morsian, joka meitä lempii. Naisella on sitä paitsi aina hilpeää
iloisuutta, joka hälventää miehen murheet. Hänen sulonsa haihduttavat
synkät aaveet mielestämme. Hänen kasvoillansa päilyy aina suloinen
lumousvoima ja luottamus. Mikä ilo ei olisi lisäytynyt hänen ilostansa?
Mikä otsa ei kirkastuisi hänen hymystänsä? Mikä viha voisi vastustaa
hänen kyyneleitänsä? Virginia palaa paljon viisaampana kuin te olette.
Hän on varmaan hyvin hämmästyvä nähdessään, ettei puutarha ole vielä
täydessä kunnossa -- hän, joka ei muuta ajattele kuin sen kaunistamista,
huolimatta sukulaisensa vainouksista siellä kaukana äidistänsä ja
meistä."
Ajatus Virginian piakkoisesta palaamisesta rohkaisi uudelleen Paulin
mieltä, ja hän ryhtyi taasen peltotöihinsä. Hän tunsi tuskainsakin
keskellä itsensä onnelliseksi, kun sai saattaa työnsä sellaiseen
loppuun, joka miellytti hänen palavaa rakkauttansa.
Eräänä aamuna, päivän valjetessa (se oli joulukuun 24 päivänä 1744) Paul
näki ylösnoustuaan valkean lipun liehuvan Vartijavuorella. Se oli
merkkinä, että merellä joku laiva oli tullut näkyviin. Paul juoksi
kaupunkiin kuulustelemaan, oliko sillä mitään tietoja tuotavana
Virginiasta. Hän jäi sinne odottamaan satamaluotsia, joka tavallisuuden
mukaan oli purjehtinut vastaan merelle tunnustelemaan laivaa. Tämä mies
palasi vasta illalla. Hän kertoi kuvernöörille, että laiva, josta
tulomerkki oli annettu, oli _Saint-Géran_, kantava seitsemänsataa tonnia
ja päällikkönään kapteeni Aubin; että se oli vielä neljän peninkulman
päässä maasta ja laskisi vasta seuraavan päivän iltapuolella
Port-Louis'n satamaan, jos tuuli olisi suotuisa. Tällöin oli vielä ilma
aivan tyven. Luotsi jätti kuvernöörille kirjeet, jotka laiva oli tuonut
Ranskasta. Niistä oli yksi rouva de La Tourille, Virginian käsialalla
kirjoitettu. Paul sen heti sieppasi, suuteli sitä innostuneena, pisti
sen taskuunsa ja juoksi kotiinsa. Jo kaukaa nähtyään omaisensa, jotka
odottivat hänen palaamistaan Jäähyväisten kalliolla, heilutti hän
kirjettä korkealla ilmassa, voimatta puhua sanaakaan; ja heti
kokoutuivat kaikki rouva de La Tourin majaan saamaan selkoa kirjeen
sisällöstä. Virginia kertoi siinä äidillensä, miten pahasti isotätinsä
oli menetellyt hänen suhteensa, ensin tahtoen naittaa hänet väkisin,
sitte tehden hänet perinnöttömäksi ja viimein lähettäen hänet takasin
sellaiseen aikaan, jolloin hän voi saapua Isle de Franceen vasta
myrskyisenä vuodenaikana; turhaan oli hän koettanut lepyttää tätiään
muistuttamalla missä kiitollisuudenvelassa hän oli äidilleen ja
lapsuudentuttavilleen, mutta oli häntä vain pidetty puolihupsuna
tyttönä, jonka pää oli sekasin romaanihaaveista; hänen hellin toiveensa
oli nyt vain saada nähdä ja syleillä rakkaita omaisiaan, ja olisi hän
tyydyttänyt tämän halunsa jo samana päivänä, jos kapteeni olisi sallinut
hänen astua luotsin veneeseen. Tämän oli kapteeni kuitenkin kieltänyt,
koska maihin oli vielä pitkältä ja meri aaltoili vahvasti, vaikka ilma
olikin tyyni.
Tuskin oli kirje saatu luetuksi, kun koko perhe riemuiten huusi:
"Virginia on tullut!" Emännät ja palvelijat, kaikki halailivat
toisiansa. Rouva de La Tour sanoi Paulille: "Rakas poikani, käy sinä
ilmoittamaan naapurillemme Virginian tulosta." Samassa Domingo sytytti
tulisoihdun ja läksi Paulin kera astumaan minun asuntoani kohti.
