Monenlaiset ajatukset risteilivät Mikon mielessä, kun hän Akin
kanssa jälkijoukkona painui huvimatkalaisten kanssa koskille. Vielä
läikkyivät äskeisen kiivaan kokouksen nostamat pohjamainingit: nyt
ne olivat kimiläisten kanssa välit rikki. Sitäkö varten vain he
olivat tähän saakka niin hyviä kamuja, että he uskoivat saavansa
heistä, halkiovuorelaisista, itselleen kannattajia ja liittolaisia
eroamishommissaan? Oliko se vain valtiotaitoa eikä todellista
partiotoveruutta? No niin, nyt oli joka tapauksessa selvät sanat
sanottu, ja halkiovuorelaiset olivat yksimielisesti niiden sanojen
takana.
Mutta pinnempana ajatuksissa myllersi äskeisen paperin löytäminen. Hän
oli tehnyt toivottoman, turhan matkan, etsinyt tuntikausia kaikenlaisen
rojun joukosta Onnen kaivattua arkkua, niinkuin monet kymmenet kerrat
ennen, mitään löytämättä. Ja silloin yhtäkkiä sattuma lennättää lehden
hänen silmäinsä eteen. Mistä se oli peräisin? Mistä Lamppu oli sen
saanut, ja oliko mahdollista sen jälkiä seuraten päästä arkun luo?
Vai oliko se vain tuulen tuoma, josta ei mitään jälkeä ollut jäänyt?
Kiihkeästi hän odotti vastausta noihin kysymyksiin.
Ja sitten välähti taas ailakoivilla ajatusten laineilla kirkas
auringonpaiste: Irja. Tuolla hän kulki etummaisten joukossa vilkkaasti
puhellen. Miten armas hän oli, hänen hiuksensa, hänen norja käyntinsä
ja hänen äänensä sointu.
Erottiin suuremmasta maantien tapaisesta ja lähdettiin kulkemaan
metsäpolkua, joka hetken kuluttua alkoi jyrkkänä ensin kohoutua ja
sitten laskeutua. Komeaa kuusimetsää kasvoi ympärillä, ja korkeitten
kallioisten rinteiden välistä alhaalta erotti kosken pauhun yhä
selvempänä.
— Kuulkaa, sanoi Irja äkkiä, pysähtyen keskellä puhettaan, — eikö ole
aivan niinkuin joku itkisi tuolla alhaalla. Tulkaapa tähän kohtaan!
Kansa täällä kertookin, että Ison-Hiiden hyvä haltija suree kosken
surmaamia. Nyt taas pauhun keskeltä nousee kuin nyyhkytys, ja se
päättyy voihkinaan.
— Ja toiset sanovat, että aina kun itku kuuluu, ennustaa se
onnettomuutta, sanoi eräs ylioppilas.
— Hyi, ei sellaista saa puhua silloin, kun toverit juuri ovat
veneessä, nuhtelivat neitoset.
Seurue hajaantui pitkin jyrkkiä, kauniita rantoja suvantona, joiden
välissä mustavetinen joki vyöryi milloin suvantona, milloin taas
koskeksi vaahtoutuen. Kolme suurta koskea oli kilometrin matkalla.
Akki lähti Mustallekoskelle, ensimmäiselle niistä, siltä varalta,
että Lamppu olisi siellä, sillä sitä hän ei ollut nähnyt ja sitä
toiset pitivät komeimpana. Vähä- ja Iso-Hiisi olivat hyvin lähekkäin,
Iso-Hiisi viimeinen ja hurjin. Sinne suuntasi suurin osa seurasta
kulkunsa, ja siellä Mikko toivoi varmimmin tapaavansa Lampun.
