Kun Charlotta ja kapteeni siten löysivät yhteisen askarruksen, oli
seurauksena, että Eduard liittyi kiinteämmin Ottilian seuraan, jota
kohtaan hänen sydämessään oli jo joitakin aikoja itänyt hiljainen,
ystävällinen tunne. Neito kohteli kaikkia avuliaasti ja suopeasti,
ja Eduard itserakkaudessaan otaksui tuon kaiken tulevan erikoisessa
määrässä hänen osaksensa. Epäilemättä olikin Ottilia jo ottanut tarkoin
huomioon, mistä ja miten valmistetuista ruokalajeista hän piti, eikä
häneltä myöskään jäänyt havaitsematta, kuinka paljon sokeria hän
tavallisesti käytti teehensä, enempää kuin muutkaan sellaiset asiat.
Erikoisen huolellisesti hän piti silmällä, ettei huoneissa ollut vetoa,
jota kohtaan Eduard osoitti suurta arkuutta, joutuen usein ristiriitaan
vaimonsa kanssa, jonka mielestä huoneet eivät voineet milloinkaan olla
kyllin ilmaisat. Samoin tiesi Ottilia, mitä puu- ja kukkatarhassa oli
kulloinkin tehtävä. Mitä Eduard toivoi, sitä hän koki edistää, mikä
saattoi herättää hänessä kärsimättömyyttä, sitä hän pyrki ehkäisemään,
joten neito piankin oli Eduardille välttämätön kuin ystävällinen
suojelushenki ja hänen poissaolonsa jo alkoi tuntua kiusalliselta.
Sitäpaitsi Ottilia näytti olevan puheliaampi ja avomielisempi, kun he
kohtasivat toisensa kahden kesken. Eduardissa oli iän lisääntyessä
yhä säilynyt jotakin lapsellista, mikä erikoisesti miellytti nuorta
Ottiliaa. He muistelivat mielellänsä kuluneita aikoja, jolloin olivat
toisensa nähneet; nämä muistot ulottuivat aina siihen kauteen asti,
jolloin Eduard oli ensi kerran tuntenut Charlottaan kohdistuvaa
mieltymystä. Ottilia väitti muistavansa heidät kaikkein kauneimpana
hoviparina, ja kun Eduard arveli niin varhaiset muistot mahdottomiksi,
väitti hän mielessänsä täysin selvästi säilyneen varsinkin erään
tapauksen: hän oli Eduardin saapuessa piilottunut Charlottan helmaan,
ei pelosta, vaan lapsellisesta hämmästyksestä. Hän olisi voinut lisätä:
koska Eduard oli vaikuttanut häneen voimakkaasti, oli kovin häntä
miellyttänyt.
Niin ollen joutuivat monet asiat, joita ystävykset olivat aikaisemmin
yhdessä toimitelleet, tavallansa pysähdyksiin, joten he katsoivat
tarpeelliseksi hankkia itsellensä jälleen yleissilmäyksen, luonnostella
joitakin kirjoitelmia, sepittää kirjeitä. Senvuoksi he lähtivät
kansliaansa, missä tapasivat vanhan kirjurin joutilaana. He ryhtyivät
työhön ja antoivat hänelle piankin tekemistä, ollenkaan havaitsematta,
että sälyttivät hänen suoritettavaksensa paljon sellaista, minkä olivat
muuten tavallisesti itse toimittaneet. Heti ensimmäinen kirjoitelma
tuotti kapteenille, heti ensimmäinen kirje Eduardille hankaluutta. He
kiusautuivat hetkisen suunnitellen ja uudestaankirjoitellen, kunnes
Eduard, jolle asia luonnistui vielä huonommin, kysyi, paljonko kello
oli.
Silloin kävi ilmi, että kapteeni oli unohtanut vetää
sekuntikronometrinsä, ensi kerran moniin vuosiin, ja ystävykset
näyttivät, ellei suorastaan tuntevan, niin ainakin aavistavan, että
aika alkoi käydä heille yhdentekeväksi.
Miesten siten jossakin määrin hellittäessä uutteruuttansa naisten
toimekkuus pikemmin lisääntyi. Määrätyistä henkilöistä ja
välttämättömistä olosuhteista johtuva perheen tavanomainen elämäntapa
sulkee yleensä itseensä tavattomankin taipumuksen, itävän intohimon,
kuin astiaan, ja voi kulua melkoinen aika, ennenkuin uusi aines
aiheuttaa huomattavaa käymistä paisuen ja kuohuen yli partaiden.
