rouva de La Tourin vielä heikompina kuin lähtiessämme. Margareeta
varsinkin oli riutunut. Vilkkaat luonteet liukuvat helposti vähäisten
huolien harjalla, mutta kestävät vähimmän elämän suurissa suruissa. Hän
virkkoi minulle: "Voi, hyvä naapurini! Olin viime yönä näkevinäni
Virginian valkeisiin vaatteihin puettuna käyskentelevän keskellä
vehmaita lehtikujia ja ihania puutarhoja. Hän sanoi minulle: Nautin nyt
kadehdittavaa onnea. Sitten hän hymyssä suin läheni Paulia ja vei
hänetkin pois mukanaan. Kun koetin pidättää poikaani, huomasin itsekin
jättäväni maan ja seuraavani häntä, tuntien sydämmessäni sanomatonta
suloa. Kun tahdoin lausua jäähyväiset ystävättärelleni, näin hänenkin
Marin ja Domingon kera seuraavan meitä. Mutta mikä minua enin ihmetyttää
on se, että myöskin rouva de La Tour on samana yönä nähnyt unessaan
aivan samanlaisia tapauksia."
Vastasin hänelle: "Rakas ystäväni, minä uskon, ettei maailmassa mitään
tapahdu ilman Jumalan sallimusta. Unetkin joskus lausuvat totuuden."
Rouva de La Tour todella kertoikin minulle aivan samallaisesta unesta,
jonka hän samana yönä oli nähnyt. En ollut kummassakaan naisessa koskaan
nähnyt mitään merkkiä taikauskoisuudesta; sen vuoksi heidän
unennäköjensä yhdenlaisuus minuun niin vaikutti, etten epäillyt lainkaan
niiden toteenkäymistä. Onhan sellainen mielipide, että totuus meille
joskus ilmaiseikse unessa, ollut hyvin laajalle levinnyt kaikissa
maailman kansoissa. Muinaisajan suurimmatkin miehet ovat luottaneet
niihin; niiden joukossa Aleksanteri Suuri, Cæsar, molemmat Scipiot,
molemmat Catot ja Brutus, jotka eivät suinkaan olleet mitään heikkoja
henkiä. Vanha ja Uusi Testamentti sisältää suuren joukon esimerkkejä
unennäöistä, jotka ovat käyneet toteen. Itse puolestani ei minun
tarvitse tähän hakea todistuksia kauvempaa kuin omasta kokemuksestani;
ja useammin kuin kerran olen huomannut, että unet ovat jonkun
korkeamman, meistä huoltapitävän hengen ilmoituksia. Mahdotonta on
järkisyillä vastustella tai puolustella ilmiöitä, jotka ovat yläpuolella
ihmisjärjellä arvosteltavaa piiriä. Jos kumminkin ihmisjärki on vain
kuvainen Jumalan viisaudesta, ja edellinen voi salaisilla
välikappaleilla lennättää ajatuksensa maailman ääriin saakka, niin
miksei koko maailmankaikkisuutta kaitseva järki voisi käyttää
samanlaisia välikappaleita samaan tarkotukseen? Ystävä lohduttaa
ystäväänsä kirjeellä, joka kulkee monien valtakuntain läpi, halki
kansakuntain vimmaisten kiistojen, ja tuottaa iloa ja toivoa yhdelle
ainoalle ihmiselle; miksikäs ei sitte itse viattomuuden kaikkivaltias
suojelija voisi jotakin salaista tietä rientää avuksi hurskaalle
sielulle, joka asettaa toivonsa häneen ainoaan? Onko hänen ehkä tarvis
käyttää ulkonaisia välikappaleita tahtonsa toimittamiseen, hänen joka
sisäisellä voimalla vaikuttaa lakkaamatta kaikissa luomuksissaan?
Miksi siis epäilisimme unia? Elämä kaikkine katoavine ja turhine
pyrintöineen -- onko sekään muuta kuin unta?
Olkoon tämän laita miten hyvänsä; kovaonnisten ystäväini uni kävi pian
toteen. Paul kuoli kahden kuukauden perästä rakkaan Virginiansa jälkeen,
jonka nimeä hän lakkaamatta toisteli. Margareeta näki loppunsa
lähestyvän viikon päästä poikansa kuoleman jälkeen, ja niin iloisella
mielellä kuin vain hurskas voi kuolemaa kohdata. Hän otti mitä hellimmät
jäähyväiset rouva de La Tourilta, "toivoen pian yhdyttävän ihanassa
iankaikkisuudessa", kuten sanansa kuuluivat. "Kuolema on suurin
hyvätyö", lisäsi hän; "sitä tulee ihmisen toivoa itsellensä. Jos elämä
on rangaistus, on toivottava sen loppua; jos se on koettelemus, niin on
rukoiltava sitä lyhyeksi."