Kello saattoi olla kymmenen tienoilla illalla. Olin juuri sammuttanut
lamppuni ja käynyt levolle, kun mökkini seinäraoista näin tulen
välkkyvän metsässä. Pian sen jälkeen kuulin Paulin äänen kutsuvan minua.
Nousin vuoteeltani ja olin tuskin saanut vaatteet päälleni, kun Paul
hurjana ilosta ja aivan hengästyneenä syöksyi kaulaani sanoen:
"Lähtekäämme, lähtekäämme pian, Virginia on tullut takasin! Menkäämme
satamaan, sillä laiva voi laskea sinne jo päivän koittaissa."
Paikalla lähdimme matkaan. Kulettuamme Pitkänvuoren sivulla olevan
metsän halki ja astuessamme Pamplemoussen tietä pitkin satamaan päin,
kuulin jonkun käyvän jälessämme. Se oli muuan neekeri, joka astui
eteenpäin nopein askelin. Hänen saavuttuaan meidän kohdallemme, kysyin
mistä hän tuli ja minne hänellä oli niin kiire. Hän vastasi: "Tulen
siitä saaren piirikuonasta, jota kutsutaan Kultahiedan rannikoksi, ja on
minut lähetetty ilmoittamaan kuvernöörille, että eräs Ranskasta tullut
laiva on laskenut ankkuriin Ambra-saaren kohdalla. Se ampuu
tykinlaukauksia pyytäen apua, sillä meri käy hyvin rajusti." Näin
puhuttuaan mies jatkoi matkaansa sen enempää enää seisahtumatta.
Minä sanoin silloin Paulille: "Käykäämme Kultahiedan piirikuntaan
Virginialle vastaan; tästä on sinne vain kolmen peninkulman matka."
Ohjasimme siis kulkumme saaren pohjoisosaan päin. Oli vallan
tukehuttavan kuuma. Kuu oli noussut taivaalle, ja sen ympärillä nähtiin
kolme suurta mustaa kehää. Taivas oli hirvittävän pimeä. Tiheään
välähteleväin salamain valossa näkyi paksuja, synkkiä ja matalalla
liiteleviä pilvenröykkiöitä, jotka kulkivat mereltä päin saaren
keskustaa kohden suurella nopeudella, vaikkei maalla tuntunut tuulen
hiventäkään. Astuessamme eteenpäin olimme kuulevinämme etäältä ukkosen
jyrinää; mutta tarkemmin sitä kuunneltuamme erotimme tykinlaukauksia,
joita kaiku monin kerroin toisteli. Tuo kaukainen ampuminen ja taivaan
kaamea näky saivat minut pelosta värisemään. En voinut enää epäilläkään
ampumisen olevan hätämerkkinä vaarassa olevasta laivasta. Puoli tuntia
myöhemmin emme sitä enää kuulleet; mutta tämä vaikeneminen tuntui
minusta vielä kammottavammalta kuin edellä käynyt haikea jylinä.
Me joudutimme kulkuamme virkkamatta sanaakaan ja tohtimatta ilmaista
toisillemme pahoja aavistuksiamme. Keskiyön aikaan saavuimme vallan
hiestyneinä Kultahiedan rannikolle. Aallot särkyivät rantaa vastaan
huumaavalla pauhulla, peittäen kalliot ja lakeat hietasärkät häikäisevän
valkealla vaahdolla ja säkenöitsevillä kipenillä. Vaikka olikin pilkko
pimeä, erotimme tuossa fosforinhohteisessa valaistuksessa
kalastajaveneet, jotka olivat vedetyt korkealle hiekalle.
Jonkun matkan päässä täältä näimme metsän reunalla valkean, jonka
ympärille joukko saarelaisia oli kokoutunut. Kävimme sinne levähtämään
ja odottamaan päivännousua. Siinä nuotion ääressä istuessamme kertoi
muuan miehistä meille, että hän iltapuolella päivää oli nähnyt ulapalla
laivan, jota aallot ajelivat saarta kohden, ja että hän pari tuntia
auringonlaskun jälkeen oli kuullut tykillä ammuttavan hätämerkkejä,
mutta että meri oli aaltoillut niin ankarasti, ettei hän ollut voinut
lähteä veneellä apuun; pian sen jälkeen oli hän ollut näkevinään lyhtyjä
laivalla sytytettävän, jossa tapauksessa hän pelkäsi sen niin lähelle
rantaa tultuaan joutuneen maan ja pienen Ambra-saaren väliin, jota
mahdollisesti oli pitänyt Mire-keilana, minkä ohi Port-Louis'hiin
pyrkivät laivat kulkevat. Jos niin oli laita, mikä kertojan mielestä ei
kuitenkaan ollut aivan varmaa, niin uhkasi laivaa nyt mitä suurin vaara.