Joitakuita aikaisemmin tulleita oli jo rannalla. Mutta Lamppua
ei näkynyt missään. Seura asettui ihailemaan valtavaa koskea ja
odottelemaan veneen tuloa. Ison-Hiiden niskassa oli kaunis pikku
niemeke, joka muodostui siihen Vähän-Hiiden suvannon syvästä
poukamakaarroksesta. Siinä oli mitä parhain katselupaikka, ja nauraen
ja leikkiä laskien ihmeteltiin valtavia vaahtoharjoja, jotka nousivat
ja laskivat, milloinkaan uudistumatta aivan samanlaisina. Muuan
ylioppilas asetti kameraansa jalustan varaan ja tarkisteli konettaan
kuvatakseen ohikulkevan koskiveneen.
Hetkiseksi Irja ja Mikko joutuivat muista syrjään.
— Kiitoksia runosäkeistä, Irja. Nyt minä alan ymmärtää sinua.
Toisinaan olen luullut huomanneeni samaa, mutta sitten on taas tullut
aikoja, jolloin en ole osannut ottaa asiaa siltä kannalta.
— Älä puhu siitä — ja ota kaikkea aina niin kovin vakavasti —
naurahteli Irja - ehkä se olikin vain päähänpisto. Niitä tulee kuin
tuulenhenkiä. Missään tapauksessa et sinä saa pitää sitä minään
kehoituksena. Sinunhan täytyy olla se, mikä olet, ilman muuta.
— Irja... Mikko lopetti lauseensa kesken, sillä samassa kuului
Vähän-Hiiden mutkasta huuto:
— Vene näkyy. Punaiset laidat loistavat auringonpaisteessa.
— Hei vain, kuinka komeasti se sukelsi Mustaan!
Irja ja Mikko kiiruhtivat näkemään. Mutta vasta hetken päästä vene tuli
taas näkyviin koskesta, mustana kuin kuorimaton kuusitukki. Mustakoski
oli siksi kaukana, että vain tarkkasilmäinen sen saattoi selvästi
erottaa. Äkkiä vene näkyi kääntyvän poikittain.
— Miten se nyt laskee? ihmetteli joku.
— Se on kumossa, huusi toinen, vene on ihan varmasti kaatunut.
Katsokaa, siellä näkyy ihmisiä pyrkimässä uiden rantaan.
Mikon mielen täytti kummallinen tunne. Se oli jännitystä, kauhua,
hätää, sääliä yhtaikaa. Ja päällimmäisenä kiersi ajatus: miten olisi
onnettomuus nyt juuri, juuri tällä kertaa saattanut sattua.
— Ei maar, sanoi äsken tullut leveäharteinen poika. — Ne ovat vain
tukkeja ja kohta vene kääntyy suoraan ja laskee Vähään.
Mutta muutkin alkoivat jo nähdä, miten veneen laita oli, kun se ajautui
lähemmäs.
— Onnettomuus on tapahtunut. Hirveä onnettomuus Mustassa, huusi eräs
kaupunkilaisneitonen.
Vähän-Hiiden poukamaan kerääntyneet nuoret miehet seisoivat kuin puulla
päähän lyötyinä.
— Voi, voi, voi, vaikersi joku.
— Katsokaa, nyt pääsi yksi uijista jo rannalle. Apuun meidän täytyy
juosta.
— Turha vaiva, tästä on toista kilometriä yli kallioiden ja pitkin
jyrkkiä rantoja. Siksi on virta vienyt ne, jotka eivät ole rantaan
päässeet.
Mutta muutamat lähtivät kiireisesti kiertämään rantaa. Toiset juoksivat
kuin päättöminä edestakaisin, ja naiset vaikersivat.
— Tuolla on veneen selässä joku. Se on varmasti Kaarna, toinen
laskijoista, huusi Mikko. — Hei, pojat, Ison alle veneisiin niin
monta miestä kuin suinkin; ellei koskivene tule läheltä mutkaa, menee
se suoraan Isoon-Hiiteen, ja alla on oltava valmiina, miten turhalta
tuntuukin, että Iso jotakin elävänä päästäisi. Pirre, vai mikä sinä
olet, heti kimiläisten leirille ja pyydä Koskenpohjaan niin monta
miestä kuin ikinä saat. Siellä on veneitä.
