kafferit Mozambiquesta hedelmäkoreja arkun ympärille ja ripustivat
vaatekappaleita lähellä kasvaviin puihin; Bengalista ja
Malabar-rannikolta kotosin olevat hindut toivat häkkejä täynnä lintuja,
joille antoivat vapauden Virginian haudalla. Siten ottivat kaikenlaiset
kansanheimot osaa tämän rakastettavan olennon aikaiseen katoon; ja niin
suuri oli onnettoman viattomuuden valta, että se yhdisti eri uskontoja
hautansa ympärille!
Täytyi tosiaan asettaa vahteja hänen hautansa ympärille ja karkottaa
etäämmälle joitakuita köyhiä tyttöjä, jotka väkisin tahtoivat syöstä
hautaan, sanoen ettei heillä nyt enää ollut mitään lohtua koko
maailmassa toivottavana ja että he tahtoivat kuolla yhdessä sen olennon
kanssa, joka oli ollut heidän ainoa hyväntekijänsä.
Virginia haudattiin Pamplemoussen hautausmaahan, sen läntiselle sivulle,
erään palmulehdon kupeelle, missä hän ennen mennessään äitinsä ja
Margareetan kanssa messuun oli usein levähtänyt sen vieressä, jota
silloin oli kutsunut veljekseen.
Palatessaan tästä juhlallisesta tilaisuudesta herra de La Bourdonnaye
nousi ylös vuorellemme, mukanaan osa suurilukuista seuruettaan. Hän
tarjosi rouva de La Tourille ja tämän ystävättärelle kaikkea apua mitä
hänen vallassaan oli antaa. Hän ilmaisi muutamilla harvoilla mutta
jyrkillä sanoilla paheksumisensa tuon luonnottoman tädin käytöksen
suhteen; ja käyden Paulin tykö lausui hän tälle sanoja, joiden luuli
häntä parhaiten lohduttavan. "Otan Jumalan todistajakseni", sanoi hän,
"että aikomukseni tarkoittivat teidän ja perheenne onnea. Ystäväiseni,
teidän on nyt lähdettävä Ranskaan; toimitan teille siellä paikan.
Poissaollessanne tahdon pitää huolta äidistänne kuin olisi hän oma
äitini." Näin sanoen hän ojensi nuorukaiselle kätensä: mutta Paul veti
omansa pois ja käänsi kasvonsa muualle, jottei hänen olisi tarvinnut
kuvernööriä nähdä.
Minä jäin onnettomain ystävieni majaan antaakseni heille ja Paulille
kaikkea apua mitä vain kykenin heille osottamaan. Kolmen viikon päästä
voi Paul jo kävellä; mutta hänen surunsa näytti vain enentyvän samassa
määrässä kuin hänen ruumiinsa voimat kostuivat. Hän ei välittänyt
mistään; hänen katseensa oli tylsä, eikä hän vastannut hänelle
tehtyihin kysymyksiin. Rouva de La Tour, joka oli vallan henkiheikkona
sairaana, sanoi hänelle usein: "Rakas poikani, kun sinut näen, luulen
näkeväni rakkaan Virginiani." Kuullessaan Virginian nimeä mainittavan
hän vavahti ja siirtyi etäämmälle, huolimatta äitinsä äänestä, joka
pyysi häntä pysymään ystävänsä vierellä. Hän vetäytyi yksinään
puutarhaan, missä istahti Virginian kokospalmun juurelle, katsella
tuijottaen lähteeseen. Kuvernöörin lääkäri, joka piti mitä hellintä
huolta hänestä ja molemmista naisista, sanoi ainoan keinon tuon kolkon
alakuloisuuden poistamiseen olevan, että hänen annettaisiin
vastustelematta puuhata ja olla aivan omin oloinsa; muuten ei häntä
voitaisi nykäistä irti itsepintaisesta vaikenemisestaan.
