Syntymäpäivä oli tullut ja kaikki oli valmiina: koko rantavalli, joka
reunusti ja korotti veden rajassa kulkevaa kylätietä, samoin kirkon
ohitse kulkeva tie, joka aluksi noudatteli Charlottan rakennuttaman
polun suuntaa ja lähti sitten kiemurtelemaan kalliorinnettä ylöspäin
jättäen sammalmajan ensin vasemmalle yläpuolellensa ja sitten, tehtyään
kokonaisen kierroksen, vasemmalle alapuolellensa siten vähitellen
ehtien kukkulalle. Tänä päivänä oli kokoontunut paljon vieraita.
Mentiin kirkkoon, missä nähtiin pitäjäläiset koolla juhlapukimissa.
Jumalanpalveluksen jälkeen lähtivät pojat, nuorukaiset ja miehet
säädetyssä järjestyksessä edellä, sitten tuli herrasväki vierainensa ja
seurueinensa; kulkueen jälkiosan muodostivat tyttöset, neidot ja vaimot.
Tien käänteeseen oli sommiteltu ylävä kalliotasanne; siinä antoi
kapteeni Charlottan ja vieraiden levähtää. Sieltä näkyi koko tie,
eteenpäin asteleva miesten joukko ja jäljessä tuleva naisväki, joka nyt
asteli ohitse. Ihanan sään vallitessa näky oli ihmeen kaunis. Charlotta
oli hämmästynyt, liikutettu, ja pusersi sydämellisesti kapteenin kättä.
Lähdettiin seuraamaan hitaasti liikkuvaa jonoa, joka nyt jo kiertyi
kehäksi tulevan asumuksen ympärille. Rakentaja, hänen omaisensa ja
ylhäisimmät vieraat kutsuttiin alas, missä peruskivi, yhdeltä sivulta
tuettuna, oli valmiina laskettavaksi. Siistipukuinen muuraaja, jolla
oli toisessa kädessä lasta, toisessa vasara, piti soman runomittaisen
puheen, jonka voimme tässä vain puutteellisesti suorasanaisessa asussa
esittää.
Kolme asiaa, aloitti hän, on rakennettaessa otettava huomioon: että
rakennus sijaitsee oikealla paikalla, että se on hyvin perustettu ja
että työ suoritetaan moitteettomasti. Ensimmäinen seikka on oikeastaan
rakentajan itsensä ratkaistava: kuten kaupungissa vain ruhtinas ja
kunta voivat, päättää, mihin on rakennettava, on maalla maanomistajan
etuoikeutena sanoa: Tässä pitää minun asumukseni seisoa eikä missään
muualla.
Eduard ja Ottilia eivät uskaltaneet katsahtaa toisiinsa, vaikka
seisoivat lähekkäin, toisiansa vastapäätä.
Kolmas, työn suoritus, on monien ammattien huolena: eipä ole montakaan,
jota se ei askarruttaisi. Mutta toinen seikka, perustuksen laskeminen,
on muuraajan huolena ja muodostaa urhakasti sanoen, koko yrityksen
tärkeimmän osan. Se on vakava asia, ja meidän kutsumme on vakava, sillä
tämä juhlallisuus tapahtuu syvyydessä. Täällä, tässä ahtaassa kuopassa,
te kunnioitatte meitä olemalla salaperäisen toimemme todistajina.
Me laskemme kohta tämän taidokkaasti hakatun kiven, ja pian ovat
nämä kauniiden ja arvokkaiden henkilöiden koristamat multaseinämät
saavuttamattomissa, ne täytetään.
Tämän peruskiven, jonka kulma merkitsee rakennuksen oikeata kulmaa,
jonka suorakulmaisuus edustaa sen säännöllisyyttä, vaaka- ja luotisuora
asento kaikkien muurien ja seinien säännöllistä asentoa, voisimme
laskea ilman muuta, sillä se varmaan lepäisi paikoillaan oman painonsa
varassa. Mutta tässäkään ei pidä puuttuman kalkkia, sideainetta, sillä
kuten ihmiset, jotka luonnostansa taipuvat toisiinsa, pysyvät vieläkin
paremmin yhdessä, jos laki liittää heidät toisiinsa, samoin kivetkin,
jotka jo muodoltansa toisiinsa sopivat, yhtyvät vielä paremmin näiden
sitovien voimien nojalla, ja koska ei ole oikein soveliasta pysytellä
joutilaana työtä tekevien joukossa, niin ette pitäne halpana ryhtyä
tässäkin ottamaan työhön osaa.
