Vieraat oli lausuttu tervetulleiksi ja viety sisään; he iloitsivat
saadessaan jälleen astua taloon, jossa olivat aikaisemmin viettäneet
monta hyvää päivää ja jota eivät olleet pitkään aikaan nähneet.
Erittäin mieluinen oli myös ystäville heidän läsnäolonsa. Sekä
kreivi että paronitar voitiin lukea niiden kookkaiden, kauniiden
henkilöiden joukkoon, jotka tekevät melkeinpä edullisemman vaikutuksen
keski-iällänsä, kuin nuoruudessaan, sillä jos heiltä puuttuukin jotakin
ensi kukkeudestansa, herättävät he nyt mieltymyksen ohella ehdotonta
luottamusta. Tämäkin pari osoittautui yhä varsin miellyttäväksi. Heidän
vapaa elämäänsuhtautumistapansa, heidän hilpeytensä ja näennäinen
luontevuutensa tarttui kohta kaikkiin, seurustelun pysytellessä
ehdottoman säädyllisyyden rajoissa minkäänlaisen pakon silti tuntumatta.
Tämä vaikutus ilmeni heti seurueessa. Äskensaapuneet, jotka tulivat
suoraan suuresta maailmasta, kuten saattoi havaita yksin heidän
vaatteistansa, matkatavaroistansa ja koko asustansa, muodostivat
tavallansa ystäviemme, heidän maalaisen ja salaisesti intohimoisen
tilansa vastakohdan, joka kuitenkin pian tasoittui vanhojen muistojen
ja nykyhetkisen myötätunnon toisiinsa yhtyessä ja vilkkaan keskustelun
nopeasti liittäessä kaikki toisiinsa.
Ei kumminkaan kestänyt kauan, kun jo tapahtui ryhmittymistä. Naiset
vetäytyivät omaan kylkirakennukseensa ja löysivät siellä, toisillensa
erinäisiä salaisuuksia uskoen ja samalla alkaen tarkastella
aamupukujen, hattujen ja muun sellaisen uusimpia muoteja ja kuoseja,
riittävästi puheenaihetta; miehet taas hyörivät uusien ajoneuvojen
ja esille talutettujen hevosten ympärillä ryhtyen heti kauppa- ja
vaihtopuuhiin.
Vasta aterialla oltiin jälleen yhdessä. Oli muutettu vaatteita, ja
nytkin esiintyi vastatullut pari eduksensa. Kaikki, mitä heillä
oli yllänsä, oli uutta ja ikäänkuin ennennäkemätöntä ja kuitenkin
käyttämisen nojalla totunnaiseksi ja mukavaksi muuttunutta.
Keskustelu oli vilkasta ja vaihtelevaa; sellaisten henkilöiden
läsnäollessa näet näyttää herättävän mielenkiintoa kaikki, olematonkin.
Käytettiin ranskankieltä, jotteivät palvelijat voisi keskustelua
seurata, ja kosketeltiin vallattoman miellyttävästi korkeiden ja
keskinkertaisten seurapiirien elämänsuhteita. Erääseen kohtaan
keskustelu takertui pitemmäksi ajaksi kuin oikeastaan oli soveliasta.
Charlotta tiedusteli erästä nuoruudenystävätärtä ja kuuli hieman
oudoksuen, että hänen avioliittonsa tulisi aivan pian purkautumaan.
On ikävää, virkkoi Charlotta, kun luulee poissa olevien ystäväinsä
tulevan hyvin toimeen, rakastetun ystävättären olevan turvattuna, ja
saakin äkkiarvaamatta kuulla, että heidän kohtalonsa on häilymässä
ja että heidän on jälleen lähdettävä uusille ja kenties taaskin
epävarmoille elämänpoluille.
Oikeastaan olemme itse syypäät joutuessamme sellaisen yllätyksen
uhreiksi, lausui kreivi. Meidän tekee mieli kuvitella maalliset asiat
ja erikoisesti myöskin aviolliset liitot erittäin kestäviksi, ja mitä
viimeksimainittuun kohtaan tulee, viettelevät huvinäytelmät, joita
alinomaa näemme esitettävän, sellaisiin luulotteluihin, jotka eivät
vastaa elämän todellisuutta. Näytelmässä meille esitetään naimisiinmeno
useita näytöksiä täyttävien esteiden takaisena äärimmäisenä päämääränä,
ja sinä hetkenä, jolloin se saavutetaan, laskeutuu esirippu, ja
hetkellinen tyydytys jää soimaan mielessämme. Elämässä on toisin laita:
siinä näytellään yhä edelleen, ja kun esirippu jälleen kohoaa, ei
tahdota mielellään enää mitään nähdä eikä kuulla.
