onnistumisesta. Tällä välin rouva de La Tour lähetti Domingon kutsumaan
minua hänen luokseen, keskustellakseen kanssani Virginian lähdöstä.
Minä en suinkaan ollut matkan puolella. Minun vakaa ajatukseni onnesta
on se, että luonnon tarjoomat edut ovat rikkauden etuja arvokkaammat ja
ettei meidän pidä etsimän ulkopuoleltamme sellaista, minkä löydämme
tykönämme. Nämä periaatteet sovitan poikkeuksetta kaikkeen. Mutta mitä
voivat kaikki minun puheeni kodin yksinkertaisesta onnesta näitten
suuren rikkauden herättämäin kuvitelmain rinnalla ja mitä minun luontoon
perustuvat väitelmäni maailman ennakkoluuloja ja hengellistä miestä
vastaan, jotka olivat jo kääntäneet rouva de La Tourin sydämmen? Hän
kyseli siis minun mieltäni vain kohteliaisuudesta, eikä enää arvellut
päätöksestään rippi-isänsä kanssa keskusteltuaan. Eipä enää kiellellyt
Margareetakaan, joka välittämättä niistä eduista mitä toivoi Virginian
rikkauden tuottavan hänen pojallensakin, oli innokkaasti vastustellut
lähtöä. Paul, joka ei tiennyt mitään siitä mitä valmisteltiin,
kummasteli noita salaperäisiä keskusteluja rouva de La Tourin ja hänen
tyttärensä välillä ja vaipui kolkkoon alakuloisuuteen. "Heillä on
joitakin hankkeita minua vastaan", arveli hän, "koska niin karttavat
minua."
Kun nyt sellainen huhu oli levinnyt saarella, että näille karuille
kallioille oli rikkautta karttunut, nähtiin sinne kiipeilevän
kaikenlaisia kauppiaita. He levittivät näissä köyhissä majoissa näkyviin
Intian kalleimpia kankaita, Goudelourin komeita puuvillakutomuksia,
Paliacaten ja Mazulipatanin huiveja, Dacan musliineja, yksivärisiä ja
raitaisia ja kirjailtuja läpikuultaviksi kuin päivä; Suratin
heleänvalkeita baftateoksia ja kaikenvärisiä ja mitä harvinaisimpia
pitsejä, kudotut tähditetyllä pohjalla ja vihreillä säteillä. He
avasivat kääryistään Kiinan komeita silkkikankaita, kuvilla kudottuja
lampasseja, valkealta välkkyviä, ruohonkarvaisia ja hohtavan punaisia
damasteja; rusottavia tahtisilkkejä, sileitä satiineja, pekiiniä
pehmeätä kuin verka, valkeaa ja keltasta nankiinia, jopa Madagaskarin
ruohosta kudottua esiliinakangastakin.
Rouva de La Tour antoi tyttärensä ostaa kaikkea mikä tätä miellytti; hän
piti vain vaaria tavarain hinnasta ja kelvollisuudesta, peläten
kauppiasten heitä pettävän. Virginia valitsi kaikkea minkä luuli
kelpaavan äidillensä, Margareetalle ja Paulille. "Kas tämä kappale",
sanoi hän, "sopii huonekalujen päälliseksi ja tuo puvuksi Marille ja
Domingolle." Sillä tavalla olivat piasterit viimein kadonneet pussista,
ennenkun hän vielä oli ennättänyt ajattelemaankaan omia tarpeitaan.
Hänen oli siis ottaminen osansa niistä lahjoista, joita oli perheen
toisille jäsenille jakanut.
Tuskautuneena näistä onnen runsaista antimista, joiden arvasi ennustavan
Virginian poislähtöä, tuli Paul muutamia päiviä myöhemmin minun
luokseni. Alakuloisena hän sanoi: "Sisareni lähtee pois; hän on jo
ryhtynvt matkavalmistuksiin. Tulkaa te meille, pyydän sitä teiltä
hartaasti. Käyttäkää ylevää älyänne vaikuttaaksenne hänen äitiinsä ja
minun äitiini, jotta he pidättäisivät häntä lähtemästä." Noudatin Paulin
pyyntöä, vaikka hyvin tiesin esitysteni olevan turhia.
