Eduard oli jälleen yksin, omassa huoneessaan. Elämänkohtaloiden
muistuminen Charlottan niistä kertoessa, heidän keskinäisen tilansa
ja aikomustensa kuvaileminen, oli miellyttävästi liikuttanut hänen
herkkää mieltänsä. Hän oli tuntenut itsensä Charlottan läheisyydessä,
hänen seurassansa niin onnelliseksi, että suunnitteli ystävällisen,
osaaottavan, mutta rauhallisen ja mihinkään viittaamattoman kirjeen
kapteenille. Mutta kun hän sitten astui kirjoituspöydän luo ja otti
käteensä ystävän kirjeen lukeaksensa sen vielä kerran, johtui hänen
mieleensä kohta tuon oivallisen miehen surullinen tila; kaikki ne
tunnot, jotka olivat häntä näinä päivinä rasittaneet, heräsivät
jälleen eloon, ja hänestä näytti mahdottomalta jättää ystävä niin
huolestuttavaan olotilaan.
Eduard ei ollut tottunut mistään kieltäytymään. Nuoruudesta saakka
rikkaiden vanhempien ainoa, hemmoiteltu lapsi, vanhempien, jotka
osasivat suostutella hänet omituiseen, mutta erittäin edulliseen
avioliittoon paljoa vanhemman naishenkilön kanssa, joka hänkin
kaikin tavoin miestänsä sukoili yrittäen mitä suurimmalla autiudella
palkita hänen hyvää käytöstänsä, vaimon pian kuoltua oma herransa,
matkoilla riippumaton, jokainen vaihtelu, jokainen muutos vallassansa,
mitään liiallista tahtomatta, mutta paljon ja monenlaista tahtoen,
ujostelematon, avulias, uljas ja urhoollinenkin, jos niin vaadittiin,
— sellainen hän oli, ja mikäpä maailmassa olisikaan voinut asettua
vastustelemaan hänen toivomuksiansa!
Tähän saakka kaikki oli käynyt hänen mielensä mukaisesti; olipa hän
voittanut vihdoin Charlottankin omaksensa itsepintaisen, kerrassaan
romaanimaisen uskollisuutensa nojalla, ja nyt hän tunsi itseänsä
ensi kerran vastustettavan, ensi kerran estettävän, nyt, kun hän oli
parhaillaan aikeissa kutsua luoksensa nuoruudenystävänsä ja tavallaan
piirtää täydelliseksi olemisensa kehän.
Hän oli nyreissänsä, kärsimätön, tarttui muutaman kerran kynään ja
laski sen taas kädestänsä, koska ei päässyt itsensä kanssa sovintoon
siitä, mitä oli kirjoitettava. Vastoin vaimonsa toivomuksia hän
ei tahtonut, hänen kehoituksensa mukaisesti ei voinut kirjoittaa:
rauhallisen kirjeen sepittäminen vallitsevassa rauhattomassa
mielentilassa olisi käynyt hänelle kerrassaan mahdottomaksi. Oli
luonnollisinta, että hän koetti saada asian siirtymään tuonnemmaksi.
Muutamin sanoin hän pyysi anteeksi ystävältänsä, ettei ollut näinä
päivinä kirjoittanut ja ettei kirjoita tänäänkään seikkaperäisesti, ja
lupasi lähettää ensi tilassa merkitsevämmän, rauhoittavan sanoman.
Seuraavana päivänä, kun Charlotta ja Eduard kävelyllä ollessaan osuivat
eiliseen paikkaan, käytti ensinmainittu tilaisuutta aloittaakseen
jälleen keskustelun, ehkäpä siinä vakaumuksessa, että jonkin aikeen
tylsentää varmimmin siitä usein puhumalla.
Eduardille oli asiaan palaaminen mieluista. Hän lausui ajatuksensa,
kuten ainakin, ystävällisesti ja sievästi, sillä joskin hän, herkkä kun
oli, helposti kiivastui, kun hänen vilkas halunsa kävi tungettelevaksi,
kun hänen itsepintaisuutensa saattoi herättää kärsimättömyyttä,
lievensi kuitenkin hänen kaikkia lausumiansa toisen ehdoton säästäminen
siinä määrin, että häntä täytyi yhä pitää rakastettavana, vaikka hän
samalla olikin jo vaivaksi.