Ystäviemme kesken syntyneet vastavuoroiset taipumukset olivat
vaikutuksiltansa mitä miellyttävimmät. Mielet avautuivat, ja
erikoisesta hyväntahtoisuudesta sukeutui yleinen suopeus. Jokainen
tunsi itsensä onnelliseksi ja soi toiselle hänen onnensa.
Sellainen tila kohottaa mieltä, sydäntä avartamalla, ja kaikki,
mitä henkilö tekee ja mihin ryhtyy, suuntautuu äärettömiin. Niinpä
eivät ystävykset enää tyytyneet pysyttelemään huoneissansa. Heidän
kävelyretkensä ulottuivat yhä kauemmaksi, ja kun Eduard ja Ottilia
riensivät edelle valitsemaan polkuja ja raivaamaan tietä, niin kapteeni
ja Charlotta seurasivat tärkeästi keskustellen, iloiten monesta
löytämästänsä somasta paikasta, monesta odottamatta avautuvasta
näköalasta, levollisina noiden nopsempien jäljessä.
Eräänä päivänä heidän kävelynsä johti oikeanpuolisen kylkirakennuksen
portista alas majataloon ja sillan yli kohti lampia, niin kauas kuin
voi kulkea pitkin rantaa, jonka tiheäviitainen kukkula ja kauempana
kohoavat louhikot tekivät piankin tiettömiksi.
Eduard, joka metsästysretkiltänsä tunsi seudun, tunkeutui Ottilian
keralla kauemmaksi pitkin umpeen kasvanutta polkua, hyvin tietäen,
ettei vanha, kallioiden keskelle piiloutuva mylly voinut olla kovin
etäällä. Mutta polku hävisi aivan kohta, ja he havaitsivat eksyneensä
tiheään pensaikkoon sammaleisten kallioiden keskelle. Kauan ei
eksyksissäoloa kumminkaan kestänyt, sillä vesirattaan pauhu ilmaisi
heille pian heidän etsimänsä läheisen paikan.
Astuttuaan eräälle kallion ulkoreunalle he näkivät edessänsä ja allansa
vanhan, mustan, omituisen puurakennuksen jyrkkien kallioiden ja
korkeiden puiden varjossa. He päättivät lähteä alas yli sammaleisten
louhikkojen. Kun edellä kulkeva Eduard katsahti taaksensa ja näki
Ottilian astelevan jäljessänsä kevyesti, pelkäämättä ja hätäilemättä,
mitä kauneimmassa tasapainossa kiveltä toiselle, hän luuli näkevänsä
taivaallisen olennon yläpuolellansa leijailemassa. Ja kun Ottilia
sitten toisinaan epävarmoissa kohdissa tarttui hänen ojennettuun
käteensä, vieläpä nojautui hänen olkapäähänsäkin, täytyi hänen
tunnustaa, että häneen kosketti kaikkein herkin ja hennoin naisolento.
Hän melkein toivoi Ottilian kompastuvan, luiskahtavan, jotta saisi
sulkea hänet syliinsä ja painaa sydäntänsä vasten. Todellisuudessa hän
ei kumminkaan olisi millään ehdolla sitä tehnyt, useastakaan syystä:
hän pelkäsi häntä loukkaavansa, vahingoittavansa.
Miten tämän asian laita oli, saamme kohta tietää. Kun näet Eduard oli
ehtinyt alas ja istui korkeiden puiden alla maalaispöydän ääressä
Ottiliaa vastapäätä ja ystävällinen myllärin emäntä oli lähetetty
hakemaan maitoa, mylläri Charlottaa ja kapteenia vastaan, alkoi hän
hieman empien puhua.
Minulla on eräs pyyntö, rakas Ottilia; suokaa se minulle anteeksi,
vaikka ette siihen suostuisikaan. Te ette millään tavoin salaa, eikä
teidän tarvitsekaan salata, että kannatte pukunne alla povellanne
pienoiskuvaa. Se esittää isäänne, sitä kelpo miestä, jonka olette
tuskin tuntenut ja joka kaikin puolin ansaitsee sijan teidän
sydämessänne. Mutta suokaahan anteeksi: kuva on taitamattoman iso, ja
tuo metalli, tuo lasi saa minut tuhannen pelon valtaan, kun nostatte
lasta, kannatte jotakin, kun ajoneuvot heilahtavat, kun tunkeudumme
halki tiheikön, tai, kuten vast'ikään, laskeudumme alas kalliolta.
