XI

"PYSÄHDY, KÄÄNNY TAKAISIN!"

Seuraavana aamuna varhain, kun koko muu leiri vielä nukkui,

makasi Mikko jo valveilla ja teltan kattoon tuijotellen muisteli

edellisen päivän tapahtumia. Hän mietti, mitä olisi paras tehdä.

Kansalaiskokousta ei voinut kutsua koolle ja antaa asian tulla julki,

sillä jos pojat siten kuulisivat, mistä on kysymys, tahtoisivat kaikki

avuliaina partiotovereina tietysti olla mukana. Metsä oli tutkittava.

Mutta silloin täytyi rikkoa aikaisemmin tehty päätös ja mennä

Halkiovuoren pohjoispuolelle. Entäpä sitten? Eikö tällaisen asian takia

kannattanutkin rikkoa mokomaa, ehkä puoleksi kuvitteluihin perustuvan

pelon aikaansaamaa päätöstä?

Mutta asia ei sittenkään ollut näin mutkaton, hän, johtaja, oli

vastuussa poikien turvallisuudesta, ja jokin ilmeinen vaara uhkasi

varmasti metsässä. Piksan ja Pusun koko käytös todisti sitä.

Ei, parasta oli yksitellen ja kuin sivumennen tiedustella pojilta,

tiesivätkö he mitään isän paperista, niinkuin hän jo koskilla oli

kysellyt kimiläisiltä. Piksalta ja Pusulta saattoi tiedustella

tarkemmin ja tiukemmin, he ehkä voivat aavistaa tai epäillä enemmän

kuin muut. Mutta muuten hänen täytyi toimia aivan yksin, omalla

vastuullaan, sekoittamatta leikkiin ketään muita, salaa ja hiljaa.

Hänen täytyi kenenkään tietämättä yksin isänsä vuoksi rikkoa annettua

määräystä vastaan. Mutta hän saattoi yksin ollen olla äärimmäisen

varovainen. Onnen arkun paperien etsiminen täältä saattoi olla

aivan toivotonta, mutta kun kerran yksi lehti oli ollut täällä, oli

mahdollisesti toinenkin tai ainakin jokin lisäjälki.

Päätöksensä tehtyään Mikko hypähti reippaasti vuoteeltaan ja alkoi

panna telttansa kuntoon. Kierrettyään teltan sivut ylös hän astui

kesäisen aamun valkeuteen. Aurinko oli juuri noussut korkean vaaran

yläpuolelle, taivas oli sininen ja sees, linnut visertelivät, suuri

selkä päilyi tyynenä, ja aamutuuli alkoi humista hiljaa metsän uruissa.

Voimakas puiden ja pihkan ja kasteen tuoksu lehahti vastaan. Miten

olikaan suloista hengittää ja elää! Miten olikaan ihanaa näin aikaisena

aamuhetkenä herätä ruumis täynnä reippautta ja voimaa. Kaikki huolet ja

surut tuntuivat painuvan niin pieniksi ja väistyivät kauas, ja niiden

sijaan alkoi kohota voimakkaita kaipuita ja toiveita.

Mutta tällä kertaa ei ollut aikaa sellaisiin kuvitelmiin. Raikas

aamu sai toimintahalun viriämään. Pian heräisi jo leiri. Päivän

suunnitelma oli ensin tehtävä. Oli luvattu lähteä heinäntekoon

Koivulan rantaniitylle. Pilvimuotojen tuntemista ja säänennustusta oli

opeteltava ja rannalla pelastusköyden heittoa ja "valaanpyyntileikkiä".

Ja sitten hän pääsisi omiin puuhiinsa.

Aamiaista valmistettaessa johtaja sai sitä ennen muilta kyseltyään

hyvän tilaisuuden puhella Piksan ja Pusun kanssa. Hän kertoi heille koko

asian lyhyesti.

— Tiedättekö te mitään tästä paperista lähemmin? Lamppu löysi sen

likeltä maanmittarin linjaa sen itäpuolelta. Se on isäni papereita,

jotka ovat hänelle kultaa kalliimpia ja joita olemme kuukausimääriä

kaikkialta etsineet. Jos teillä on edes kaukaisintakaan aavistusta,

mistä se on saattanut joutua tänne, niin puhukaa.

Piksa ja Pusu katsahtivat toisiinsa.