Jos Virginia oli minusta näyttänyt viehättävältä sinisestä Bengalin
palttinasta valmistetussa hameessa ja punanen huivi päässä, oli
kuitenkin peräti toista nähdä häntä tämän maan vallasnaisten tapaan
vaatetettuna. Hän oli nyt puettu valkoiseen musliinihameeseen, joka oli
alustettu ruusunvärisellä tahtisilkillä. Hänen hoikka ja korkea
vartalonsa ilmeni selvästi ruumiinmukaisen liivin alta, ja hänen vaalea
tukkansa ympäröi kahteen palmikkoon kierrettynä ihmeteltävän kauniisti
hänen neitseellistä päätänsä. Alakuloisuus kuvastihe hänen ihanista
sinisistä silmistään, ja hänen sydämmessään taistelevat ristiriitaiset
tunteet antoivat hänen hipiälleen elävyyttä ja hänen äänelleen
liikutuksesta väräjävän soinnun. Hänen komea pukunsa, jota hän näytti
vasten tahtoaan kantavan, saatti hänen riutuneen tilansa vielä
liikuttavammaksi. Häntä ei voinut nähdä eikä kuulla tuntematta mitä
syvintä sääliä häntä kohtaan. Paulin surumielisyys tästä vielä kasvoi.
Margareeta, jota poikansa mielentila huoletti, sanoi hänelle heidän
kahdenkesken ollessaan: "Poikani, miksi pidät sydämmessäsi turhia
toivoja, jotka tekevät eronhetken sulle vain sitä katkerammaksi? On jo
aika, että ilmotan sinulle omasi ja minun elämäni salaisuuden. Neiti de
La Tour kuuluu äitinsä kautta rikkaaseen ja korkea-arvoiseen sukuun;
mutta sinä olet vain köyhän talonpoikaisnaisen poika, ja, mikä vielä
pahempi, sinä olet äpärä."
Sana 'äpärä' oudostutti Paulia. Hän ei koskaan ollut kuullut sitä
lausuttavan; sen vuoksi hän pyysi äitinsä selittämään hänelle sen
merkityksen, johon tämä vastasi: "Sinulla ei ole ollenkaan ollut
laillista isää. Tyttönä ollessani rakkaus minut vietteli heikkouteen,
jonka hedelmä sinä olet. Rikokseni riisti sinua suojaamasta isän
sukulaiset ja katumukseni äitisi sukulaiset. Onneton sinä, jolla ei ole
muita omaisia koko maailmassa kuin minä yksin!" Ja kyyneleet virtasivat
hänen silmistään. Paul halasi häntä ja lohdutti: "Oi rakas äiti, koska
minulla ei ole muita omaisia kuin te, tahdon teitä rakastaa sitä
hellemmin. Mutta minkä salaisuuden mulle ilmaisittekaan! Nyt näen miksi
neiti de La Tour on karttanut minua jo kaksi kuukautta ja minkä vuoksi
hän nyt on päättänyt matkustaa pois. Ah, epäilemättä hän minua
ylenkatsoo!"
Kun illallisen aika tuli, istuivat kaikki pöytään, mutta kukin sangen
erilaisilla tunteilla, syöden vähän ja puhuen vieläkin vähemmän.
Virginia lähti ensiksi ulos ja kävi istumaan samalle paikalle, missä nyt
olemme. Paul häntä pian seurasi ja istahti hänen viereensä. Molemmat
olivat hetkisen vallan ääneti. Oli yksi noita ihania öitä, jotka ovat
niin tavallisia kuuman ilmanalan maissa ja joiden kauneutta ei
taitavinkaan sivellin voi kuvata. Kuu kumotti keskellä taivaslakea
hienon pilvikehän paartamana, joka vähitellen haihtui näkymättömiin. Sen
valo levisi vähitellen saaren vuorille ja kukkuloille, jotka
kimaltelivat vihreän ja hopean hohteessa. Tuulet pidättivät
hengitystään. Metsien kätköistä, laakson pohjasta ja kallioiden kärjiltä
kuului tukahutettuja ääniä, lintujen hiljaista lemmenviserrystä, jotka
pesissään hurmautuivat yön valoisuudesta ja ilman levollisuudesta.