Muuan toinen saarelainen puuttui puheeseen ja sanoi useat kerrat
kulkeneensa sillä salmella, mikä erottaa Ambra-saaren mantereesta; ja
tarkoin koeteltuaan sen pohjaa arveli hän sen olevan aluksille yhtä
turvallisen ankkuroimispaikan kuin mikä satama hyvänsä. "Uskaltaisinpa
viedä sinne kaiken tavarani", lisäsi hän, "ja nukkua siellä yhtä
turvallisesti kuin ikinä maalla." Muuan kolmas väitti mahdottomaksi,
että laiva olisi tunkeutunut tuohon salmeen, johon tuskin
purjeveneetkään voivat kulkea. Hän vakuutti nähneensä laivan ankkuroivan
Ambra-saaren toiselle puolelle, niin että se, jos tuuli nousisi aamulla,
voisi pyrkiä sieltä joko ulos ulapalle tai sisään satamaan. Vielä useat
toisetkin saarelaiset ilmaisivat eroavia mielipiteitään. Heidän
napistessa ja kiistellessä keskenään, kuten laiskain kreolien tapana on,
istuimme me, Paul ja minä vallan äänettöminä. Pysyimme siinä alallamme
aina päivän koittoon asti; mutta taivaalla säteili vielä liian vähän
valoa, jotta olisimme voineet mitään erottaa merellä, joka muutenkin oli
sumun peittämä; etäällä näimme ainoastaan mustan pilventapaisen, jonka
sanottiin olevan Ambra-saari, noin neljän peninkulman päässä
mantereesta. Tällä hämyisellä päivällä häämötti silmiin vain niemi jolla
istuimme ynnä muutamia vuorenhuippuja saaren sisäosasta päin, jotka
toisinaan ilmestyivät näkyviin niitä ympäröivien pilviverhojen keskeltä.
Seitsemän aikaan aamulla kuulimme rummunpärinää metsästä. Kuvernööri,
herra de La Bourdonnoye, saapui ratsain paikalle mukanaan komennuskunta
pyssysotureita ynnä suuri joukko saaren asukkaita ja orjia. Hän asetti
väkensä rannalle ja komensi sen ampumaan yhteislaukauksen. Tuskin oli
tätä käskyä noudatettu, kun merellä näimme valonleimauksen, jota heti
seurasi tukinjyrinä. Siitä päätimme laivan olevan vain vähän matkan
päässä meistä ja aloimme juosta kaikin sille taholle, josta olimme
nähneet sen antavan hätämerkin. Silloin erotimme sumun halki ison laivan
rungon ja raakapuut. Olimme sitä niin lähellä, että laineitten
pauhinasta huolimatta kuulimme päällikön vihellyspillillään komentavan
liikkeitä ja merimiesten kolme kertaa huutavan "*Eläköön kuningas!*" --
mikä on ranskalaisten tunnussana niin hyvin suurimmissa vaaroissa kuin
hilpeimmässä ilossakin, ikään kuin he vaarojen keskellä kutsuisivat
avuksi tai tahtoisivat sillä todistaa olevansa alttiit menemään vaikka
kuolemaan hänen edestään.
Siitä hetkestä alkaen, kun _Saint-Gérant_ oli huomannut meidän
lähestyvän sitä auttamaan, ampui se laukauksen joka kolmas minuutti.
Herra de La Bourdonnoye teetti isoja rovioita vierekkäin pitkin rantaa
ja lähetti kokoomaan lähiseudun asujamilta ruokatarpeita, palkkeja,
köysiä ja tyhjiä tynnyreitä. Pian nähtiinkin parvi Kultahiedan ja
Flanquen piirikuntain väestöä sekä Rempart-virran varrella asujia
saapuvan, mukanaan neekeriorjia, jotka toivat ruokavaroja ja köysiä.