Niin huonosti ei asian laita liene, virkkoi Charlotta hymyillen, koska
näemme sellaistenkin henkilöiden, jotka ovat mainitusta teatterista
eronneet, mielellänsä jälleen haluavan esittää siinä jotakin osaa.
Sitä ei sovi moittia, sanoi kreivi. Uuden osan voi varsin hyvin ottaa
esitettäväksensä, ja kun tuntee maailman, oivaltaa varsin hyvin,
että aviosäädyn jossakin määrin vaikeakäänteinen luonne johtuu sekin
yksinomaan ikuiseksi määrätystä kestosta keskellä maailman suurta
liikkuvaisuutta. Eräs ystävistäni, joka hyväntuulisena enimmäkseen
laati uusia lakiehdotuksia, väitti, että avioliitto olisi aina
solmittava viideksi vuodeksi. Hän huomautti, että siinä oli kaunis,
pariton, pyhä luku ja että siinä ajassa juuri ehtisi oppia toisensa
tuntemaan, saada aikaan muutamia lapsia, riitaantua, ja mikä kaikkein
parasta: tehdä jälleen sovinto. Hänellä oli tapana huudahtaa:
Kuinka onnellisesti sujuisivatkaan ensimmäiset ajat! Ainakin pari
kolme vuotta kuluisi sangen iloisesti. Sitten tuntuisi kaiketi
toisesta asianosaisesta tärkeältä saada suhde kestämään kauemmin,
ja hyväntahtoisuus lisääntyisi, mitä lähemmäksi irtisanomisaikaa
saavuttaisiin. Välinpitämättömän, vieläpä tyytymättömänkin asianosaisen
mielen sellainen käytös lepyttäisi, jopa valloittaisikin. Ajan juoksu
unohtuisi, niinkuin hyvässä seurassa unohtuvat tunnit, ja erittäin
mieluisa olisi yllätys, kun vasta määräajan kuluttua havaittaisiin,
että se on jo kaikessa hiljaisuudessa pitennetty.
Vaikka tuo kuulostikin sangen sievältä ja sukkelalta, ja vaikka
Charlotta hyvin tiesi tähän leikkipuheeseen voitavan sisällyttää
syvää moraalista tarkoitusta, eivät sellaiset lausunnot, varsinkaan
Ottilian vuoksi, olleet hänelle mieluisat. Hän tiesi varsin hyvin,
ettei mikään ole vaarallisempaa kuin liian vapaa keskustelu, joka
käsittelee rangaistavaa tai puolittain rangaistavaa olotilaa
yleisenä, tavallisena, jopa kiitettävänäkin, ja siihen ryhmään
kuuluu epäilemättä kaikki, mikä loukkaa avioliittoa. Senvuoksi hän
yritti neuvokkaalla tavallansa suunnata keskustelua toisaalle. Kun
se ei onnistunut, pahoitteli hän itseksensä, että Ottilian hyvä
tarjoilujärjestys teki hänelle mahdolliseksi pysyä koko ajan läsnä.
Levollinen ja tarkkaavainen neito osasi katsein ja viittauksin antaa
määräyksiä hovimestarille, joten kaikki sujui mitä parhaiten, vaikka
liveripukuisten joukossa oli pari uutta, tottumatonta palvelijaa.
Niin jatkoi kreivi, joka ei huomannut Charlottan suistamisyritystä,
esitystänsä näistä asioista. Hän, joka ei muuten ollut tottunut
keskustelussa ketään rasittamaan, tunsi tämän asian liiaksi rasittavana
sydämellänsä, ja ne vaikeudet, joita eron saaminen hänelle itsellensä
aiheutti, herättivät hänessä katkeruutta koko avioliittoa kohtaan,
johon hän kuitenkin paronittaren kanssa innokkaasti pyrki.
Samainen ystävä, jatkoi hän, esitti vielä erään toisenlaisen
lakiehdotuksen. Avioliitto oli julistettava purkamattomaksi ainoastaan
siinä tapauksessa, että molemmat tai ainakin toinen asianosainen
on kolmansissa naimisissa. Sellainen henkilö näet tunnustaa
eittämättömästi pitävänsä avioliittoa välttämättömän tarpeellisena.