Sitten hän ojensi muurauslastan Charlottalle, joka heitti sillä
kalkkia kiven alle. Useita toisia kehoitettiin tekemään samoin, ja
kohta laskettiin kivi. Senjälkeen ojennettiin Charlottalle ja muille
vasara, jotta he nimenomaisesti siunaisivat kiven ja perustuksen
liiton kolmesti kopahduttamalla. Muuraajan työ, tästä lähin tosin
taivasalla suoritettu, jatkoi puhuja, ei tosin aina tapahdu salassa,
mutta kumminkin salattuna olemaan. Säännöllisesti rakennettu perustus
peitetään, ja seinämuuritkaan, jotka rakennamme päivän aikaan, eivät
lopulta enää johda mieleen meitä. Kivenhakkaajan ja kuvanveistäjän työt
ovat silmiinpistävämmät, ja meidän täytyy hyväksyä vielä sekin, että
rappaaja kerrassaan pyyhkii käsiemme työn jäljet näkymättömiin anastaen
teoksemme omaksensa sitä sivelemällä, silittämällä ja värittämällä.
Kenelle siis olisikaan tärkeämpää suorittaa työnsä niin kunnollisesti,
ettei hän itsekään keksi siitä moitteen sijaa, kuin muuraajalle?
Kenellä olisi enemmän syytä olla itsetietoinen? Kun rakennus on
valmis, tanner tasoitettu ja kivetty, ulkosivu koristuksilla peitetty,
tunkeutuu hänen katseensa yhä kaiken kuoren läpi ja havaitsee
vieläkin ne säännölliset ja huolellisesti suoritetut liitokset, joita
kokonaisuus saa kiittää olemassaolostansa ja kestävyydestänsä.
Mutta samoinkuin jokaisen pahantekijän täytyy pelätä rikoksensa
kaikista varokeinoista huolimatta tulevan ilmi, samoin täytyy sen, joka
on salaa tehnyt hyvää, odottaa sen tulevan tunnetuksi vastoin hänen
tahtoansa. Senvuoksi teemme tästä kivestä samalla muistokiven. Näihin
hakattuihin syvennyksiin upotetaan erinäisiä esineitä todistukseksi
kaukaisille jälkipolville. Nämä metalliset umpeenjuotetut kotelot
sisältävät kirjallisia tiedonantoja, näihin metallilevyihin on
kaiverrettu kaikenlaista merkittävää, näissä kauniissa lasipulloissa
on parasta vanhaa viiniä, joiden syntymävuosi on ilmoitettu, lisäksi
on tässä vielä erilaisia tänä vuonna lyötyjä rahoja: kaiken tämän on
meille toimittanut aulis rakennuttajamme. Onpa tässä vielä vapaatakin
sijaa, jos jonkun vieraan tai katselijan tekee mieli luovuttaa jotakin
jälkipolville.
Hetkisen vaiti oltuansa puhuja silmäili ympärillensä, mutta kuten
sellaisissa tilaisuuksissa yleensä käy, kukaan ei ollut varautunut,
kaikki olivat hämillänsä, kunnes vihdoin eräs nuori hilpeä upseeri
aloitti virkkaen: Jos minun on annettava lisäksi sellaista, mitä tähän
aarteistoon ei vielä ole laskettu, niin leikkaanpa univormustani
pari nappia, jotka luullakseni nekin ansaitsevat joutua jälkipolvien
nähtäviin. Sanottu ja tehty! Nyt johtui monen mieleen samantapaista.
Naisväki jouduttihe laskemaan pieniä hiuskampojansa; hajupulloja ja
muita korujakaan ei säästelty. Ottilia yksin epäröi, kunnes Eduardin
ystävällinen huomautus käänsi hänen huomionsa kaikkien luovutettujen
ja kiven uurroksiin sijoitettujen esineiden katselusta. Sitten
hän irroitti kaulaltansa ne kultaiset vitjat, joissa hänen isänsä
kuva oli riippunut, ja laski sen hellävaroen toisten kalleuksien
joukkoon. Senjälkeen Eduard huolehti hieman kiireellisesti siitä, että
tiivissaumainen kansi kohta painettiin paikoillensa ja iskostettiin
kiinni.
