Vaunut, jotka toivat Ottilian, olivat saapuneet. Charlotta meni häntä
vastaanottamaan. Herttainen tyttö kiiruhti hänen luoksensa, heittäytyi
hänen jalkoihinsa ja halaili hänen polviansa.
Miksi tämä nöyryytys! virkkoi Charlotta hieman hämillään ja tahtoen
nostaa hänet ylös.
Tarkoitukseni ei ole niinkään nöyryyttää itseäni, vastasi Ottilia
jääden samaan asentoon. Muistelen vain kovin mielelläni niitä aikoja,
jolloin olin vain polvenne korkuinen ja tiesin jo varmaan, että minua
rakastitte.
Hän nousi, ja Charlotta syleili häntä sydämellisesti. Hänet
esiteltiin miehille, jotka heti kohtelivat uutta vierasta erikoisen
kunnioittavasti. Kauneus on kaikkialla hyvin tervetullut vieras. Hän
näytti tarkkaavasti kuuntelevan keskustelua, mutta ei ottanut siihen
osaa.
Seuraavana aamuna Eduard sanoi Charlottalle: Hän on miellyttävä ja
hauska tyttö.
Hauska? kysyi Charlotta hymyillen: eihän hän ole suutansa avannut.
Eikö? virkkoi Eduard ikäänkuin muistutellen: sepä olisi ihmeellistä!
Charlotta vain hieman vihjaili uudelle tulokkaalle, kuinka
taloudenhoidossa oli meneteltävä. Ottilia oli koko järjestyksen pian
oivaltanut, vieläpä paremminkin: hänellä oli siitä välitön tunto.
Hän käsitti helposti, mitä hänen piti toimittaa kaikille ja kullekin
erikoisesti. Kaikki tapahtui täsmällisesti. Hän osasi jakaa määräyksiä
kuitenkaan nimenomaisesti käskemättä, ja milloin joku vitkasteli,
suoritti hän tehtävän itse.
Niin pian kuin hän huomasi, kuinka paljon hänelle jäi vapaata
aikaa, hän pyysi Charlottalta lupaa saada jakaa tuntinsa, ja jakoa
noudatettiin siitä lähtien tarkasti. Hän opiskeli opittavaansa
apulaisen Charlottalle kuvailemalla tavalla. Hänen sallittiin menetellä
mielensä mukaisesti. Vain joskus Charlotta yritti häntä innostaa.
Niinpä hän toisinaan asetti hänen käytettäväksensä kuluneita kyniä
totuttaakseen häntä vapaampaan käsialaan, mutta kynät olivat pian
teräviksi vuollut.
Naiset olivat päättäneet puhua kahden kesken ollessansa ranskaa, ja
Charlotta pysyi päätöksessä sitäkin kiinteämmin, kun Ottilia oli
puheliaampi käyttäessään vierasta kieltä, jonka harjoittaminen oli
tehty hänen velvollisuudeksensa. Tällöin hän useasti sanoi enemmän kuin
näytti tahtovan sanoa. Erikoisesti huvitti Charlottaa satunnainen,
tosin tarkka, mutta silti lämmin koko koulukotilaitoksen kuvaus.
Ottilia oli hänelle mieluisa seuralainen, ja hän toivoi tuonnempana
saavansa hänestä luotettavan ystävättären.
Charlotta otti kuitenkin jälleen esille vanhemmat Ottiliaa koskevat
paperit palauttaakseen mieleensä, miten johtajatar ja apulainen olivat
hyvää lasta arvostelleet ja vertaillakseen lausuntoja henkilöön
itseensä. Charlotta näet oli sitä mieltä, ettei voi kyllin nopeasti
perehtyä niiden ihmisten luonteeseen, joiden seurassa on elettävä,
tietääksensä mitä heiltä sopii odottaa, miten heitä muovailla, tai mitä
heissä on kerta kaikkiansa suvaittava ja annettava anteeksi.
Tutkimukset tosin eivät osoittaneet hänelle mitään uutta, mutta moni
vanha asia esiintyi merkitsevämpänä ja silmiinpistävämpänä. Niinpä
esim. saattoi Ottilian kohtuullisuus syönnissä ja juonnissa aiheuttaa
hänelle todellista huolta.
