Eduard — niin nimitämme erästä varakasta, parhaassa miehuudeniässänsä
olevaa paronia — Eduard oli viettänyt huhtikuisen ehtoopäivän
kauneimmat hetket taimistossansa uitellen tuoreina säilyneitä oksaksia
nuoriin runkoihin. Vast'ikään askarruksensa päätettyään hän sijoitti
kojeensa koteloon ja tarkasteli työtänsä hyvillä mielin, kun puutarhuri
astui hänen luoksensa iloiten isännän osaaottavasta uutteruudesta.
Etkö ole nähnyt vaimoani? kysyi Eduard valmistautuen lähtemään
kauemmaksi.
Tuolla uusilla istutuksilla, vastasi puutarhuri. Sammalmaja, jonka hän
on rakentanut kallionkupeeseen, linnaa vastapäätä, valmistuu tänään. Se
on tullut kaunis kaikin puolin ja miellyttää varmaan teidän armoanne.
Näköala on kerrassaan hyvä: alhaalla kylä, hieman oikealla kirkko,
jonka torninhuippua katse hipaisee; vastapäätä linna ja puutarhat.
Aivan oikein, virkkoi Eduard; tuolta muutaman askelen päästä saatoin
nähdä miehet sitä rakentamassa.
Sitten, jatkoi puutarhuri, avautuu oikealla laakso, ja katse liitää
yli reheväin lehtoniittyjen heleään kaukaisuuteen. Kalliorinteen
polku on sievästi suunniteltu. Armollinen rouva osaa asiansa; hänen
käskettävänään tekee työtä ilomielin.
Mene hänen luoksensa, sanoi Eduard, ja pyydä häntä odottamaan minua.
Sano hänelle, että haluan nähdä uudet rakennelmat ja nauttia niistä.
Puutarhuri poistui kiireesti, Eduard pian hänen jäljessänsä.
Hän asteli pengermiä alas, tarkasteli ohimennen kasvihuoneita ja
taimilavoja, kunnes saapui veden partaalle ja sitten porrasta pitkin
siihen kohtaan, missä uusille istutuksille johtava polku jakautui
kahteen haaraan. Hän väisti toisen, joka suuntautui poikki kirkkomaan
jokseenkin suoraan kohti kallionseinämää, ja lähti kulkemaan toista,
joka hieman avarammin kaartein suikersi vasemmalla loivasti ylöspäin
halki leppoisan viidakon; molempain yhtymäkohdassa hän istahti
hetkiseksi soveliaasti sijoitetulle penkille, lähti sitten astelemaan
varsinaista polkua ja saapui vihdoin, toisinaan jyrkemmin toisinaan
loivemmin kohoavan tien monenlaisista portaista ja askelmista
suoriutuen, sammalmajalle.
Charlotta tervehti miestänsä ovella ja sijoitti hänet istumaan siten,
että hän voi yhdellä silmäyksellä havaita ne eri kuvat, jotka näyttivät
maiseman ikäänkuin kehystettynä. Eduard oli mielissään ja toivoi kevään
piankin luovan kaikkialle vielä runsaampaa vehmautta.
Minulla on yksi ainoa muistutuksen aihe, lisäsi hän: maja tuntuu
minusta hieman ahtaalta.
Meille kahdelle siinä sentään on tilaa, vastasi Charlotta.
Epäilemättä, virkkoi Eduard, saattaisipa olla sijaa vielä
kolmannellekin.
Miks'ei, sanoi Charlotta, jopa neljännellekin. Suurempia seuroja varten
varaamme toiset paikat.
Kun nyt olemme täällä kahden kesken, kenenkään häiritsemättä, virkkoi
Eduard, niin tunnustan, että minulla on jo muutamia aikoja ollut
sydämelläni jotakin, mikä minun pitäisi ja tekisi mielikin sinulle
uskoa, kunhan se vain luonnistuisi.
Olen jotakin sellaista huomannut, vastasi Charlotta.
Ja tunnustanpa, jatkoi Eduard, että olisin kenties vaiennut vieläkin
kauemmin, ellei postinkuljettaja minua huomenna varhain ahdistaisi,
ellei meidän olisi päästävä jo tänään päätökseen.
Mikä onkaan asiana? kysyi Charlotta ystävällisesti alkuun autellen.
Se koskee ystäväämme kapteenia, vastasi Eduard. Tiedäthän, millaiseen
surulliseen asemaan hän, kuten moni muukin, on ilman omaa syytänsä
joutunut. Kovin tuskalliselta täytyy niin tietorikkaasta, kyvykkäästä
ja osaavasta miehestä toimettomana-olo tuntua, ja — sanonpa nyt
siekailematta mitä hänelle toivon: tahtoisin hänen tulevan joksikin
aikaa luoksemme.
