de La Tour oli saanut tietoja tädistään ja tyttärestään: kuitenkin oli
hän vierailta matkustajilta kuullut Virginian onnellisesti saapuneen
Ranskaan. Vihdoin viimein hän erään Intiaan matkustavan laivan myötä sai
vastaanottaa käärön ja omakätisen kirjeen tyttäreltään. Vaikka tämä
rakastettava ja lempeä neitonen olikin lauseissaan hyvin varovainen,
saattoi äiti kuitenkin arvata hänen olevan hyvin onnettoman. Kirje
kuvasi niin elävästi hänen tilaansa ja luonnettaan, että muistan sen
melkein sanasta sanaan.
"Rakkahin äitikultaseni!
Olen jo kirjoittanut teille monta kirjettä omalla kädelläni; mutta
kun en ole niihin mitään vastausta saanut, on syytä pelätä,
etteivät ne ole perille tulleet. Tällä kertaa toivon lähetykseni
paremmin onnistuvan, koska olen ryhtynyt varovaisiin
toimenpiteisiin saadakseni kuvailla teille oloani ja kuullakseni
uutisia teistä.
Olen vuodattanut runsaasti kyyneleitä sitte erottuamme, -- minä,
joka en ennen juuri milloinkaan itkenyt kuin vain muiden
onnettomuuksien tähden. Isotätini hämmästyi suuresti, kun tänne
tultuani ja hänen kysyttyään taitojani sanoin, etten osannut lukea
enkä kirjoittaa. Hän kysyi mitä oikeastaan olin saanut oppia
sittenkun tulin maailmaan; ja kun vastasin hänelle, että olin
oppinut pitämään huolta taloudesta, sanoi hän minun saaneen
palvelustytön kasvatuksen. Seuraavana päivänä hän vei minut
oppilaaksi erääseen suureen luostariin Pariisin läheisyydessä,
missä minulle kaikenlaiset mestarit opettivat muun muassa
historiaa, maantietoa, kielioppia, suuretiedettä ja
ratsastustaitoa; mutta kaikkiin näihin tieteenhaaroihin tuntuu
minulla olevan niin vähän taipumusta, etteivät nuo herrat saa
minua suurestikaan edistymään. Huomaan olevani koko surkea
ihmisolento, joka on saanut vain vähän ymmärrystä osakseen,
niinkuin heidän puheistansa kuuluu. Kumminkaan ei tätini
ystävällisyys minua kohtaan siltä vähene. Hän antaa minulle joka
vuodenaika uusia pukuja ja pitää seuranani kahta kamarineitsyttä,
jotka käyvät upeasti puettuina kuin ylhäiset naiset. Onpa hän
vaatinut minua ottamaan kreivittärenkin arvonimen, mutta samalla
luopumaan sukunimestäni de La Tour, joka on minulle yhtä rakas
kuin teille kaiken sen tähden, mitä olette kertonut isäni saaneen
kärsiä teidät naidessanne. Sen sijaan hän on antanut minulle
teidän sukunimenne, joka myöskin on minulle rakas, koska teitä
sillä tyttönä ollessanne kutsuttiin. Kun näin itseni olevan näin
loistavassa asemassa, pyysin tätiä lähettämään teillekin jotain
apua. Rohkenenko teille kertoakaan hänen vastaustansa! Mutta
olettehan te aina käskenyt minun pysymään totuudessa. Hän vastasi,
ettei teille olisi avusta paljoakaan hyötyä siinä yksinkertaisessa
elämässä jota vietätte, päinvastoin vain haittaa. Ensin koetin
vieraan käden kautta antaa teille tietoja itsestäni, koska itse en
osannut kirjoittaa. Mutta kun en tänne tultuani löytänyt ketään,
johon olisin voinut luottaa, ahkeroin yöt ja päivät oppiakseni
lukemaan ja kirjoittamaan, ja onkin Jumala armossaan suonut minun
päästä näiden taitojen perille vähässä ajassa. Ensi kirjeeni
uskoin kamarineitsyeni matkaan toimitettaviksi, mutta minulla on
syytä luulla, että nämä ovat jättäneet ne isotädilleni. Tällä
kertaa olen ottanut turvani erääseen ystävättäreeni koulutoverieni
joukossa, jonka myötäliitetyllä osotteella pyydän teidän myös
lähettämään minulle vastauksenne. Isotätini on minua kieltänyt
kirjoittelemasta kellekään koulun ulkopuolella, sillä hän pelkää
sen haittaavan niitä suuria tarkoitusperiä, joita hän sanoo
itsellään olevan minun suhteeni. Kenenkään muun ei hän salli käydä
minua katsomassa kuin erään vanhan herran, jonka hän sanoo olevan
ystävänsä ja paljon pitävän minusta. Totta puhuen en minä tästä
herrasta vähintäkään välitä, jos yleensä täällä kenestäkään voisin
pitää.