Niinmuodoin hän sai Charlottan tänä huomenhetkenä ensin mitä
hilpeimmälle mielelle ja sitten viehkein sanankääntein kerrassaan
hämmennyksiin, niin että hän vihdoin huudahti: tahdot varmaan saada
minut myöntämään rakastajalle sen, minkä olen mieheltäni evännyt.
Joka tapauksessa, rakkaani, jatkoi Charlotta, sinun tulee havaita,
etteivät ystävälliset, eloisasti esitetyt toivelmasi jätä minua
kylmäksi, koskemattomaksi. Ne pakottavat minut tunnustukseen. Olen
salannut sinulta tähän saakka erään asian. Minä olen samanlaisessa
asemassa kuin sinä ja olen jo käytellyt itseni hillitsemiseksi samaa
väkivaltaa, jota nyt suosittelen sinulle.
Sepä joltakin kuuluu, virkkoi Eduard; havaitsenpa, että aviosäädyssä
täytyy toisinaan kiistellä, sillä siten voi saada jotakin tietää
toisistansa.
Tiedä siis, sanoi Charlotta, että minä olen Ottiliaan nähden samassa
asemassa kuin sinä kapteeniin. Minulle on kovin epämieluista tietää
rakkaan lapsen olevan koulukodissa, missä olosuhteet häntä kovin
painostavat. Kun Luciana, tyttäreni, joka on syntynyt suurta maailmaa
varten, juuri sitä varten itseänsä siellä sivistää, kun hän vallitsee
kieliä, historiaa ja mitä muita tietoja hänelle siellä jaettaneenkaan,
leikkien kuin nuotteja ja variatsioneja, jotka hän soittaa suoraan
lehdestä, kun hän vilkasluontoisena ja hyvämuistisena niin sanoakseni
unohtaa kaikki ja silmänräpäyksessä kaikki muistaa, kun hän vapaan
käytöksensä, viehkeän tanssinsa ja soveliaan, kepeän keskustelutaitonsa
nojalla eduksensa eroaa kaikista muista ja synnynnäisen, vallitsevan
olemuksensa varassa pääsee tuon vähäisen piirin kuningattareksi, kun
laitoksen johtajatar pitää häntä pienenä jumalattarena, joka vasta
hänen hoidossansa pääsee oikein kehittymään, tuottamaan hänelle
kunniaa, hankkimaan luottamusta ja joukon uusia oppilaita, kun
hänen kirjeittensä ja kuukausikertomustensa ensimmäiset sivut aina
ovat sellaiselle oivalliselle lapselle viritettyä ylistyslaulua,
jonka minä osaan varsin hyvin kääntää omaksi proosakseni, niin on
sitävastoin kaikki se, mitä hän lopuksi Ottiliasta mainitsee, pelkkää
anteeksipyytelyä, että muuten niin kauniisti kasvava neito ei tahdo
kehittyä, ei ilmaise mitään kykyjä eikä tietoja. Hänen vähäiset
lisähuomautuksensa eivät nekään ole minulle mitenkään arvoituksellisia,
koska havaitsen tämän rakkaan lapsen olevan luonteeltansa ilmetty
äitinsä, minun paras ystäväni, joka on kasvanut minun kerallani
ja jonka tyttärestä minä, jos saisin olla kasvattajattarena tai
katsastajattarena, varmaan tahtoisin kehittää verrattoman olennon.
Koska tuo kumminkaan ei sovi suunnitelmaamme ja koska elämänsuhteitansa
ei saa kovin ravistella, tuoda niihin alinomaa jotakin uutta, niin
mieluummin siedän tuon, voitanpa epämieluisan tuntoni silloinkin,
kun tyttäreni, joka varsin hyvin tietää Ottilia-paran kerrassaan
riippuvan meistä, käyttelee edullisempaa asemaansa ylimielisesti hänen
vahingoksensa, siten tavallansa tuhoten meidän hyväntyömme.