Nurmikosta kuultiin hyönteisten hyrinää. Tähdet tuikkivat taivaalla ja
kuvastelivat värähdellen merenkalvoon. Hajamielisen haaveksivana kulki
Virginian katse pitkin taivaan hämäräistä äärtä, josta kalastaja-alusten
punaset tulet välkkynällään merkitsivät saaren rannikon. Sataman suussa
hän älysi erään valon ja tumman varjon; se oli sen laivan lyhty ja
haamu, jonka oli määrä viedä hänet Europaan ja joka nyt ankkuroituna ja
valmiina lähtöön odotteli tyvenen loppumista. Tämä näky saattoi hänet
surulliseksi ja hän käänsi päänsä pois, jottei Paul näkisi hänen
itkevän.
Rouva de La Tour, Margareeta ja minä istahdimme muutaman askeleen päähän
heistä banaanipuiden alle; ja yön hiljaisuudessa kuulimme selvästi
heidän puhelunsa, joka ei koskaan mene mielestäni.
Paul lausui: "Neiti, teidän sanotaan lähtevän kolmen päivän päästä. Ette
arkaile siis uskaltaessa henkeänne alttiiksi meren vaaroille ... meren,
jota ennen niin kammositte." -- "Minun täytyy totella sukulaisiani ja
velvollisuuttani", vastasi Virginia. -- "Te jätätte meidät kaukaisen
sukulaisen vuoksi, jota ette koskaan ole nähnyt!" -- "Voi sentään",
huudahti Virginia, "minä tahtoisin jäädä tänne koko ijäkseni, mutta
äitini ei sitä salli. Rippi-isäni sanoi Jumalan tahdon olevan, että
matkustaisin, ja että elämä on vain koettelemusta... Oi, se on liian
kova koettelemus!"
-- "Mitä kuulen!" huudahti Paul; "niin monet syyt määräävät teitä
lähtemään, eikä yksikään syy teitä pidätä! Ah, on vielä muuan syy, jota
ette mulle maininnut. Rikkaudella on suuri viehätys. Te löydätte pian
uudessa maailmassanne uuden veljen, jolla nimellä ette minua enää kutsu.
Valitsette hänet, tämän veljen, syntymänne ja varallisuutenne mukaisista
miehistä, joiden verralle minä en kelpaa. Mutta minne oikeastaan
tahdotte matkustaa onnellisemmaksi tullaksenne? Mihin maahan aijotte
siirtyä, joka olisi teille rakkaampi kuin syntymämaanne? Missä löydätte
armaampaa seuraa kuin siellä, missä teitä rakastetaan? Kuinka voitte
elää ilman äitinne hyväilyjä, joihin olette tottunut? Mikä perii hänet
vanhuudessaan, kun ei saa enää nähdä teitä vierellänsä, pöydässänsä,
kodissansa, kävelyillänsä, joilla olitte hänen sauvansa? Ja mikä perii
minunkaan äitini, joka rakastaa teitä yhtä paljon kuin hän? Mitä sanon
heille kummallekin, kun näen heidän itkevän teidän poissaoloanne? Te
julma olento! En tahdo puhua ensinkään itsestäni; mutta mikäpä minunkaan
perii, kun aamuisin en enää näe teitä joukossamme ja yö tulee ilman
että teitä saan tavata? -- kun katselen näitä kahta palmua, jotka
istutettiin meidän syntyissämme ja jotka ovat niin kauvan olleet
keskinäisen ystävyytemme todistajina! Ah, koska sinua kerran uudet
kohtalot viehättävät, koska etsit toisia maita kuin synnyinmaasi ja
toisia etuja kuin mitä minä työlläni voin ansaita, niin salli minun
seurata sinua laivalle jossa lähdet. Minä suojelen sinua myrskyissä,
jotka sinua maallakin niin pelottavat. Minä painan pääsi povelleni,
lämmitän sydäntäsi omaa sydäntäni vasten; ja Ranskassa, mistä menet
etsimään rikkautta ja ylhäisyyttä, palvelen sinua orjanasi. Ollen
onnellinen vain sinun onnestasi, tulen noissa palatseissakin, missä
sinua palvellaan ja jumaloidaan, tuntemaan itseni kyllin rikkaaksi ja
kyllin jaloksi saadessani tehdä sinulle kaikkein suurimmankin uhrauksen,
kun saan kuolla jalkojesi juureen."