Minä elän täällä rikkauden loisteessa, enkä saata kuitenkaan
kutsua penniäkään omakseni. Mulle sanotaan, että jos omistaisin
rahaa, olisi se vain minulle vahingoksi. Yksin vaatteenikin
kuuluvat kamarineitsyilleni, jotka niistä riitelevät ennenkuin
olen niistä luopunut. Ylellisyyden helmassa elän, mutta olen
kuitenkin köyhempi kuin koskaan teidän joukossanne ollessani,
sillä minulla ei ole mitään muille antaa. Huomattuani, ettei tuo
suuri oppi, jota mulle tyrkytetään, ollut minulle miksikään avuksi
vähimmänkään hyväntyön harjottamiseen, turvauduin sukkapuikkoihin,
joiden käyttämiseen te onneksi olette minua opettanut. Tässä siis
lähetän useita pareja omakutoisia sukkia teille ja täti
Margareetalle, Domingolle lakin ja Marille yhden punasista
huiveistani. Tähän kääröön olen sitäpaitsi pannut niiden hedelmäin
sisälmyksiä ja kiviä, joita minulle välipalaksi tarjotaan, sekä
kaikenlaisten puiden siemeniä, joita olen kedoilta koonnut.
Täkäläisillä niityillä kasvaa paljon kauniimpia kukkia kuin
siellä, vaikkei niistä täällä kukaan välitä. Olen varma, että te
ja äiti Margareetta olette paljon tyytyväisemmät tästä
siemenpussista kuin piasteripussista, joka on ollut syynä meidän
eroomme ja minun kyyneliini. Suuri on minun iloni, kun te kerran
saatte nähdä omenapuiden kasvavan banaanien vierellä ja pyökkien
syleilevän kokospalmuja lehvillään. Silloin luulette itsenne
muutetuiksi takasin Normandiaan, jota niin rakastatte.
Olette käskenyt minun kertoa teille iloistani ja suruistani.
Mitäpä iloa minulla onkaan ollessani erotettuna teistä; ja mitä
suruihini tulee, koetan niitä lievittää sillä ajatuksella, että te
Jumalan käskystä olette minut määrännyt tähän asemaan. Katkerimmin
minua kuitenkin se surettaa, ettei täällä ole ketään, jonka kanssa
voisin puhella teistä. Minun tai oikeammin isotädin kamarineitsyet
-- sillä he ovat enemmän hänen kuin minun palveluksessani --
sanovat minulle heti, kun koetan johtaa puhetta niihin henkilöihin
ja asioihin, jotka ovat minulle rakkaimmat: Neiti, muistakaa että
olette ranskatar ja että teidän pitää unohtaa tuo villien maa. Ah,
pikemmin voisin unohtaa oman itseni kuin sen maan, jossa olen
syntynyt ja jossa te elätte! Tämä maa minusta vasta onkin villien
maa, sillä täällä minä elän aivan yksin enkä omaa ketään, jolleka
voisin kertoa siitä rakkaudesta, jota hautaan asti teitä kohtaan
tuntee,
kaikkein rakkahin äitikulta
teidän kuuliainen ja hellä tyttärenne
Virginia de La Tour.
Suljen suosioonne Marin ja Domingon, jotka lapsuudessani ovat
minua niin rakkaasti hoitaneet; hyväilkää myöskin puolestani
Fidèleä, joka löysi minut metsästä."
Paul hämmästyi kovin, kun Virginia ei maininnut häntä kirjeessään
sanallakaan, vaikka oli muistellut yksin talon koiraakin; poika poloinen
ei tiennyt että nainen, kirjoittipa miten pitkältä hyvänsä, vasta
lopussa ilmaisee rakkaimman ajatuksensa.