— Emme tiedä, sanoi sitten Piksa verkalleen päätään pudistaen. — Emme

ole koskaan nähneet tuollaisia papereita.

— Mutta teidän salaisuutenne, se mies, jonka metsässä näimme, — siinä

oli jotakin; eikö sitä, eikö niitä asioita voi hyvällä tahdolla asettaa

johonkin yhteyteen tämän paperin ja Onnen arkun kanssa? Ettekö voi

aavista, otaksua, esittää joitakin mahdollisuuksia?

Piksa ja Pusu pudistelivat päätään.

— Emme voi. Emme saata mitään sanoa.

— Te näette, mitä vaikeuksia minulla on edessäni, te tiedätte nyt,

kuinka suuriarvoinen — minulle suuriarvoinen — asia on kyseessä. Te

tunnette partiovelvollisuutenne. Ettekö voi antaa minulle pienintäkään

lähtökohtaa?

— Emme voi, emme saata mitään sanoa.

Kummaa oli tuo poikien käytös. Mikko tunsi heidät, tiesi heidät

rehellisiksi, kuolemaan saakka uskollisiksi pojiksi, tiesi heidän

antavan vaikka viimeisen leipäpalansa tovereilleen, mutta tässä asiassa

he olivat kuin muuri. Ja kuitenkin näkyi heidän katseensa salaisesta

välkähdyksestä, että he eivät puhuneet kaikkea, mitä tiesivät. Ja

heidän kasvoissaan oli outo pingoittunut tuskan ilme. He olivat käyneet

niin pelottavan hiljaisiksi ja umpimielisiksi Koivulan retkestä ja

tuosta kauhun illasta lähtien.

No niin, sille ei kerta kaikkiaan näkynyt voivan mitään. Keskipäivällä,

kun muut menivät työhön, oli hänellä hyvä tilaisuus hävitä omille

teilleen.

Koska johtajakin tulisi olemaan leirin vaiheilla, asetettiin vain

yksi leirinvartija, kun päivällä lähdettiin heinään. Piksa tarjoutui

ja tahtoi välttämättä jäädä, hänen kätensäkin oli kipeä, niin ettei

hänestä oikein ollut heinään, kuten hän selitti. Mikko ei halunnut

vastustaa, jottei herättäisi epäluuloja.

Hän kirjoitteli ensin tunnin verran leirimuistiinpanojaan, huomioitaan

ja kokemuksia, joita joka päivä tehtiin. Puolen päivän aikaan hän

oli valmis. Piksa oli "Leukalassa", nähtävästi niemekkeen toisella

puolella päivällistä valmistamassa, tai mitä lienee siellä puuhaillut,

ja johtaja poistui hiljaa teltastaan metsään. Hän painui ensin

linjalle päin, tutki sen itäpuolelta, tarkasti kiviröykkiön, jonka

luota Lamppu sanoi paperin löytäneensä. Toivottomalta tuntui etsintä

suuressa metsässä. Hän alkoi sitten kulkea Halkiovuorelle päin, tutki

kimiläisten entisen lippulinnan läheisyyden, paikat, missä outo mies

oli näkynyt. Jonkin matkan päässä siitä maa alkoi kohota. Halkiovuoren

kalliot nousivat jyrkkänä seinänä toisella puolen, toisella oli suuri

suo, niin että muodostui kapeahko solanne, joka johti varsinaiselle

Halkiovuoren alueelle.

— Olisiko sitten parempi pyytää kaikkia poikia etsimään, tuumi

Mikko, — tehdä etsinnästä oikein partioseikkailu? Siten olisi aina

suurempi mahdollisuus löytää joitakin jälkiä, jos niitä yleensä oli

löydettävissä. Akki oli hänelle viittaillut siihen suuntaan. Akki ei

perustanut mitään Piksan ja Pusun epäluuloista ja oli tahtonut koko

liikkumiskiellon peruutettavaksi. Mutta hän oli kuitenkin tyynnyttänyt

pojan ja kehottanut odottamaan.