Nuori kisälli, joka oli ottanut tehtävään tehokkaimmin osaa, paneutui
jälleen puhujaksi ja jatkoi: Me perustamme tämän kiven ikuisiksi
ajoiksi, tämän talon nykyisten ja tulevaisten omistajien kaikkein
pisimmän nautinnon turvaamiseksi. Mutta koska olemme ikäänkuin aarretta
kätkemässä, ajattelemme samalla, tässä kaikkein perusteellisimmassa
toimessa, inhimillisten asioiden katoavaisuutta, ajattelemme sitä
mahdollisuutta, että tämä lujasti sinetöity kansi voidaan jälleen
avata, mikä saattanee tapahtua ainoastaan siten, että kaikki se, mitä
emme ole vielä rakentaneetkaan, joutuu jälleen hävitetyksi.
Mutta juuri siinä tarkoituksessa, että tämä rakennus valmistuisi,
ohjaamme ajatuksemme pois tulevaisuudesta, takaisin nykyisyyteen!
Vietettyämme tämän päivän juhlan tahdomme heti ryhtyä työtämme
jatkamaan, jottei yhdenkään meidän laskemallamme perustalla edelleen
työskentelevän ammatin tarvitse viettää vapaapäiviä, jotta rakennus
kohoaa nopeasti korkeuteen ja valmistuu ja jotta ikkunoista, joita ei
vielä ole olemassa, voisi iloiten silmäillä ympäristöä talon herra
omaisinensa ja vierainensa. Heidän ja kaikkien läsnäolevien terveydeksi
olkoon tämä malja juotu!
Samassa hän tyhjensi yhdellä siemauksella kauniisti hiotun lasimaljan
ja heitti sen ilmaan, sillä ilon ylenpalttisuutta ilmaistaan särkemällä
se juoma-astia, jota riemuitessa käytetään. Mutta tällä kertaa kävi
toisin: lasi ei pudonnutkaan maahan, vaikka ei mitään ihmettäkään
tapahtunut.
Jotta rakentaminen edistyisi, oli näet vastakkaisessa kulmassa jo
alettu kohottaa seinämuuria ja sitä varten pystytetty telineet, niin
korkeat kuin asia vaati.
Työmiesten etua silmälläpitäen oli telineet tätä juhlaa varten
varustettu laudoilla ja päästetty ylös koko joukko katselijoita. Sinne
lensi lasi, ja sen sieppasi käteensä eräs, joka piti tätä sattumaa
hyvänä enteenä itsellensä. Vihdoin hän sitä näytteli antamatta pois
kädestänsä, ja sen kyljessä nähtiin kirjaimet E ja O siroin kiemuroin
toisiinsa yhdistettyinä: se oli eräs nuorta Eduardia varten aikoinansa
valmistettuja laseja.
Telineet olivat jälleen tyhjät, ja kepeimmät vieraat nousivat ylös
silmäilläkseen ympärillensä. He eivät osanneet kylliksensä ylistää joka
puolelle avautuvaa kaunista näköalaa, sillä mitä kaikkea keksiikään
se, joka korkealla paikalla oltaessa seisoo vaikkapa vain yhtäkin
kerrosta korkeammalla. Tasankomaan suunnalla ilmestyi näkyviin useita
uusia kyliä, joen hopeajuova oli selvästi havaittavissa, olipa joku
näkevinänsä pääkaupungin tornejakin. Toisaalla, metsäisten kukkulain
takana, kohosivat etäisen vuoriston sinervät huiput, ja lähiseutu näkyi
kokonaisuudessaan. Nyt pitäisi vielä, huudahti eräs, yhdistää nuo kolme
lampea yhdeksi järveksi; silloin sisältyisi näköalaan kaikki, mikä on
suurta ja toivottavaa.
Se kai voitaisiin tehdä, virkkoi kapteeni, sillä lammet ovat aikoinaan
muodostaneet yhden ainoan vuorijärven.
Minä pyydän vain säästämään plataani- ja poppeliryhmääni, joka kasvaa
kauniina keskimmäisen lammen rannalla, sanoi Eduard. Nähkääs, — virkkoi
hän sitten kääntyen puhuttelemaan Ottiliaa, jonka hän johti muutamia
askelia eteenpäin, viitaten alas laaksoon, — nuo puut minä olen itse
istuttanut.
Kuinka kauan ne ovatkaan siinä jo kasvaneet? kysyi Ottilia.
Suunnilleen yhtä kauan kuin te olette maailmassa ollut, vastasi
Eduard. Niin, rakas lapseni, kun minä ne istutin, lepäsitte te vielä
kehdossanne.