Mutta kukapa onkaan niin sivistynyt, ettei koskaan käyttele
etevämmyyttänsä armottomalla tavalla toisten vahingoksi? Kukapa on niin
korkealla, ettei hän sellaisen painostuksen alaisena joudu monesti
kärsimään? Näissä koettelemuksissa Ottilian arvo kasvaa; mutta oikein
oivallettuani hänen kiusallisen asemansa olen nähnyt vaivaa saadakseni
hänet sijoitetuksi jonnekin muualle. Odotan vastausta joka hetki
saapuvaksi, ja sitten en enää epäröi. Niin on minun laitani, rakkaani.
Kuten näet, kannamme kumpikin uskollisessa, ystävällisessä sydämessä
samoja murheita. Kantakaamme ne yhdessä, koska ne eivät voi toisiansa
kumota.
Me olemme omituisia ihmisiä, virkkoi Eduard hymyillen. Kunhan saamme
murheemme aiheen nykyisyydestä karkoitetuksi, luulemme siitä jo
lopullisesti suoriutuneemme. Suuressa mittakaavassa voimme uhrata
paljonkin, mutta yksityiskohtainen antaumus on asia, johon harvoin
kykenemme. Niin oli äitinikin laita. Niin kauan kuin poikasena
ja nuorukaisena elelin hänen luonansa, hän ei voinut irtautua
hetkellisistä huolistansa. Jos myöhästyin palatessani ratsastamasta,
niin minulle oli varmaan sattunut jokin onnettomuus, jos sadekuuro
minut kasteli, oli varma kuume minua odottamassa. Sitten matkustin
pois, etäännyin hänestä, ja nyt tuntui siltä, kuin olisin tuskin
kuulunut hänen elämänsä piiriin.
Tarkemmin katsoen, jatkoi hän, menettelemme kumpikin typerästi ja
anteeksiantamattomasti jättäessämme kaksi mitä jalointa olentoa,
jotka ovat kovin lähellä sydäntämme, huoleen ja painostukseen,
vain välttääksemme kaiken vaaranalaisuuden. Ellei tätä nimitetä
itsekkyydeksi, niin mitä sitten! Ota sinä Ottilia, anna minulle
kapteeni, ja olkoon koe tehty Jumalan nimessä!
Voisihan sen vielä uskaltaakin, virkkoi Charlotta mietteissään,
jos vaara koskisi ainoastaan meitä. Mutta luuletko, että olisi
suotavaa kutsua samaan taloon asumaan kapteeni ja Ottilia, mies joka
on suunnilleen sinun iälläsi, siinä iässä — lausun sinulle tämän
imarteluni ihan peittelemättä — jolloin mies vasta kelpaa rakastamaan
ja on rakastamisen arvoinen, ja sellainen verraton tyttö kuin Ottilia?
Enpä muuten tiedä, vastasi Eduard, kuinka voit asettaa Ottilian niin
korkealle! Ainoastaan siten saan sen itselleni selitetyksi, että hän on
perinyt alkujansa hänen äitiinsä kohdistuneen kiintymyksesi. Sievä hän
tosin on, ja minä muistan kapteenin kiinnittäneen huomiotani häneen,
kun vuosi sitten palasimme ja kohtasimme hänet kerallasi tätisi luona.
Sievä hän on, varsinkin ovat hänen silmänsä kauniit, mutta en voi sanoa
niiden vähintäkään minuun vaikuttaneen.
Se on sangen kiitettävää, virkkoi Charlotta, sillä olinhan siellä
minäkin, ja vaikka hän onkin minua paljon nuorempi, viehätti sinua
iäkkäämmän ystävättären seura siinä määrin, että kehkeytyvä, lupaava
kauneus jäi sinulta havaitsematta. Se kuuluu sekin olemukseesi, jonka
vuoksi mielelläni jään elämään kanssasi.
Miten avoimesti Charlotta näyttikin puhuvan, salasi hän sentään
jotakin. Hän näet oli silloin tahallansa esitellyt Ottilian matkoilta
palanneelle Eduardille toimittaakseen rakkaan kasvattityttärensä hyviin
naimisiin; itseänsä hän ei ollut enää ajatellut. Kapteeniakin oli
kehoitettu kiinnittämään Eduardin huomiota häneen, mutta Eduard, joka
jäykästi säilytti mielessään vanhaa rakkauttansa, ei katsonut oikeaan
eikä vasempaan, olihan vain onnellinen siinä tunnossa, että vihdoinkin
kävi mahdolliseksi voittaa itsellensä hartaasti toivottu ja tapausten
sarjan näennäisesti iäksi saavuttamattomiin siirtämä onni.