Hallitus piti huolta Domingosta ja Marista, jotka eivät enää kyenneet
palvelemaan, eivätkä eläneetkään kauvan emäntäinsä jälkeen.
Fidele parka riutui surusta melkein heti isäntänsä kuoleman jälkeen.
Minä otin rouva de La Tourin luokseni asumaan; hän oli uskomattoman
uljaasti kestänyt kaikkia näitä suuria tappioitansa. Hän oli lohduttanut
Paulia ja Margareetaa viimeiseen saakka, aivan kuin ei hänellä olisi
ollut mitään omaa taakkaa kannettavana. Kun hän ei heitä enää nähnyt
ympärillään, puheli hän kuitenkin heistä joka päivä kuten rakkaista
ystävistä, jotka asuvat lähellä. Kuitenkaan ei hän elänyt heidät
kadotettuaan kauvempaa kuin kuukauden päivät. Tätiänsä hän ei
vähimmälläkään tavalla syyttänyt tämän tuottamista onnettomuuksista,
vaan päinvastoin rukoili Jumalaa antamaan hänelle kaikki anteeksi ja
lievittämään niitä kauheita tunnontuskia, joita kuulimme hänen saaneen,
heti kun oli Virginian niin tylysti ajanut luotaan.
Tuo luonnoton sukulainen ei kauvan kestänytkään kovuutensa rangaistusta.
Monien laivain myötä sain hänestä sellaisia tietoja, että hän poti
hermotautia, joka teki elämän ja kuoleman hänelle yhtä sietämättömäksi.
Toisinaan hän syytti itseään suloisen pienen nepaimensa perikadosta ja
tämän äidin sitä seuranneesta kuolemasta; toisin ajoin hän taasen
kerskaili tehneensä aivan oikein, kun oli sysännyt luotaan nuo kaksi
onnetonta olentoa, joiden sanoi vain halventaneen sukuaan alhaisilla
taipumuksillaan. Välistä hän joutui oikein vihan vimmoihin nähdessään
Pariisissa vilisevää viheliäisten määrää: "Miksei lähetetä", huusi hän,
"noita laiskureita siirtomaihin kuolemaan?" Hän lisäsi vielä, että
aatteet sellaiset kuin armeliaisuus, siveys ja uskonto, jotka kaikki
kansat olivat omaksuneet, olivat vain ruhtinaitten valtiollisia
keksintöjä. Sitte hän yht'äkkiä heittäytyi vastakkaiseen
äärimmäisyyteen, antautuen tykkänään taikauskon valtaan, joka täytti
hänet kuoleman pelolla. Hän kiiruhti jakelemaan runsaita almuja
rikkaille munkeille, jotka hänen mieltänsä ohjasivat, rukoillen heitä
lepyttämään Jumalaa näillä hänen maallisen tavaransa uhrauksilla;
ikäänkuin ihmisten korkealle Isälle kelpaisi ne armopalat, jotka hän
kovaosaisilta oli kieltänyt! Usein loi hänen mielikuvituksensa hänen
silmäinsä eteen tulisia kenttiä ja palavia vuoria, joilla kamalia
haamuja vaelteli kutsuen häntä hirmuisilla huudoilla pariinsa. Hän
heittäytyi silloin johtajainsa jalkoihin ja keksi itsellensä
kidutuskeinoja ja rangaistuksia; sillä taivas, tuo vanhurskas taivas,
antaa julmille sieluille hirmuisia uskonnonharjoituksia.
