kaksi vuotta ja kaksi kuukautta, emmekä puoleen yhdeksättä kuukauteen
ole saaneet häneltä mitään tietoja. Hän on rikas ja minä köyhä; siis
lienee hän jo minut unhottanut. Olen aikonut minäkin astua laivaan ja
purjehtia Ranskaan palvelemaan siellä kuningasta ja siten perustamaan
onneni; ja kun kerta olen tullut suureksi herraksi, ei neiti de La
Tourin isotäti ole kieltävä minulta nepaimensa kättä."
*Vanhus.*
Oi ystäväni! Ettekö itse ole sanonut mulle olevanne alhaista syntyperää?
*Paul.*
Äitini on niin mulle sanonut; minä en puolestani tiedä mitä syntyperällä
tarkotetaan. En ole koskaan havainnut, että olisin kehnompi muita, tai
että muut olisivat minua paremmat.
*Vanhus.*
Syntyperänne alhaisuus sulkee teiltä Ranskassa tien korkeihin virkoihin.
Ja mikä vielä pahempi on, se estää teitä pääsemästä mihinkään
arvokkaaseen virkaluokkaan.
*Paul.*
Mutta olettehan itse minulle monet kerrat lausunut, että syy Ranskan
mahtavuuteen oli se seikka, että halvinkin alamainen voi siellä
saavuttaa kaikki mitä halusi, ja olette myös luetellut minulle paljon
kuuluisia miehiä, jotka pienistä oloista lähteneinä ovat tuottaneet
isänmaalleen kunniaa. Tahdoitteko siis vain masentaa rohkeuttani?
*Vanhus.*
Rakas poikani, mitä sanoin, sitä en ota koskaan takasin. Olen sinulle
sanonut totuuden menneistä ajoista; mutta nyt ovat asiat aivan toisin.
Kaikki on nykyään rahalla saatavana Ranskassa, kaikki on siellä
nykyaikana muutamien harvojen sukujen perinnöllisenä omaisuutena tai
erityisten säätyluokkain saaliina.[1] Kuningas on aurinko, jota
ylimykset ja etuoikeutetut säädyt pilvinä ympäröivät, niin että on
miltei mahdotonta, että joku sen säteistä meihin sattuisi. Ennen
muinoin, vähemmän monimutkaisen hallinnon aikana, on sellaisiakin
ihmeitä nähty. Silloin sai kyky ja ansio kehittyä kaikilla aloilla,
kuten viljelykselle vasta aukaistut uudismaat kantavat mehuisamman
sadon. Mutta sellaisia suuria kuninkaita, jotka osaavat tuntea ja valita
ihmisiä, ilmestyy vain harvoin. Tavalliset kuninkaat antavat kaikissa
teoissaan heitä ympäröiväin ylimysten ja virkakuntain vaikuttaa
itseensä.
[1] Pyydämme lukijan muistamaan, että kirja ilmestyi 1788, ja että heti
sen jälkeen puhkesi näiden luonnottomain sääty- ja omistusolojen
synnyttämänä Ranskan suuri vallankumous, joka kaikista kauheuksistaan
huolimatta saattoi ihmisen luonnollisen arvon ja kyvyn tunnustetuksi ja
kehityskelpoiseksi. Suom. muist.
*Paul.*
Mutta enkö voisi löytää jonkun näistä ylhäisistä, joka minua suosisi?
*Vanhus.*
Ken ylhäisten suosioon pyrkii, sen pitää palvella niiden kunnianhimoa ja
mielitekoja. Teille ei se onnistuisi, sillä olette ilman suurta
syntyperää ja sitäpaitsi olette liian rehellinen.
*Paul.*
Mutta minä olen tekevä sellaisia urotöitä, pitävä niin uskollisesti
sanani ja täyttävä niin tunnollisesti velvollisuuteni, olen niin innokas
ja luotettava ystävyydessäni, että ansioni nojalla tulen otetuksi jonkun
sellaisen ylimyksen perheeseen, kuten on käynyt vanhoina aikoina, joista
olette antanut minun lukea.