Minä päätin seurata lääkärin neuvoa. Heti kun Paul tunsi voimiensa taas
vähän vertyvän, oli hänen ensi toimensa lähteä pois kotoa. Kun en
mielelläni päästänyt häntä näkyvistäni, astuin hänen jälessään, käskien
Domingon ottamaan ruokavaroja ja seuraamaan meitä. Sitä mukaa kuin
nuorukainen loittoni alas tältä vuorelta, näytti hänen hilpeytensä ja
voimansa uudistuvan. Hän poikkesi aluksi Pamplemoussen tielle; ja
tultuaan kirkon lähellä huojuvaan bambulehtoon käänsi hän askeleensa
suoraan sille paikalle, missä maa oli vielä verekseltä tallattu; siellä
hän laskeutui polvillensa ja luoden katseensa korkeuteen vaipui
pitkälliseen rukoukseen. Hänen käytöksensä tuntui minusta jo hyvältä
enteeltä ymmärryksen palaamiseen, sillä tämä luottamus Korkeimpaan
olentoon todisti, että hänen sielunsa alkoi kääntyä luonnolliseen
toimintaansa. Myöskin Domingo ja minä polvistuimme hänen esimerkkiään
seuraten ja rukoilimme yhdessä hänen kanssaan. Vihdoin hän nousi pystyyn
ja ohjasi kulkunsa saaren pohjoisosaan päin luomatta meihin juuri
lainkaan huomiota. Kun tiesin, ettei hänelle oltu ilmotettu mihin
Virginian ruumis oli haudattu, eipä edes sitäkään, että se oli merestä
nostettu, kysyin häneltä miksi hän oli rukoillut juuri bambulehdossa.
"Olimmehan siellä niin usein yhdessä!" oli hänen vastauksensa.
Hän jatkoi matkaansa aina metsän reunaan asti, missä yö meidät saavutti.
Siellä sain esimerkilläni hänen nauttimaan vähän ravintoa; sitte
nukahdimme nurmikolle muutaman puun juurelle. Seuraavana aamuna luulin
hänen päättävän palata samoja jälkiä takasin. Hän todella silmäilikin
hetkisen aikaa tasangolle, missä kohosi pitkien bambukäytävien ympäröimä
Pamplemoussen kirkko, ja näytti melkein tahtovan palata sinne; mutta
sitte hän äkkiä poikkesi metsään, kulkien yhä pohjoista kohden. Arvasin
hänen aikeensa ja koetin vaikka turhaan luovuttaa häntä siitä. Saavuimme
puolenpäivän aikaan Kultahiedan piirikuntaan. Hän riensi suoraan sille
kohdalle, missä _Saint-Géran_ oli joutunut haaksirikkoon. Nähdessään
Ambra-saaren ja sen salmen, joka nyt kimalteli peilikirkkaana, hän
huudahti: "Virginia! Voi mun rakas Virginiani!" ja lankesi samassa
pyörtyneenä maahan.
Domingon avulla kannoin hänet metsään, missä vaivoin saimme hänet
viimein toipumaan. Heti tunnoilleen tultuaan hän tahtoi palata
merenrannalle; mutta kun rukoilimme häntä hartaasti, ettei enää
uudistaisi omaansa ja meidän tuskaamme näillä katkerilla muisteluilla,
käänsi hän askeleensa toiselle suunnalle. Viikon kuluessa hän viimein
kävi kaikissa paikoissa, missä oli lapsuudenkumppaninsa kera oleskellut.
Hän kävi sillä polulla, jota pitkin tämä oli kulkenut Mustallevirralle
pyytämään armoa karanneelle orjattarelle; kävi katsomassa
Kolmirinta-vuoren virtaa, jonka rannalla Virginia oli kulusta väsyneenä
istahtanut, ja metsikköä, missä he olivat eksyneet. Kaikki paikat, jotka
hänelle muistuttivat lemmittynsä suruja, iloja, leikkejä, aterioita ja
hyväntekeväisyyttä, etsi hän uudelleen näkyviinsä; Pitkänvuoren virta,
minun pieni majani, Virginian istuttama papaijapuu, nurmipenkereet,
joilla tyttönen niin halusta oli juoksennellut, tienristeykset metsässä,
joilla hän huviksensa oli laulellut, kaikki nämä saivat kyyneleet
valumaan hänen silmistään; yksin metsän kaijutkin, jotka ennen niin
usein olivat vastanneet heidän ilohuudahduksilleen, toistivat nyt vain
nämä surulliset sanat: "Oi Virginia! Mun rakas Virginiani!"