Jälkikirjoituksessa Virginia suositteli nimenomaan Paulille kahta lajia
lähettämistään siemenistä, nimittäin orvokkia ja purtojuurta. Hän antoi
samalla muutamia ohjeita näiden kasvien luonteesta ja sopivimmista
paikoista, mihin niitä istuttaa. "Orvokki", kirjoitti hän, "tekee pienen
tummasti sinipunertavan kukan, joka mieluimmin kätkeytyy pensasten alle,
mutta suloinen tuoksunsa sen pian ilmaisee." Virginia neuvoi istuttamaan
sen lammikon rannalle hänen oman kokospalmunsa juurelle. "Purtojuuri
taasen", lisäsi hän, "kasvattaa kauniin vaaleansinisen kukan, jossa on
mustalla pohjalla valkeita pilkkuja. Se näyttää kantavan surupukua ja
kutsutaankin sen vuoksi leskenkukaksi. Se menestyy paraiten karuilla ja
tuulisilla paikoilla." Hän pyysi Paulin istuttamaan sen sille kalliolle,
missä he olivat yöllä viimeisen kerran puhuneet toistensa kanssa sekä
antamaan tälle kalliolle rakkaudesta häneen nimeksi _Jäähyväisten
kallio_.
Nämä siemenet hän oli sulkenut pieneen kukkaroon, jonka kutous kyllä oli
hyvin yksinkertainen, mutta joka sai Paulille pian määrättömän arvon,
kun hän huomasi siinä kirjaimet P. ja V. yhteenkudotuiksi hiuksista,
jotka hän heti niiden kauneudesta tunsi Virginian omiksi.
Tämän hellätunteisen ja jaloarvoisen neitosen kirje sai kyyneleet koko
perheen silmiin. Hänen äitinsä vastasi hänelle kaikkien nimessä, että
hän sai jäädä tahi palata, miten itse tahtoi, vakuuttaen heidän kaikkien
hänen lähdettyään kadottaneen parhaan osan onnestaan ja että hän itse
oli vallan lohduton.
Paul kirjoitti ystävälleen hyvin pitkän kirjeen, jossa lupasi
saattavansa puutarhan kyllin arvokkaaseen kuntoon häntä vastaanottamaan
sekä kylvävänsä Europan kasvit yhteen afrikkalaisten kanssa, samatenkuin
Virginia oli kukkaroonsa kutonut heidän molempain nimet yhteen. Vielä
hän lähetti hänelle kypsiä kokospähkinöitä hänen omalta lammeltansa.
Muita saaren hedelmiä hän ei tahtonut lähettää, lisäsi hän, jotta halu
itse nähdä niiden kasvua toisi Virginian sitä pikemmin takasin. Hän
pyysi tätä nopeasti noudattamaan perheen ja nimenomaan hänen omaa
harrasta toivomustaan, koskei hän, Paul, ystävästään erotettuna löytänyt
iloa enää mistään.
Paul istutti huolellisesti, ja tosiaan mitä suurimmalla huolella, nämä
Europan kasvien siemenet, erittäinkin orvokin ja purtojuuren, joiden
kukilla tuntui olevan jonkinlaista yhtäläisyyttä Virginian luonteen ja
nykyisen olon kanssa, ja koska tämä oli juuri niitä niin lämpimästi
suosittanut. Mutta joko olivat ne matkalla pilautuneet tahi eivät ne
menestyneet tämän Afrikan osan ilmanalassa; niistä ei itänyt kuin harva,
eivätkä nekään ehtineet täysikasvuisiksi.
Mutta kateellisuus, joka niin usein koettaa ennättää ihmisten onnen
edelle, varsinkin Ranskan siirtomaissa, levitti saareen huhuja, jotka
saattoivat Paulin kovin levottomaksi. Sen laivan miehistö, joka oli
tuonut Virginian kirjeen, vakuutti hänen jo olevan morsiamena;
tiedettiinpä jo sen hoviherran nimikin, jonka pidi hänet naida; jopa
jotkut sanoivat häät jo pidetyn ja itse niissä mukana olleensa.
Ensimmältä Paul ei paljon välittänyt noitten kauppalaivureitten
puheista, jotka niin usein levittävät vääriä huhuja minne vain saapuvat.