Lähin asia, joka naisia askarrutti, oli vaatetus. Charlotta vaati
Ottiliaa käyttämään upeampia ja valikoidumpia vaatteita. Toimelias
tyttö leikkasi kohta jo aikaisemmin saamansa kankaat ja osasi saada
ne, toisten vähän auttaessa, nopeasti ja erittäin somasti sopimaan.
Uudet muodinmukaiset vaatteet olivat hänelle eduksi: kun näet henkilön
miellyttävyys ulottuu hänen ruumiinsa verhoihin saakka, niin luulee
näkevänsä hänet alinomaa uutena ja entistä miellyttävämpänä hänen
ominaisuuksiensa ilmetessä uudessa ympäristössä. Siten hän muuttui yhä
enemmän — sanokaamme se peittelemättä — miesten silmäinherkuksi. Jos
näet smaragdi ihanalla värillänsä hivelee silmää, vieläpä tavallansa
lääkitseekin tässä jalossa merkityksessä, niin inhimillinen kauneus
vaikuttaa vielä paljoa väkevämmin ulkoiseen ja sisäiseen aistiin.
Sille, joka sen näkee, ei mikään paha mahda mitään; hän tuntee olevansa
sopusoinnussa itsensä ja maailman kanssa.
Niinpä oli seurapiiri hyötynyt monella tavalla Ottilian tulosta.
Ystävykset noudattivat säännöllisemmin määrättyjä kokoontumistunteja,
jopa -minuuttejakin. Aterialle, teelle tai kävelylle lähdettäessä he
eivät odotuttaneet itseänsä kohtuuttoman kauan. He eivät rientäneet,
varsinkaan iltaisin, niin kiireesti pois pöydästä. Charlotta huomasi
tuon hyvin ja tarkkasi heitä kumpaakin. Hän koki saada selville,
antoiko jompikumpi asiaan aihetta enemmän kuin toinen, mutta ei voinut
havaita mitään eroa. Molemmat esiintyivät ylipäänsä seurallisempina.
Keskustellessaan he näyttivät pitävän silmällä, mikä oli omansa
herättämään Ottiliassa osanottoa ja mikä oli hänen tietojensa ja
oivalluksensa rajoissa. Lukiessaan ja kertoessaan he vaikenivat,
kunnes Ottilia palasi. He muuttuivat sävyisämmiksi ja ylipäänsä
avomielisemmiksi. Samassa määrin lisääntyi Ottilian avuliaisuus
päivä päivältä. Mitä paremmin hän oppi tuntemaan talon, ihmiset ja
olosuhteet, sitä vilkkaammin hän kävi asioihin käsiksi, sitä nopeammin
hän käsitti jokaisen katseen, jokaisen liikkeen, puolen sanaa,
äänteen. Hänen tarkkaavaisuutensa säilyi aina yhtä rauhallisena, hänen
vireytensä yhtä tyynenä. Niin oli hänen istuutumisensa, nousemisensa,
tulemisensa, tuomisensa, uudelleen istuutumisensa lakkaamatonta
miellyttävää liikettä, ilman levottomuuden häivääkään. Sitäpaitsi ei
koskaan kuullut hänen kävelyänsä, niin kepeät olivat hänen askelensa.
Ottilian säädyllinen avuliaisuus ilahdutti Charlottaa. Yksi ainoa
seikka ei hänestä tuntunut aivan soveliaalta, ja hän huomautti siitä
Ottilialle. On kiitettävää huomaavaisuutta, sanoi hän eräänä päivänä,
että kumarrumme kiireesti, kun joku pudottaa jotakin kädestänsä, ja
yritämme sen nopeasti nostaa. Siten tunnustamme olevamme ikäänkuin
velvolliset palvelemaan tuota henkilöä. Suuressa maailmassa on vain
otettava huomioon, kenelle sellaista auliutta osoittaa. Mitä naisiin
tulee, en tahdo säätää sinulle mitään lakeja. Sinä olet nuori.
Ylhäisempiä ja vanhempia kohtaan se on velvollisuus, vertaisiisi
nähden kohteliaisuus, nuoremmillensa ja alhaisemmillensa osoittautuu
siten inhimilliseksi ja hyväksi, mutta ei ole naishenkilölle oikein
soveliasta osoittaa siten auliuttansa ja palvelevaisuuttansa miehille.
