen.
Te olitte hyvin selvillä siitä, miten hovinaisten huoneet löytyivät,
sanoi Eduard. Me saavuimme onnellisesti rakastettuni luo.
Joka oli ajatellut enemmän sopivaisuutta kuin minun tyytyväisyyttäni
ja oli pidättänyt luonansa ylen ruman kunnianvartijattaren, virkkoi
kreivi, joten minun osakseni lankesi erinomaisen iloton arpa teidän
sitävastoin varsin hyvin huvittaessanne toisianne katsein ja puhein.
Vielä eilen, kun ilmoititte tulostanne, sanoi Eduard, muistelimme,
vaimoni ja minä, tuota tapausta, varsinkin palausretkeämme. Me eksyimme
ja jouduimme kaartien eteishuoneeseen. Koska sieltä lähtien tunsimme
tien sangen hyvin, luulimme pääsevämme arvelematta läpi ja näiden
samoinkuin muidenkin vahtipaikkojen ohi. Mutta kuinka hämmästyimmekään
avatessamme oven! Tien sulkuna oli patjoja, joilla makasi monessa
rivissä kookkaita miehiä uneen vaipuneina. Ainoa valvova silmäili meitä
ihmeissään, mutta me nuorekkaan uskaliaina ja vallattomina astelimme
tyynesti yli sojottavien saappaiden yhdenkään kuorsaavan jättiläisen
heräämättä.
Minun teki kovin mieleni kompastua, jotta syntyisi meteliä, sanoi
kreivi, sillä minkä ihmeellisen ylösnousemuksen olisimmekaan nähneet!
Samassa silmänräpäyksessä linnankello löi kaksitoista.
On korkea keskiyö, virkkoi kreivi hymyillen, ja aivan otollinen aika.
Minun täytyy pyytää teiltä, parahin paroni, palvelusta: saatelkaa
te minua niinkuin minä silloin teitä saattelin; minä olen luvannut
paronittarelle käyväni vielä häntä tervehtimässä. Me emme ole koko
päivänä jutelleet kahden kesken, emme ole pitkiin aikoihin toisiamme
tavanneet, joten aivan luonnollisesti halajamme tuttavallista hetkeä.
Opastakaa minut perille, paluutien minä kyllä löydän, ja missään
tapauksessa ei minun tarvitse kompuroida saapasrivin yli.
Teen sen varsin mielelläni, vastasi Eduard, mutta naiset ovat kolmisin
samalla puolella. Kukapa tietää, emmekö löydä heitä vielä toistensa
seurasta tai aiheuta jotakin muuta mellakkaa, joka saattaa näyttää
omituiselta.
Eipä hätää! virkkoi kreivi. Paronitar odottaa minua. Hän on varmaan jo
huoneessansa ja yksin.
Asia on muuten helppo, sanoi Eduard ottaen kynttilän ja valaisten
kreiville salaportaita, jotka johtivat pitkään käytävään. Sen päähän
ehdittyä Eduard avasi pienen oven. He nousivat kiertoportaita;
ylhäällä, ahtaalla tasanteella, Eduard osoitti kreiville, jolle jätti
kynttilän, oikealla olevaa tapettiovea, joka aukeni ensi yrityksellä,
laski kreivin sisään ja jätti Eduardin pimeyteen.
Toinen, vasemmalla oleva ovi johti Charlottan makuusuojaan. Eduard
kuuli keskustelua ja tarkkasi. Charlotta kysyi kamarineidiltänsä: Onko
Ottilia jo makuulla?
Ei, vastasi neiti, hän istuu vielä alhaalla kirjoittamassa.
Sytyttää siis vain yökynttilän ja menee pois, kehoitti Charlotta: on jo
myöhä. Minä sammutan kynttilän itse ja menen omin neuvoin vuoteeseen.
Eduard ihastui kovin kuullessaan Ottilian vielä kirjoittavan. Hän
askartelee minua varten! ajatteli hän riemuiten. Pimeässä kokonaan
itseensä keräytyen Eduard näki hänen istuvan kirjoittamassa, oli
astuvinaan hänen luoksensa, näkevinään, kuinka Ottilia kääntyi häntä
katsomaan, ja tunsi voittamatonta halua saada vielä kerran olla hänen
lähellänsä. Mutta täältä ei ollut mitään pääsyä puolikertaan, jossa hän
asui. Eduard oli nyt vaimonsa oven takana, hänen sielussansa tapahtui
kummallinen vaihdos, hän yritti avata ovea, havaitsi sen olevan
lukossa, koputti hiljaa, Charlotta ei kuullut.
Charlotta käyskeli isommassa sivuhuoneessa vilkkaasti edestakaisin.
Hän toisteli itsellensä yhä uudelleen, mitä hän kreivin odottamattoman
ehdotuksen jälkeen oli jo riittävästi mielessään hautonut. Kapteeni
tuntui seisovan hänen edessänsä, hän loi vielä taloon sisältöä,
kävelyretkiin elämää, ja hänen piti pois, kaiken piti autioitua!