Toiminta alkoi järjestyä. Miehet juoksivat alavirran vartta kuin
henkensä edestä, yli kivien ja louhikkojen. Mikko riensi Saaran kanssa
Vähän kalliokaarteeseen. He näkivät, miten vene syöksyi Vähän-Hiiden
vaahtoihin ja veneen selässä oleva mies hävisi hetkeksi. Mutta vene
tuli heti näkyviin taas, ja mies oli yhä sen selässä.
— Se menee virran tuota rantaa, hätäili Saara, ja silloin saisi vaikka
sata miestä seisoa täällä, niin ei voisi muuta kuin antaa mennä. Se on
kauheaa.
Mutta mies tiesi, mitä oli tehtävä. Ennenkuin vene kääntyi Ison-Hiiden
väylään, heittäytyi hän suin päin virtaan, ja muutama voimakas vetäisy
sai hänet keskivuolteesta pois, niin että Vähän-Hiiden poukamakaarre
alkoi vetää ja toi hänet rantaa kohti. Mikko ja Saara saivat pitkän
puun ja ojensivat sen uijalle, ja hänet vedettiin maihin. Kuin salaman
tapaamana seisoi vettä valuva Kaarna kalliolla ja hieroi päätään.
— Tuossa tulee taas joku, huusi Saara, — tuolla kauempana, lähellä
toista rantaa, tukkiin kiinni tarrautuneena!
— Sininen paita — kyllä on kamalaa, kun mies menee tuossa koskeen
muutaman kymmenen metrin päässä, eikä voi mitään tehdä, voi, voi. Olisi
edes pitkä köysi. Hoi, pitäkää lujasti kiinni tukista, huusi hän kosken
pauhinaan, — alhaalla on veneitä vastassa!
— Ei auta, mutisi Saara kauhuissaan. — Ei hän Isosta-Hiidestä pääse
elävänä.
Mies kohotti vaivalloisesti päätään tukin takaa ja katsoi rannalle.
Se oli Väänänen, laskija, joka sillä kertaa oli ohjannut. Sitten hän
hävisi Ison-Hiiden kuohuihin.
Hetken huumautuneena seissyt Kaarna oli lähtenyt sanaa sanomatta hurjaa
vauhtia painamaan kosken alle.
Mikko ja Saara seurasivat häntä. Ainoa pelastamismahdollisuus oli
enää kosken alla. He kiersivät ylempää, missä maa oli edes jonkin
verran helpommin kuljettavaa. Puhkuen ja juoksusta puolinäännyksissä
he pääsivät Koskenpohjaan. Siellä oli jo veneitä vesillä useampia,
kimiläisiä näkyi parissa niistä, ja ne soutelivat edestakaisin poikien
tarkasti tähystellessä, näkyisikö mitään. Kaarna oli myöskin jo ehtinyt
veneeseen.
— Alempana on vielä lisää veneitä, sanoi Saara. — Mennään hakemaan.
Mutta aivan lähellä mäen laidassa he näkivät viisi kuusi poikaa maassa
makaavan toverinsa ympärillä.
— Mikä siinä on, onko joku saatu virrasta?
— Ei, se on Posse, — emme tiedä, mikä häntä vaivaa, hän on juossut
liikaa.
Maassa makaava ylioppilasnuorukainen oli kuin jonkinlaisen
raivokohtauksen saanut. Hän virui vatsallaan, väänteli ja kiemurteli
kouristuksen kynsissä, iski kouransa nurmeen ja sammaleen ja repi
ähkien ja mölisten maata.
— Tämä nyt vielä puuttui. Kuolee käsiimme, on kai saanut jonkinlaisen
kouristuksen.