Minä koetan siitä vieroittua, vastasi Ottilia. Suonette kuitenkin
taitamattomuuteni anteeksi, kun sanon teille, mistä se johtuu. Meille
on opetettu historiaa; minä en ole siitä painanut mieleeni niin
paljon kuin olisi pitänyt, sillä en tietänyt, mihin sitä tarvitsisin.
Ainoastaan muutamat tapahtumat ovat syöpyneet mieleeni, muiden muassa
seuraava:
Kun Englannin kuningas Kaarle ensimmäinen seisoi niin sanottujen
tuomariensa edessä, putosi hänen kädessänsä olevasta kepistä kultainen
nuppi lattiaan. Koska hän oli tottunut siihen, että sellaisissa
tapauksissa kaikki yrittivät vaivautua, näytti hän katselevan
ympärillensä ja odottavan, että joku tälläkin kertaa tekisi hänelle
tuon pienen palveluksen. Kukaan ei hievahtanutkaan; hän kumartui itse
nuppia nostamaan. Minuun tuo vaikutti — syystäkö vai suottako, en tiedä
— niin tuskallisesti, että siitä lähtien aina kumarrun nähdessäni
jonkun henkilön pudottavan jotakin käsistänsä. Mutta koska se
tosiaankaan ei liene aina soveliasta ja koska — jatkoi hän hymyillen,
— en aina voi kertoa tarinaani, niin tahdon tulevaisuudessa käyttäytyä
pidättyvämmin.
Sill'aikaa edistyivät lakkaamatta ne hyvät suunnitelmat, joita
suorittamaan ystävykset, Eduard ja kapteeni, tunsivat itsensä
kutsutuiksi. Keksivätpä he joka päivä yhä uuttakin aihetta harkintoihin
ja hankkeisiin.
Kulkiessaan eräänä päivänä kylän läpi he havaitsivat mielipahaksensa,
kuinka kovin se oli järjestykseen ja puhtauteen nähden takapajulla
niistä kylistä, joiden asukkaita tilan kalleus pakottaa kumpaankin.
Muistathan, virkkoi kapteeni, kuinka Sveitsin läpi matkatessamme
toivoelimme saavamme kunnollisesti kaunistaa niin sanottua
puistoaluetta järjestelemällä sen käytännölliseen sveitsiläiseen
järjestykseen ja siisteyteen, joskaan ei sveitsiläisen rakennustavan
mukaan.
Täällä esimerkiksi, virkkoi Eduard, se kaiketi kävisi päinsä.
Linnavuori muodostaa esiinpistävän kulman, kylä on rakennettu
jokseenkin säännöllisesti puoliympyrään sitä vastapäätä; välissä virtaa
puro, jonka tulvimista joku yrittää torjua kivien, toinen paalujen,
kolmas hirsien ja neljäs naapuri lankkujen avulla, mutta kukaan ei ole
toiselle hyödyksi, vaan tuottaa pikemmin vahinkoa sekä itsellensä että
toisille. Samoin kulkee tiekin kömpelöin kaartein milloin ylös, milloin
alaspäin, milloin veden poikki, milloin yli kivien ja kantojen. Jos
asukkaat tahtoisivat ottaa tehtävään osaa, ei tarvittaisi kovinkaan
suurta rahaerää, jos tahtoisi rakentaa puoliympyränmuotoisen kivisen
rantavallin, kohottaa tien kulkemaan rakennusten korkeudella, hankkia
tilaa aivan riittävästi, antaa aihetta siisteyden noudattamiseen ja
suuripiirteisen toimenpiteen avulla tehdä yhdellä kertaa kaikki pieni
ja riittämätön huolehtiminen tarpeettomaksi.
Meidän sopii sitä yrittää, sanoi kapteeni silmäillen asiain tilaa ja
harkiten nopeasti.
Minä en tahdo olla porvarien ja talonpoikien kanssa missään
tekemisissä, ellen voi heitä suorastaan käskeä, virkkoi Eduard.