Muuan saarelaisten vanhimmista astui kuvernöörin tykö lausuen hänelle:
"Herra, olemme kaiken yötä kuulleet kumeaa jylinää vuoristosta; metsissä
värisevät puiden lehdet, vaikkei tuulta tunnu; merilinnut pakenevat
suoraan maalle; varmaankin tietävät nämä merkit hirmumyrskyn tuloa." --
"Tietäkööt vain, ystäväiseni", sanoi kuvernööri, "me olemme
varustautuneet sitä vastaanottamaan ja arvattavasti laivaväki myöskin."
Todellakin tuntuivat kaikki enteet tietävän rajuilman lähestymistä.
Pilvet, joita nähtiin suoraan taivaslaella, olivat keskeltä kamalan
mustia ja reunoilta vaskenkarvaisia. Ilma kajahteli kajavain,
fregattilintujen ja monilukuisten muiden merilintujen kirkunasta, jotka
pimeydestä huolimatta tulivat kaikilta taivaanääriltä etsimään turvaa
saarella.
Kello yhdeksän paikoilla aamulla kuultiin meren puolelta hirmuista
kohinaa, aivan kuin suunnaton vedenpaljous yhdessä ukkosen jylinän
kerällä olisi syössyt alas vuoren rinteiltä. Kaikki huusivat yhtä
kurkkua: "Hirmumyrsky tulee!" Ja samassa silmänräpäyksessä pyyhkäsi
kauhea tuulispää pois sumupilven, joka oli Ambra-saarta ja -salmea
verhonnut. _Saint-Géran_ tuli silloin selvästi näkyviin; sen kansi oli
täynnä väkeä, raakapuut ja mastokorit olivat alasotetut, lippu liehui
puolimastossa, ja neljä ankkuritouvia oli edessä ja yksi pidättimenä
perässä. Se oli käynyt ankkuriin Ambra-saaren ja mantereen väliseen
salmeen, tällä puolen niitä hiekkasärkkiä, jotka vyön tavoin paartavat
Ile de Francea ja joiden lävitse se oli tunkeutunut muuatta väylää
myöten, jolla ei mikään toinen laiva ennen ollut uinut. Se käänsi
keulansa aaltoja vastaan, jotka vyöryivät aavalta mereltä päin; ja joka
kerran kun hyökylaine löi sisään kanavaan, kohosi sen kokka vallan
pystyyn, niin että köli tuli näkyviin, peräpuolen painuessa samasta
liikkeestä alas syvyyteen aina ylimmäistä reunaparrastaan myöten, niin
että se näytti uppoavan. Tässä asemassa, kun tuuli ja laineet ajoivat
maata kohden, oli sen yhtä mahdoton palata takasin samaa tietä jota oli
tullut, kuin katkasemalla ankkuriköytensä laskea maihin rannalle, josta
matala, kareja täynnä oleva pohja sen erotti. Jokainen rannikkoa vasten
pirstautuva aalto kulki kohisten aina lahdelmien pohjiin asti ja viskasi
piikiviä enemmän kuin viisikymmentä jalkaa etäälle maalle; sitte takasin
vetäytyessään se paljasti suuren osan rannikon pintaa, josta vei
mukanaan vyöryviä kiviä kovalla ja pelottavalla jyrinällä. Meri, jota
tuuli yhä kohotti, paisui paisumistaan joka hetki; koko tämän saaren ja
Ambra-saaren välinen salmi oli valkean vahtovaipan peittämä, jota
mahtavat aallot paikka paikoin uursivat. Tätä vaahtoa kokoutui
lahdekkeisiin yli kuuden jalan paksuudelta, ja tuuli, joka veden pintaa
lakasi, kuletti kuohua rannan äyräitä myöten enemmän kuin kuusi
peninkulmaa ylös maalle. Noita lukemattomia valkeita vaahtohaituvia
katsellessaan luuli melkein näkevänsä lumisateen lähtevän merestä.
Taivaanrannalla ennustivat kaikki merkit pitkällistä myrskyä; meri
näytti yhtyneen taivaanlakeen. Herkeämättä nousi hirvittävän näköisiä
pilvimöhkäleitä, jotka linnun nopeudella kiisivät ylitsemme, sill'aikaa
kun toiset näyttivät seisovan alallaan kuin kallioröykkiöt. Taivaan
sinertävästä laesta ei näkynyt vilaustakaan; öljynkeltanen, himmeä hohde
yksin valaisi kaikkia esineitä maalla, merellä ja avaruudessa.
