Kun kilpaleikin jälkeen lähemmin katsastettiin leiriä ja sen
ympäristöä, huomasi Saara vuorelle pystytetyt antenniriu'ut.
— Mitä nuo ovat? kysyi hän Mikolta.
— Meidän lennättimemme salkoja, vastasi Mikko vältellen.
Sen enempää tiedustelematta Saara kävi kertomaan, miten kimiläiset
olivat pystyttäneet leirilleen hienon puhelinlaitteen, jonka avulla
uloimmat teltat ja vartioteltta olivat yhteydessä keskenään.
— Saimme siihen osia punaisten jättämistä puhelinkasoista, joita
aseman lähellä oli vaikka kuinka paljon. Monta konetta oli aivan mäsänä.
— Oliko siellä muutakin sotasaalista ja kokoonhaalittua tavaraa? kysyi
Mikko.
— Oli maar, kaikenlaista kilua ja kalua, kirjoituskoneita,
talousvehkeitä, vaatteita ja vaikka mitä.
— Ovatko tavarat vielä siellä? tiedusti Mikko kiinteästi.
— Osaksi kyllä; kävin toissapäivänä katsomassa, ja silloin oli eräässä
vajassa vielä aika rykelmä.
— Kuules, Saara, et suinkaan sinä sattunut tavarain joukossa näkemään
mitään pientä punaista arkkua?
— Arkkua — en minä osaa sanoa. En satu ainakaan muistamaan. Mutta
odotas, kyllä siellä sentään taisi joitakin arkkuja ollakin. On
mahdollista, että siellä hyvinkin saattaisi olla.
— Minä lähden kanssanne, kun palaatte leirillenne, sanoi Mikko
äkkiä. — Etsin sellaista arkkua. Ja sitten voin samalla olla
kansalaiskokouksessannekin läsnä, vaikka en aikonut, sillä pelkään,
etteivät ne asiat kuulu meille.
— Se on hauskaa! Siinä tapauksessa lähdemme varhain huomisaamuna,
virkkoi Saara. — Huomenna päivällä on kokous leirillämme. Johtajamme
on varmasti iloissaan, kun tulet sinne ja hän saa neuvotella kanssasi.
* * * * *
Ilta vietettiin leirillä rattoisasti illallisaterian jälkeen nuotion
ääressä pakinoiden, kertoillen kaskuja, sukkeluuksia ja lopulta
kummitusjuttuja.
Myöhemmin oli kuitenkin Mikolla, Manskilla ja Piksalla vakava
neuvottelu keskenään.
Seuraavana aamuna varhain oltiin jo jalkeilla. Taavi Korpela oli
päättänyt lähteä johtajan mukana, ja Akki oli pyytänyt päästä
"hienonpuoleiseksi matkaseuraksi".
* * * * *
Kauniisti viisti kaksi teräväkeulaista venettä tyyniä vesiä, jotka
aukeammilla paikoin alkoivat jo karehtia aamutuulessa.
— Enpä minä olisi oikein hennonut vieläkään Halkiovuoresta eritä,
tuumi edellisessä veneessä soutava Taavi Korpela, — ellei tässä olisi
pakko käväistä saman tien kaupungissa ja sitten kaupantekijäisiksi
olisi niin hyvä tilaisuus päästä näkemään kuuluisia Hiidenkoskia —
ehkäpä laskemaankin niitä.
— Uimallako niinkuin Vähänkin? — Siten niitä viime aikoina on ruvettu
vaihteen vuoksi laskemaan, vitsaili Akki.
— Niin, ei niitä enää juuri nykyään pääse laskemaan sen jälkeen, kun
siellä vuosi sitten tapahtui onnettomuus ja kaksi henkeä hukkui.
— Ovatkos ne kosket niin tuimaa poikaa? Sitä hauskempaa olisi mennä
hurahduttaa alas.