Nyyhkytys tukeutti häneltä äänen; sitte kuulimme Virginian tuon
tuostakin syvästi huoaten vastaavan: "Sinunhan vuoksesi minä lähden ...
sinun vuoksesi, jonka näen joka päivä köyristyvän raskaassa työssä
elättääksesi kahta vähäväkistä perhettä. Jos käytän tilaisuutta
rikastuakseni, niin teen sen ainoastaan palkitakseni sinulle
tuhatkertaisesti meille osottamasi hyvyyden. Onko mikään rikkaus sinun
ystävyytesi vertainen? Miksi mainitsit minulle syntymääsi? Oi, jospa
olisi vallassani vielä valita itselleni veli, niin kenen valitseisin
jollen sinut? Oi Paul, Paul! Sinä olet minulle paljon rakkaampi kuin
veli! Kuinka olenkaan saanut taistella sydämmeni kanssa pitäessäni sinua
erillä itsestäni! Minä tahdoin, että olisit minua auttanut taistelemaan
omaa taipumustani vastaan, kunnes taivas voisi siunata liittomme. Mutta
nyt minä jään, minä lähden, minä elän ja kuolen ... tee minulle mitä
tahdot! Voi minua avutonta tyttöparkaa! Hellyyttäsi jaksoin vastustaa,
mutta nyt en tuskaasi jaksa kestää!"
Hänen näin puhuessaan tempasi Paul hänet syliinsä ja puristaen häntä
kiinteästi povelleen hän huudahti raivoisasti: "Minä lähden hänen
kanssaan! Mikään ei voi riistää häntä minulta!" -- Me juoksimme kaikin
hänen tykönsä. Rouva de La Tour sanoi hänelle: "Poikani, jos te meidät
jätätte, mikä meidät sitte perii?"
Hän toisti värisevällä äänellä edellisen sanat: "Poikani... Poikani...
Tekö minun äitini!" huudahti hän, "te joka erotatte veljen hänen
sisarestaan! Molemmat olemme imeneet teidän rintaanne, molemmat
kasvaneet teidän jalkainne juuressa, oppineet teiltä toisiamme
rakastamaan ja tuhannet kerrat sitä toisillemme vakuuttaneet. Ja nyt te
erotatte meidät toisistamme! Te lähetätte hänet Europaan, tuohon
raakalaismaahan, joka on teiltä kieltänyt turvapaikan, julmien
sukulaisten luo, jotka teidät itsennekin ovat hylänneet. Te sanotte
minulle: sinulla ei ole enää oikeutta häneen; hän ei ole sinun sisaresi.
Hän on minulle kaikki, rikkauteni, perheeni, sukuni, koko minun onneni.
En tunne mitään muuta onnea. Meillä oli sama katto päämme päällä, sama
kehto, lapsena keinuaksemme, ja meillä totisesti tulee olemaan sama
hautakin. Jos hän lähtee, täytyy minun seurata häntä. Kuvernöörikö sen
estäisi? Estääkö hän ehkä minua hyppäämästä mereen ja uiden seuraamasta
häntä? Meri ei ole minulle kolkompi hauta kuin maakaan. Jollen saa elää
hänen vierellään, olen ainakin kuoleva hänen silmäinsä edessä, kaukana
teistä. Te kovasydämminen äiti! Te tyly nainen! Elköön valtameri, jonka
huostaan hänet uskotte, saattako koskaan häntä teille takasin!
Kantakoot sen aallot teille minun ruumiini, ja kun se yhdessä hänen
ruumiinsa kanssa keinuu näitten rantojen riutoilla, soittakoot meren
aallot ikuisesti korviinne kadotettujen lastenne hautajaissoittoa!"
Hänen näin puhuessaan sulin hänet syliini; epätoivo oli saattanut hänet
aivan suunniltaan. Hänen silmänsä säkenöivät, hiki juoksi isoina
karpaloina hänen palavilta kasvoiltaan, hänen polvensa vapisivat; ja
minä tunsin hänen sydämmensä lyövän raivoisasti.
Pelästyneenä huudahti Virginia: "Oi ystäväni! Minä vakuutan sinulle
lapsuutemme leikkien nimessä, sinun ja omain kärsimysteni ja kaiken
nimessä, mikä ijäksi yhdistää kaksi onnetonta olentoa kiinteästi
toisiinsa, että jos jään tänne, elän vain sinulle; ja jos lähden, niin
palaan kerran takasin luoksesi. Otan teidät todistajikseni, teidät jotka
olette johdattaneet minua lapsuudessani, jotka määräätte koko elämäni ja
jotka nyt näette kyyneleeni. Vannon sen nimessä taivaan joka kuulee
minun sanani, nimessä meren jolle minun nyt on lähteminen, ja nimessä
ilman jota hengitän ja jota en koskaan ole valheella saastuttanut."