Laivan keikkumisesta seurasi viimein, mitä saattoi pelätäkin.
Ankkuritouvit katkesivat edestä, ja kun alusta enää pidätti vain
takaköysi, viskautui se kallioille puolen kaapelinmitan[1] päässä
rannasta. Yksi ainoa tuskallinen huudahdus kajahti keskuudestamme. Paul
aikoi syöksyä mereen, mutta minä tartuin hänen käsivarteensa: "Poikani",
sanoin hänelle, "aijotko hukuttaa itsesi?" -- "Joko menen hänen
avukseen", huudahti hän, "tai sitte kuolen." Kun epätoivo oli saattanut
hänet vallan mielipuoleksi, sidoin Domingon kanssa hukkumista
estääksemme hänen vyötäisilleen pitkän köyden, jonka toisesta päästä
pidimme kiini. Sitte alkoi Paul rientää laivaa kohti milloin uiden,
milloin kävellen hiekkasärkkiä pitkin. Välistä näytti siltä kuin pääsisi
hän toiveensa perille, sillä epätasaisesti liikehtivä meri jätti aluksen
toisinaan vallan kuiville, niin että sinne olisi voinut jalan astua;
mutta pian palasi se takasin uudella raivolla ja peitti laivan kauhealla
vesimuurilla, joka kohotti sen kölin korkealle ilmaan ja paiskasi
Paul-poloisen puolikuolleena, reidet verisinä ja rinta rusennettuna,
kauvas rannalle. Tuskin oli nuorukainen tullut jälleen tajuihinsa, kun
hän nousi pystyyn ja riensi uudella kiihkolla laivaa kohden, jonka kylen
aallot tällä välin olivat hirveillä sysäyksillään puhkaisseet. Kaikki
laivalla olijat joutuivat epätoivoon pelastuksestaan ja syöksyivät päätä
pahkaa mereen, pidellen kiini irtonaisista raakapuista, palkeista,
kanahäkeistä, pöydistä ja tynnyreistä. Silloin näimme kohtauksen, joka
ansaitsee ikuista sääliämme. Eräs nuori neitonen ilmautui laivan
takakannelle ja ojenteli käsiään nuorukaista kohden, joka teki niin
rajuja ponnistuksia häntä saavuttaakseen. Se oli Virginia. Hän oli
tuntenut rakastettunsa tämän rohkeudesta. Nähdessämme tuon suloisen
olennon alttiiksi annettuna näin hirvittävälle vaaralle jouduimme kaikki
tuskan ja epätoivon valtaan. Mutta Virginia puolestaan osotti ylevätä
tyyneyttä; hän viittasi meille kädellään aivan kuin sanoakseen ikuiset
jäähyväiset. Kaikki merimiehet olivat jo heittäytyneet mereen, paitsi
yksi, joka vielä seisoi kannella; hän oli aivan alasti ja ruumiiltaan
roteva kuin Herkules. Hän läheni Virginiaa kunnioittavasti; me näimme
hänen heittäytyvän polvilleen ja yrittävän riisua neidolta vaatteet,
mutta tämä vastusteli arvokkaasti ja käänsi kasvonsa pois hänestä.
Silloin kuultiin katsojajoukosta epätoivoinen parahdus: "Pelastakaa
hänet, pelastakaa hänet, elkää jättäkö häntä!" Mutta samassa tuokiossa
vyöryi hirvittävän suuri vesivuori Ambra-saaren ja rannikon väliin ja
eteni möyryten laivaa kohden, jota se uhkasi mustilla kupeillaan ja
vaahtopäällä harjallaan.
[1] Kaapelinmitta 120 vanhaa syltä. Suom. muist.
Tämän kauhean näyn huomatessaan merimies yksinään hyppäsi mereen; ja
Virginia, joka näki välttämättömän kuoleman edessään, kääri toisella
kädellä hameensa ja laski toisen sydämmelleen; ja luoden kirkkaat
silmänsä korkeuteen näytti hän todellakin enkeliltä, joka lähtee
lentämään ylös taivaisiinsa.