— Se on liian väkevä ja treenattu mies, ja nyt se juoksi kuin
mieletön, niin että kaatui paikalleen. Katsokaa nyt. Se on kauheaa.
Eikö kukaan osaa auttaa?
— Jatka matkaa, Saara, ja ota joku sieltä mukaasi tai souda tänne,
sanoi Mikko. Sitten hän tuntien partiolaisvelvollisuutensa astui
kiireesti kouristuskohtauksen saaneen luo.
— En tosin ymmärrä oikein, mitä on tapahtunut, mutta luulen, että hän
on saanut äkillisen sydämenlaajennuksen. En luule, että on kovin suurta
vaaraa. Joka tapauksessa juoskoon joku heti lähimpään taloon, missä on
puhelin, ja ilmoittakoon Kaivantoon lääkärille, ja kysyköön neuvoja,
ellei hän voi tulla tänne. — Nyt asetamme hänet istuvaan asentoon,
ottakaa lujasti kiinni, varovaisesti ja lujasti, paidannapit auki ja
kaikki kiristävä pois.
Nopeasti Mikko päästi auki kaulahuivinsa ja riensi rantaan, tuoden
huivin sitten vettä valuvana takaisin. Märän kylmän huivin hän kiersi
yhä kamalia kouristuksia kärsivän rinnan yli sydämen kohdalta.
— Nyt aivan hiljaa, siksi kuin hän rauhoittuu. Sillä aikaa, kuulkaas,
kimiläiset — hän vihelsi rannalta pari poikaa — valmistakaa hyvät
puseropaarit — kannamme tämän sairaan sitten taloon.
Rannalle oli kokoontunut runsaasti väkeä lähitaloista. Kun toiset
väsyivät soutelemiseen, oli uusia halukkaita heti valmiina. Mutta
kaikki näytti toivottoman turhalta. Suvanto soljui laajana ja mahtavana
edelleen, eikä missään aukealla vedenpinnalla näkynyt ketään.
— Taitaa olla parasta, että lähetetään Anttilasta hakemaan
naarauskoukut, tuumi muuan vanha mies. — Sieltä ne kivien välistä ehkä
löydetään, mutta ei niitä pinnalla ole.
Pari partiopoikaa tarjoutui heti lähtemään, eikä kestänyt kauan,
ennenkuin kimiläisten siniset kaulahuivit jo vilahtivat mäen taakse
häviten.
Samassa saapuivat paikalle ensimmäiset veneen kaatumisessa rannalle
pelastuneet. Märkinä ja liikuttuneina he tervehtivät tovereitaan. Isot
miehet syleilivät toisiaan kuin naiset, ja monen silmään valahti kyynel.
— Kyllä on kamala paikka, tuumi eräs. — Kyllä nyt ymmärrän, ettei
ihmisen huvin vuoksi kannata uhmata vaaroja. Jääköön ikiajoiksi täältä
tämmöinen meno. Kantola ja Koivu ovat hukkuneet — ja Väänänen.
Yhä lisää tuli rantaa kiertäneitä pelastuneita, ja tapaaminen oli
liikuttava.
Vain Kaarna seisoi erillään ryhmästä. Kun Mikko kysäisi häneltä, oliko
Väänänen kovin tuttu hänelle, virkahti hän ykskantaan:
— Lapsuudentuttuja oltiin Utajärveltä. Aina yhdessä laskettiin. —
Ja hiljaa kiertyi raskas kyynelkarpalo miehen silmään, ja jäykissä
poskilihaksissa näkyi outo nykäys.
Lamppu ja Aki tulivat viimeisten joukossa.
— Olitko sinä, Lamppu, mukana veneessä — ja sinä olet myöskin märkä
kuin uinut, Akki?