— Iso-Hiisi se silloin veneen kaatoi, selitti Saara. — Oli tuulinen
ja vähän sateinen päivä, ja miten lienee pitkää koskivenettä
heilauttanut, vaikka valantehnyt laskija oli perässä. Vähä-Hiisi
ja Käprä eivät ole niin pahoja. Mutta juhlallisia, melkeinpä
juhlallisempia kosket ovat rannalta nähtyinä kuin laskettuina.
— Siitähän tuli eheänä päiväinvarjoineen alas muuan mamselli, joka
ei ollut koskaan uinut muualla kuin kylpyammeessa, — oli sekin
juhlallista, kertoi Akki.
Vedet kapenivat vähitellen taas virraksi — peninkulman päässä
vedettiin veneet kosken sivu, ja kun saman verran oli uudelleen matkaa
tehty, alkoivat rannat tulla yhä korkeammiksi ja väylä kaventua.
Laskettiin kauniiseen poukamaan, ja muutaman kilometrin kävelymatkan
jälkeen tavattiin kimiläisten etuvartijoita.
Hälytys oli nopea. Poikien marssiessa ison leirin keskellä olevan
teltan luo seisoi pitkä rivi poikia rintamassa, ja kimiläisten
ylijohtaja tuli vastaan. Tervehdys oli juhlallinen ja voimakas, ja
aivan sotilaallisen täsmällinen, ja kun Saara oli tehnyt ilmoituksensa,
kohottivat pojat kolminkertaisen eläköönhuudon vastustajiensa ja
voittajiensa kunniaksi.
— Kyllä on, kyllä on, ihmetteli Akki, — on totisesti komea leiri
tässä hongikkorinteellä, ja kaukaa kuuluu runollisesti sanottuna
koskien kumea pauhu. Yksi, kaksi — kuusi telttaa ainakin hohtaa puiden
välitse — ja sitten tuo mahtava kokousteltta vielä keskellä. Siinä on
vielä kaksinkertainen katto, jotta se pitäisi paremmin sanan voiman
sisällänsä.
Näkyi kaikesta, että päiväkokous oli tavallista tärkeämpi. Pari
muutakin vierasta johtajaa oli saapunut, ja kaikki omat johtajat
juoksivat ja häärivät puuhakkaina.
— Mitähän asioita on käsiteltävä? kysyi Akki ohi kiiruhtavalta
Lampulta.
— Uuden voimakkaan liiton muodostaminen.
Mikon kasvot värähtivät. — Sitä se siis oli. Hän ei ollut aikaisemmin
tahtonut tiedustella, vaikka vähän aavistikin, mitä asia koski.
Kumma, etteivät kimiläiset partiotovereina paremmin arvanneet heidän
mielipiteitään.
Asiaan käytiin suorasukaisesti käsiksi. Kimiläisten johtaja lausui
muutamia kohteliaita sanoja vieraille edustajille, sitten hän huomautti
kimiläisten vakaumuksesta, jota he eivät mistään hinnasta myisi, ja
mitä toimenpiteitä sen vakaumuksen aikaansaama ero aiheuttaisi.
— Pojat, tinkimätön vakaumuksemme, joka meillä on asiamme oikeudesta,
erottaa meidät maata käsittävästä partioliitosta, huusi johtaja
voimakkaalla, selvällä äänellä. — Mutta, pojat, eikö liitossa, joka
työntää _tällaisen_ asian takia partiotoverit luotaan, ole jotakin
mätää?
— On, on, kuului huutoja teltan perältä. — Varmasti.
— Me tiedämme kuitenkin, että tässä liitossa on paljon erinomaisia
lippukuntia, jotka meitä ymmärtävät ja tuntevat samoin kuin me, ettei
liiton henki ole heidän kehitykselleen sopiva. Sellaisten lippukuntien
edustajia on muutamia saapuvilla — joku aivan sattumalta, koska emme
ole asiastamme vielä tehneet julkista. Tuskin on epäiltävää, etteivät
tällaiset lippukunnat liittyisi uuteen liittoon, joka muodostettaisiin
toisten periaatteiden mukaan vapaammaksi, partiomaisemmaksi,
miehekkäämmäksi.