Seurue palasi linnaan. Aterian päätyttyä se kutsuttiin kävelyretkelle
läpi kylän, jotta olisi tilaisuutta sielläkin tarkastella uusia
rakennelmia. Kapteenin toimesta olivat asukkaat kerääntyneet
asuntojensa edustalle. He eivät seisoneet riveissä, vaan perheittäin
luontevasti ryhmittyneinä, osaksi illan askareissa, osaksi lepäillen
uusilla raheilla. Heille määrättiin mieluisaksi velvollisuudeksi
uudistaa tämä puhtaus ja järjestys ainakin kaikkina pyhä- ja
juhlapäivinä.
Tuttavallista seuramieltä, joka idättää sellaista taipumusta kuin
ystäviemme kesken, suurempi seura voi vain epämieluisasti häiritä.
Kaikki neljä olivat jälleen tyytyväiset jäädessään yksin suureen
saliin. Kotoinen tunne kuitenkin hieman kärsi, kun Eduardille tuotu
kirje ilmoitti huomenna saapuvan uusia vieraita.
Kuten otaksuimme, huudahti Eduard Charlottalle: kreivi ei jää
tulematta, hän saapuu huomenna.
Silloinpa ei paronitarkaan ole kaukana, virkkoi Charlotta.
Eipä suinkaan! vastasi Eduard. Hän saapuu hänkin huomenna taholtansa.
He pyytävät yösijaa ja aikovat ylihuomenna matkustaa yhdessä eteenpäin.
Niin ollen meidän täytyy ajoissa ryhtyä toimenpiteisiin, Ottilia! sanoi
Charlotta.
Miten käskette asian järjestää? kysyi Ottilia.
Charlotta antoi ylimalkaiset ohjeet, ja Ottilia poistui.
Kapteeni tiedusteli mainittujen henkilöiden välistä suhdetta, jonka hän
tunsi vain suurimpia piirteitä myöten. He olivat aikoinansa, kumpikin
jo naimisissa ollen, intohimoisesti rakastuneet toisiinsa. Kahta
avioliittoa ei käynyt häiritseminen huomiota herättämättä; ajateltiin
avioeroa. Paronittarelle se oli onnistunut, kreiville ei. Heidän täytyi
näön vuoksi erota toisistansa, mutta heidän suhteensa säilyi, ja jos
he eivät voineetkaan talvisin olla yksissä pääkaupungissa, niin he
korvasivat asian kesäisin huviretkillä ja kylpylaitoksissa. He olivat
kumpikin hieman vanhemmat kuin Eduard ja Charlotta, ja kaikki olivat
likeisiä ystäviä varhemmilta hovissaoloajoilta. Hyvät suhteet oli yhä
säilytetty, vaikka ei kaikkia ystävien toimia voitukaan hyväksyä.
Ainoastaan tällä kerralla heidän tulonsa oli Charlottan mielestä
tavallaan sopimaton, ja jos hän olisi tarkoin tutkinut, minkätähden,
olisi hän huomannut varsinaisena syynä olevan Ottilian. Hyvän, puhtaan
lapsen ei pitänyt niin varhain nähdä sellaista esimerkkiä.
He olisivat tosiaankin voineet pysyä poissa vielä pari päivää,
sanoi Eduard Ottilian astuessa jälleen huoneeseen, kunnes olemme
saaneet järjestetyksi ulkotilan myynnin. Kauppakirja on valmis;
toinen jäljennös on minulla tässä, mutta toista vielä puuttuu, ja
vanha kanslistimme on pahoin sairastunut. Kapteeni tarjoutui työn
suorittamaan, samoin Charlotta, mutta ehdotuksia ei hyväksytty ilman
muuta.
Antakaa se vain minulle! huudahti Ottilia hieman hätäisesti.
Sinä et saa sitä valmiiksi, sanoi Charlotta.
Minun pitäisi se tosiaankin saada varhain ylihuomisaamuna, ja siinä on
paljon työtä, sanoi Eduard.
Se on oleva valmis, huudahti Ottilia pidellen jo papereita käsissään.
Seuraavana aamuna, kun he olivat yläkerrassa tähystelemässä odotettuja
vieraita, joita vastaan he välttämättä tahtoivat lähteä, virkkoi
Eduard: Kuka se tuolla ratsastelee hitaasti tännepäin? Kapteeni kuvaili
tarkemmin ratsastajan ulkonäköä. Hän se siis sittenkin on, sanoi
Eduard, sillä yksityiskohdat, jotka sinä näet paremmin kuin minä,
sopivat sangen hyvin minun varsin selvästi näkemääni kokonaisuuteen. Se
on Mittler. Mutta mistä johtuukaan, että hän ratsastaa hitaasti ja noin
hitaasti?