Aviopuolisot olivat parhaillaan aikeissa lähteä uusien
puistoviljelysten halki linnaan päin, kun eräs palvelija kiireesti
asteli heitä vastaan ja naurussa suin huusi jo loitolta: Kunpa teidän
armonne piankin ehtisivät alas! Herra Mittler on ajaa karauttanut
linnan pihaan. Hän huusi meidät kaikki kokoon, käski etsiä teidät,
kysyä, onko tarpeen. Olenko tarpeen? huusi hän jälkeemme: kuuletteko,
mutta nopeasti, nopeasti!
Se leikkisä mies! huudahti Eduard. Eikö hän saavukin otolliseen aikaan,
Charlotta? Nopeasti takaisin, käski hän palvelijaa, sano hänelle, että
hän on ylen tarpeellinen! Astukoon vain alas satulasta. Ottakaa hevonen
hoitoonne, viekää mies saliin, asettakaa hänen eteensä aamiaista; me
tulemme aivan kohta.
Mennään lyhyintä tietä, sanoi hän vaimollensa ja lähti kulkemaan halki
kirkkomaan johtavaa polkua, jota hän muuten kartteli. Mutta kovin
hän oli ihmeissään, kun näki Charlottan sielläkin pitäneen huolta
tunteiden vaatimuksista. Mahdollisimman säästävästi käsitellen vanhoja
muistomerkkejä hän oli osannut tasoitella ja järjestää kaikki niin
hyvin, että kalmisto näytti miellyttävältä paikalta, jossa katse ja
mielikuvitus kernaasti viivähtivät.
Vanhimmillekin kiville hän oli suonut niille kuuluvan kunnian.
Ne olivat vuosiensa mukaisessa järjestyksessä kiviaitaa vasten
nojaamassa, siihen liitettyinä tai muualle sovitettuina; temppelin
korkea kivijalkakin oli niiden avulla moninkertaistettu ja koristettu.
Astuessaan pienestä veräjästä kirkkotarhaan Eduard tunsi omituista
hämmästystä; hän puristi Charlottan kättä, ja hänen silmässänsä näkyi
kyynel.
Mutta pian heidät karkoitti pois hassunkurinen vieras. Hän näet ei
ollut mitenkään jaksanut rauhassa odottaa, vaan oli ratsastanut täyttä
karkua kylän halki kirkkomaan veräjälle asti, mihin pysähtyi huutaen
ystävillensä: Ettehän pidä minua pilkkananne? Jos tosiaankin olen
tarpeen, niin jään tänne päivälliseen asti. Älkää viivyttäkö minua;
minulla on tänään vielä paljon tekemistä.
Koska olette vaivautunut näin kauas, huusi hänelle Eduard, niin
ratsastakaa saman tien sisään, jotta kohtaamme toisemme ankarassa
paikassa, ja katsokaa, miten kauniisti Charlotta on tämän murheen
koristanut.
Sinne sisään, huusi ratsastaja, en tule ratsain, en vaunuissa enkä
jalkaisinkaan. Ne siellä lepäävät rauhassa, heidän kanssaan minulla ei
ole mitään tekemistä. Täytyyhän minun suostua siihen, että retuuttavat
minut kerran sisään jalat edellä. Onko siis tosi kysymyksessä?
On kyllä, huusi Charlotta, totinen tosi! Ensi kerran nuoren
avioliittomme aikana olemme pulassa ja hämmingissä, josta emme kykene
omin neuvoin selviytymään.
Eipä siltä näytä, virkkoi tulija, mutta tahdonpa uskoa mitä sanotte.
Jos pidätte minua pilkkananne, niin jätän teidät toiste omiin
hoiviinne. Tulkaa pian jäljessäni; hyötyköön hevoseni lepäämisestä.