Noita asioita miettien Mikko perin varovaisesti ja huolellisesti

joka suunnalle tarkaten kohosi vähitellen solannetta ylöspäin. Hän

oli jättänyt telttaan kirjavan partiohuivinsa, hänen tummanvihreä

pukunsa ja leveälierinen tumma hattunsa eivät erottuneet paljon

metsän vihreydestä. Hänestä alkoi toisin hetkin jo tuntua joutavalta

tuollainen varovaisuus. Keskipäivän metsä oli niin rauhallisen

näköinen, niin ilman mitään salaperäisyyttä ja vaaraa. Koko

Halkiovuorikin, joka viime aikana oli poikien mielessä heidän

tahtomattaan saanut jonkinlaista salamyhkäisyyden verhoa, oli

kirkkaassa päivänpaisteessa vain tavallinen saloseudun kalliovuori, ja

mistään levottomuutta herättävästä ei näkynyt merkkiäkään.

Mutta sittenkin. Miksi häntä veti niin erikoisesti juuri vuorelle?

Oliko hän vielä etsinyt edes kyllin tarkkaan muualta, ja mitä vuorella

saattoi olla tekemistä hänen isänsä paperien kanssa? Joka tapauksessa

hän tahtoi nyt tilaisuuden tullen tutkia vuoren, vaikkapa poikien

vuoksi, jo sen kiusallisen tunteen, epätietoisuuden ja epävarmuuden

poistamiseksi, minkä Piksan ja Pusun käytös oli synnyttänyt kaikkien

leiriläisten mielessä. Asiaan oli saatava selvyyttä.

Solanne oli muuttunut yhä kohoavaksi, puita kasvavaksi pengermäksi.

Oikealla oli kallioseinä miltei pystysuora, vasemmalla oli alava maa

jäänyt pikkumetsän peittoon pengermän alapuolelle. Tästä oli perin

sopivaa nousta vuorelle.

Mutta mitä tuossa oli? Mikko pysähtyi ja katsoi yhä uudelleen.

Siinä oli edessä vähäinen aukeama, johon pikku kiviä oli ladottu

säännölliseen riviin. Aivan oikein, sehän oli partiomerkki: nuolimerkki

kärki edessä ja kaksi takana. Se kirkui kuin hätäsignaali: Pysähdy,

käänny takaisin! Kun hän tarkastaen loi silmänsä kallioseinään, näki

hän hiukan kauempana kalliossa samanlaisen nuolimerkin, maalattuna

mustalla värillä paksuin viivoin. Ne olivat partiotoverin varoituksia

partiotoverille, ehdottomia, vaativia käskyjä. Pusu ja Piksa olivat

tietysti ryhtyneet tähän varokeinoon, peläten ehkä jotakin tämän

tapaista kuin Mikon hiivintä parhaillaan oli. Muutamia askeleita

edempänä oli uusi nuolimerkki ja neliö nuolen pyrstönä. Se merkitsi,

että kolmen askelen päässä nuolen suuntaan oli kirje kätkettynä. Hän

etsi käsiinsä kirjeen sammalten alta. Se oli Piksan käsialaa, ja kuului:

— Kuka oletkin, partiolainen, käänny takaisin! Älä mene

Halkiovuorelle, pyydämme, rukoilemme sinua. Tämä ei ole mitään leikkiä.

Henki on kysymyksessä.

Pojat olivat tosiaankin ottaneet asian kovin vakavalta kannalta ja

perinjuurisesti. Tämä oli nähtävästi ainoa mukava pääsytie tältä

puolen. Pitikö hänen totella? Partiolaisena hän oli ehdottomasti

velvollinen kuulemaan noita monia varoituksia. Partiolaisena hän oli

myös ehdottomasti velvollinen tottelemaan kansalaiskokouksen kaikkien

parasta tarkoittavaa päätöstä. Mutta hänen oma etsintänsä, pitikö sen

keskeytyä tähän niin nolosti, pitikö Halkiovuoren kesäleirin yhäti

jäädä tuon salaperäisyyden uhkaamaksi ja sen luoman varjon pimentäväksi?

Turhaa arkailua, kyllä hänen oli mentävä. Hän jatkoi hiivintäänsä,

mutta entistä varovaisemmin, sillä edestä oli selvästi kuulunut pieni

kiven vierähdys. Pengermä kasvoi tiheähköä katajikkoa, niin että

pitkänään ryömien saattoi edetä kokonaan niiden peitossa. Hän oli

tuskin ehtinyt kymmentä askelta, kun hän selvästi tunsi ja tajusi,

että jokin elävä olento oli häntä vastassa. No niin, ehkä siitä nyt

tulisi selvä. Hän makasi hievahtamatta, kuulo jännittyneenä ja silmät

tähdättyinä eteenpäin. Kunpa olisi katajien lomitse edes vilaukselta

saanut nähdä, mikä siellä oikein oli. Mutta kaikki oli hiljaista.