— Oikein, oikein, me kannatamme, huusi vasemmalta pitkä sotilaallinen
poika, jolla oli runsaasti kunnia- ja taitomerkkejä.
— Meidän arpamme on heitetty — jatkoi kimiläisten johtaja, —
sen tähden tahdomme tässä kokouksessa keskustella uuden liiton
muodostamisesta.
Puheenvuoroja pyydettiin heti kymmenittäin. Muuan vieras edustaja puhui
kiihkeästi ja pitkään selitellen partioliiton kieroa kokoonpanoa, sen
hallituksen ahdasmielisyyttä ja kaikkea kehitystä vierovaa käsitystapaa.
— Olen itse tässä hallituksessa, päätti hän, — mutta en voi
sittenkään muuta sanoa, kuin että Suomen partiolaisuudelle olisi
onnellisinta, jos se hallitus, ja koko liitto hajoitettaisiin kuin
akanat tuuleen.
— Hyvä, hyvä, kuului monelta taholta.
— Akkavaltainen meininki, huusi joku.
— Ensimmäisiä kysymyksiä uuden liiton perustamisessa, kaikui taas
kimiläisten johtajan ääni, — on liiton ylijohtajan valitseminen — ja
se on ehdottomasti tärkein kysymys, joten siitä olisi keskusteltava
ensiksi. Tuli hetken hiljaisuus, jonka jälkeen partiojohtaja jatkoi:
— Tähän uuteen liittoon tulisi varmasti kuulumaan Suomen parhaat
lippukunnat, ja sen takia ei kysymys myöskään ehkä ole niin vaikea kuin
miltä se näyttää.
— Minulla on pari ehdotusta, sanoi muuan vieras edustaja. —
Kimiläisten johtaja on tunnettu etevä partiolainen. Hän on sopiva.
Myöskin voitaisiin ajatella Pilvenveikkojen partiojohtajaa, siten
saisimme tähänastiset villit mukaan. Heitähän on aika joukko.
— Kuulkaa, huusi kimeä-ääninen poika. — Eräs on kuin luotu liiton
johtajaksi: Mikko Vuolle, halkiovuorelaisten johtaja.
— Hän on hyvä mies, huusi joku edellisen puhujan läheltä.
— Niin on, puuttui puheeseen jättiläissuuri kimiläinen. — Kaikki
tässä mainitut ovat hyviä miehiä. Mutta yksi, joka mainittakoon
viimeisenä, mutta jonka vuoksi jokaikinen kimiläinen menisi vaikka
palavaan pätsiin, on — Harmaa susi.
Syntyi hiiskumaton hiljaisuus, ja kaikki kimiläiset nousivat kunniaa
tehden seisomaan.
Sitten räjähti suosion myrsky. — Harmaa susi — niin, niin, eläköön,
häntä me seuraamme vaikka kuolemaan.
Kunnia- ja taitomerkkinen sotilaallinen nuorukainen kohosi istumeltaan.
— Niinkuin tiedätte, annan henkeni teidän hyväksenne. Mutta
nimelliseksi johtajaksenne en voi ruveta niistä salaisistä syistä,
joista muutamat teistä tietävät ja toiset aavistavat.
— Eläköön Harmaa susi, eläköön, kuului joka puolelta.
— Sapperment, kuiskasi Akki. — He jumaloivat tuota merkkitolppaa.
Mikko nousi ja pyysi puheenvuoroa.
— Koska minutkin on mainittu tässä ehdokkaiden joukossa, saanen sanoa
sanasen asiasta.
— Hiljaa, huusi kimeä-ääninen poika. — Halkiovuori puhuu.