Mutta kun monet saaren asukkaat myötätuntoisuutta teeskennellen
riensivät häntä lohduttamaan tämän tapauksen johdosta, rupesi hän
kuitenkin lopulta itsekin sitä vähin uskomaan. Ilman sitä oli hän
muutamista lukemistaan romaaneista nähnyt petosta pidettävän vain
leikkinä; ja kun tiesi näiden kirjain täysin todenperäisesti kuvaavan
Europan tapoja, pelkäsi hän rouva de La Tourin tyttärenkin siellä voivan
turmeltua ja unohtaa entiset valansa. Nämä luulottelut tekivät hänet jo
hyvin onnettomaksi; mutta hänen pelkonsa vielä kasvoi sen johdosta, että
vaikka sitten puolen vuoden ajalla Europasta saapui useita laivoja, ei
Virginialta mitään tietoja kuulunut.
Tuo onneton nuorukainen, jonka sydäntä kaikenlaiset ristiriitaiset
tunteet raatelivat, tuli usein minun luokseni, vahvistaakseen tai
hajottaakseen epäilyksiänsä minun kokemuksillani maailmasta.
Minä asun, kuten olen teille kertonut, noin puolentoista peninkulman
päässä täältä muutaman puron varrella, joka juoksee Pitkänvuoren sivua
pitkin. Siellä vietän elämääni vallan yksin, ilman vaimoa, ilman lapsia,
ilman orjiakin.
Sen harvinaisen onnen perästä, että olemme löytäneet sopivan
elämäntoverin, on epäilemättä yksinäinen elämä kaikkein suotuisin
olomuoto. Jokainen, jolla on paljon valittamista muita ihmisiä vastaan,
etsii yksinäisyyttä. Sangen huomattava seikka myöskin on, että kaikki
ristiriitaisten ajatussuuntain, turmeltuneitten tapojen tai
hirmuvaltaisten hallitusten kautta onnettomiksi joutuneet kansakunnat
ovat keskuudessaan siittäneet kokonaisia kansanluokkia, jotka ovat
antautuneet täydelliseen yksinäisyyteen ja naimattomuuteen. Niin on
käynyt muinaisessa Egyptissä sen turmeluksen aikana ja Kreikassa
byzantiolaisen keisarivallan aikana; meidän päivinämme huomataan
samallaista taipumusta Italiassa ja suuressa osassa Europan itäisiä ja
eteläisiä maita. Yksinäisyys palauttaa osittain ihmisen takasin
luonnollisen onnen helmaan eristämällä hänet yhteiskunnallisista
onnettomuuksista. Meidän niin monien ennakkoluulojen kautta
rikkoutuneessa yhteiskuntaelämässämme on sielu alituisen levottomuuden
vallassa; siinä pyörii lakkaamatta tuhansittain riehuvia ja keskenään
ristiriitaisia ajatussuuntia, joiden alle tämän kurjan ja
kunnianhimoisen yhteiskunnan jäsenet koettavat sortaa toisiansa. Mutta
yksinäisyydessä sielu vapautuu kaikista näistä häiritsevistä, vieraista
ajatuksista, siinä herää tunto itsestään, luonnosta ja kaiken luojasta.
Kuten mutaisen puron vesi ensi juoksullaan turmelee pellot joiden läpi
juoksee, mutta sitte johonkin pieneen lampeen tullessaan seisottaa
vetensä, jättää liejunsa pohjaan ja saa alkuperäisen kirkkautensa,
sitten kuvastaen kuultavalla kalvollaan rantainsa vihannuuden ja
hohtavan taivaan, siten myös yksinäisyys saattaa ruumiin ja sielun kyvyt
jälleen sopusointuun keskenään. Erakkojen luokassa voivat ihmiset
myöskin saavuttaa pisimmän ijän, kuten nähdään Intian bramiineista.