Asiaa on hyvin harkittava ja tarkasteltava useammalta eri kannalta,
virkkoi Charlotta.
Olen valmis ilmaisemaan sinulle mielipiteeni, lausui Eduard. Hänen
viime kirjeessänsä huomaa ankaran apeamielisyyden hillittyä sävyä;
tosin hän ei ole missään puutteessa, sillä hän osaa rajoittaa
tarpeitansa, ja välttämättömimmästä olen minä pitänyt huolen; ei
häntä myöskään ahdista se, että on otettava minulta jotakin, sillä
me olemme elämämme varrella velkaantuneet toisillemme siinä määrin,
ettemme enää kykene laskemaan vastaaviemme ja vastattaviemme välistä
suhdetta — hänen varsinaisena kiusanansa on toimettomuus. Monipuolisen
sivistyksensä jokapäiväinen ja jokahetkinen käytteleminen toisten
hyödyksi on hänen ainoa huvinsa, jopa intohimonsakin. Ja nyt täytyisi
hänen tyytyä istumaan ristissä käsin tai ryhtyä edelleen opiskelemaan,
hankkimaan itsellensä uusia taitoja, koska ei voi käytellä niitä,
jotka täysin määrin omistaa, — sanalla sanoen, lapsukaiseni, asema
on kiusallinen, ja hän tuntee yksinäisyydessänsä sen painostuksen
kaksin-kolminkertaisena.
Olen luullut, virkkoi Charlotta, että hänelle on tehty tarjouksia
useilta tahoilta. Kirjoitin itsekin hänestä monelle toimeliaalle
ystävälle ja ystävättärelle, ja mikäli tiedän, saivat kirjeeni jotakin
aikaan.
Aivan oikein, vastasi Eduard; mutta nuo eri mahdollisuudet, nuo
tarjoukset aiheuttivat nekin hänelle uutta kiusaa, uutta levottomuutta.
Tarjoutuneet olosuhteet ovat kaikki sopimattomia. Hän ei saa toimia,
vaikuttaa; hänen on uhrauduttava, uhrattava aikansa, periaatteensa,
oma olotapansa, ja se on hänelle mahdotonta. Mitä enemmän tätä kaikkea
harkitsen, mitä paremmin sen tunnen, sitä hartaammin haluan saada hänet
luoksemme.
Menettelet varsin kauniisti ja rakastettavasti ajatellessasi niin
myötätuntoisesti ystäväsi tilaa, vastasi Charlotta, mutta sallinet
minun kehoittaa sinua muistamaan myöskin itseäsi, meitä.
Olen sen tehnyt, vastasi Eduard. Hänen läheisyydestänsä voimme odottaa
koituvan itsellemme pelkkää etua ja mielihyvää. En tahdo puhua mitään
kuluistani, jotka joka tapauksessa muodostuvat vähäisiksi, jos hän
muuttaa luoksemme, — varsinkin kun samalla otan huomioon, ettei hänen
täälläolonsa aiheuta meille mitään hankaluutta. Hän voi asua linnan
oikeassa kylkirakennuksessa, ja kaikki muu järjestyy itsestänsä. Mitä
se hänelle merkitseekään ja kuinka paljon hauskuutta tarjookaan meille
hänen seuransa, hauskuutta, vieläpä hyötyäkin! Olen jo aikoja sitten
halunnut mittauttaa tilukseni ja koko tämän tienoon; hän ottaa asian
huoleksensa ja ohjaa mittaustyöt. Sinä aiot ryhtyä itse hoitamaan
tiluksia, kunhan nykyisten vuokraajien vuodet ovat menneet. Arveluttava
yritys! Mutta hän voi varmaan auttaa meitä hankkimaan itsellemme koko
joukon esitietoja! Tunnen liiankin selvästi, että minulta puuttuu
hänenlaisensa mies. Maalaisilla on asiaankuuluvat tiedot, mutta heidän
esityksensä ei ole selvää eikä vilpitöntä. Kaupunkien ja korkeakoulujen
oppilaat puhuvat kyllä selvästi ja moitteettomasti, mutta heiltä
puuttuu asian välitön oivallus. Ystävältäni voin odottaa kumpaakin, ja
lisäksi johtuu asiasta vielä satoja muita mieluisia suhteita, jotka
koskevat sinuakin, ja joista arvaan koituvan paljon hyvää. Nyt kiitän
sinua siitä, että olet minua hyväntahtoisesti kuunnellut; lausu sinä
puolestasi vapaasti ja seikkaperäisesti ajatuksesi, sano, mitä sinulla
on sanottavana, minä en keskeytä.