— Ensiksikin kysyn: ettekö te, kimiläiset, olleet juuri ensimmäisinä
luomassa liittoa, jonka te nyt tahdotte repiä rikki?
— Olimme, vastasi johtaja.
— Mutta siitä ei tullut sellainen kuin tahdoimme, siitä ei voi koskaan
niillä edellytyksillä tulla sellainen, kuului nurinaa.
— Sitten kysyn: miksi te, kimiläiset, nyt ensimmäisinä tahdotte erota
liitosta?
— Meille on tehty vääryyttä, meidän vakaumustamme on syvästi loukattu,
meidän syvintä partiokäsitystämme haavoitettu, kuului huutoja.
— Olen, kimiläiset, aina kunnioittanut teitä partiolaisina. Kunnioitan
myös teidän vakaumustanne, vieläpä siinä määrin, että uskoisin sen
pääsevän voitolle liitossa, jos te miehinä taistelisitte sen puolesta
ettekä kokoisi rivejänne, kohottaisi lippuanne ja marssisi tiehenne. Se
olisi oikeaa uskoa vakaumukseen, mutta se olisi muutakin: — se olisi
uskollisuutta sitä liittoa ja lippua kohtaan, jolle kerran vannoitte
uskollisuutta...
— Me olemme vähemmistö. Meitä on kohdeltu kuin kunnottomia nulikoita,
yliolkaisesti, häikäilemättömän ahdasmielisesti. — Koko henki on ahdas
ja mahdoton — missä opettaja johtaa — hameväki määrää — me tahdomme
poikaliiton, kuului sekavana kuorona.
— Hiljaa, huusi puheenjohtaja.
— Jos liiton hallituksessa on nurjaa, jos liiton hengessä on jotakin,
joka ei ole teistä hyvää, jääkää paikoillenne ja taistelkaa. Ette
te, jotka paremmasta tiedätte, asiaa auta sillä, että eroatte. Näin
ollen te teette vain epäpartiomaisesti, valitsette tien, joka on
helpoin, mutta jota myöskin voidaan sanoa itsekkyyden, itserakkauden,
uskottomuuden ja pelkuruuden tieksi —
— Hän solvaa meitä, alas, tuo on hävytöntä!
— Seisokaa paikoillanne, se on enemmän partiolaismaista,
kimiläiset, älkääkä ruvetko politikoimaan ja juonia punomaan ja
ajamaan vallanhimoisia pyyteitä. Voittakaa itsenne, ja te tulette
vakaumuksessanne saamaan veljiä yli Suomenmaan.
— Puheenjohtaja, puheenjohtaja!
— Harmaa susi, vastaa sinä, huusi joku.
— Harmaa susi, jatkoi Mikko tyynesti, vaikka hänen poskensa paloivat
ja silmänsä loistivat. — Näen, että te, pojat, kunnioitatte Harmaata
sutta ylimpänä miehenänne, ja tunnen, että hän juuri on teidän
johtajanne koko tässä asiassa. Mutta, Harmaa susi, te kuuluitte
ensimmäiseen liiton hallitukseen ja jo silloin aloitte hävitystyön koko
liittoa vastaan. Te olitte salamielinen, mystillinen, tuntemattomien
suurien järjestöjen edustaja, mutta olitteko te yhtä, mille antaisin
suuremman arvon kuin kaikelle tuolle: rehellinen, uskollinen, suora
partiolainen?
— Alas, ulos, hän solvaa Harmaata sutta — ulos — alas — katalaa —
— Hiljaa, hiljaa, huusi puheenjohtaja.
Koko teltta oli yhtä huutoa ja kuohuntaa. Nyrkkejä kohosi pystyyn,
hehkuvia, suuttuneita katseita sinkoili.
— Tule pois, johtaja, kuiskasi Akki — kimalaiset syövät muuten sinut
elävältä ilman leipäkorttia...
— Kimiläiset, partiolaiset, minä puhun teille järjen ja maltin sanoja.