Oikeastaan et olekaan väärässä, myönsi kapteeni, minullekin näet ovat
sellaiset puuhat eläessäni jo tuottaneet paljon harmia. Kuinka vaikeata
onkaan ihmisen oikein punnita, mitä on uhrattava sitä vastaan, mikä
on voitettava! Kuinka vaikeata tahtoa jotakin ja olla halveksimatta
välineitä! Monet suorastaan sekoittavat toisiinsa välineet ja
tavoittelemansa tarkoitusperän, iloitsevat edellisistä ja jättävät
jälkimmäisen silmälläpitämättä. Kaikkea pahaa yritetään parantaa
siinä, missä se ilmestyy näkyviin, eikä välitetä siitä kohdasta,
missä sen alkulähde on, mistä käsin se vaikuttaa. Senvuoksi onkin
niin vaikea pitää neuvoa, varsinkin suurten joukkojen kanssa, jotka
ovat jokapäiväisessä toiminnassaan varsin järkeviä, mutta näkevät
harvoin huomista kauemmaksi. Jos vielä sattuu, että toinen tulee
yhteisessä puuhassa voittamaan, toinen häviämään, niin sovinnolla ei
saa mitään aikaan. Kaikki varsinaisessa merkityksessä yhteinen hyvä on
suoritettava rajoittamattoman majesteettivallan nojalla.
Heidän siinä seisoessaan ja jutellessaan aneli heiltä almua eräs
henkilö, joka näytti pikemmin julkealta kuin puutteenalaiselta. Eduard,
jota häiriytyminen harmitti, sätti häntä, sitä ennen muutamia kertoja
tyynesti hänet torjuttuansa, mutta kun mies lähti hitaasti loittonemaan
muristen ja vastaansättien sekä uhmaillen vedoten kerjäläisen
oikeuksiin, jotka tosin eivät ehdottomasti vaadi hänen aneluunsa
suostumaan, mutta kieltävät häntä loukkaamasta, koska hän, yhtä hyvin
kuin kaikki muutkin, on Jumalan ja esivallan suojeluksen alainen, niin
Eduard joutui kerrassaan suunniltansa.
Kapteeni, häntä lepyttääksensä, virkkoi siihen: Olkoon tämä tapaus
meille kehoituksena ulottamaan maalaispoliisivallan toiminta näihinkin
asioihin. Almuja täytyy antaa, mutta on parempi, ellei anna niitä itse,
varsinkaan kotona. Kotona tulee olla kohtuullinen ja tasainen kaikessa,
hyväntekeväisyydessäkin. Ylen runsaalla lahjalla et kerjäläisistä
suinkaan vapaudu, vaan houkuttelet niitä luoksesi; matkalla
sitävastoin, ohi kiitäessään, voi tien vieressä seisovalle köyhälle
ilmestyä satumaisen onnen hahmossa ja heittää hänelle yllättävän
lahjan. Meille tekee kylän ja linnan asema sellaisen asiainjärjestelyn
sangen helpoksi; olen jo aikaisemmin sitä harkinnut. Kylän toisessa
päässä sijaitsee majatalo, toisessa asuu kelpo vanhuspari. Sinun
tulee sijoittaa kumpaankin paikkaan pieni rahasumma. Kylään saapuva
kerjäläinen ei saa mitään, ainoastaan kylästä poistuva, ja koska
molemmat talot samalla sijaitsevat linnaan johtavien teiden varsilla,
osoitetaan kaikki nekin, jotka aikovat kääntyä sinne ylös, palaamaan
mainittuihin paikkoihin.
Tulehan, sanoi Eduard, järjestetään asia heti; yksityiskohdista sopii
pitää huolta myöhemminkin.
He menivät isännän ja vanhan pariskunnan luo, ja asia oli päätetty.
Minä tiedän varsin hyvin, sanoi Eduard, kun he jälleen yhdessä nousivat
linnavuoren rinnettä, että kaikki maailmassa riippuu järkevästä
mieleenjohtumasta ja lujasta päätöksestä. Niinpä arvostelit aivan
oikein vaimoni puistorakennelmia ja viittailit minulle, miten asia
olisi korjattavissa, minkä minä — tunnustan sen avoimesti — kohta
kerroin hänelle.