Olkoon menneeksi, virkkoi Charlotta: niinpä esitän aluksi erään
yleisen huomautuksen. Miehet ajattelevat lähinnä nykyisyyteen kuuluvia
yksityisseikkoja ja tekevät aivan oikein, koska heidän on määrä toimia,
vaikuttaa, naiset sitävastoin enemmän kaikkea, mikä elämässä kuuluu
yhteen, ja menettelevät yhtä oikein, koska heidän ja heidän perheensä
kohtalo liittyy tuohon yhteyteen ja koska heiltä vaaditaan juuri
tuota yhteenkuuluvaista. Luokaamme siis silmäys nykyiseen samoinkuin
menneeseenkin elämäämme, ja sinä olet myöntävä, ettei kapteenin tänne
kutsuminen sovi aivan hyvin meidän tarkoituksiimme, suunnitelmiimme ja
järjestelyihimme.
Kuinka mielelläni ajattelenkaan varhaisinta suhdettamme! Me, nuoret
ihmiset, rakastimme toisiamme hellästi, meidät erotettiin, sinut
minusta, koska isäsi, joka kyltymättä himoitsi varallisuutta, liitti
sinut melkoista vanhempaan, rikkaaseen naishenkilöön, minut sinusta,
sillä minun täytyi erikoisitta toiveitta ojentaa käteni varakkaalle
miehelle, jota en rakastanut, mutta kunnioitin. Me vapauduimme jälleen;
sinä aikaisemmin, äitisi jätettyä sinulle perinnöksi suuren omaisuuden,
minä myöhemmin, juuri niihin aikoihin, kun palasit matkoiltasi. Niin
löysimme toisemme jälleen. Me iloitsimme muistoistamme, rakastimme
niitä, saimme elää häiritsemättä yhdessä. Sinä vaadit liittoa; minä
en kohta suostunut, sillä kun olemme suunnilleen samanikäiset, olen
minä naisena vanhentunut, sinä miehenä et. Vihdoin en kumminkaan
tahtonut sinulta evätä sitä, mitä näytit pitävän elämäsi ainoana
onnena. Sinä tahdoit toipua rinnallani kaikista hovissa, sotaväessä
ja matkoilla kokemistasi levottomuuksista, tahdoit malttaa mielesi,
nauttia elämästä, mutta vain minun kerallani. Ainoan tyttäreni minä
sijoitin koulukotiin, jossa hän tosin on sivistynyt monipuolisemmin
kuin maalla eläen olisi käynyt päinsä, enkä ainoastaan häntä, vaan
Ottiliankin, rakkaan veljentyttäreni, jolle kenties olisi ollut parasta
saada kasvaa opastukseni alaisena auttajakseni talousaskareissa. Kaikki
tämä tapahtui sinun suostumuksellasi, vain siinä tarkoituksessa, että
saisimme elää häiritsemättä, jotta voisimme rauhassa nauttia varhain
ikävöiden kaipaamaamme, vihdoin myöhään saavuttamaamme onnea. Niin
aloitimme maalla-olomme. Minä otin hoitaakseni sisäiset asiat, sinä
ulkoiset ja sen, mikä koskee kokonaisuutta. Minä olen järjestäytynyt
noudattamaan kaikessa toivomuksiasi, elämään yksin sinua varten;
koettakaamme ainakin toistaiseksi, missä määrin voimme tulla toimeen
kahden.
Koska yhteenkuuluvainen, kuten sanoit, on teidän varsinainen
elementtinne, virkkoi Eduard, ei tosiaankaan pidä kuunnella teitä
yhteen menoon, tai täytyy suostua myöntämään, että olette oikeassa;
niinpä myönnänkin olleesi oikeassa aina tähän päivään asti. Se
perustus, jonka olemme toistaiseksi luoneet elämäämme varten, on
laadultansa hyvä, mutta eikö meidän ole mitään enempää sen varaan
rakennettava ja eikö siitä pidä sukeutua mitään sen enempää? Teemmekö
mitä teemme, minä puutarhassa, sinä puistossa, vain erakkoja varten?