Tämän hurjan kuleksijaelämän seurauksena oli, että hänen silmänsä
painuivat kuopille, iho kellastui ja hänen terveytensä riutui
riutumistaan. Vakuutettu kun olin, että onnettomuutemme tuntuu kahta
vertaa katkerammalta entisiä iloja muistellessamme, ja että intohimomme
vain kasvavat yksinäisyydessä ollessamme, päätin irrottaa onnettoman
ystäväni näiltä paikoilta, jotka yhä muistuttivat hänelle kärsimäänsä
tappiota; ja päätin viedä hänet sen vuoksi johonkin toiseen osaan
saarta, joka tarjoisi hänen mielelleen enemmän viihdykettä. Tätä varten
johdatin hänet hyvin asutuille ylängöille Williamsin piirikunnassa,
joilla hän ei koskaan ennen ollut käynyt. Maanviljelys ja kauppa suo
tälle saaren osalle moninaista viehätystä. Yhtäällä näimme kirvesmiehiä
piiluamassa puita palkeiksi, toisaalla sahaamassa niitä laudoiksi;
ajopelejä kulki edestakaisin teillä; isoja härkä- ja hevoslaumoja kävi
avarilla laitumilla, ja lakealla oli tuhka tiheään ihmisasumuksia.
Maaperän ylävyys salli monissa paikoin viljellä erilaisia Europan
kasveja. Tasangolla nähtiin siellä täällä viljavainioita,
metsänaukeamissa helotti mansikoita, ja ruusupensastot nuokkuivat
teiden varsilla. Ilman vilppaus, joka vahvistaa ja karaisee hermoja, oli
siellä hyvin edullinen valkoihoisille. Näille ylängöille, jotka
sijaitsevat taajain metsäin paartamina saaren keskustassa, ei näkynyt
merta, ei Port-Louis'ta, ei Pamplemoussen kirkkoa, sanalla sanoen ei
mitään, mikä olisi Paulille muistuttanut Virginiasta. Vuoretkin, jotka
Port-Louis'n puolella esiytyvät monihaaraisina, ojentavat Williamsin
lakeuksia kohden vain äkkijyrkän ja suoran harjanteen, mistä kohoaa
useita korkeita kartioita, joiden ympäri pilvet kokoutuvat.
Näille aukeille saatoin siis Paulin. Pidin häntä herkeämättä liikkeellä,
kulkien hänen kanssaan helteessä ja sateessa, päivin ja öin, harhaillen
metsissä, uutispelloilla ja kedoilla, jotta ruumiin väsymys karkottaisi
häneltä sielun surut ja hänen ajatuksensa saisivat vaihtelua näillä
oudoilla seuduilla ja tuntemattomilla teillä. Mutta rakastava sydän
tapaa kaikkialla rakastettunsa piirteitä. Ei yö eikä päivä, ei korpien
hiljaisuus eikä ihmisasumusten vilinä, eipä edes aikakaan, joka
hälventää niin paljon muistoja, voinut häneltä riistää armaansa kuvaa.
Rakastaja on kuin magneettineula, joka, vaikka sitä kuinka pyörittäisi,
lepoon tultuansa aina kääntyy sitä puoleensa vetävää napaa kohden. Kun
keskellä Williamsin aukeita eksyttyämme kysyin Paulilta: "Minne nyt
menemme?" -- kääntyi hän pohjoista kohti ja vastasi: "Tuolla päin ovat
kotoiset vuoret, käykäämme sinne."
Näin hyvin, että kaikki hänen huvittamisekseen käyttämäni keinot olivat
turhat, ja ettei minulla ollut muuta neuvoa kuin yksinkertaisen
ymmärrykseni voimalla käydä itse hänen intohimoansa ahdistamaan.
Vastasin siis hänelle: "Niin, siellä ovat vuoret, joilla armas
Virginianne asui, ja kas tässä on kuva minkä hänelle annoitte ja mitä
hän kuolemansa hetkellä kantoi sydämmellänsä, joka viimeiseen asti sykki
vain teille." Näin sanoen ojensin hänelle sen pienoisen kuvan, jonka hän
oli lahjoittanut Virginialle Kokospalmujen lähteellä. Kun Paul sen
äkkäsi, välähti poloisen silmässä hurja ilo. Hän sieppasi kuvan
laihtuneisiin käsiinsä ja kohotti sen huulillensa. Hänen rintansa
puristui kokoon, ja hänen veristyneistä silmistään alkoi tippua
kyyneleitä, vaikkei hän voinutkaan itkeä.