*Vanhus.*
Oi rakas ystäväni! Vanhassa Kreikassa ja Roomassa pitivät ylimykset
näitten valtioiden rappeutumisenkin aikana hyviä avuja suuressa
arvossa; meillä on sitävastoin kyllä ollut joukko kansasta nousseita,
kaikin puolin eteviä miehiä, mutta niistä en tiedä yhtäkään, joka olisi
tullut otetuksi johonkin ylhäiseen perheeseen. Ilman kuninkaitamme
olisivat hyveet Ranskassa ikuisiksi tuomitut rahvaanomaisiksi. Kuten
olen sanonut, antavat he niille joskus arvoa, kun niitä jossakin
havaitsevat; mutta nykypäivinä annetaan niille kuuluvat kunniasijat vain
rahasta.
*Paul.*
Jollen löydä sellaista ylimystä, koetan pyrkiä jonkun virkakunnan
suosioon. Omistan tykkänään siinä vallitsevan hengen ja mielipiteet ja
saatan sen rakastamaan itseäni.
*Vanhus.*
Tulette siis tekemään kuten muutkin ihmiset; myötte vakaumuksenne
saavuttaaksenne onnea?
*Paul.*
Oi, en suinkaan! Olen etsivä yksinomaan totuutta.
*Vanhus.*
No, sitte saatte rakkauden sijaan niittää vihaa. Muutenkaan eivät
virkakunnat paljon välitä totuuden ilmitulemisesta. Yleisestä
mielipiteestä eivät kunnianhimoiset ihmiset huoli, kunhan vain saavat
hallita.
*Paul.*
Voi kuinka onneton olenkaan, kun kaikki käy mulle vastoin! Olen tuomittu
viettämään elämäni halpa-arvoisessa työssä, kaukana Virginiasta. -- Ja
hän huoahti raskaasti.
*Vanhus.*
Jumala olkoon teidän ainoa suojelijanne ja koko ihmisyys se virkakunta,
johon astutte! Pysykää alati uskollisena kummallekin näistä! Perheillä,
virkaluokilla, kansoilla ja kuninkailla, kaikilla on omat
ennakkoluulonsa ja intohimonsa, ja usein niitä saa palvella paheitten
avulla; mutta Jumala ja ihmisyys vaativat meiltä vain hyveitä.
Ja miksi oikeastaan tahdotte pyrkiä muita etevämmäksi? Se ei ole mikään
luonnollinen tunne, sillä jos se jokaista ohjaisi, olisi meillä kaikkien
sota kaikkia vastaan. Tyytykää täyttämään tehtävänne siinä asemassa
mihin Sallimus teidät on asettanut; siunatkaa kohtaloanne, joka sallii
teidän säilyttää omantuntonne levollisena, eikä pakota teitä isoisten
tavoin antamaan onnenne riippua alhaison vaihtelevista mielipiteistä,
tai alhaisten tavoin alistumaan ylimystön tahdolle voidaksenne elää.
Elätte maassa ja olosuhteissa, missä toimeentulonne ei vaadi teitä
pettämään, huikentelemaan ja halventamaan itseänne kuten useimpia
niistä, jotka etsivät Europassa onneaan; missä säätynne ei tukahuta
hyveitänne; missä voitte rankaisematta olla hyvä, tosi, vakaa, neuvokas,
kärsivällinen, kohtuullinen, siveä, armelias ja hurskas, ilman että
mikään irvihammas tekisi pilkkaa viisaudestanne, joka vasta on
nupussaan. Taivas on antava teille vapautta, terveyttä, hyvän omantunnon
ja hyviä ystäviä. Kuninkaat, joiden suosiosta kunnianhimoisesti
uneksitte, eivät ole niin onnelliset.