Sitäpaitsi on jo ilmennyt, kuinka hän edellisissä liitoissansa on
käyttäytynyt ja onko hänessä omituisuuksia, jotka useasti antavat
aihetta eroon suuremmassa määrässä kuin huonot ominaisuudet. On siis
molemmin puolin otettava toisistansa selkoa, varottava sekä naineita
että naimattomia, koska ei voi tietää, miten saattaa käydä.
Se varmaan suuresti lisäisi seurapiirien mielenkiintoa, virkkoi Eduard,
sillä niin on tosiaankin laita, ettei nyt, kun olemme naimisissa,
kukaan tiedustele hyveitämme enempää kuin puutoksiammekaan.
Sellaisen järjestyksen vallitessa, puuttui paronitar hymyillen
puheeseen, olisi herttainen isäntäväkemme jo onnellisesti noussut kaksi
askelmaa ja voisi varustautua kolmanteen.
Heidän on käynyt hyvin, sanoi kreivi: täällä on kuolema ottanut
hyväntahtoisesti suorittaaksensa sen, mitä konsistoriot yleensä tekevät
vain vastahakoisesti.
Jätetään vainajat rauhaan, virkkoi Charlotta melkein vakavin katsein.
Miksi niin, kysyi kreivi, kun voi muistella heitä kaikella kunnialla.
He tyytyivät vaatimattomina muutamaan vuoteen jättäen korvaukseksi
kaikkinaista hyvää.
Kunhan vain, virkkoi paronitar huokausta pidättäen, ei sellaisissa
tapauksissa täytyisi uhrata elämänsä parhaita vuosia.
Niinpä kyllä, myönsi kreivi. Täytyisi joutua sen johdosta epätoivoon,
ellei maailmassa yleensäkin vain harva asia johtaisi toivottuun
tulokseen. Lapset eivät täytä mitä lupaavat, nuoret harvoin, ja jos he
pitävät sanansa, niin maailma pettää heidät.
Charlotta, joka iloitsi keskustelun käänteestä, virkkoi hilpeästi: Entä
sitten! Täytyyhän meidän muutenkin aivan pian tottua nauttimaan hyvää
vain kappaleittain ja osittain.
Epäilemättä, virkkoi kreivi. Te olette kumpikin nauttinut ihania
aikoja. Muistellessani niitä vuosia, joina te ja Eduard olitte hovin
kaunein pari, sanon itselleni, ettei niin mainioista ajoista eikä
niin loistavista henkilöistä ole enää puhettakaan. Kun te molemmat
tanssitte yhdessä, suuntautuivat kaikkien katseet teihin, ja te, jotka
kuvastelitte itseänne vain toisissanne, olitte kaikkien toiveiden
esineinä.
Koska sangen moni asia on muuttunut toiseksi, sanoi Charlotta, niin
voinemme vaatimattomina kuunnella kauniita lausumianne.
Eduardia olen sentään usein hiljakseni moitiskellut, sanoi kreivi,
moitiskellut itsepintaisuuden puutteesta. Hänen omituiset vanhempansa
olisivat kaiketi lopulta myöntyneet, ja kymmenen varhaisen vuoden
voittaminen ei olisi ollut mikään vähäpätöinen asia.
Minun täytyy häntä puolustella, puuttui paronitar puheeseen.
Charlotta ei ollut aivan syytön, ei aivan vapaa kaikesta ympärillensä
katselemisesta, ja vaikka hän sydämestänsä rakastikin Eduardia ja
määräsi hänet salaa puolisoksensa, näin kuitenkin, kuinka ankarasti
hän häntä toisinaan kiusasi, siinä määrin, että hänet voitiin
helposti pakottaa onnettomaan päätökseen: matkustamaan, poistumaan,
vieraantumaan Charlottasta.
Eduard nyökkäsi paronittarelle ja näytti olevan kiitollinen hänen
puolustavista sanoistansa.
Minun on vielä lisättävä eräs seikka, Charlottan hyväksi, jatkoi
paronitar. Se mies, joka silloin häntä kosi, oli jo pitkät ajat
osoittanut vakaata taipumusta ja oli, kun häneen lähemmin tutustuin,
kieltämättä rakastettavampi kuin te toiset haluatte myöntää.