Lausuin silloin hänelle: "Rakas poikani, kuuntelettehan nyt tyynesti
minua, joka olen teidän ystävänne, joka olin Virginian ystävä ja joka
keskellä unelmianne ja toiveitanne on koettanut terästää mieltänne
elämän odottamattomien vastuksien varalta. Miksi oikeastaan itkette niin
haikeasti? Omaako vahinkoanne? Vai Virginianko onnettomuutta?
Ehkäpä omaa vahinkoanne? Niin, kieltämättä on se suuri, sillä olette
kadottanut tytöistä armaimman, josta olisitte saanut mitä oivallisimman
vaimon. Hän oli uhrannut omat etunsa teidän etujenne tähden ja piti
teidän omistamista tähdellisempänä kuin rikkautta, oman kultaisen
hyveensä ainoana palkintona. Mutta mistä tiedätte, vaikka tämä olento,
jonka omistamisesta toivoitte sulaa onnea, olisikin tullut olemaan
teille lähteenä loppumattomiin kärsimyksiin? Hän oli varaton ja
perinnöttömäksi tehty; teillä ei tulevaisuudessa muuta jaettavana hänen
kanssaan kuin kättenne työ. Ranskassa saamansa kasvatus oli tehnyt hänen
terveytensä hennommaksi, ja vaikka onnettomuutensa olisi hänen mieltään
rohkaissutkin, niin olisitte saanut nähdä hänen päivä päivältä riutuvan
koettaessaan suorittaa taloutenne väsyttäviä töitä. Kun hän sitte olisi
synnyttänyt teille lapsia, olisivat teidän kummankin vaivat vain
enentyneet kokiessanne ilman palvelijain apua ylläpitää vanhoja
vanhempianne ja yhä lisäytyvää perhettä.
Vastannette minulle ehkä: Kuvernööri olisi kyllä meitä auttanut. Mutta
mistä tiedätte tällaisessa siirtomaassa, missä niin usein hallitusmiestä
vaihdetaan, saatavan aina herra de La Bourdonnayen tapaisia miehiä?
Voisihan tänne tulla epäsiveellisiä ja tunnottomia kuvernöörejä, joilta
puolisonne jotain niukkaa apua saadakseen kenties olisi ollut pakotettu
luopumaan siveydestään. Jos hän silloin olisi horjahtanut, olisitte
tullut perin säälittäväksi ihmiseksi; jos hän vankkana olisi pysynyt,
olisitte yhä jääneet köyhyyteenne, kiittäen vain onneanne, jos ei teidän
olisi vaimonne hyveen ja kauneuden vuoksi tarvinnut kärsiä vainoa juuri
niiden puolelta, joiden suojelukseen olitte luottanut!
Minulle olisi kuitenkin jäänyt se onni, sanotte kenties, että
rikkauksista riippumatta olisin saanut suojella armasta olentoa, joka
olisi liittynyt minuun sitä kiinteämmin mitä heikompi itse on; lohduttaa
häntä omilla suruillani, ilahuttaa häntä alakuloisuudellani ja enentää
rakkauttamme keskinäisillä kärsimyksillämme. Epäilemättä tuottavat
tällaiset katkerat huvit hyveelle ja rakkaudelle suloista nautintoa.
Mutta Virginiaa ei enää ole, ja teille on jäänyt vain ne, joita hän
teitä lähinnä enimmän rakasti, nimittäin äitinne ja hänen äitinsä, jotka
hillitön surunne pian vie hautaan. Pitäkää siis onnenanne, että saatte
olla heille aina avuksi, niinkuin rakas vainajakin oli. Poikani,
hyväntekeväisyys on hyveen onni, mitään varmempaa ja ylevämpää onnea ei
maan päällä tavata. Huvit, lepo, hekumallisuus, ylellisyys ja kunnia
eivät ole luodut ihmisen, heikon ja horjuvan matkamiehen, päämääräksi.