*Paul.*
Ah, minulta puuttuu Virginia! Hänettä minulla ei ole mitään, mutta hänet
saadessani omistan kaikki. Hän yksin on minulle suku, kunnia ja
rikkaus. Mutta koska hänen sukulaisensa tahtoo hänet naittaa miehelle,
jolla on mainehikas nimi, ja koska opinnoista ja kirjoista tulee
viisaaksi ja kuuluisaksi, niin tahdon minä opiskella! Tahdon saavuttaa
laajoja tietoja ja niillä isänmaatani hyödyttää, ketäkään
vahingoittamatta ja kestään riippumatta; tahdon tulla kuuluisaksi, ja
maineeni on silloin omaa ansiotani.
*Vanhus.*
Poikani, suuri nero on vielä harvinaisempi lahja kuin syntyperän etevyys
ja rikkaus, ja epäilemättä on se kaikista suurin lahja, koska sitä ei
voi koskaan riistää omistajaltaan, vaan hankkii se tälle yleistä
kunnioitusta. Sitä hankitaan vain kaikenlaisten kieltäymysten kautta,
mitä hienoimmalla tunteellisuudella, joka tekee meidät onnettomiksi
sisäisesti ja ulkonaisestikin aikalaistemme vainojen takia. Valtiomies
ei Ranskassa kadehti sotilaan kunniaa eikä sotilas merimiehen; mutta
kaikki asettuvat siellä tiellenne, sillä jokainen luulottelee
omistavansa neroa. Sanotte tahtovanne hyödyttää ihmisiä? Mutta ken saa
maatilkun kasvamaan viljaa yhden lyhteen enemmän kuin ennen, tekee
ihmisille suuremman hyödyn kuin se, joka kirjoittaa heille kirjan.
*Paul.*
Ah, hän joka istutti tämän papaijapuun, on antanut näitten metsien
asukkaille suuremman lahjan kuin jos olisi lahjoittanut heille
kokonaisen kirjaston.
Näin sanoen hän ihastuneena syleili ja suuteli puuta.
*Vanhus.*
Kirjoista paras, Evankeliumi, joka saarnaa yhdenvertaisuutta,
ystävyyttä, inhimillisyyttä ja sovintoa, on vuosisatojen kuluessa ollut
europalaisilla julmuuksien peitteenä.
Kuinka paljon yleistä ja yksityiskohtaista hirmuvaltaa saarnataankaan
vielä sen pyhässä nimessä maan päällä! Tätä nähdessään voiko kenkään
kerskailla hyödyttäneensä ihmisiä jollain kirjalla? Muistatteko vielä,
minkä kohtalon useimmat viisautta julistaneet filosoofit ovat saaneet
palkakseen? Homeros, joka puki viisautensa niin kaunismuotoisiin
säkeihin, sai koko elinaikansa kerjätä almuja. Sokrateen, joka antoi
ateenalaisille niin ihania opetuksia sekä puheillaan että tavoillaan,
tuomitsivat nämä tyhjentämään myrkkypikarin. Hänen jalon oppilaansa
Platonin heitti orjuuteen sama ruhtinas, joka häntä oli suojellut; ja
ennen heitä sai Pytagoras, joka vaati inhimillistä kohtelua
eläimellekin, osakseen polttorovion Krotonissa. Mutta miksi kauvemmin
puhua? Suurin osa näistä suurista nimistä on säilynyt meidän päiviimme
jollakin pilkallisella piirteellä rumennettuna, joka muka osottaa heidän
luonteenominaisuuttaan ja josta kiittämätön ihmiskunta juuri on heidät
tuntevinaan; ja jos joukosta joidenkuiden maine on pysynyt eheänä ja
puhtaana meidän aikaamme asti, on se vain sen vuoksi, että asianomaiset
ovat eläneet etäällä aikalaistensa seurasta, ollen niiden kuvapatsaiden
kaltaisia, joita vallan ehjinä kaivetaan esiin Kreikan ja Italian
mantereesta ja jotka maan poveen kätkettyinä ovat säästyneet
raakalaisten raivolta. Näette siis että tieteiden myrskyistä mainetta
saavuttaakseen ihmisen tarvitsee omistaa hyveitä sekä alttiutta
uhraamaan oman henkensäkin sen edestä. Mutta luuletteko tällaisen
maineen saavuttavan arvonantoa Ranskan rikkaiden ja mahtavien puolelta?