Minua kauhistuttaa se mahdollisuus, että jokin arvaamaton sysäys,
kaatuminen tai kosketus voisi teitä vahingoittaa. Tehkää minun
mielikseni, poistakaa kuva, ei muististanne eikä huoneestannekaan —
voittepa sen sijoittaa kaikkein kauneimpaan, kaikkein pyhimpäänkin
paikkaan huoneistossanne — mutta poveltanne poistakaa esine, jonka
läheisyys minusta, kenties liiallisen pelokkuuden vuoksi, tuntuu kovin
vaaralliselta.
Ottilia, joka oli Eduardin puhuessa tuijotellut eteensä, vaikeni.
Kiirehtimättä ja epäröimättä, luoden katseensa pikemmin kohti taivasta
kuin Eduardiin, hän sitten irroitti vitjat, otti kuvan, painoi sitä
otsaansa vasten ja ojensi sen ystävällensä sanoen: Tallettakaa se,
kunnes tulemme kotiin. En osaa teille paremmin ilmaista, kuinka hyvin
tiedän pitää arvossa teidän ystävällistä huolehtimistanne.
Ystävä ei uskaltanut painaa kuvaa huulillensa, mutta tarttui toisen
käteen painaen sitä silmiänsä vasten. Kaksi niin kaunista kättä ei
liene milloinkaan toisiinsa liittynyt. Eduardista tuntui siltä, kuin
kivi olisi vierähtänyt hänen sydämeltänsä, kuin jokin Ottiliaa ja häntä
erottava seinä olisi luhistunut.
Myllärin opastamina Charlotta ja kapteeni saapuivat mukavampaa polkua
kulkien. Lausuttiin tervehdyksiä, iloittiin ja virkistäydyttiin. He
eivät tahtoneet palata samaa tietä, ja Eduard ehdotti puron toisella
puolella olevaa vuoripolkua, jota hieman vaivalloisesti kuljettaessa
lammet jälleen tulivat näkyviin. Nyt he matkasivat halki vaihtelevien
metsikköjen ja havaitsivat allansa kaikenlaisia kyliä, kauppaloita ja
vuokratiloja viheriöine ja hedelmällisine ympäristöinensä, lähinnä
erään ulkotilan, joka sijaitsi varsin miellyttävästi korkealla
rinteellä, puiden keskellä. Kauneimpana esiintyi seudun vehmaus
ja rikkaus, kun sitä katseli loivanousuiselta vuorenlaelta, josta
sitten edettiin somaan metsikköön ja sen läpi kuljettua oltiin linnaa
vastapäätä sijaitsevalla kalliolla.
Retkeilijät olivat kovin iloissaan saavuttuansa sinne tavallaan
arvaamattansa. He olivat kiertäneet kokonaisen pienen maailman,
he seisoivat sillä paikalla, johon uusi rakennus oli suunniteltu
sijaitsemaan, ja näkivät jälleen huoneittensa ikkunat. Laskeuduttiin
sammalmajaan ja istuttiin siinä ensi kerran neljin. Mikään ei ollut
luonnollisempaa kuin se, että lausuttiin yksimielinen toivomus saada
kuljettu tie, jolla liikkuminen oli nyt ollut hidasta ja hankalaakin,
niin suunnatuksi ja rakennetuksi, että sitä voi astella viihtyisästi,
hitaasti ja mukavasti. Jokainen esitti ehdotelmiansa, ja matka, johon
heiltä oli kulunut useita tunteja, laskettiin uuden järjestyksen
vallitessa voitavan suorittaa yhdessä tunnissa aina linnaan asti.
Suunniteltiin jo myllyn alapuolelle, siihen kohtaan, missä puro laskee
lampeen, tietä lyhentävä ja maisemaa koristava silta, kun Charlotta
hieman hillitsi keksivää mielikuvitusvoimaa, huomauttamalla niistä
kustannuksista, joita sellaiset yritykset vaatisivat.
Siihenkin on keino keksittävissä, virkkoi Eduard. Tuo ulkotila, joka
näyttää varsin somalta metsikössään ja tuottaa ylen vähän, meidän
on välttämättä myytävä ja siitä saadut varat käytettävä näihin
suunnitelmiin. Siten voimme verrattomalla kävelyretkellä miellyttävästi
nauttia korkoja hyvin sijoitetusta pääomasta, josta nyt saamme vuoden
lopussa mieliharmiksemme mitättömät tulot.