Vuorella kasvavat hongat vain humisivat. Ja kuitenkin hän tunsi,

että jokin odotti häntä tuolla edempänä. No niin, eihän tässä voinut

iankaikkisesti virua.

Hän tarkasti, mitä tietä oli parasta edetä. Kallioseinämän luona

oli katajikko tiheintä ja suuri kivi. Vitkalleen, aivan maahan

painauteena, kädet puseron suojissa ja kasvot hatun varjostamina

hän painui eteenpäin. Kylläpä se, mikä tuolla oli vastassa — mikä

sitten lieneekin ollut — oli varovainen. Se oli tietysti jo kaukaa

kuullut hänen tulonsa ja odotti nyt vain. Ahaa, vihdoinkin liikahti

tuolla vihreää pensaan takana. Se oli nähtävästi toinen pensas, ja

sen peitossa oli tuo tulija. Ei, nyt se vihreä hävisi kokonaan ja

sen sijaan ilmestyi alempana tummansinistä. No, nyt vilkahti vähän

kasvojakin. Piksa! Piksahan se olikin.

Mikko nousi nopeasti ja meni pojan luo.

— Mitä sinä täällä hiiviskelet! Sinä olet leirinvartija ja tiedät,

ettei vartija saa koskaan lähteä leiriltä.

— Johtaja — Piksan ääni oli kuiskaava, mutta kiihtynyt, ja hänen

tavallisesti verettömille kasvoilleen kohosi puna. — Etkö nähnyt

varoitusmerkkejä, jotka kielsivät menemästä eteenpäin ja joita jokaisen

partiolaisen on toteltava?

— Näin, mutta en toimita nyt partioasioita. Minulla on tehtävä, jossa

ei saa välittää sellaisista varoituksista.

— Johtaja, etkö muista yhteistä päätöstä: jokaisen oli partiokunnian

nimessä luvattava, ettei menisi pohjoispuolelle, Halkiovuorelle.

— Muistan, enkä sitä partiolaisena ikinä olisi tehnyt. Mutta tiedät,

mikä työ minulla on suoritettava.

— Me pyysimme leirin muuttamista toisaalle. Kun siihen ei suostuttu,

saimme tuon päätöksen hyväksytyksi. Emme tehneet sitä turhan tähden.

Tässä on vakavat asiat kysymyksessä. Sinun on käännyttävä. Minä tiedän,

mitä puhun. En olisi lähtenyt leiriltä, ellemme Pusun kanssa olisi

aavistaneet ja arvanneet tätä. Henki menee, jos nouset vuorelle. On

odotettava.

— Vain yhdellä ehdolla käännyn takaisin, sanoi Mikko lujasti. — Jos

voit jyrkästi ja varman kieltävästi vastata seuraavaan: Eikö sinun

tietääksesi Halkiovuoren salaisuudella ole eikä voi olla minkäänlaista

tekemistä isäni Onnen arkun kanssa?

Piksan kasvot värähtivät kuin olisi tuskan pistos käynyt sydämen.

— Tiedät jo, etten saata mitään sanoa.

— Ja vielä toinen kysymys. Voitko edes siihen vastata ehdottoman

kieltävästi? Eikö ole pienintäkään haittaa odottamisesta, eikö ole

mahdollisuutta, että Onnen arkun jäljet häviävät kokonaan, jos aikaa

vielä menetetään?

— Voi, en minä tiedä, Piksan vastaus oli melkein kuin vaikerrus. —

Mutta joka tapauksessa sinun täytyy nyt kääntyä. Anna minun hoitaa

asia. Se voi sittenkin onnistua minulle paremmin... Pusu ja minä

hoidamme sen, kun et vain mene. Minä pyydän kuin henkeni puolesta: älä

mene vuorelle. Lupaa, ettet mene, johtaja.

— Tämähän on surkeata. Mitenkä te voisitte paremmin suorittaa

tehtävän? Mutta mene nyt heti leiriin — minä käännyn, tutkin vielä

metsää, mutta en lupaa mitään. Ymmärrän hyvän tarkoituksesi. Kiitos

siitä. Mutta leiri ei saa olla ilman vartijaa. Joudu!