Hekö paljoa välittäisivät tiedemiehistä, joille tieteensä ei tuota
kunnioitusta isänmaassaan, ei korkeita virkoja eikä pääsyä hoviin! Tämä
inha vuosisata hylkii kaikkea, mikä ei luo rikkautta ja hekumallisia
nautintoja; mutta oppi ja hyve eivät tuota mitään arvopaikkoja, sillä
valtiossa on kaikki rahalla saatavana. Ennen palkittiin niitä kirkon,
esivallan ja hallinnon viroilla; nykypäivinä kelpaavat ne vain kirjojen
kyhäämiseen. Mutta tämä hedelmä, jota maailma niin ylenkatsoo, on aina
taivaallisen alkuperänsä arvoinen. Juuri nämä kirjat ovat luodut
valaisemaan muuten niin pimeää elämää, lohduttamaan onnettomia,
valistamaan kansoja ja lausumaan totuuden itse kuninkaillekin. Se on
kieltämättä ylevin tehtävä, minkä taivas kuolevaiselle voi uskoa. Ketä
ei lohduttaisi vääryyttä tai halveksumista niiden puolelta kärsiessään,
joiden hallussa onnen aarteet ovat, ajatus siitä, että hänen teoksensa
tulevat kautta vuosisatojen kaikissa kansakunnissa olemaan salpana
erhetyksille ja hirmuvaltaisuuksille, ja että sen pimeyden povesta,
jonka keskellä hän on elänyt, hänen nimensä on sädehtivä loisteella,
joka himmentää kuningastenkin kunnian, joille ylistäjänsä imarmielin
ovat pystyttäneet pian unhoon häipyviä muistomerkkejä?
*Paul.*
Ah, en pyytäisi tätä kunniaa muun kuin vain Virginian vuoksi, jonka
siten saattaisin rakkaaksi koko maailmalle! Mutta te, joka tiedätte niin
paljon, sanokaa minulle, joudummeko me koskaan naimisiin. Tahtoisin olla
viisas, voidakseni ainakin tietää mitä vast'edes tapahtuva on.
*Vanhus.*
Kenpä, poikaseni, enää tahtoisikaan elää, jos tuntisi tulevaisuuden?
Yksi ainoakin ennakolta arvattu onnettomuus jo tuottaa meille niin
paljon turhia huolia! Tieto varmasta onnettomuudesta myrkyttää meiltä
kaikki sen edellä käyvät päivät. Ei pidä edes liian tarkasti tutkia
meitä lähinnä ympäröiviä asioita; taivas, joka antoi meille ymmärryksen
huomataksemme tarpeitamme, on antanut meille tarpeemmekin pannakseen
rajan ymmärryksellemme.
*Paul.*
Sanoitte rahalla voitavan Europassa saada arvoa ja kunniapaikkoja.
Matkustan siis tästä Bengaliin rikastumaan, niin että sitte voin lähteä
Pariisiin naimaan Virginian. Astun jo heti paikalla laivaan.
*Vanhus.*
Mitä! Jättäisittekö hänen äitinsä ja omanne!
*Paul.*
Olettehan itse neuvonut minua matkustamaan Intiaan.
*Vanhus.*
Virginia oli silloin täällä. Mutta nyt olette te oman äitinne ja hänen
äitinsä ainoa tuki.
*Paul.*
Virginia kyllä saa rikkaan sukulaisensa auttamaan heitä.