Saatoin sen arvata, virkkoi kapteeni, mutta en sitä hyväksy. Sinä olet
häirinnyt hänen varmuutensa; hän jättää kaikki siksensä ja uhmailee
meitä tässä ainoassa asiassa: hän näet karttelee sen mainitsemista eikä
ole enää kutsunut meitä sammalmajaansa, vaikka käykin siellä Ottilian
keralla välihetkinä.
Sen emme saa antaa peloittaa itseämme, virkkoi Eduard. Kun olen
vakuutettu jostakin hyvästä, joka voisi ja jonka pitäisi tapahtua, en
saa lepoa, ennenkuin näen sen suoritettuna. Osaammehan me muutenkin
asioita viisaasti aloitella. Ottakaamme iltakeskusteluja varten esille
kuparipiirroksilla varustetut englantilaiset puistokuvaukset ja
myöhemmin sinun suunnittelemasi tilusten kartta. Asiaa täytyy aluksi
käsitellä problemaattisena ja ikäänkuin huvin vuoksi; todenkin aika
tulee, kun ehtii.
Tämän sopimuksen mukaisesti avattiin kirjat, joissa aina nähtiin
ensinnä seudun pohjapiirros ja sen maisemat muokkaamattomassa
luonnontilassa ja seuraavilla lehdillä ne muutokset, joita taide
oli saanut siinä aikaan kaikkea olemassaolevaa hyvää hyödyttäen ja
korostaen. Siitä oli sitten varsin helppo siirtyä puhumaan omista
tiluksista, omasta ympäristöstä ja mitä siinä voisi saada aikaan.
Nyt oli mieluisa tehtävä ottaa kapteenin sommittelema kartta
suunnittelujen pohjaksi. Oli vain mahdotonta kerrassaan hylätä se
alkuperäinen kaava, jonka mukaan Charlotta oli työn aloittanut.
Löydettiin sentään helpompi pääsy kukkulan laelle; ylärinteelle, soman
metsikön kupeeseen, päätettiin rakentaa huvimaja pitäen silmällä
linnaa: sen piti näkyä linnan ikkunoihin, ja sieltä käsin piti katseen
voida hipoa linnaa ja puutarhoja.
Kapteeni oli kaikki tarkoin mitannut ja harkinnut ja otti jälleen
puheeksi kylätien, rantavallin ja tasoitustyöt. Rakentaessani mukavan
tien kukkulan laelle, sanoi hän, saan juuri niin paljon kiveä kuin tuon
rantavallin rakentamiseen tarvitsen. Kun molemmat työt suoritetaan
yht'aikaa, niin ne tulevat halvemmiksi ja valmistuvat nopeammin.
Mutta nyt, virkkoi Charlotta, tulee minun huoleni. Välttämättä on
laadittava varma arviolasku, ja kun tiedämme, kuinka paljon sellaiseen
työhön tarvitaan, ja'amme summan, ellei joka viikon, niin ainakin joka
kuukauden osalle. Rahavarat ovat minun hallussani, minä maksan laskut
ja pidän itse kirjaa.
Etpä näytä erikoisemmin meihin luottavan, huomautti Eduard.
Mielivaltaisissa asioissa en, vastasi Charlotta Mielivaltaa osaamme me
hallita ja hillitä paremmin kuin te.
Valmistukset oli suoritettu, työt pantu nopeasti käyntiin, kapteeni
oli alinomaa läsnä, ja Charlotta sai nyt melkein joka päivä olla hänen
vakaan ja varman mielenlaatunsa todistajana. Kapteeni puolestaan oppi
paremmin tuntemaan hänet, ja kummallekin kävi helpoksi toimia yhdessä
ja saada yhdessä jotakin aikaan.
Toiminnan laita on kuin tanssin: henkilöt, jotka noudattavat samaa
tahtia, käyvät pakostakin toisillensa tuiki tarpeellisiksi, ja siitä
johtuu välttämättä keskinäistä hyväntahtoisuutta. Varmana todistuksena
siitä, että Charlotta, kapteeniin lähemmin tutustuttuansa, tosiaankin
suhtautui häneen suopeasti, oli se, että hän ihan rauhallisesti, ilman
pienintäkään epämieluista tunnetta, salli hävittää erään kauniin
lepopaikan, jonka hän oli erikoisesti valikoinut ja koristellut, mutta
joka ei sopinut kapteenin suunnitelmiin.