Näettehän miten yksi ainoa askel rikkautta saavuttaaksemme on syössyt
meidät kaikki turmiosta toiseen. Asetuitte kyllä sitä vastaan, se on
totta; mutta ken ei olisikaan luullut Virginian matkan päättyvän omaksi
ja teidän onneksenne? Rikkaan ja ijäkkään omaisen kutsut, viisaan
kuvernöörin neuvot, koko siirtokunnan yleinen mielipide ynnä hurskaan
papin innokkaat kehotukset ja vaikutusvalta ovat ennakolta määränneet
Virginian onnettomuuden. Siten riennämme kohti turmiotamme juuri niiden
viisauden eksyttäminä, jotka kohtalojamme hallitsevat. Parempi
epäilemättä olisi, ettemme usko emmekä luota petollisen maailman
houkutuksiin ja toivoihin. Mutta sittekin, kaikkien niiden ihmisten
joukossa, joiden näemme noilla kedoilla niin ahkerasti työskentelevän;
niiden joukossa, jotka Intiasta onneansa etsivät, tai jotka kotonansa
Europassa huoletta nauttivat työnsä hedelmiä; kaikkien näiden joukossa
ei ole ainoatakaan, joka ei jonakin päivänä voisi kadottaa kalleimpansa:
arvonsa, rikkautensa, vaimonsa, lapsensa ja ystävänsä. Useimmat saavat
vielä vahinkonsa lisäksi katkeran muiston omasta tyhmyydestänsä. Mutta
mitä teihin tulee, ei teillä ole mitään itseänne vastaan muistutettavaa.
Olette uskollisesti pitänyt lupauksenne; nuoruuden kukoistuksessannekin
olette säilyttänyt viisaan järkevyyden ettekä horjahtanut pois
luonnollisesta tunteestanne. Teidän aikomuksenne yksin olivat lailliset,
sillä ne olivat puhtaat, yksinkertaiset ja itsekkäisyydestä vapaat;
sillä teillä oli Virginiaan jumalalliset oikeudet, joille ei mikään
rikkaus voi olla vastapainona. Olette kadottanut hänet; mutta siihen ei
ollut syynä teidän varomattomuutenne, ahneutenne tai väärä viisautenne,
vaan niin tahtoi Jumala, joka muitten ihmisten intohimojen kautta riisti
teiltä rakkautenne esineen; Jumala, jolta saatte kaikki; joka näkee
parhaiten mikä teille on soveliasta, ja jonka viisaus ei jätä teille
yhtään katumuksen eikä epätoivon sijaa, mitkä muuten seuraavat niitä
onnettomuuksia, joihin itse olemme olleet syypäät.
No niin, voitte siis onnettomuudessannekin sanoa itsellenne: minä en ole
ansainnut sitä. Onko se sitte Virginian kova kohtalo, hänen surkea
loppunsa tai nykyinen tilansa, jota surette? Hän on saanut kohtalon,
joka on ylhäisen syntyperän, kauneuden jopa kuningasvaltojenkin osana.
Ihmisen elämä kaikkine rientoinensa on verrattava torniin, jonka
huippuna on kuolema. Jo syntyessään hän on tuomittu kuolemaan.
Onnellinen hän, joka pääsi tämän elämän siteistä ennen äitiänsä, ennen
teidän äitiänne ja ennen teitä itseännekin, joka siis säästyi monesta
kuolemasta ennen omaansa.
Kuolema, rakas poikani, on hyväksi kaikille ihmisille; se on sitä
levotonta päivää seuraava rauhaisa yö, jota kutsumme elämäksi. Kuoleman
unessa nukahtavat ainiaaksi kaikki taudit, kaikki murheet ja tuskat,
kaikki pelot, jotka alati häiritsevät meitä, kovaonnisia eläviä.
Tarkastelkaa niitä ihmisiä, jotka teistä näyttävät onnellisimmilta, ja
saatte nähdä heidän ostaneen näennäisen onnensa hyvinkin kalliista:
yleisen kunnioituksen ovat he saavuttaneet vallanalaisiaan pahoin
pitelemällä, rikkautta terveytensä menetyksellä, rakkauden niin
harvinaisen onnen yhtämittaisilla uhrauksilla; ja usein he toisten
hyväksi pyhittämän elämänsä lopulla saavat nähdä vain vääriä ystäviä ja
kiittämättömiä sukulaisia ympärillään. Mutta Virginia oli onnellinen
aina viimeiseen hetkeensä saakka. Hän oli onnellinen meidän
keskuudessamme eläissään ja luonnon hyvyyttä nauttiessaan; kaukana
meistä eläissään oli hän siveytensä kautta onnellinen; ja vieläpä sinä
hirveänä hetkenä, jolloin näimme hänen hukkuvan, oli hän yhä edelleenkin
onnekas. Sillä ajatellessaan koko siirtokuntaa, jossa hänen kuolemansa
synnytti yleistä toivottomuutta, tai teitä, joka niin rohkeasti pyritte
hänen avukseen, näki hän olevansa kallio kaikille. Häntä rohkaisi
iankaikkisuuden kynnyksellä muisto viattomasta elämästään; ja vaaran
hetkellä hän osottikin ylevätä uljuutta, jonka taivas suo palkinnoksi
vain jaloavuiselle ihmiselle. Hän kohtasi kuolemaa kirkkaalla katseella.