Vihdoin pidän yksinäisyyttä niin välttämättömänä kaikelle onnelle
maailmassa, että minusta tuntuu mahdottomalta, että siinä voisimme
nauttia minkäänlaista pysyvää onnea tahi sovittaa käytöstämme millekään
vakaalle periaatteelle, jollemme hanki itsellemme sisäistä
yksinäisyyttä, josta ajatuksemme vain harvoin poikkeavat ja jonne
vieraat ajatukset eivät koskaan tunkeudu. Tällä en tahdo sanoa, että
ihmisen on elettävä ehdottomasti yksinään, sillä tarpeittensa kautta hän
on yhdistetty koko ihmiskuntaan; hän on siis velvoitettu työskentelemään
muittenkin ihmisten hyväksi, ja kuuluu hän sitäpaitsi olentonsa kautta
luontoon. Mutta niinkuin Jumala on jäsenemme tarkoin sovittanut sen
taivaankappaleen alkuaineiden mukaan jolla elämme, jalat mannerta
polkeaksemme, keuhkot ilmaa hengittääksemme ja silmät valoa nähdäksemme,
ilman että näiden elinten käytäntöä voimme muuttaa, niin on myös Hän,
kaiken elämän luoja, tallettanut yksinomaan itseänsä varten jaloimman
elimistämme, sydämmen.
Elän siis elämääni kaukana ihmisistä, joita olin tahtonut palvella ja
jotka minua vainolla palkitsivat. Matkusteltuani monissa Europan maissa
ja joissakuissa Amerikan ja Afrikan osissa seisahduin pysyväisesti tälle
harvasti asutulle saarelle, jonka lauha ilmanala ja yksinäisyys minua
miellytti. Majani, jonka rakensin metsään muutaman puun juurelle,
peltotilkku, jonka sen eteen omilla käsilläni raivasin, ja puro, joka
juoksee oveni ohitse, riittävät hankkimaan minulle toimeentuloni ja
huvini. Näitä nautintojani lisään muutamilla hyvillä kirjoilla, jotka
opettavat minua, miten tulla paremmaksi. Niiden kautta vielä se maailma,
jonka jätin, on avullisena onneni rakentamiseen, ne kun kuvailevat
minulle intohimoja, jotka ihmisiä kurjuuteen syöksevät; ja verratessani
heidän kohtaloansa omaani lisäävät he onneani epäsuoralla tavalla.
Tunnen silloin olevani kuin haaksirikosta jollekin kalliolle pelastunut
ihminen, joka yksinäisyydestään katselee ulkona maailmassa riehuvia
myrskyjä; levollisuuttani vain enentää niiden kaukainen pauhina. Kun
ihmiset eivät enää ole minun tielläni enkä minä heidän tiellään, en
heitä enää vihaa, vaan säälin heitä. Tavatessani jonkun kova-osaisen,
riennän auttamaan häntä neuvoillani, niinkuin virran viertä kulkeva
kurottaa kätensä siihen hukkuvalle raukalle. Mutta vain viattomain
ihmisten olen huomannut ääntäni kuulevan. Luonto saa turhaan huutaa
luoksensa muita ihmisiä; kukin näistä muodostaa itselleen siitä kuvan,
joka soveltuu hänen omille intohimoilleen. Kaiken ikänsä hän vain ajaa
takaa tätä harhaan vievää kuvaa, ja sitte hän syyttää taivasta
erehdyksestä, johon itse on syypää. Niistä monilukusista kovaonnisista,
joita olen koettanut johdattaa takasin luonnon helmaan, en ole tavannut
ketäkään, jota ei oma kurjuutensa olisi hurmannut. Ensimmältä he minua
tarkkaavaisesti kuuntelivat, toivoen minun auttavan heitä kunniaan tai
rikkauteen; mutta nähtyään minun tahtovan opettaa heitä tulemaan toimeen
ilman näitä, he pitivät minua itseäni kurjana olentona, joka on ajanut
takaa heidän vaivaista onneaan. He pilkkasivat yksinäistä elämääni,
väittivät yksin vain olevansa hyödylliset jäsenet ihmiskunnassa ja
kokivat kaikin voimin vetää minua pyörteeseensä. Mutta minä, vaikka
seurustelenkin kaikkein kanssa, en usko itseäni ja sisintä olemustani
kellekään. Usein riittää minulle vain oman itseni tutkiminen ja siitä
oppia ottaminen. Nykyisessä rauhallisessa tilassani muistelen entisiä
pyrinnöitäni, joille silloin annoin niin suuren arvon, saavuttamaani
suosiota, rikkautta, mainetta, nautintoja ja aatesuuntia, jotka ovat
ristiriitaiset keskenään kaikesta mitä maan päällä on. Vertaan monia
ihmisiä, joiden olen nähnyt tuimasti kiistelevän noista valhekuvista ja
jotka jo ovat menneet pois täältä katoovaisuudesta, puroni aaltoloihin,
jotka vaahdoten särkyvät rantakallioihin ja katoovat jälkiä jättämättä.