Oi sitä hirveätä päivää! Kaikki silloin hukkuivat. Meri viskasi kauvas
maalle muutamat katselijoista, joita säälin tunne oli saattanut
pyrkimään Virginialle avuksi, samatekuin sen merimiehenkin, joka oli
tahtonut uimalla pelastaa hänet. Päästyään ilmi kuoleman kidasta lankesi
tämä mies polvilleen rannan hiekalle ja lausui: "Oi Jumalani! Minun
henkeni olet säästänyt; mutta mielelläni olisin sen uhrannut sen jalon
neidin edestä, joka ei sallinut minun riisua häntä alasti kuten itse
olin!" Domingon kanssa vedimme onnettoman Paulin ylös aallokosta; hän
oli tunnotonna ja veri juoksi hänen suustansa ja korvistansa. Kuvernööri
antoi hänet haavalääkärien hoitoon; ja sill'aikaa kävelimme me pitkin
rannikkoa etsien, eivätkö laineet olisi tuoneet sille Virginian
ruumista. Mutta kun tuuli oli äkisti kääntynyt, kuten hirmumyrskyn
aikana on tavallista, suretti meitä ajatus, ettemme voisi edes osottaa
tyttöparalle viimeistä kunnioitustammekaan. Jätimme tämän paikan
raskaalla mielellä; ja koko haaksirikosta, jossa niin monet olivat
surmansa saaneet, murehutti kaikkia vain yhden ainoan kuolema. Monet,
jotka olivat nähneet tuon jalon nuoren neidon surullisen lopun,
epäilivät jo Kaitselmuksen olemassaoloa; sillä onnettomuuksia tapahtuu
maailmassa niin hirveitä ja vallan ansaitsemattomia, että viisaankin
ihmisen luottamus alkaa horjua.
Tällä välin oli Paul, joka alkoi tulla tuntoihinsa, saatettu erääseen
naapuritaloon, kunnes hän kykenisi siirrettäväksi omaan kotiinsa. Minä
lähdin Domingon kanssa valmistamaan Virginian äitiä ja hänen
ystävätärtään vastaanottamaan sanomaa tästä onnettomuudeniskusta.
Tultuamme Lataniers-virran laaksoon, tapasimme siellä muutamia
neekereitä, jotka tiesivät meren heittelevän paljon laivanpirstaleita
vastaisella puolella olevaan lahdelmaan. Laskeusimme sinne, ja
ensimmäinen esine, minkä näimme rannalla, oli Virginian ruumis. Se oli
puoleksi hiekan peittämä ja makasi samassa asennossa, jossa hänen olimme
nähneet hukkuvan. Hänen kasvonpiirteissään ei ollut mitään huomattavaa
muutosta tapahtunut. Silmänsä olivat suletut, mutta hänen otsallaan
loisti vielä kirkas hohde; vain kalman kaamea sini oli jo sekautunut
poskien kalpeihin ruusuihin. Toinen käsi piti kiini hameesta, ja
toinen, jonka hän oli painanut poveansa vasten, oli pusertunut lujasti
nyrkkiin ja kangistunut. Vaivalla sain sen avatuksi ja näin siinä pienen
lippaan; mutta kuinka hämmästyinkään, kun tunsin sen Paulin kuvaksi,
josta hän oli luvannut ei ikinä luopuvansa. Nähdessäni tämän viimeisen
muiston tuon kovaonnisen tytön uskollisuudesta ja rakkaudesta itkin
katkerasti. Domingo puolestaan löi rintoihinsa ja täytti ilman haikeilla
valitushuudoillaan. Kannoimme Virginian ruumiin erääseen
kalastajamökkiin, missä annoimme sen köyhäin malabarinaisten huostaan,
jotka myöskin pitivät huolen sen pesemisestä.
Heidän käydessään käsiksi tähän surulliseen työhön aloimme me astella
kotiin päin. Siellä tapasimme rouva de La Tourin ja Margareetan
rukoilemassa ja odottelemassa uutisia laivasta. Heti minut nähtyään
edellinen huudahti: "Missä on tyttäreni, rakas tyttäreni, mun oma
lapseni?" Arvatessaan minun vaitiolostani ja kyyneleistäni
onnettomuutensa koko suuruuden vaimo parka antautui tykkänään
ahdistuksen ja tuskan valtaan; hän kykeni vain huokailemaan ja
nyyhkyttämään. Margareeta huusi: "Missä on minun poikani, en näe
poikaani!" Ja hän meni tainnoksiin. Riensimme auttamaan häntä; ja kun
hän jälleen oli toipunut, vakuutin hänelle Paulin elävän ja olevan
kuvernöörin hoidossa. Hän kokosi nyt kaikki voimansa vaaliakseen
ystäväänsä, jota alinomaa kohtasi pitkällinen pyörrytys. Rouva de La
Tourin kärsimykset tänä yönä olivat kauheat; ja niiden kestäväisyydestä
tulin tuntemaan, ettei mitään murhetta voi verrata äidin tuskaan. Vähän
toivuttuaan niistä hän silmäsi jäykästi ja kolkosti taivaalle. Turhaan
hänen ystävättärensä ja minä pusersimme hänen käsiään, turhaan
puhuttelimme häntä mitä hellimmillä hyväilynimillä; hän näytti olevan
aivan tunteeton näille vanhan ystävyytemme osotuksille, ja hänen
ahdistetusta rinnastaan nousi vain sydäntäsärkeviä huokauksia.
Aamulla tuotiin Paul kotia kantotuolilla. Hän oli tullut tajuihinsa,
muttei voinut virkkaa sanaakaan. Hänen yhtymisensä äitinsä ja rouva de
La Tourin kanssa, jota aikaisemmin olin niin pelännyt, tekikin näihin
paljon paremman vaikutuksen kuin koko minun tähänastinen huolenpitoni.
Lohdun säde ilmestyi molempain onnettomain äitien kasvoille. He istuivat
kumpikin hänen vierelleen, syleilivät ja suutelivat häntä; ja heidän
kyyneleensä, joita murheen ylenpalttisuus tähän asti oli pidättänyt,
saivat nyt vapaasti vuotaa. Paulkin sekotti kyyneleensä heidän
kyyneleihinsä. Kun luonto täten oli näiden kolmen kovaosaisen tilaa
lievittänyt, seurasi pitkällinen väsymys heidän väkivaltaista tuskaansa
ja vaivutti heidät sikeään, milteipä kuolemankaltaiseen uneen.
Herra de La Bourdonnaye lähetti minulle salaa tiedon, että Virginian
ruumis oli hänen käskystään tuotu kaupunkiin sieltä vietäväksi
Pamplemoussen kirkkoon. Läksin sen vuoksi paikalla Port-Louis'hin, missä
tapasin kaikkein piirikuntain asukkaita kokoutuneina Virginian
hautajaisiin, aivan kuin olisi saari hänessä kadottanut kalleimman
aarteensa. Satamassa olivat laivat vetäneet raakapuunsa ristiin ja
lippunsa puolimastoon, ja tykeillä ammuttiin laukauksia aina pitkäin
väliaikain päästä. Krenatöörit alottivat ruumissaaton. Heidän kiväärinsä
olivat lasketut, heidän pitkiin suruharsoihin verhotut rumpunsa
kumahtelivat kolkosti, ja syvä alakuloisuus kuvastui noiden soturien
kasvoista, jotka niin monasti ennen olivat silmää värähyttämättä
kohdanneet kuoleman kasvoista kasvoihin. Kahdeksan neitoa saaren
kunnioitetuimmista perheistä valkeisiin vaatteihin puettuina ja
palmunoksia kädessä kantoi jaloavuisen toverinsa kukilla peitettyä
ruumista. Pienistä lapsista kokoonpantu laulukuoro seurasi heitä virsiä
veisaten; sitte astuivat saaren ylhäisimmät asukkaat ja hallitusmiehet,
niiden etunenässä kuvernööri, ynnä lopuksi muuta väestöä.
Näin oli hallitus saattueen järjestänyt osottaakseen kunnioitustaan
Virginian hyveille. Mutta kun hänen ruumiinsa täten oli saapunut tämän
vuoren juurelle, juuri näitten majojen kohdalle, joitten koko onnena hän
niin kauvan oli ollut ja jotka hänen kuolemansa nyt oli tehnyt epätoivon
asunnoiksi, joutui koko hautajaiskomeus hämminkiin: virret ja laulut
vaikenivat, eikä koko lakeudella kuulunut muuta kuin huokauksia ja
nyyhkytyksiä. Nuorten tyttöjen nähtiin silloin joukottain rientävän
naapurimajoista koskettelemaan Virginian ruumisarkkua huiveillaan,
helminauhoillaan ja kukkaskiehkuroillaan, kunnioittaen vainajaa kuin
pyhimystä. Äidit rukoilivat Jumalalta sellaista tytärtä kuin hän, pojat
yhtä uskollista lemmittyä, köyhät yhtä hellää ystävää ja orjat yhtä
hyvää haltijaa.