Ääni hukkui meluun. Samassa tuli telttaan vartija, astuen saman tien
johtajan luo ja ilmoittaen hänelle jotakin.
— Leirille on saapunut vieraita, jotka haluavat katsella sitä. Kokous
keskeytetään puoleksi tunniksi.
Mikko ja Akki astuivat ulos kiihtyneiden poikien keskeltä. Lähimmän
pikku teltan luona he näkivät joukon nuorukaisia ja neitosia ja
vanhempaakin väkeä. Mikko tunsi heti etumaisten joukossa Irjan.
— Sepä ihme, huusi Irja. — Mitenkä halkiovuorelaisia täällä tapaa?
— Olen etsimässä isän arkkua, selitti Mikko, — kuulin, että täällä
lähellä asemalla oli tavaroita kasottain. Kävin siellä jo aamulla
polkupyörällä ja tarkastin kaikki.
— No?
— Ei jälkeäkään.
Teltasta alkoi tulvia poikia, partiojohtaja ja Saara tulivat luo ja
tervehtivät.
— Meitä on täällä koko joukko kaupungista. Siellä oli "Korven
laulajain" konsertti, ja he tulevat tätä kautta saadakseen laskea
koskia. Toinen vene tuli jo, ja toinen tulee noin tunnin perästä. Sillä
aikaa me pyytäisimme saada katsella leiriänne ja riennämme sitten
koskille katsomaan veneen tuloa.
Kimiläisten johtaja jäljesti oppaat seurueelle ja oli itse kohteliaana
näyttäjänä.
— Tämmöistä leiriä ei teillä taida olla Halkiovuorella? kysyi Irja
Mikolta, kun he palasivat takaisin suurelle teltalle.
— Ei lähimainkaan, vastasi Mikko. — Perin vaatimaton vain.
— Mutta miehiä siellä ollaan, vaikkei niin paljonkaan ole,
puolusti Saara, joka kohteliaana oli koko ajan kulkenut mukana. —
Me olimme haastaneet heidät lippukilpaan, ja he voittivat meidät
perinpohjaisesti. Se oli jännittävin partioleikki, missä koskaan olen
ollut mukana. Katsokaa — lisäsi hän vetäisten paperilipun taskustaan,
tällaisessa paikassa oli halkiovuorelaisten lippulinna, jota me emme
millään olleet edes löytääkään. Leikki oli sellainen.
Ja selitellen leikkiä hän ojensi paperin Irjalle.
Mikko katsoi Irjan kauniita kasvoja, kun hän tarkasti paperia. Mutta
sitten hän tuli vilkaisseeksi paperilehden takasivua.
— Irja, näytähän. Hän tarttui äkkiä paperiin, tuijotti siihen kuin
aaveita näkevä.
— Katsos, Irja, katsos!
— Mitä sitten, piirroksen vastaista puoltako? Eihän siinä ole kuin
kolme musteella kirjoitettua riviä. Odotas:... _niiden leviämisestä ja
laajasta käytännöstä emme kuitenkaan tässä kohden tahdo puhua, vaan
otamme asian käsiteltäväksi myöhemmin_. Mitä se merkitsee, Mikko?
— Se merkitsee, että tässä on isän papereita, ensimmäinen merkki Onnen
arkun sisällöstä. Tämä on selvästi isän käsialaa ja hänen liuskojansa.
Saara, mistä sait tämän paperin?
— Maltas. Lampulta kokouksessa, kun pyysin paperipalaa. Hän ei ollut
saanut tehdyksi tarkkaa karttaa; mutta lisäsin itse siihen...
— Vai niin, missä Lamppu on? Minun täytyy heti saada selvää asiasta,
sanoi Mikko kiihkeästi.
— Luulen, että hän lähti koskille opastamaan muutamia vieraita, —
mutta en ollenkaan ymmärrä...
— En minäkään, kyllä se on ihmeellinen juttu, sanoi Irja.
X