Pian olivat kaikki kolme linnan salissa, ateria kannettiin pöytään, ja
Mittler kertoi päivän töistänsä ja aikeistansa. Tämä omituinen mies
oli aikaisemmin ollut pappina ja oli uupumattomasti virassansa toimien
kunnostautunut hillitsemällä ja sovittamalla kaikenlaisia riitoja,
sekä kotoisia että naapurien välisiä, aluksi yksityisten henkilöiden,
sitten kokonaisten kuntain ja useiden tilanomistajien kesken. Hänen
virassaoloaikanansa ei ollut sattunut yhtäkään avioerotapausta, eikä
virastoja rasitettu niiltä main minkäänlaisilla riita-asioilla.
Hän havaitsi piankin, kuinka tarpeellinen hänelle oli lainopin
tunteminen. Niinpä hän ryhtyi kaikin tarmoin sitä opiskelemaan ja
tunsi pian vetävänsä vertoja taitavimmillekin asianajajille. Hänen
vaikutuspiirinsä avartui ihmeellisesti, ja oltiin jo aikeissa kutsua
hänet pääkaupunkiin, jotta saataisiin ylhäältä käsin päätökseen,
mitä hän oli alhaalta päin aloittanut, kun hänelle lankesi melkoinen
arpajaisvoitto, jolla hän osti itsellensä kohtalaisen maatilan,
antoi sen vuokralle ja teki siitä toimintansa keskipisteen, pitäen
vakaana periaatteenansa, tai pikemmin noudattaen vanhaa tottumusta
ja taipumusta, ettei viipynyt missään sellaisessa talossa, jossa ei
ollut mitään sovittamis- eikä auttamistilaisuutta. Ne, joissa nimien
merkitykset herättävät taikauskoisia ajatuksia, väittävät nimen Mittler
[Mittler = Välimies] ajaneen häntä tähän ylen ihmeelliseen tehtävään.
Jälkiruoka oli kannettu pöytään, kun vieras vakavasti kehoitti
isäntäväkeänsä olemaan kauemmin salaamatta sanottaviansa, koska hänen
täytyi kohta kahvin juotuaan lähteä. Molemmat aviopuolisot esittivät
seikkaperäisesti tunnustuksensa, mutta hän oli tuskin päässyt asian
juoneen, kun hypähti harmistuneena pöydästä, riensi ikkunaan ja käski
satuloida hevosensa.
Joko ette minua tunne, huudahti hän, ette minua ymmärrä, tahi olette
kovin ilkeämieliset, Onko tässä mitään riitaa? Tarvitaanko tässä mitään
apua? Luuletteko minun olevan olemassa neuvoja jaellakseni? Se on
typerin ammatti, mitä ihminen voi toimittaa. Neuvokoon kukin itseänsä
ja tehköön mitä ei voi tekemättä jättää. Jos asia luonnistuu, niin
iloitkoon viisaudestansa ja onnestansa, jos se epäonnistuu, niin minä
olen käytettävissä. Se, joka tahtoo päästä jostakin pahasta, tietää
aina mitä tahtoo, se, joka tahtoo nykyistä parempaa, on umpisokea —
niin kyllä, naurakaahan vain! — hän on sokkosilla, tavoittaa ehkä
jotakin, mutta mitä? Menetelkää miten tahdotte, ihan yhdentekevä!
Ottakaa ystävät luoksenne tai antakaa heidän pysyä poissa: kaikki
samantekevää! Kaikkein järkevimmän asian olen nähnyt epäonnistuvan,
kaikkein typerimmän onnistuvan. Älkää vaivatko päätänne, ja jos asia
päättyy jollakin tavoin huonosti, älkää sittenkään vaivatko päätänne.
Lähettäkää vain noutamaan minut, niin apu tulee. Siihen saakka:
palvelijanne!
Sitten hän ponnahti ratsunsa selkään suostumatta odottamaan kahvia.
Tästä näet, virkkoi Charlotta, kuinka vähän kolmannesta henkilöstä
oikeastaan on hyötyä, ellei kahden läheisen henkilön välinen suhde ole
täysin tasapainossa. Olemmehan, jos mahdollista, entistäkin enemmän
ymmällä ja epätietoisina.