Niinkuin aurinko Apenniinien harjalta sulattaa ja viskaa syvyyteen
jäävuoren, niin suli tuon nuorukaisen rinnasta hurja raivo hänen
kuullessaan rakastettunsa hellän äänen. Hänen kohotettu päänsä vaipui
alaspäin, ja silmistään valui kyynelvirta. Hänen äitinsä kyyneleet
sekautuivat siihen, hänen äänetönnä syleillessään poikaansa. Rouva de La
Tour, joka myös oli vallan suunniltaan, sanoi minulle: "En tätä enää voi
kestää; sydämmeni on rikkiraadeltu. Tuosta onnettomasta matkasta ei saa
tulla mitään. Hyvä naapuri, taluttakaa pois poikani! Kokonaiseen
viikkoon ei kenkään meistä ole saanut unta silmiinsä."
Minä sanoin Paulille: "Ystävä rakkaani, teidän sisarenne jää tänne.
Huomenna puhumme siitä kuvernöörin kanssa. Päästäkäämme tämä perhe jo
käymään levolle, ja tulkaa itse täksi yöksi nukkumaan minun luokseni. On
jo myöhäistä, keskiyön aika; etelän risti on oikealla taivaanrannalla."
Hän antoi vaijeten minun saattaa hänet kotiini; ja levottoman yön siellä
vietettyään hän nousi vuoteestaan auringon kera ja palasi omaan
kotiinsa.
Mutta miksikä pitkittäisin teille tätä kertomusta? Ihmisen elämässä on
vain sen toinen, miellyttävä puoli tuntemisen arvoinen. Kehityksemme
kulku käy nopeasti kuin se taivaanpallo jolla liikumme, se kestää vain
yhden päivän, eikä toinen puoli tästä päivästä saa valoa, jollei toinen
samalla ole pimeään peitetty.
-- Isäni, vastasin hänelle, minä rukoilen teitä kertomaan mulle lopunkin
tästä tarinasta, jonka niin liikuttavalla tavalla olette alkanut.
Kuvaukset onnesta huvittavat meitä, mutta kertomukset onnettomuudesta
meitä opettavat. Miten siis kävi lopulta tuon kovaonnisen Paulin?
-- Ensimmäinen olento, jonka Paul näki kotiinsa palatessaan, oli Mari,
joka erään kallion huipulta katseli aavalle ulapalle. Tälle hän jo
kaukaa huusi: "Missä Virginia on?" Orjatar kääntyi katselemaan nuorta
isäntäänsä ja purskahti itkemään. Miltei mieletönnä Paul juoksi
joutuisasti alas satamaan. Siellä hän sai kuulla, että Virginia oli
tullut päivän koittaissa laivaan, joka heti oli nostanut purjeensa ja
oli nyt jo näkymättömissä. Hän palasi asuntoonsa, jota mitteli ristiin
rastiin puhumatta kellekään sanaakaan.
Vaikka tämä kalliokehä takanamme näyttää melkein pystysuoralta, voi
kumminkin muutamia vaivaloisia polkuja myöten kulkea noille penkereen
tavoin yleneville kaltaille aina tuon keilamaisen ja ylinousemattoman
kalliohuipun luo, jota kutsutaan Peukaloksi. Sen juurella on puiston
tapainen, isoja puita kasvava paikka, joka on niin korkea ja jyrkkä,
että se näyttää ilmassa häilyvältä metsältä, jota joka haaralta
saartavat kauhistuttavat syvyydet. Pilvet, joita tämän vuoren huippu
lakkaamatta kokoaa puoleensa, ylläpitävät useita puroja, jotka syöksyvät
niin syvälle vastaisen laakson pohjaan, ettei kukkulalta kuule ollenkaan
putouksen pauhua. Tältä paikalta näkee suuren osan saarta, vuoria ja
kukkuloita, niiden joukossa Pieter-Boothin ja Kolmirintavuoren
metsäisine laaksoineen, ja etempänä aavan meren ja Bourbon-saaren, joka
on neljänkymmenen peninkulman päässä täältä länteen päin.