Rakas ystävä, virkkoi kreivi hieman vilkkaasti, tunnustakaamme vain,
ettei hän ollut teille ihan yhdentekevä ja että Charlottalla oli syytä
pelätä teitä enemmän kuin ketään muuta. Minä pidän erittäin kauniina
piirteenä naisissa sitä, että he säilyttävät kiintymyksensä johonkin
mieheen uskomattoman kauan, eivätpä salli minkäänlaisen eronkaan sitä
häiritä tai hävittää.
Tuo ominaisuus on miehissä kenties vieläkin voimakkaampi, vastasi
paronitar. Ainakin mitä tulee teihin, kreivi hyvä, olen huomannut,
ettei kukaan vallitse teitä suuremmassa määrässä kuin nainen, jolle
olette aikaisemmin ollut suosiollinen. Niinpä olen nähnyt, että olette
sellaisen henkilön pyynnöstä vaivautunut ja toimittanut asioita, joihin
kulloisenkin hetken ystävätär tuskin olisi kyennyt teitä innostamaan.
Sellaisen moitteen saanee pitää hyvänänsä, virkkoi kreivi, mutta mitä
tulee Charlottan ensimmäiseen puolisoon, en voinut häntä sietää, koska
hän hajoitti minulta kaikkein kauneimman parin, todellakin toisillensa
määrätyt henkilöt, joiden ei olisi tarvinnut, kerran toisiinsa
liityttyänsä, viittä vuotta kartella toisiansa eikä odotella toista tai
kolmatta liittoa.
Me yritämme korvata mitä olemme laiminlyöneet, sanoi Charlotta.
Siinä tapauksessa teidän on pidettävä siitä huolta, virkkoi kreivi.
Teidän ensimmäiset naimiskauppanne, jatkoi hän tuimanlaisesti, olivat
oikeastaan vihattavaa lajia, ja ikävä kyllä on naimiskaupoissa
yleensäkin — suokaa anteeksi käyttämäni voimallinen sana — jotakin
kömpelöä: ne pilaavat kaikkein herkimmät suhteet, ja se johtuu
kuitenkin oikeastaan vain siitä tökeröstä varmuudesta, jota ainakin
toinen asianosainen pitää jossakin määrin etunansa ja ansionansa.
Kaikki on itsestäänselvää, ja liitto näyttää solmitun vain sitä varten,
jotta asiat tästä puoleen saavat mennä menojansa.
Kreivin ehdittyä tuon sanomaan käytti Charlotta, joka tahtoi kerta
kaikkiansa lopettaa tämän keskustelun, rohkeata käännettä. Se
onnistui. Puhelu muuttui ylimalkaisemmaksi, molemmat aviopuolisot ja
kapteeni voivat ottaa siihen osaa; Ottiliankin oli lausuttava jotakin,
ja jälkiruokaa nautittaessa vallitsi mitä parhain mieliala, jota
erikoisesti koroitti siroissa säiliöissä lepäävä hedelmäin runsaus
ja loistomaljakkoihin kauniisti sijoitetun kukkapaljouden kirjava
väriloisto.
Puhe sattui myös uusiin puistorakennelmiin, joita käytiin kohta
aterialta päästyä katsomassa. Ottilia jäi pois mainiten syyksi
talousaskareita; itse asiassa hän ryhtyi jatkamaan jäljennöstyötänsä.
Kreivin kanssa jutteli kapteeni, ja myöhemmin liittyi Charlotta heidän
seuraansa. Kun he olivat ehtineet kukkulalle ja kapteeni riensi
kohteliaasti alas hakemaan karttaa, sanoi kreivi Charlottalle: Tuo mies
miellyttää minua tavattomasti. Hänen tietonsa ovat hyvät ja yhtenäiset.
Samoin näyttää hänen toimintansakin vakaalta ja johdonmukaiselta. Se,
mitä hän täällä suorittaa, merkitsisi paljon jossakin korkeammassa
vaikutuspiirissä.
Kuullessaan kapteeniin kohdistuvan ylistyksen Charlotta tunsi harrasta
iloa. Hän malttoi kuitenkin mielensä ja vahvisti sanotun todeksi
rauhallisin ja selvin lausein. Mutta kovin hän hämmästyi, kun kreivi
jatkoi: Tämä tuttavuus sattuu erittäin sopivaan aikaan. Minä tiedän
paikan, johon mies sopii mainiosti, ja voin häntä suositellen ja
hänelle onnea tuottaen samalla saattaa erään korkean ystäväni mitä
suurimpaan kiitollisuudenvelkaan.