Poikani, Jumala antaa hyveen kestää kaikenlaisia elämän koetuksia,
näyttääkseen miten se yksistään voi hyväkseen käyttää ja löytää niistä
onnea ja kunniaa. Kun hän sille aikoo valmistaa katoamatonta mainetta,
asettaa hän sen isolle näyttämölle ja antaa sen taistella kuoleman
kanssa; silloin on sen rohkeus oleva muille esimerkkinä, ja muisto sen
onnettomuudesta saa ikuisen muistomerkin jälkimaailman kyyneleissä. Nämä
ovat sen katoamaton muistopatsas maailmassa, jossa kaikki muu on
katoovaista, yksin kuningastenkin muistot, jotka pian haudataan ikuiseen
unhoon.
Virginia elää vielä. Poikani, te näette miten maailmassa kaikki vaihtuu,
muttei mikään häviä olemattomiin. Ei mikään inhimillinen taito kykene
tekemään tyhjäksi pienintäkään aineen osaa; olisiko silloin mahdollista,
että se mikä on järjellistä, tunteellista, rakastavaa, hyveellistä ja
uskonnollista katoaisi, koska alkuaineetkin, joista se on kokoonpantu,
ovat häviämättömiä? Ah, jos Virginia kerran oli onnellinen meidän
parissamme eläissään, kuinka paljon onnellisempi hän nyt onkaan! Jumala
on olemassa; koko luonto hänestä ilmottaa; minun ei ole tarvis sitä
teille todistaa. Vain ihmisten oma pahuus saa heidän kieltämään tämän
totuuden, jota he pelkäävät. Tietoisuus hänestä asuu sydämessänne,
samoin kuin hänen tekonsa silmienne edessä. Luuletteko hänen siis
jättävän Virginian palkitsematta? Luuletteko ettei sama voima, joka oli
pukenut tämän ylevän sielun niin kauniiseen muotoon, missä tunsitte
välkähdyksen jumalallisesta taiteesta, olisi voinut pelastaa hänet
aaltojenkin vallasta? Luuletteko, ettei hän, joka ohjaa ihmisten
katoavaista onnellisuutta teille tuntemattomilla laeilla, voisi
valmistaa uutta onnellisuutta Virginialle toisilla laeilla, joita yhtä
vähän tunnette? Jos syntyessämme jo olisimme kyenneet ajattelemaan,
olisimmeko silloin osanneet luoda itsellemme kuvaa vastaisesta olostamme
täällä? Ja voimmeko nyt, tässä hämärässä ja katoovaisessa elämässä,
edeltäkäsin arvata kohtaloamme toisella puolen hautaa, jonka kautta
meidän on lähteminen täältä? Tarvitseeko Jumala ihmisten tavalla tätä
pientä maapalloa viisautensa ja laupeutensa näyttämöalaksi; eikö hän voi
pitentää ihmiselämää tuonelan uksia etemmäksi? Valtameressä ei ole
ainoatakaan vesipisaraa, joka ei olisi täynnä meidän hyväksemme luotuja
eläviä olentoja: eiköhän myöskin noiden päämme päällä kiertävien tähtien
joukossa ole yhtään, joka kuuluisi meille? Mitä, eikö siis jumalallista
viisautta ja hyvyyttä muualla löytyisi kuin vain meidän keskuudessamme?
Eikö noilla epälukuisilla, kimaltelevilla taivaankappaleilla ja noissa
loppumattomissa valomerissä niiden ympärillä, missä ei mitkään myrskyt
raivoa eikä yöt milloinkaan pimitä, olisi muuta kuin rajaton avaruus ja
iankaikkinen tyhjyys! Jos kerran me, jotka emme itsellemme ole mitään
antaneet, uskallamme asettaa rajoja sille voimalle, jolta olemme kaiken
saaneet, emmekö silloin voi uskoa olevamme täällä hänen valtakuntansa
rajoilla, missä elämä taistelee kuoleman kanssa ja viattomuus
hirmuvaltiuden kanssa!