*Vanhus.*
Rikkaat eivät välitä muista kuin niistä, jotka tuottavat heille kunniaa
täällä maailmassa. Heillä on köyhiä sukulaisia, jotka ovat vielä
säälittävämmässä asemassa kuin rouva de La Tour, nämä kun ilman apua
heidän puoleltaan saavat uhrata vapautensakin leivän edestä ja viettää
elämänsä luostareihin sulettuina.
*Paul.*
Millainen maa tuo Europa onkaan! Oi, on vallan välttämätöntä, että
Virginia palajaa kotiin. Mitä hyötyä hänellä on rikkaasta
sukulaisestaan? Hän oli niin tyytyväinen näissä majoissa eläessään, niin
sievä ja kyllin korea punanen huivi tai kukkaskiehkura päässään! Palaa
takasin, Virginia! Jätä palatsisi ja ylhäinen asemasi! Tule takasin
näille kallioille, näiden metsäin ja meidän omain kokospalmujemme
varjoon. Voi sentään, ehkäpä olet tällä hetkellä onnetonkin!... (Ja hän
purskahti itkuun.) -- Isäni, elkää salatko mitään: jos ette voi sanoa
minulle voinko saada hänet vaimokseni, niin ilmaiskaa minulle ainakin
rakastaako hän vielä minua, eläessään siellä korkeain herrain parissa,
jotka puhuvat kuninkaankin kanssa ja saavat alati nähdä häntä!
*Vanhus.*
Oi ystäväni, olen varma että hän teitä rakastaa; tiedän sen monestakin
syystä, mutta ennen kaikkea sentähden, että hän on niin jalo-avuinen. --
Minun näin puhuessani hän kavahti kaulaani vallan hurmaantuneena ilosta.
*Paul.*
Mutta uskotteko Europan naisten olevan niin kavalia kuin heitä niissä
näytelmissä ja kirjoissa kuvaillaan, joita olette antanut minun lukea?
*Vanhus.*
Naiset ovat kavalia niissä maissa, missä miehet ovat hirmuvaltiaita.
Kaikkialla siittää julmuus petosta.
*Paul.*
Miten voidaan naisia kohdella julmasti?
*Vanhus.*
Siten että heidät naitetaan omaa mieltään kysymättä, nuoria tyttöjä
vanhuksille ja hienotunteisia naisia kylmäkiskoisille miehille.
*Paul.*
Miksi ei naiteta niitä keskenään, jotka toisilleen sopivat, nuoria
nuorten kanssa ja rakastavia rakastajainsa kanssa?
*Vanhus.*
Siksi ett'eivät useimmat Ranskan nuorista miehistä ole kyllin varakkaita
voidakseen mennä naimisiin ja etteivät he siksi tule ennenkuin vasta
vanhoina. Nuorina he viettelevät lähimmäistensä vaimoja; ijäkkäinä ollen
eivät he voi saavuttaa puolisoidensa rakkautta. Nuorina ollessaan he
itse ovat pettäneet; vanhoiksi tultuaan he itse vuorostaan tulevat
petetyiksi. Se on maailman yleinen laki ja järjestys: yksi ylellisyys
on aina toiselle vastapainona. Siten elävät useimmat Europan asujamet
kaksinkertaisessa epäjärjestyksessä; ja tämä epäjärjestys kasvaa
yhteiskunnassa samassa määrässä kuin varallisuus kokoutuu vain muutamien
harvojen käsiin. Valtio on kuin puutarha, jossa pienet puut eivät voi
kasvaa, jos on liian paljon isoja puita niitä varjoomassa; mutta tässä
on kuitenkin se erotus, että puutarha voi olla kaunis, vaikka siinä on
vain vähän suuria puita, mutta valtion onnellisuus riippuu aina
alamaisten paljoudesta ja yhdenvertaisuudesta, eikä vain muutamista
harvoista rikkaista.