Tältä ylhältä kukkulalta Paul vielä erotti laivan, joka vei Virginian
pois. Hän näki sen häämöttävän enemmän kuin kymmenen peninkulman päässä
vain pienenä tummana pilkkuna keskellä valtamerta. Hän jäi sinne osan
päivästä, tykkänään vaipuneena laivan katselemiseen; se oli jo kadonnut
kun hän vielä oli sen näkevinänsä; ja vaikkei hän taivaanrannalta enää
erottanut muuta kuin autereista usvaa, istui hän yhä edelleen tässä
jylhässä paikassa, jossa tuulet lakkaamatta pieksevät palmujen ja
tatamac-puiden latvoja. Niiden kumea pauhu ja jyminä kuului aivan kuin
kaukainen urkujensoitto ja vaivutti mielen syvän alakuloiseksi. Sieltä
löysin Paulin, pää painuneena kallionkylkeä vastaan ja silmät maahan
luotuina. Olin jo etsinyt häntä aamunkoitosta alkaen; vaivoin sain nyt
hänet jättämään tämän kolkon paikan ja lähtemään kotiinsa. Saatoin hänet
sinne; ja hänen ensimmäiset sanansa rouva de La Tourin nähdessään
sisältivät katkeran valituksen, että tämä oli hänet pettänyt. Rouva
parka kertoi meille sitte, että kun tuuli kello kolmen aikaan aamulla
oli jälleen noussut ja laiva oli valmiina lähtöön, oli kuvernööri
eräitten esikuntansa herrain ja lähetyssaarnaajan seuraamana saapunut
noutamaan Virginiaa kantotuolilla, ja että huolimatta tyttären
vaikerruksesta ja hänen ja Margareetan kyyneleistä olivat he raastaneet
pois neidon, huutaen täyttä kurkkua, että se muka tapahtui heidän
kaikkien parhaaksi. "Jospa ainakin olisin saanut ottaa häneltä
jäähyväiset", sanoi Paul, "niin olisin nyt paljon levollisempi. Olisin
sanonut hänelle: Virginia, jos sillä aikaa kun olemme kasvaneet yksissä
olen tullut lausuneeksi sanan, joka on teitä loukannut, niin pyydän
teitä suomaan sen anteeksi ennenkun jätätte minut ainaiseksi. Olisin
hänelle sanonut: Koska minun ei enää ole sallittu teitä jälleen nähdä,
niin hyvästi, rakas Virginia, hyvästi! Eläkää siellä kaukana minusta
tyytyväisenä ja onnellisena!" Ja nähdessään äitinsä ja rouva de La
Tourin itkevän, sanoi hän heille: "Etsikää nyt toinen poika minun
sijaani kuivaamaan kyyneleitänne!" Sitte hän raskaasti huoaten erosi
heistä ja rupesi harhailemaan metsissä asuntonsa ympärillä. Hän riensi
kaikille paikoille, jotka olivat olleet Virginialle mieluisimmat.
Kutuille ja niiden pienille vohlille, jotka määkien häntä seurasivat,
hän virkkoi: "Mitä minusta tahdotte? Ette enää koskaan saa nähdä häntä,
joka antoi teidän kädestään syödä." Tultuaan Virginian lepopaikalle ja
nähdessään lintujen piirtelevän ilmaa siellä hän huudahti: "Lintu parat!
Ette milloinkaan enää lennä häntä vastaan, joka oli teidän hyvä
ruokkijanne!" Ja Fidelen nähdessään, joka häntäänsä heiluttaen juoksi
hänen edellään ja nuuski joka paikkaa, hän huoaten sanoi sille: "Ah, et
sinäkään häntä koskaan löydä!" Viimein hän istahti kalliolle, jolla hän
viimeisen kerran oli puhellut Virginian kanssa; ja katsellessaan aavaa
merta, jolle oli nähnyt katoavan Virginiaa kulettavan laivan, purskahti
haikeaan itkuun.