Epäilemättä on jossakin paikka, missä hyve saa palkkansa. Virginia on
nyt onnellinen. Ah, jos hän nyt autuaitten enkelien parista voisi
puhella kanssanne, sanoisi hän teille samat sanat kuin pois
lähteissänsä: Oi Paul, elämä on vain koettelemusta! Minut on löydetty
uskolliseksi luonnon, rakkauden ja siveyden laille. Matkasin merten yli
totellakseni vanhempaini tahtoa, hylkäsin rikkaudet pysyäkseni lujana
lupauksissani, ja uhrasin mieluummin henkeni kuin olisin loukannut
kainouttani. Taivas on nähnyt minun täydellisesti elämänjuoksuni
täyttäneen. Olen ijäksi päässyt köyhyydestä, panetteluista, myrskyistä
ja muiden tuskia näkemästä. Mikään niistä onnettomuuksista, jotka
ihmisiä pelottavat, ei enää koskaan tavota minua; -- ja sinä minua
kuitenkin surkuttelet! Olen puhdas ja muuttumaton kuin valonsäde; ja
sinä kutsut minua takaisin elämänyöhön! Oi Paul, rakas ystäväni,
muistele niitä onnen päiviä, jolloin varhaisesta aamusta alkaen nautimme
taivaallista autuutta, nousten auringon kanssa noiden vuorten huipuille
ja loitoten sen säteiden kera metsiemme poveen! Me tunsimme ihastusta,
jonka syytä emme osanneet selittää. Viattomuudessamme toivoimme olevamme
pelkkinä silminä, jotta täydellisesti voisimme juoda aamuruskon rikkaita
värejä; pelkkänä haistina, voidaksemme nauttia kaiken kukkastemme
tuoksun; pelkkinä korvina, kuullaksemme lintujemme tuhatääniset
laulelot; ja pelkkänä sydämmenä, voidaksemme oikein kiittää Luojan
hyvyyttä näissä teoissaan. Nyt kun istun sen ihanuuden lähteellä, josta
kaikki mitä maan päällä on suloista saa alkunsa, -- nyt mun sieluni
näkee, nauttii, kuulee ja koskettaa välittömästi kaikkea, mitä ennen
saattoi tuntea vain aistimien avulla. Ah, mikä kieli voisikaan sanoin
kuvata näitä ikuisen aamuruskon kultaamia ihania rantoja, missä nyt
iankaikkisesti asun? Kaikesta minkä ääretön voima ja taivaallinen
laupeus on voinut luoda lohduttaakseen kovaosaista olentoa; kaikesta
mitä lukemattomien samaan onneen yhdistettyjen olentojen ystävyys voi
tehdä suloisen sopusoinnun rakentamiseksi -- kaikesta tästä me
häiritsemättä nautimme. Kestä siis kärsivällisesti kannettavaksesi pantu
koettelemus, korottaaksesi siten Virginiasi onnea rakkaudellasi, jolla
ei enää rajoja ole, ja avioliitollamme, jonka soihdut eivät milloinkaan
sammu. Täällä olen tyydyttävä kaipauksesi, täällä kuivaava kyyneleesi.
Oi ystäväni! Oi mun nuori puolisoni! Ylennä sielusi iankaikkisuutta
kohden, jotta jaksaisit kestää hetken kärsimykset!"
Oma liikutukseni esti minua enempää puhumasta. Paul, joka silmäili
jäykästi minua, huudahti: "Häntä ei ole enää! Häntä ei ole enää!" Ja
pitkällinen voimattomuus seurasi näitä tuskallisia sanoja.
Vihdoin viimein toivuttuaan hän virkkoi: "Koska kuolema on hyväksi ja
Virginia on onnellinen, tahdon minäkin kuolla yhtyäkseni Virginian
kanssa". Siten minun lohdutukseni vain enensi hänen epätoivoaan. Tunsin
olevani kuin mies, joka koettaa pelastaa aaltojen kuohusta ystäväänsä,
joka ei itse tahdo uida. Hän oli tuskansa alle tykkönään uponnut. Voi
sentään! Varhaisimman nuoruuden aikana kestetyt onnettomuudet vain
valmistavat ihmistä astumaan elämään, mutta sellaisia ei Paul ollut
ollenkaan saanut kokea.