Ratsastaja tuli lähemmäksi ja oli tosiaankin Mittler. Hänet otettiin
ystävällisesti vastaan, kun hän hitaasti asteli portaita ylös. Miksi
ette tullut eilen? huusi hänelle Eduard.
Minä en pidä äänekkäistä juhlista, vastasi Mittler. Mutta nyt
minä tulen viettämään kerallanne kaikessa rauhassa ystävättäreni
syntymäpäivän jälkijuhlaa.
Kuinka olettekaan saanut liikenemään niin paljon aikaa? kysyi Eduard
leikillänsä.
Vierailustani, jos se on teille jonkin arvoinen, saatte kiittää
erästä eilistä harkintaani. Minä iloitsin sydämestäni puolisen päivää
eräässä talossa, jossa olin rakentanut rauhan, ja sitten kuulin
täällä vietettävän syntymäpäivää. Voidaanpa sanoa, että käyttäydyt
itsekkäästi, ajattelin minä, jos iloitset aina vain niiden keralla,
jotka olet taivuttanut sopuun ja rauhaan. Miksi et iloitse joskus
sellaisten ystäviesi keralla, jotka rauhaa säilyttävät ja vaalivat?
Sanottu ja tehty! Tässä olen, päätökseni mukaan.
Eilen olisitte löytänyt täältä suuren seuran, nyt löydätte vain pienen,
sanoi Charlotta. Te tapaatte kreivin ja paronittaren, jotka ovat hekin
jo teitä askarruttaneet.
Neljän talonasukkaan keskeltä, jotka olivat keräytyneet tuon
omituisen, tervetulleen miehen ympärille, hän käännähti pois ärtyisän
vilkkaasti, heti etsien hattuansa ja ratsupiiskaansa. Turmion tähti
väikkyy yläpuolellani aina, jos kerrankin aion levätä ja olla armelias
itselleni! Mutta miksi pyrinkään pois luonnostani! Minun ei olisi
pitänyt tulla, ja nyt minut ajetaan pois. Niiden keralla minä en
tahdo jäädä saman katon alle, ja varokaa: he tuovat mukanansa pelkkää
onnettomuutta! Heidän olentonsa on kuin hapatus, jonka tartunta yhä
laajenee.
Häntä yritettiin suostutella, mutta turhaan. Se, joka loukkaa
aviosäätyä, huudahti hän, se joka sanoin, jopa teoinkin horjuttaa
koko siveellisen yhteiskunnan perustusta, joutuu tekemisiin kanssani,
ja ellen minä kykene saamaan häntä valtoihini, ei minulla ole mitään
tekemistä hänen kanssansa. Avioliitto on kaiken kulttuurin alku ja
huippu. Se tekee karkean leppoisaksi, ja sivistyneimmälläkään ei ole
mitään parempaa tilaisuutta osoittaa sävyisyyttänsä. Sen tulee olla
purkamaton, sillä se tuottaa niin paljon onnea, ettei kaikki yksityinen
onnettomuus siihen verrattuna merkitse mitään. Ja miksi tahdotaankaan
puhua onnettomuudesta? Kärsimättömyys se ajoittain valtaa ihmisen, joka
silloin suvaitsee havaita itsensä onnettomaksi. Jos hän antaa tuokion
vierähtää ohi, niin hän vielä ylistää itseänsä onnelliseksi, että kauan
säilynyt liitto on yhä voimassa. Eroamiseen ei ole mitään riittävää
syytä. Inhimillinen olotila on asetettu niin korkealle kärsimykseen ja
iloon, ettei voi ollenkaan arvata, mitä aviopuolisot tulevat olemaan
toisillensa velkaa. Velka on äärettömän suuri; ja iäisyys yksin kykenee
sen vähitellen maksamaan. Epämukavaa se saattaa useinkin olla, sen minä
kyllä uskon, ja se on aivan oikein. Eikö meillä ole aviopuolisonamme
myöskin omatunto, josta usein haluaisimme päästä eroon, koska se on
epämukavampi kumppani kuin mies tai vaimo konsanaan?
Niin hän puheli vilkkaasti ja olisi kaiketi vielä kauankin puhunut,
elleivät ajomiesten torvet olisi ilmoittaneet vieraita, jotka ajoivat
kuin sopimuksesta yht'aikaa linnanpihaan, kumpikin taholtansa.
Talonväen kiiruhtaessa heitä vastaan Mittler piiloutui, antoi tuoda
hevosensa majatalon edustalle ja ratsasti nyrpeissään pois.