Olet oikeassa, vastasi Charlotta, epäilemättä! On vain varottava
tuomasta taloon mitään estävää, vierasta. Ajattelehan, että
päätöksemme, myöskin mitä seurusteluun tulee, koskevat tavallansa
vain kahdenkeskistä yhdessäoloamme. Sinä aioit aluksi esittää minulle
matkapäiväkirjasi oikeassa järjestyksessä, saattaa samalla kuntoon
monia siihen kuuluvia papereita ja minun kerallani, minun avullani
kerätä noista verrattomista, mutta sekasortoisista vihkosista ja
lehdistä meitä ja muita ilahduttavan kokonaisuuden. Minä lupasin,
auttaa sinua jäljentämisessä, ja me ajattelimme saavamme mukavasti,
somasti, miellyttävästi ja kotoisesti matkailla muistoissa halki
sen maailman, jota meidän ei suotu yhdessä nähdä. Niin, olemmehan
jo aloittaneetkin. Sitäpaitsi olet iltaisin ottanut jälleen esille
huilusi, soittelemme yhdessä, minä klaveeria. Naapurit käyvät meillä
vieraissa, samoin me naapureissa. Minä ainakin olen kutonut itselleni
kaikesta tästä ensimmäisen kesän, jonka olen eläissäni ajatellut
viettää iloiten ja nauttien.
Kunhan ei, virkkoi Eduard otsaansa pyyhkien, kaiken hellästi ja
järkevästi kertomasi ohella alinomaa johtuisi mieleeni se ajatus, ettei
kapteenin täälläolo mitään tärvelisi, vaan pikemmin toisi kaikkeen
vauhtia ja uutta elämää. Hän on suorittanut osittain samat vaellukset
kuin minä, hänkin on, omalla tavallansa, havainnut monta seikkaa:
me käyttelemme yhteisiä kokemuksiamme ja saamme aikaan sitä ehomman
kokonaisuuden.
Salli siis minun avoimesti tunnustaa, vastasi Charlotta hieman
kärsimättömästi, että tunteeni puhuu tuota aietta vastaan, että jokin
aavistus ennustaa minulle siitä kaikkea muuta kuin hyvää.
Kukapa teitä naisia vastustelemaan: aluksi esiinnytte niin
ymmärtäväisinä, ettei voi sanoa mitään vastaan, sitten niin hellinä,
että myöntyy mielelläänkin, niin tunteellisina, että varoo teitä
loukkaamasta, niin aavistelevaisina, että säikähtää.
Minä en ole taikauskoinen, virkkoi Charlotta, enkä välitä mitään
tuollaisista hämäristä vaikutteista, elleivät ne ole mitään muuta,
mutta ne ovat enimmäkseen tajuttomia muistoja niistä onnellisista tai
onnettomista seurauksista, joita omat tai toisten suorittamat teot ovat
kokemuksiksemme aiheuttaneet. Missään olotilassa ei ole mitään niin
merkitsevää kuin kolmannen väliintulo. Olen nähnyt ystäviä, sisaruksia,
rakastavaisia, aviopuolisoita, joiden välinen suhde kerrassaan muuttui,
joiden asema täydellisesti vaihtui jonkun kolmannen henkilön tultua
sattumalta tai kutsuttuna heidän olokehäänsä.
Sellaista voinee sattua, vastasi Eduard, ihmisille, joiden elämä on
hämärässä haparoimista, ei niille, jotka kokemuksen kirkastamina ovat
paremmin tietoiset itsestänsä.
Tietoisuus, rakkaani, virkkoi Charlotta, on riittämätön ase, vieläpä
toisinaan vaarallinenkin käyttelijällensä, ja kaikesta tästä selviää
ainakin se, ettei meidän pidä hätäillä. Suo minulle vielä muutamia
päiviä, älä tee heti päätöstäsi!
Asia on sillä kannalla, vastasi Eduard, että me hätäilemme vielä
monenkin päivän kuluttua. Olemme vuorotellen esittäneet syyt asian
puolesta ja sitä vastaan; kaikki riippuu ratkaisusta, ja niin ollen
olisi tosiaankin parasta uskoa se arvan huomaan.
Minä tiedän, että mielelläsi lyöt vetoa tai heität arpaa epävarmoissa
tapauksissa, virkkoi Charlotta, mutta näin vakavassa asiassa pitäisin
sitä uhkamielisyytenä.
Mitä sitten kirjoitan kapteenille? huudahti Eduard. Minun näet on heti
ryhdyttävä kirjettä sommittelemaan.
Kirjoita rauhallinen, järkevä, lohdullinen kirje, vastasi Charlotta.
Toisin sanoen ei mitään, virkkoi Eduard.
Ja kumminkin, huomautti Charlotta, on useissa tapauksissa välttämätöntä
ja ystävällistä mieluummin kirjoittaa jotakin, vaikkapa ei mitään, kuin
olla kirjoittamatta.