Mitä minuun tulee, annan ajan virran viedä itseäni tyynesti eteenpäin,
kohti iankaikkisuuden ääretöntä merta; ja katsellessani luonnon
todellisia sopusointuja ylennän mieleni Luojan tykö, toivoen parempaa
kohtaloa toisessa maailmassa.
Vaikkei metsän kätkössä lepäävästä erakkomökistäni tarjoudukaan niin
vaihtelevia näköaloja kuin tältä ylävältä paikalta, missä nyt istumme,
on sen ympäristössä kuitenkin paljon mieltäkiinnittäviä kohtia
nimenomaan minun laiselleni miehelle, joka mieluummin syventyy omaan
itseensä kuin tarttuu ulkonaisiin seikkoihin. Majani vieritse juokseva
puro kulkee suorana viivana metsän halki, niin että se näyttää pitkältä
kanavalta, jota reunustavat kaikenlaiset lehtipuut. Siellä kasvaa
tatamac-puita, mustapuita, omenapuita, öljy- ja kanelipuita, palmulehdot
kurottavat siellä täällä pitkiä paljaita runkojaan enemmän kuin sadan
jalan korkeuteen, ja niiden laajat latvatupsut näyttävät muun metsän yli
kohotessaan uudelta, paljon ylävämmältä metsältä. Köynnöskasvit
monimuotoisine lehtineen muodostavat puusta puuhun luikerrellen yhtäällä
kaarevia kukkaiskäytäviä, toisaalla pitkiä vihertäviä uutimia.
Hyvänhajuisia lemuja lähtee useimmista puista ja tarttuu niin kiinteästi
vaatteisiin, että pelkästä tuoksusta voi tuntea, ken joku hetki sitten
on kävellyt tällaisessa metsässä. Kukkimisaikana ne ovat valkeat kuin
olisivat puoleksi lumen peittämät. Loppupuolella kesää tulee sinne
monenkaltaisia outoja lintuja, joita käsittämätön luonnonvaisto on
johtanut tälle saarelle kaukaisista maista ja aavain merien takaa
etsimään täkäläisten puiden siemeniä; ja niiden höyhenloisto paistaa
omituisesti puiden auringon ruskettamaa vihannuutta vastaan. Sellaisia
ovat muitten muassa monenlaiset papukaijat ja sinikyyhkyset, joita
täällä sanotaan Hollannin kyyhkysiksi. Apinat, näitten metsien
alkuperäiset asukkaat pitävät iloaan puitten tummahtavilla oksilla,
joista niiden harmaa ja vihertävä karva ja sysimustat naamat pistävät
silmiin; jotkut riippuvat vain hännästä ja kieppuroivat ilmassa, toiset
hyppivät oksalta toiselle kantaen penikoitaan sylissään. Murhaava
pyssynlaukaus ei koskaan ole pelästyttänyt näitä luonnon rauhallisia
lapsia. Ilma kaikuu niiden ilosta ja riekunasta ynnä eräitten
Austraalian lintujen oudosta raksutuksesta, joita ääniä metsän kaijut
etäälle kantavat. Puro, joka kohisten kulkee kallio-uomassaan metsän
halki, kuvastaa paikka paikoin kirkkaassa kalvossaan puiden
kunnianarvoisen vihannuuden ja pimennot samatekuin niiden asukkaiden
hilpeät leikit; tuhatta jalkaa etempänä se syöksyy eri kalliokerroksia
alaspäin, muodostaen pudotessaan yhtenäisen kristallikirkkaan
vesipatsaan, joka alhaalla särkyy vaahdoksi. Tuhansia sekanaisia hälyjä
lähtee tästä pauhaavasta vedestä, jotka tuulten metsään ajamina tuntuvat
milloin pakenevan kauvas etäisyyteen, milloin lähestyvän kaikki
yht'aikaa, huumaten kulkijan korvia kuin isojen kirkonkelloin jyminä.
Ilma, jota vetten alinomainen liikunta alati pitää puhtaana, säilyttää
poutaisimpanakin kesäaikana tämän virran rannoilla vehmauden ja
vilppauden, jonka vertaista harvoin tapaa saaremme korkeimmilla
kukkuloillakaan.