Aviopuolisot kenties olisivat vielä jonkin aikaa epäröineet, ellei
olisi saapunut kapteenilta kirje vastaukseksi Eduardin viimeksi
lähettämään. Hän oli päättänyt ottaa vastaan erään tarjotun toimen,
vaikka se ei suinkaan ollut hänelle sovelias. Hänen piti ottaa osaa
ylhäisten ja rikkaiden ihmisten ikävystymiseen, jonka häivyttäminen
uskottiin hänen asiaksensa.
Eduard käsitti koko jutun varsin hyvin ja kuvaili sitä sangen räikein
värein. Tahdommeko nähdä ystävämme joutuvan sellaiseen tilaan? huudahti
hän. Ethän voi olla niin säälimätön, Charlotta!
Tuo kummallinen mies, meidän Mittlerimme, virkkoi Charlotta, on lopulta
sittenkin oikeassa. Kaikki sellaiset hankkeet ovat uhkayrityksiä.
Kukaan ihminen ei aavista, mitä siitä voi sukeutua. Sellaisista uusista
suhteista saattaa koitua onnen tai onnettomuuden runsaus, meidän
voimatta pitää sitä erikoisena ansionamme enempää kuin vikanammekaan.
En tunne olevani kyllin voimakas sinua kauemmin vastustaakseni. Tehdään
koe. Pyydän sinulta vain, että se suunnitellaan lyhytaikaiseksi. Salli
minun toimia hänen hyväksensä pontevammin kuin tähän asti ja käyttää
vaikutustani, kehoittaa tuttaviani hankkimaan hänelle paikan, joka voi
tuottaa hänelle jonkinlaista oman mielen mukaista tyydytystä.
Eduard lausui puolisollensa mitä miellyttävimmällä tavalla hartaan
kiitollisuutensa. Hän riensi ilomielin kirjoittamaan ystävälleen
ehdotelmistansa. Charlottan täytyi ilmaista jälkilauselmassa
omakätisesti suostumuksensa ja liittää ystävälliset pyyntönsä miehensä
esittämiin. Hän kirjoitti notkean sirosti ja kohteliaasti, mutta
jotenkin hätäisesti, mikä muuten ei kuulunut hänen tapoihinsa. Sattuipa
vielä tavattomampaa: hän tärveli kirjeen pirahduttamalla siihen
mustetahran, joka sai hänet harmistumaan ja vain suureni, kun hän aikoi
pyyhkäistä sen pois.
Eduard laski sen johdosta leikkiä, ja koska oli vielä tilaa, lisäsi
hän toisen jälkilauselman: ystävän piti näistä merkeistä havaita,
kuinka kärsimättömästi häntä odotettiin, ja toimittaa itsensä matkaan
siekailematta, pitäen esikuvanansa kirjeen sepittämisessä noudatettua
kiirettä.
Lähetti oli tiessään, eikä Eduard osannut ilmaista kiitollisuuttansa
vakuuttavammin kuin alinomaa kehoittamalla Charlottaa antamaan heti
hakea Ottilian pois koulukodista.
Hän pyysi asian tuonnemmaksi siirtämistä ja osasi tänä iltana
herättää Eduardissa halua musikaaliseen ajanvietteeseen. Charlotta
soitti hyvin klaveeria, Eduard vaivalloisemmin huilua, sillä vaikka
hän olikin ajoittain uutterasti harjoitellut, ei hänelle kumminkaan
ollut suotu sitä kärsivällisyyttä ja kestävyyttä, jota sellaisen
taidon täysi kehittäminen edellyttää. Senvuoksi hän suorittikin
osansa sangen epätasaisesti: toiset kohdat hyvin, kenties vain liian
nopeasti, toisissa hän taas pysähtyi, koska ei niitä hyvin osannut, ja
niinmuodoin olisi kenen muun tahansa ollut vaikea suoriutua duetista
hänen kerallansa. Mutta Charlotta osasi sopeutua asiaan; hän pysähtyi
ja tempautui jälleen hänen mukaansa toimien siten yht'aikaa kelpo
soitonjohtajana ja älykkäänä perheenemäntänä, jotka osaavat aina pitää
yllä yleistä säännönmukaisuutta, vaikka yksityiset säveljuoksutukset
eivät aina noudattaisikaan tahtia.