Charlotta itse ei voinut hyvänä taloudenhoitajana paljoakaan väittää
vastaan. Asia oli ollut jo aikaisemmin puheenalaisena. Nyt tahtoi
kapteeni suunnitella tilusten jakamista talonpojille, mutta Eduard
halusi meneteltävän nopeammin ja mukavammin. Nykyisen vuokraajan, joka
oli jo tehnyt ehdotuksia, piti se saada, maksaa se määräaikaisissa
erissä, ja samoin määräajoittain oli tierakennus suoritettava, kappale
toisensa jälkeen.
Niin järkevään ja maltilliseen järjestykseen täytyi myöntyä, ja koko
seurue kuvitteli jo uusia, kiemurtelevia teitä, joiden varrelta vielä
toivottiin löytyvän mitä miellyttävimpiä lepo- ja näköalapaikkoja.
Jotta kaikesta tuosta saataisiin havainnollisempi kuva, otettiin kotiin
palattua illalla uusi kartta tutkittavaksi. Tarkastettiin kuljettua
tietä ja ajateltiin, kuinka se olisi muutamin paikoin kenties vieläkin
edullisemmin suunnattavissa. Kaikki edelliset suunnitelmat pohdittiin
vielä kerran ja yhdistettiin kaikkein uusimpiin aikeisiin, se päätös,
jonka mukaan uusi rakennus oli sijoitettava linnaa vastapäätä,
hyväksyttiin vielä kerran ja teiden kiertokulku suunniteltiin aina
sinne saakka.
Ottilia ei ollut virkkanut mitään koko asiaan, mutta vihdoin Eduard
käänsi Charlottan edessä lepäävän kartan hänen nähtäviinsä samalla
kehoittaen häntä lausumaan ajatuksensa, ja kun Ottilia empi, rohkaisi
häntä lempeästi sentään jotakin sanomaan: olihan kaikki vielä
yhdentekevää, kaikki päätökset vielä kehittymisasteellansa.
Minä sijoittaisin rakennuksen tuohon, virkkoi Ottilia osoittaen
sormellansa kukkulan tasaista lakea. Linna tosin ei olisi näkyvissä,
sillä se peittyisi metsän taakse; sensijaan oltaisiin siellä kuin
toisessa ja uudessa maailmassa: sekä kylä että kaikki asumukset
olisivat piilossa. Näköala lammille, päin myllyä ja rinteitä, päin
vuoristoa ja tasankoa on erinomaisen kaunis, sanoi hän, olen sen
ohimennen huomannut.
Hän on oikeassa! huudahti Eduard. Miten tuo voikaan olla mieleemme
johtumatta? Eikö totta, te tarkoitatte näin, Ottilia? — Hän tarttui
lyijykynään ja piirsi kovakouraisesti pitkulaisen nelikulmion kukkulan
laelle.
Se vihlaisi kapteenin sielua, sillä hän ei nähnyt mielellään
huolellisesti, puhtaasti piirtämänsä kartan siten tärveltyvän.
Lausuttuansa hiljaisen moitteen hän kuitenkin malttoi mielensä ja
suostui ajatukseen. Ottilia on oikeassa, sanoi hän. Emmekö lähde
mielellämme pitkälle kävelyretkelle juodaksemme kahvia tai syödäksemme
kalaa, joka ei kotona olisi maistunut niin hyvältä? Me vaadimme
vaihtelua ja ennen näkemättömiä esineitä. Linnan ovat vanhat varsin
järkevästi rakentaneet tänne, sillä se sijaitsee tuulilta suojattuna
ja lähellä kaikkia jokapäiväisiä tarpeita; sitävastoin rakennus, joka
suunnitellaan pikemmin seurallista oleskelua kuin asumista varten,
sopii varsin hyvin sinne ja tarjoaa kauniina vuodenaikana mitä
miellyttävimpiä hetkiä.
Mitä enemmän asiaa pohdittiin, sitä suotuisammalta se näytti, eikä
Eduard voinut salata riemuansa siitä, että ajatus oli johtunut Ottilian
mieleen. Hän oli siitä niin ylpeä, kuin olisi keksintö ollut hänen
omansa.