— Lamppu ei ollut ennen laskenut koskia. Puoliväkisin hän tunki
veneeseen, selitti Akki. — Mutta pian hän rantaan ui —
— Ja ilman sitä Lamppua ei minun elonliekkini taitaisi enää palaa,
sanoi muuan iloinen pisamakasvoinen ylioppilas. — Jouduin kovaan
virtaan ja olin huono uimari — painuin melkein heti, löin pääni
tukkiin ja menin tiedottomaksi. — Mutta Lamppu rannalle ehdittyään ja
tämä toinen poika, Akiksi häntä taidetaan sanoa, heittäytyivät uimaan,
ja maalle he minut saivat.
— Ja tekohengitystä antoivat hänelle, niin että oli ilo nähdä,
vahvisti toinen pelastunut. Reippaita poikia kerrassaan.
Mutta murhe painoi raskaasti kaikkia mieliä. Ilon ailahtelut olivat
hävinneet nuorten ennen niin hilpeästä joukosta. Alkoi tulla
hiljalleen ilta, naarausta oli toimitettu ilman tulosta — vasta pari
viikkoa myöhemmin löydettiin ruumiit. Sydämenlaajennuksen saanut oli
toipunut ja kannettu taloon. Siellä pidettiin myöskin poliisitutkinta
tapahtumasta, mutta muuta ei saatu selville, kuin että Mustassa vene
oli ehkä mennyt liiaksi keskiväylää, saanut suuren laineen sisäänsä ja
kaatunut.
Kaupungista tulleet olivat majoittuneet lähitaloihin yöksi,
partiolaiset vetäytyneet leirilleen, ja surumielisinä istuskelivat
laulajat tutkintatalon portailla. Oli lähetetty sähkösanoma kaikkien
aiottujen konserttien peruuttamisesta, ja jokainen ajatteli omia
ajatuksiaan, toverivainajiaan ja huomista poislähtöään. Mikko ja Akki
hyvästelivät poikia, jotka muutamia tunteja sitten olivat vielä olleet
heille aivan vieraita ja nyt olivat tuttuja kuin veljet. Heillä oli
pitkä soutumatka edessään ja vähemmän soutuvoimia, kun voimakas Taavi
oli jo heti koskien kautta mennyt kaupunkiin. Täytyi lähteä.
Kimiläisten leirille heidän olisi tehnyt mieli mennä hyvästelemään,
mutta tapahtuneen jälkeen ei sisu antanut myöten. He tervehtivät vain
lyhyesti kimiläisten johtajaa ja poikia, jotka olivat paikalla.
Kun he kulkivat ohi Mattilan, huusi kirkas, tuttu ääni:
— Vieläkö aiotte tänä yönä Halkiovuorelle, Mikko?
— Kyllä.
— Odottakaa, me tulemme Inkeri Viljasen kanssa samaan matkaan.
Soudatte kai meidät Anna Leenan mökille. Olemme siellä mieluummin
yötä. Ei siitä tule teille suurta kiertoa. Meillä oli toisenlainen
matkasuunnitelma, mutta tämä, mitä täällä tapahtui, oli niin surullista
ja hirveää, että lähdemme takaisin Koivulaan.
Hiljainen oli paluuretki. Vene liukui valoisassa kesäyössä pitkin
tummaa virtaa kahden väsyneen partiopojan soutamana. Puheltiin
koskenlaskusta, kuolemalla leikittelemisestä, hukkuneiden urheudesta
vapaustaistelussa, elämän odottamattomista käännähtelyistä. Akinkin
leikillisyys tuntui ehtyneen. Irja yritti hyräillä surumielistä
"Kalliosaaren kummeli hohtaa", mutta äkkiä näkyi jotakin juolahtavan
hänen mieleensä.
— Ai niin, Mikko, en tässä kauheudessa vielä tullut kysyneeksi,
muistiko Lamppu, vai mikä se poika oli, sanoa, mistä hän oli sen sinun
isäsi salaperäisen paperin löytänyt?
— Muisti — vastasi Mikko mietteissään. —
Hän oli löytänyt sen Halkiovuoren metsästä.