Charlotta sanoi itsellensä kaikki mitä sanoa voi, ennakoipa, kuten
tavallista, sen surkean lohdutuksen, että sellaisetkin tuskat ajan
pitkään lievenevät. Hän kirosi sitä aikaa, jonka lieventyminen vaatii,
kirosi sitä kuolemankaltaista aikaa, jolloin ne olisivat lieventyneet.
Kyynelten lohtu oli niinmuodoin sitäkin tervetulleempi, kun se harvoin
hänelle tarjoutui. Hän heittäytyi sohvaan ja antautui kokonaan tuskansa
valtoihin. Eduard puolestansa ei voinut lähteä ovelta; hän koputti
vielä kerran ja kolmannen kerran hieman kovemmin, niin että Charlotta
yön hiljaisuudessa sen aivan selvästi kuuli ja hypähti säikähtyneenä
seisaallensa. Ensimmäinen ajatus oli, että siellä kenties, jopa
varmaankin, seisoi kapteeni, toinen, että se oli mahdotonta! Hän piti
sitä kuvitteluna, mutta hän oli sen kuullut, hän toivoi ja pelkäsi
sen kuulleensa. Hän meni makuuhuoneeseen ja astui hiljaa lukitulle
tapettiovelle. Hän soimasi pelkoansa, sanoi itseksensä: Voihan
kreivitär hyvinkin tarvita jotakin! Sitten hän huusi tyynesti: Kuka
siellä?
Hiljainen ääni vastasi: Minä täällä.
Kuka? kysyi edelleen Charlotta, joka ei voinut ääntä erottaa. Hänestä
tuntui, kuin olisi kapteenin hahmo ollut ovella.
Hieman kuuluvammin kaikui nyt vastaukseksi: Eduard!
Charlotta avasi; hänen edessänsä seisoi hänen miehensä. Eduard tervehti
häntä leikkipuhein. Charlottan onnistui jatkaa samaan sävyyn. Eduard
kietoi arvoituksellisen vierailunsa arvoituksellisiin selityksiin.
Mutta nyt, sanoi hän vihdoin, minun sentään täytyy tunnustaa,
minkätähden oikeastaan tulen. Olen luvannut vielä tänä iltana
suutelevani sinun jalkinettasi.
Se ei ole pitkiin aikoihin johtunut mieleesi, sanoi Charlotta.
Sen pahempi, vastasi Eduard, ja sen parempi!
Charlotta oli istuutunut nojatuoliin salatakseen kevyttä
yövaatetustansa Eduardin katseilta. Eduard heittäytyi hänen eteensä;
Charlottan ehtimättä estää hän suuteli jalkinetta, ja kun se jäi hänen
käteensä, hän tarttui jalkaan ja puristi sitä hellästi rintaansa vasten.
Charlotta kuului niiden naisten joukkoon, jotka luonnostaan
kohtuullisina käyttäytyvät vielä avioliitossakin aikomattansa ja ilman
ponnistusta rakastajatarten tavalla. Hän ei milloinkaan kiihoittanut
miestänsä, tuskinpa vastasikaan hänen haluunsa, mutta muistutti
yhä, olematta kylmä tai tympäisevän ankara, hellää morsianta, jossa
sallittukin vielä herättää syvää arkuutta. Sellaisena hänet löysi
Eduard erittäinkin tänä iltana. Kuinka hartaasti hän toivoikaan
puolisonsa pois, koska ystävän ilmahaamu näytti häntä soimaavana. Mutta
se, minkä olisi pitänyt karkoittaa Eduard, veti häntä vain sitäkin
enemmän puoleensa. Charlottassa ilmeni jonkinlaista liikutusta. Hän
oli itkenyt, ja jos pehmeät henkilöt sen vuoksi useimmiten menettävät
suloansa, voittavat sensijaan sanomattomasti ne, jotka yleensä
tunnemme voimakkaina ja tyynimielisinä. Eduard oli kovin herttainen,
ystävällinen, kiihkeä; hän pyysi saada jäädä hänen luoksensa, ei
vaatinut, vaan yritti taivutella, milloin vakavin, milloin leikillisin
kääntein, ei ajatellutkaan, että hänellä oli oikeuksia, ja sammutti
vihdoin vallattomana kynttilän.
Yölampun himmeässä valossa mielikuvitus kohta puolsi voitokkaasti
oikeuksiansa todellisuutta vastaan. Eduard syleili nyt Ottiliaa,
Charlottan mielessä häilyi läheisempänä tai etäisempänä kapteeni,
ja niin kietoutuivat, ihmeellisesti kyllä, poissaolevaiset ja
läsnäolevaiset asiat viehättävästi, hurmaavasti toisiinsa.
Nykyisyys ei kuitenkaan salli suunnatonta oikeuttansa riistettävän
pois. He viettivät osan yötä kaikenlaisessa keskustelussa ja
pilailussa, joka oli sitäkin vapaampaa, kun sydän, ikävä kyllä, ei
ottanut siihen mitenkään osaa. Mutta kun Eduard seuraavana aamuna
heräsi vaimonsa povella, näytti päivä silmäilevän aavistuksellisesti
sisään, ja aurinko tuntui valaisevan rikostyötä. Eduard hiipi
äänettömästi vaimonsa viereltä, ja Charlotta havaitsi herätessään
ihmeeksensä olevansa yksin.