*Paul.*
Mutta miksi miehen pitää olla rikas voidakseen mennä naimisiin?
*Vanhus.*
Jotta voisi kuluttaa päivänsä ylellisyydessä, tarvitsematta panna rikkaa
ristiin.
*Paul.*
Miksikä hän ei työtä tekisi? Teenhän minä niin mielelläni työtä!
*Vanhus.*
Sen vuoksi että Europassa ruumiillista työtä pidetään häpeällisenä; sitä
kutsutaan siellä koneelliseksi työksi. Juuri maanviljelys on siellä
halveksituin kaikista ammateista. Käsityöläinen on jo paljon suuremmassa
arvossa pidetty kuin talonpoika.
*Paul.*
Mitä! Se elinkeino, josta ihmiset elävät, on halveksittu Europassa! En
tätä ollenkaan ymmärrä.
*Vanhus.*
Totta kyllä; luonnon helmassa kasvaneen ihmisen on mahdotonta käsittää
yhteiskunnan turmelusta. Voi helposti luoda itselleen kuvan
järjestyksestä, muttei epäjärjestyksestä. Kauneudella, hyveellä ja
onnella on kaikilla määränsä, mutta rumuus, pahe ja onnettomuus ovat
määrää vailla.
*Paul.*
Rikkaat ihmiset ovat siis hyvin onnellisia. He eivät missään kohtaa
vastuksia, he voivat ylenmäärin hankkia nautintoa niille, joita
rakastavat.
*Vanhus.*
He ovat enimmäkseen vallan kyllästyneet nautintoihinsa, koska näiden
hankkiminen ei tuota heille mitään vaivaa. Ettekö ole huomannut, että
lepo tuottaa nautintoa vain väsyneelle, ruoka vain nälkäiselle, juoma
vain janoiselle? No niin, rakkauden ja vastarakkauden nautinto
saavutetaan samaten ainoastaan monien kieltäymysten ja uhrausten kautta.
Rikkautensa riistävät rikkailta ihmisiltä kaikki nämä nautinnot, ne kun
surmaavat heiltä kaikki tarpeet edeltä käsin. Tähän tulee vielä lisäksi
heidän joutilaisuuttaan seuraava ikävystyminen, ylpeys, jonka heidän
ylellisyytensä synnyttää ja joka ei kärsi vähintäkään kieltäymystä,
vaikkeivät rajuimmatkaan nautinnot heitä enää tyydytä. Tuhansienkaan
ruusujen tuoksu ei miellytä kuin vähän aikaa; mutta kipu yhden ainoan
okaan pistosta tuntuu kauvan jälkeenpäin. Yksikin onnettomuus keskellä
kaikkia nautintoja on rikkaille tällainen orjantappuran oas keskellä
kukkien paljoutta. Köyhille sitävastoin on pienikin nautinto keskellä
heidän murheitaan kuin kukkanen okaiden keskellä; he tuntevat sen
elävästi, sillä jokaista vaikutelmaa lisäävät sen vastakohdat. Luonto
pitää kaikkia ilmiöitä keskenään tasapainossa. Kummanko tilan siis
pidätte parempana, senkö ettei enää ole juuri mitään toivottavana vaan
kaikki pelättävänä, vai senkö ettei paljo mitään ole pelättävänä vaan
kaikki toivottavana? Edellisessä tilassa ovat rikkaat, jälkimmäisessä
köyhät. Mutta nämä molemmat äärimmäisyydet ovat yhtä vaikeat ihmisen
kestää, sillä hänen tosi onnellisuutensa on kohtuullisuudessa ja
hyveissä.
*Paul.*
Mitä tarkotatte hyveellä?
*Vanhus.*
Poikani, te joka työllänne elätätte vanhempianne, ette kaipaa siihen
selitystä. Hyvettä me harjotamme, kun teemme työtä toisten hyväksi,
kelvataksemme yksinomaan Jumalalle.