Vähän matkaa etempänä on muuan kallio, kyllin kaukana putouksesta,
jottei sen pauhu häiritse korvia, ja kylläksi lähellä sitä, jotta voi
nauttia sen näöstä, vilppaudesta ja etäisestä kohinasta. Toisinaan
helteisimpänä aikana menimme me, rouva de La Tour, Margareeta, Virginia,
Paul ja minä, syömään päivällistä tämän kallion juurelle. Kuten aina
toimillaan toisten hyötyä tarkoittaen, ei Virginia syönyt yhtään
hedelmää ulkosalla pistämättä sen siemeniä tai sydämmyksiä maahan.
"Niistä on nouseva puita", sanoi hän, "jotka tarjoovat hedelmiään
jollekin matkustajalle tai ainakin linnuille." Erään kerran hän syötyään
papaijahedelmän tämän kallion juurella oli istuttanut sen siemenet
maahan. Pian sen jälkeen kasvoi sillä paikalla useita papaijapuita,
niistä yksi naaraspuu, s. o. hedelmiä kantava. Virginian poislähtiessä
ei tämä puu vielä ulottunut hänen polviinsakaan saakka; mutta kun
sellaiset kasvavat nopeasti, oli se parin vuoden päästä jo
kahdenkymmenen jalan pituinen, ja sen varsi kannatti pyöreässä
latvassaan useampia kerroksia kypsiä hedelmäterttuja. Kun Paul kerran
sattumalta tuli tälle paikalle, ihastui hän suuresti nähdessään tuon
ison puun saaneen alkunsa vähäisestä siemenestä, jonka hänen
ystävättärensä kerran oli istuttanut; mutta samalla tämä näkö hänessä
herätti murhemieltä, sillä olihan puu todistajana Virginian
pitkällisestä poissaolosta. Esineet, jotka säännöllisesti ovat silmäimme
edessä, eivät saata meitä huomaamaan elämän pikaista juoksua, sillä ne
vanhenevat kanssamme huomaamattomasti; mutta ne, jotka näemme taas
yht'äkkiä vuosien takaa edessämme, muistuttavat meille miten kiireisesti
päiviemme virta vierii. Paul sekä ihastui että murehtui tuota raskaita
hedelmiä kantavaa papaijapuuta katsellessaan, kuten matkamies, joka
kauvan kotimaasta poissa-oltuaan ei enää tapaa aikalaisiaan, vaan niiden
lapsia, jotka hänen lähtiessään vielä uinuivat äitiensä rinnoilla, mutta
nyt jo itse ovat vakaita perheenisiä. Vuoroon hän tahtoi hakata puun
maahan, koska se hänelle liian elävästi muistutti Virginian pitkällistä
poissaoloa, vuoroon muistellen Virginian jaloa tarkotusta tätä puuta
istuttaessaan hän suuteli sen runkoa ja puheli sille rakkauden ja
kaipauksen sanoja. Oi kallis puu, jonka jälkeläisiä vielä elää puittemme
joukossa, olen katsellut sinua suuremmalla mielenkiinnolla ja
kunnioituksella kuin ikänä Rooman riemuportteja! Enentäköön luonto, joka
hävittää joka päivä kuningasten kunnianhimon muistomerkkejä, monin
kerroin metsissämme näitä nuoren köyhän tytön ylevämielisyyden
muistomerkkejä!
Tämän papaijapuun juurella tiesin varmasti tapaavani Paulin, kun hän
tuli minun puolelleni. Eräänä päivänä tapasinkin hänet siellä syvästi
alakuloisena ja jouduin siellä hänen kanssaan puheluun, jonka tahtoisin
kertoa teille kokonaisuudessaan, jollette jo ikävysty pitkistä
poikkeemisistani, jotka sentään ikäni ja näiden viimeisten
ystävyydenosotusten takia suonette mulle anteeksi. Kerron sen teille
kaksinpuhelun muodossa, jotta voitte arvostella tämän nuorukaisen
tervettä luonnollista järkeä; ja teidän lienee helppo tehdä erotus
puhujain välillä hänen kysymystensä ja minun vastausteni sisällöstä. Hän
sanoi minulle: