Kapteeni tutki paikan jo varhain seuraavana aamuna, laati ensin
summittaisen ja, kun seurue paikalle kokoontuneena vieläkin pysyi
päätöksessään, tarkan piirroksen kustannusarvioineen ja muine
asiaankuuluvine liitteineen. Tarpeellisista esitöistä ei ollut
puutetta. Ulkotilan myyntiä koskevaan asiaan käytiin heti käsiksi.
Miehet saivat jälleen aihetta yhteiseen toimiskeluun.
Kapteeni huomautti Eduardille, että oli kohteliasta, ehkäpä
velvollisuuden vaatimaakin juhlia Charlottan syntymäpäivää rakennuksen
peruskiven laskemisella. Ei ollut vaikea voittaa Eduardin vanhaa
vastenmielisyyttä sellaisia juhlallisuuksia kohtaan, sillä hänen
mieleensä juolahti samassa, että Ottilian syntymäpäivää, joka oli
myöhemmin, sopi sitäkin viettää sangen juhlallisesti.
Charlotta, jonka mielestä uudet suunnitelmat sekä niiden edellyttämät
toimenpiteet näyttivät melkoisilta, vakavilta, melkeinpä
arveluttaviltakin, askarteli tutkimalla vielä kerran kustannusarvioita
sekä ajan- ja rahanjakoa. Päivisin ystävykset tapasivat toisensa
harvemmin, ja sitä halukkaammin he etsivät iltaisin toistensa seuraa.
Ottilia oli vähitellen saanut täydellisesti haltuunsa taloudenhoidon,
johon hänen hiljainen ja varma käyttäytymisensä hänet tavallaan
ennalta määräsi. Koko hänen mielenlaatunsa taipuikin kotiin ja
kotoiseen enemmän kuin maailmaan, enemmän kuin elämään ulkosalla.
Eduard havaitsi pian, että hän oikeastaan vain kohteliaisuudesta lähti
mukaan kävelyretkille, että hän ainoastaan seurallisen velvoituksen
vuoksi viipyi iltaisin kauemmin ulkona, toisinaan tosin etsien
taloustoiminnastansa jonkinlaista tekosyytä voidakseen palata sisään.
Niinpä osasikin Eduard varsin pian järjestää yhteiset retket siten,
että oltiin ennen auringonlaskua taas kotona, ja alkoi pitkistä
ajoista jälleen lukea ääneen runoja, erittäinkin sellaisia, joiden
esittämisessä saattoi ilmetä puhdas, mutta palava rakkaus.
He istuivat tavallisesti iltaisin pienen pöydän ympärillä kukin
määrätyssä paikassansa: Charlotta sohvassa, Ottilia tuolilla häntä
vastapäätä ja miehet siten, että Ottilia istui Eduardin oikealla
puolella, samalla puolella, jonne Eduard lukiessaan työnsi kynttilän.
Ottilia siirtyi silloin lähemmäksi katsoakseen kirjaan, sillä hänkin
luotti omiin silmiinsä enemmän kuin vieraisiin huuliin, ja Eduard
siirrähti tehdäkseen sen hänelle kaikin puolin vaivattomaksi, jopa
keskeyttikin usein lukunsa tarpeettoman pitkäksi ajaksi, koska varoi
kääntämästä lehteä, ennenkuin Ottiliakin oli ehtinyt lukea sen loppuun.
Charlotta ja kapteeni sen kyllä huomasivat ja silmäsivät toisiansa
hymyillen, mutta kumpaankin vaikutti yllättävästi eräs toinen merkki,
joka sattumalta ilmaisi Ottilian hiljaista taipumusta. Eräänä iltana,
jonka pieni yhdyskunta oli kiusallisen vierailun vuoksi osalta
menettänyt, Eduard ehdotti, että jäätäisiin vielä toistensa seuraan.
Hänen teki mielensä ottaa esille huilunsa, joka ei ollut pitkiin
aikoihin ollut päiväjärjestyksessä. Charlotta etsi sonaatteja, joita
he tavallisesti yhdessä esittivät, ja kun niitä ei löytynyt, tunnusti
Ottilia hieman epäröityänsä, että oli ottanut ne huoneeseensa.
Voitteko ja tahdotteko minua säestää? huudahti Eduard, jonka silmät
sädehtivät iloa.
Luulen kyllä, vastasi Ottilia, että se käy päinsä. Hän haki nuotit
ja istuutui flyygelin ääreen. Toiset kuuntelivat tarkkaavaisina ja
ihmetellen, kuinka täydellisesti Ottilia oli soittokappaleen omin
neuvoin oppinut, mutta vieläkin enemmän kummastellen, kuinka hän
osasi sen sovelluttaa Eduardin soittotapaan. Osasi sovelluttaa ei ole
tässä oikea lauseparsi, sillä jos riippui Charlottan taitavuudesta ja
vapaasta tahdosta, milloin pysähtyä, milloin kiirehtiä epäröivän tai
edelle kiitävän puolisonsa mieliksi, niin Ottilia, joka oli muutamia
kertoja kuullut heidän soittavan tätä sonaattia, näytti oppineen
sen ainoastaan Eduardin soittotavan mukaisesti. Hän oli omaksunut
viimeksimainitun virheet siinä määrin, että siitä jälleen sukeutui
jonkinlainen elävä kokonaisuus, jossa tosin ei ilmennyt tahdinmukaista
liikuntoa, mutta joka kumminkin kuulosti erittäin somalta ja
miellyttävältä. Säveltäjä itse olisi varmaan iloinnut kuullessaan
teostansa niin hellästi vääristettävän.
Tätä ihmeellistä, odottamatonta tapausta katselivat kapteeni ja
Charlotta vaieten sellaisin tuntein kuin useasti katsellaan lasten
tekoja, joita ei juuri käy hyväksyminen niiden huolestuttavien
seurausten vuoksi ja joita kumminkaan ei sovi moittia, vaan
täytyy kenties kadehtiakin. Sillä oikeastaan oli heidän kummankin
hellä taipumuksensa kasvamassa samoinkuin noidenkin, vieläpä sitä
vaarallisempikin, koska he olivat vakaammat, varmemmat itsestänsä,
kykenevämmät itseänsä hillitsemään.
Kapteeni alkoi jo tuntea, kuinka vastustamaton tottumus uhkasi
kahlehtia hänet Charlottaan. Hän pakotti itsensä välttämään niitä
hetkiä, jolloin Charlotta tavallisesti saapui rakennuspaikalle, nousi
jo anivarhain aamulla, järjesti kaikki asiat ja vetäytyi sitten omaan
huoneistoonsa työskentelemään. Ensimmäisinä päivinä Charlotta piti sitä
sattumana, hän etsi kapteenia kaikista mahdollisista paikoista; sitten
hän luuli hänet ymmärtävänsä ja kunnioitti häntä entistä enemmän.
Jos kapteeni nyt välttelikin Charlottan tapaamista kahden kesken,
joudutti hän sitä uutterammin töitä lähestyvän syntymäpäivän loistavaa
juhlimista varten: hän näet rakennutti alhaalta, kylän takaa, uutta
mukavaa tietä kukkulan laelle päin, mutta teetti työtä myöskin
ylhäältä käsin, sanoen muka louhituttavansa kiviä, ja oli järjestänyt
ja laskenut kaikki niin, että molemmat tien osat yhtyisivät vasta
syntymäpäivän edellisenä yönä. Uutta, kukkulan laelle rakennettavaa
taloa varten oli myös kellari pikemmin louhittu kuin kaivettu ja kaunis
peruskivi lokeroinensa ja kansilevyinensä valmiiksi hakattu.
Ulkoinen toiminta, nämä pienet, ystävälliset, salaiset aikomukset
ja sisäisten tuntojen alinomainen hillitseminen estivät keskustelua
yhdessäolon kestäessä vilkastumasta, siinä määrin, että Eduard, jonka
olo tuntui vajanaiselta, eräänä iltana kehoitti kapteenia ottamaan
esiin viulunsa ja soittamaan Charlottan säestämänä. Kapteeni ei
voinut vastustaa yleistä harrasta pyyntöä, ja niin he esittivät
tuntehikkaasti, miellyttävästi ja vapaasti erään kaikkein vaikeimpia
soittokappaleita, mitä suurimmaksi tyydytykseksi sekä itsellensä
että kuuntelevalle parille. Päätettiin ruveta useammin soittamaan ja
ahkerasti yhdessä harjoittelemaan.
Se luonnistuu heille paremmin kuin meille, Ottilia! virkkoi Eduard.
Ihailkaamme heitä, mutta iloitkaamme silti yhdessä.