Tällä tavoin hän eli useita vuosia, vuoroon jumalankieltäjänä, vuoroon
taikauskosta hiutuen, peläten yhtä suuressa määrässä elämää kuin
kuolemaa. Mutta hänen säälittävästä elämästänsä teki lopun juuri sama
tavara, jolle hän oli uhrannut luonnolliset tunteensa. Häntä murehutti
ajatus, että kuolemansa jälkeen hänen omaisuutensa joutuisi hänen niin
vihaamilleen sukulaisille. Sen vuoksi hän koetti lahjotuksilla tuhlata
siitä suurimman osan; mutta sukulaiset käyttivät hyväkseen hänen
taipumustaan hermotautiin, sulkivat hänet hourulaitokseen ja laskivat
hänen omaisuutensa holhouksen alle. Sillä tavoin juuri hänen rikkautensa
syöksivät hänet perikatoon; ja kuten ne olivat paaduttaneet entisen
omistajansa sydämen, kovettivat ne myöskin niitä omikseen pyytäväin
sydämet. Tällaisen lopun hän sai; ja mikä vielä enensi hänen
onnettomuuttaan oli se, että hänellä vielä oli kylläksi ymmärrystä
huomaamaan, miten juuri ne häntä paljastivat ja halveksivat, joiden
mieltä hän oli noudattanut kaiken ikänsä.
Virginian vierelle, samojen bamburuokojen juurelle, haudattiin hänen
ystävänsä Paul, ja heidän ympärilleen heidän hellät äitinsä ja
uskolliset palvelijansa. Ei ole pystytetty marmoripatsaita heidän
halvoille hautakummuilleen eikä piirretty heidän ansioitaan kiveen;
mutta heidän muistonsa elää kulumattomin kirjaimin niiden ihmisten
sydämmissä, jotka ovat heille ikuisessa kiitollisuudenvelassa. Heidän
varjonsa eivät kaipaa loistoa, jota he eläissänsä kammoivat; mutta jos
ne vielä ottaisivat osaa maallisiin huoliin, niin ne epäilemättä
mieluummin harhailisivat niiden matalain olkikattojen alla, missä
uutteruus ja hyvät avut asuvat; lohduttamassa kohtaloonsa tyytymättömiä
köyhiä, sytyttämässä nuorten lempiväin poviin sammumatonta liekkiä,
mieltymystä luonnon antimiin, rakkautta työhön ja kammoa turhiin
rikkauksiin.
Kansan ääni, joka vaikenee kuninkaille kunniapatsaita pystytettäessä, on
antanut muutamille tämän saaren paikoista nimiä, jotka ikuistavat
Virginian surullista loppua. Niinpä nähdään Ambra-saaren läheisyydessä
riuttojen keskellä muuan kohta, jota kutsutaan _Saint-Géronin väyläksi_
sen laivan nimen jälkeen, jolla hän hukkui palatessaan Europasta.
Tuon pitkän maakaistaleen äärimmäisintä niemekettä, jonka näette kolmen
peninkulman päässä täältä puoleksi peitettynä kuohuvan meren aaltoihin
ja jota _Saint-Géron_ ei voinut myrskyssä sivuuttaa päästäkseen
satamaan, kutsutaan _Kovanonnen-niemeksi_; ja tuossa aivan edessämme
tämän laakson päässä näette _Hautalahdelman_, josta Virginia löydettiin
hiekkaan hautautuneena, ikäänkuin olisi meri tahtonut tuoda hänen
ruumiinsa takaisin sureville omaisille ja osottaa hänen kainoudelleen
viimeistä kunnioitustaan samoilla rannikoilla, joiden kaunistuksena
hänen viattomuutensa oli ollut.
Oi te niin hellästi yhdistetyt nuoret, te onnettomat äidit ja koko
rakastamani perhe! Nämä metsät jotka soivat teille siimestään, nämä
lähteet jotka lorisivat iloksenne, nämä penkereet joilla yhdessä
lepäsitte, kaikki itkevät vielä teidän loppuanne!
Ei ole kenkään teidän jälkeenne rohjennut viljellä tätä autiota maata,
ei kenkään jälleen pystyttää rauvenneita majojanne. Teidän vuohenne ovat
villiytyneet, teidän puutarhanne ovat hävinneet; lintunne ovat lentäneet
tiehensä, eikä täällä kuule muita ääniä kuin haukkain kirkunaa, jotka
kaartaen leijailevat tämän kallioiden keskisen laakson päällä.
Ja minusta, joka en saa enää teitä nähdä, on tullut ystävä vailla
ystäviä, lapseton isä, ja yksinäinen matkamies tämän maan matoisen
kamaralla."
Näin puhellen tuo hyvä vanhus lähti kulkemaan poispäin, kyynelten
vieriessä alas kasvoiltaan; ja minun kyyneleeni olivat jo vuotaneet
useamman kuin yhden kerran tätä surullista jutelmaa kuunnellessani.
End of Project Gutenberg's Paul ja Virginia, by Bernardin de Saint-Pierre