*Paul.*
Oi kuinka hyväavuinen Virginia siis onkaan! Hyvettä noudattaen on hän
tahtonut tulla rikkaaksi, voidakseen sitte vain toisille tehdä hyvää.
Sen vuoksi hän läksi saareltamme, ja sen vuoksi hän myöskin on palaava.
Ajatus Virginian pian tapahtuvasta palauksesta sytytti niin tämän
nuorukaisen mielikuvituksen, että kaikki hänen epäilyksensä katosivat.
Virginia ei siis ollut kirjoittanut, koska hän jo oli tulossa takasin.
Ei kulunut kauvan, ennenkun Europasta voisi saapua kotiin näin hyvällä
tuulella! Hän luetteli mielessään laivoja, jotka olivat suorittaneet
tämän neljäntuhannen viidensadan peninkulman pituisen matkan vähemmässä
kuin kolmessa kuukaudessa. Se laiva, jolla Virginia tulisi, ei
tarvitsisi enempää kuin kaksi kuukautta. Olivathan laivanrakentajat
nykyään niin taitavia ja merimiehet niin sukkelia! Hän puheli
varustuksista, joihin hän oli ryhtyvä ystävänsä vastaanottoa varten,
uudesta asunnosta, jonka hän rakentaisi, niistä huvituksista ja
yllätyksistä, joita hän Virginialle joka päivä valmistaisi, sittekun
tämä oli tullut hänen vaimokseen. Hänen vaimokseen!... Tämä aatos vallan
huumasi hänet. "Sitte ainakaan, isäni", sanoi hän minulle, "ei teidän
enää tarvitse tehdä mitään, jollette omaksi huviksenne. Virginia kun on
rikas, ostamme me paljon orjia, jotka työskentelevät meidän hyväksemme.
Teidän pitää aina olla parissamme, eikä ole teillä oleva huolta muusta
kuin omasta viihtymisestänne ja hauskuudestanne." Ja ilosta vallan
suunniltaan hän lähti kertomaan perheelleen tästä haavekuvasta, joka
hänet nyt oli hurmannut.
Mutta suuria toiveita seuraa pian suuri pelko. Rajut intohimot heittävät
sielua aina yhdestä äärimmäisyydestä toiseen. Usein, jopa heti
seuraavana päivänä palasi Paul tyköni hyvin huolestuneen näköisenä ja
puheli minulle: "Virginia ei kirjoita minulle mitään. Jos hän olisi
todella lähtenyt Europasta, olisi hän siitä minulle ilmoittanut. Ah,
huhut, joita hänestä on kerrottu, ovat sittekin liian tosia! Hänen
tätinsä on varmaankin naittanut hänet jollekin ylhäiselle herralle.
Rikkaudenhimo on hänetkin turmellut kuten monen muun. Noissa kirjoissa,
joissa niin hyvin naisia kuvataan, on hyvettä olemassa vain romaanin
aiheena. Jos Virginialla sitä todella olisi ollut, ei hän olisi luopunut
äidistään ja minusta. Minun alati ajatellessani häntä niin kauvan kuin
elän, on hän unhottanut minut. Sill'aikaa kun minä suruuni kuihdun, hän
vain huvittelee. Voi, tämä aatos vie minut epätoivoon! Mikään työ ei
enää miellytä minua, kaikki ihmiset minua ikävystyttävät. Jospa Jumala
edes sallisi sodan puhjeta Intiassa! Sinne lähtisin kuolemaan."
"Rakas poikani", vastasin hänelle, "sellainen rohkeus, joka heittää
meidät kuoleman suuhun, on vain hetkellistä rohkeutta. Usein se saa
alkunsa ihmisten tyhjistä suosionosotuksista. Mutta on olemassa
toisellaista rohkeutta, harvinaisempaa ja tarpeellisempaa, joka auttaa
meitä ilman todistajia ja kiitoksen toivoa kestämään elämän
jokapäiväisiä vastoinkäymisiä: se on kärsivällisyys. Se ei taivu muiden
ihmisten mielipiteiden eikä omain intohimojemme yllytyksiin, vaan yksin
Jumalan tahtoon. Kärsivällisyys on hyveitten rohkeutta."
"Ah", huudahti hän, "minulla ei siis ole hyveitä lainkaan! Kaikki asiat
minua rasittavat ja saattavat minut epätoivoon."
"Sellaista hyvettä", vastasin, "joka aina on yhtenäinen, pysyvä ja
muuttumaton, ei ole annettu meidän ihmisten osaksi. Keskellä moninaisten
intohimojemme riehunaa järkemme usein hämmentyy ja pimentyy; mutta onpa
valotorneja, joista saatamme uudelleen sytyttää soihtumme: ne ovat
tieteet.
Tieteet, poikaseni, ovat meille taivaallinen apu. Ne ovat sen viisauden
säteitä, joka maailmankaikkisuutta ohjaa; ja taivaallisen taidon
valaisemana on ihmisen onnistunut kiinnittää niitä maahan. Päivän
säteitten tavoin ne meitä valaisevat, ilahuttavat ja lämmittävät, sillä
ne ovat jumalallinen tuli. Kuten tuli ne saattavat koko luonnon
alamaiseksemme. Niiden kautta me yhdistämme lähellemme kaikki seikat,
kaikki paikat, kaikki ihmiset ja kaikki ajat. Ne kutsuvat meitä takasin
inhimillisen elämän järjestykseen. Ne hillitsevät himoja, ne
tukehuttavat paheita, ne kiihottavat hyveihin niiden jalojen miesten
antamain esimerkkien kautta, joita ne ylistävät ja joiden
kunnianarvoisia kuvia ne alati meille esittelevät. Ne ovat taivaan
tyttäriä, jotka astuvat alas maan päälle lievittämään ihmiskunnan
kärsimyksiä. Nuo suuret kirjailijat, joihin ne ovat innostusta valaneet,
ovat aina ilmautuneet aikakausina, jotka ovat olleet ihmiskunnalle
vaikeimmat kestää, raakuuden ja tapainturmeluksen aikoina. Rakas
poikani, tieteet ovat lohduttaneet miehiä, jotka ovat olleet vielä
onnettomammassa asemassa kuin te nyt; sellaisia ovat olleet Xenofon,
joka karkotettiin maanpakolaisuuteen tuotuaan kotimaahan kymmenentuhatta
kreikkalaista; Scipio Africanusta väsyttivät roomalaisten herjaukset,
Lucullusta heidän eripuraisuutensa ja Catinatia hovin kiittämättömyys.
Kreikkalaiset, jotka kaikessa olivat niin kekseliäät, olivat asettaneet
jokaiselle eri tieteitä edustavista Runottarista osan ymmärryksestämme
hallittavaksi; meidän on siis niiden haltuun annettava intohimomme,
jotta ne pitäisivät niitä kurissa. Niillä on sielunvoimiimme nähden sama
tehtävä kuin Tuntien haltijoilla, jotka valjastivat ja ajoivat
auringonjumalan hevosia.
Lukekaa siis kirjoja, poikani. Viisaat miehet, jotka niitä ennen meitä
ovat kirjoittaneet, ovat edellämme astuneet kovanonnen polkuja,
ojentavat meille kätensä ja kutsuvat meitä seuraansa, konsa kaikki
elävät meidät hylkäävät. Hyvä kirja on hyvä ystävä."
"Oi", huudahti Paul, "minun ei tarvinnut oppia lukemaan niin kauvan kuin
Virginia oli täällä! Hän ei ollut minua oppineempi; mutta kun hän
katsahti minuun ja kutsui minua ystäväksensä, oli minun mahdoton olla
surullinen."