Charlotta seisoi kuin ukkosen iskemänä. Kreivi ei huomannut mitään,
sillä naiset, jotka ovat tottuneet aina itseänsä hillitsemään,
säilyttävät erinomaisimmissakin tapauksissa näennäisesti malttinsa.
Kuitenkin jäi häneltä kuulematta, mitä kreivi sanoi jatkaessaan:
Jos olen varma asiastani, niin toimin ripeästi. Olen jo sommitellut
kirjeen mielessäni ja haluan sen kohta kirjoittaa. Te hankitte minulle
ratsastavan lähetin, jonka voin jo tänä iltana toimittaa matkaan.
Charlottan mieltä ahdisti. Kreivin suunnitelmien ja oman itsensä
yllättämänä hän ei voinut lausua sanaakaan. Onneksi kreivi selitteli
yhä edelleen aikeitansa, joiden suotuisuuden Charlotta liiankin hyvin
oivalsi. Kapteeni saapui oikeaan aikaan ja levitti kartan kreivin
nähtäviin. Kuinka toisin Charlotta nyt katselikaan ystäväänsä, jonka
tulisi menettämään! Tuskin nyökäten hän kääntyi pois ja riensi alas
sammalmajalle. Jo puolitiessä tulvahtivat hänen silmiinsä kyynelet,
ja nyt hän syöksyi pienen erakkoasumuksen ahtaaseen suojaan antautuen
kerrassaan sellaisen tuskan, intohimon ja epätoivon valtoihin, jonka
mahdollisuudesta hänellä muutamia silmänräpäyksiä aikaisemmin ei ollut
vähintäkään aavistusta.
Toisaalla oli Eduard kulkenut paronittaren keralla lampien rannoille.
Älykäs nainen, joka oli mielellään kaikesta selvillä, huomasi pian,
keskustelua sopivasti suuntaillen, että Eduard kovin ylisteli Ottiliaa,
ja osasi saada hänet vähitellen ilmaisemaan itsensä siinä määrin, ettei
lopulta jäänyt vähintäkään epäilystä: tässä ei ollut kysymyksessä
kehkeytyvä, vaan jo kypsynyt intohimo.
Naimisissa olevat naiset, nekin, jotka eivät toisistansa pidä, ovat
kuitenkin vaieten liitossa keskenänsä, varsinkin nuoria tyttöjä
vastaan. Tuollaisen kiintymyksen seuraukset selvisivät paronittaren
maailmaakokeneessa mielessä liiankin pian. Hän oli sitäpaitsi jo saman
päivän aamuna jutellut Charlottan kanssa Ottiliasta, oli huomauttanut,
ettei maallaoleskelua sopinut väittää tytölle terveelliseksi,
varsinkaan jos piti silmällä hänen hiljaista luonnonlaatuansa, ja oli
tarjoutunut viemään Ottilian kaupunkiin erään ystävättärensä luo, joka
hoiti erittäin huolellisesti ainoan tyttärensä kasvatusta ja haeskeli
vain tytölle hyväntapaista kumppania, joka pääsisi toisen lapsen
asemaan ja saisi nauttia kaikkia etuja. Charlotta oli luvannut asiaa
harkita.
Silmäys Eduardin tunteisiin kehitti nyt paronittaren aikeen varmaksi
päätökseksi, ja mitä nopeammin tuo tapahtui hänen mielessänsä, sitä
enemmän hän ulkonaisesti sukoili Eduardin toivomuksia. Kukaan näet
ei vallinnut olemustansa paremmin kuin tämä nainen, ja sellainen
erinomaisissa tapauksissa ilmenevä itsensähillintä totuttaa meitä
käsittelemään jokapäiväistäkin tapausta teeskennellen, taivuttaa
meitä, jotka siinä määrin hallitsemme itseämme, ulottamaan valtaamme
toistenkin yli, jotta se, mitä ulkonaisesti voitamme, tavallansa meille
korvaisi, mitä meiltä sisäisesti puuttuu.
Tähän mielialaan liittyy tavallisesti jonkinlaista salaista
vahingoniloa, jonka esineenä on toisten epäselvyys, heidän
tiedoton ansaan astumisensa. Me emme iloitse ainoastaan nykyisestä
onnistumisesta, vaan samalla tulevaisesta, yllättävästä häpeään
joutumisesta. Niinpä oli paronitar kyllin ilkeä kutsuakseen Eduardin
ja Charlottan viininkorjuuseen kartanoonsa ja vastatakseen Eduardille,
joka tiedusteli, saisivatko he tuoda Ottilian mukanansa, siten, että
hän saattoi selittää sen mielin määrin omaksi eduksensa.
Eduard puhui jo ihastuneena kauniista seudusta, suuresta joesta,
kukkuloista, kallioista ja viinimaista, vanhoista linnoista,
vesimatkoista, viininkorjuun, viininpusertamisen y.m. riemuista
sydämensä yksinkertaisuudessa jo ennakolta ääneen iloiten siitä, miten
sellaiset kohtaukset tulisivat vaikuttamaan Ottilian raikkaaseen
mieleen. Samassa näkyi Ottilia saapuvan, ja paronitar pyysi nopeasti
Eduardia olemaan puhumatta mitään tästä suunnitellusta syysretkestä,
koska se, mistä kauan ennakolta iloitsee, yleensä jää toteutumatta.
Eduard lupasi, mutta pakotti hänet kulkemaan nopeammin Ottiliaa vastaan
kiiruhtaen lopulta itse herttaista tyttöä kohti useita askeleita
edellä. Hänen koko olemuksessaan ilmeni sydämellinen ilo. Hän suuteli
Ottilian kättä painaen siihen kimpun nurmikukkia, jotka oli kulkiessaan
poiminut. Paronitar tunsi tuota katsellessaan mielensä melkein
katkeraksi. Joskaan hän näet ei saanut hyväksyä sitä, mikä tuossa
kiintymyksessä saattoi olla rangaistavaa, ei hän toisaalta suinkaan
voinut suoda sen rakastettavia ja miellyttäviä puolia tuolle tytölle,
mitättömälle vasta-alkajalle.
Kun oli istuuduttu yhdessä illallispöytään, vallitsi seurassa aivan
toinen tunnelma. Kreivi, joka oli jo ennen ateriaa kirjoittanut
kirjeensä ja lähettänyt sen matkaan, jutteli kapteenin kanssa,
jonka hän nyt oli toimittanut viereensä istumaan, udellen hänestä
yhä enemmän tietoa ymmärtäväiseen ja vaatimattomaan tapaan. Kreivin
oikealla puolella istuva paronitar ei siis saanut hänestä moneksikaan
hetkeksi puhekumppania, enempää kuin Eduardistakaan, joka aluksi
janoissaan, sitten kiihdyksissään ei säästellyt viiniä ja jutteli
erittäin vilkkaasti Ottilian kanssa, jonka oli vetänyt puoleensa.
Kapteenin vieressä istui Charlotta, jonka kävi vaikeaksi, melkeinpä
mahdottomaksikin salata mielenliikutustansa.
Paronittarella oli riittävästi aikaa huomioiden tekemiseen. Hän
havaitsi Charlottan mielipahan, ja koska hänen omia ajatuksiansa
askarrutti vain Eduardin suhtautuminen Ottiliaan, niin hänen oli helppo
päästä siihen vakaumukseen, että Charlottaa arvelutti ja harmitti
puolison käyttäytyminen. Paronitar mietti nyt, miten voisi parhaiten
saavuttaa tarkoituksensa.
Aterian jälkeenkin seura oli hajallinen. Kreivi, joka tahtoi
ottaa kapteenista perinpohjin selkoa, tarvitsi tuota rauhallista,
ei mitenkään turhamaista, yleensä varsin harvapuheista miestä
käsitellessään erilaisia käänteitä saadakseen tietää kaikki, mitä
halusi. He käyskelivät edestakaisin salin toisella puolella, Eduard,
viinin ja toivojen elähdyttämänä, huvitti puheillansa Ottiliaa ikkunan
luona, mutta Charlotta ja paronitar astelivat ääneti salin toisella
laidalla. Heidän vaitiolonsa ja joutilas seisoskelunsa se vihdoin
vaikutti lamauttavasti muihinkin. Naiset vetäytyivät huoneisiinsa,
miehet samoin, toiseen kylkirakennukseen, ja niin näytti tämä päivä
päättyneeltä.