Tällä välin me seurasimme häntä askel askeleelta, peläten hänen
kuohuksissaan ryhtyvän johonkin onnettomaan tekoon. Hänen äitinsä ja
rouva de La Tour rukoilivat häntä mitä hellimmillä sanoilla, ettei hän
epätoivollaan enentäisi heidän murhettaan. Vihdoin viimein jälkimäisen
onnistui rauhoittaa häntä sellaisilla hyväilynimillä, jotka olivat
omiaan herättämään hänessä uudelleen toivoa. Hän kutsui Paulia
pojakseen, rakkaaksi pojakseen, vävykseen, jolle hän sydämmestään soi
tyttärensä. Hän sai hänen lopultakin palaamaan kotiin ja nauttimaan
vähän ravintoa. Paul istui kanssamme pöytään sen paikan vierelle, missä
lapsuudentoverin oli tapa istua, puhutteli häntä kuin läsnäolevaa ja
tarjosi hänelle niitä ruokalajeja, joiden tiesi Virginiaa enimmän
miellyttäneen; mutta kun viimein huomasi erehdyksensä, rupesi hän
uudelleen itkemään. -- Seuraavina päivinä hän kokoili kaikkea, mikä oli
ollut Virginian käytettävänä, viimeiset hänen kantamansa kukkakimput,
kokospähkinän kuoresta valmistetun maljakon, josta Virginian oli ollut
tapana juoda; ja kuten nämä muistot poislähteneestä ystävästä olisivat
olleet hänelle kalleimmat esineet maailmassa, suuteli hän niitä tuon
tuostakin ja kantoi niitä povessaan. Ambrapihka ei levitä suloisempaa
tuoksua kuin ne esineet, joita rakastetun käsi on pidellyt. Mutta kun
hän viimein huomasi oman tuskansa yhä lisäävän äitinsä ja rouva de la
Tourin kaipausta ja että perheen tarpeet vaativat katkeamatonta
työntekoa, rupesi hän Domingon kanssa muokkaamaan puutarhaa.
Pian sen jälkeen tuo nuorukainen, joka kreolien tavoin oli tähän asti
ollut välinpitämätön kaikelle mitä maailmassa tapahtui, pyysi minun
opettamaan häntä lukemaan ja kirjoittamaan, jotta voisi ruveta
kirjeenvaihtoon Virginian kanssa. Sitten hän halusi opiskella
maantiedettä, saadaksensa jonkinlaisen käsityksen siitä maasta minne
lemmittynsä kohta olisi nouseva, ja historiaa, tunteakseen niiden
piirien tapoja, joiden keskuudessa tämä tulisi elämään. Samaten oli
rakkaus hänellä vetovoimana halutessaan täydentää tietojansa
maanviljelyksessä ja taitoansa karuimmankin maan helpoimmalla tavalla
pelloksi raatamisessa. Epäilemättä tuleekin ihmisen enimmistä
edistyksistään tieteen ja taiteen alalla kiittää tämän tulisen ja
levottoman intohimon lupaamia nautintoja; ja toiselta puolen lienee
rakkauden rikkoutumisesta saanut alkunsa filosofia, joka lohduttaa meitä
kaikissa vastoinkäymisissä. Sillä tavoin on luonto, yhdistäessään kaikki
oliot rakkauden siteillä toisiinsa, tehnyt sen samalla yhteiskuntamme
etevimmäksi liikevoimaksi ja tietojemme ja nautintojemme perustajaksi.
Paulia ei kuitenkaan maantieteen opiskelu suurestikaan huvittanut, se
kun sen sijaan, että kuvaisi kunkin maan luontoa, luettelee meille vain
niiden valtiollisen jaon. Historiakaan, varsinkaan nykyajan historia, ei
hänelle tarjonnut sen suurempaa viehätystä. Hän ei havainnut siinä muuta
kuin yleisiä, aika ajoittain sattuvia onnettomuuksia, joiden syitä hän
ei käsittänyt, aiheetta ja tarkotuksetta synnytettyjä sotia, salaisia
juonia, huikentelevaisia kansakuntia ja julmia hallitsijoita. Hän piti
enemmän romaaneista, jotka liikkuen etupäässä inhimillisten tunteiden ja
harrastusten alalla tarjosivat hänelle usein kohtauksia samanlaisia
kuin mitä hänen omassa elämässään oli sattunut. Mikään kirja ei sen
vuoksi häntä niin suuressa määrin huvittanutkaan kuin kertomus
Telemakhoon seikkailuista,[1] joka sisältää kuvauksia maalaiselämästä ja
ihmissydämen jaloista ja luonnollisista intohimoista. Siitä hän luki
äidilleen ja rouva de La Tourille ääneen ne kohdat mitkä häntä enimmän
miellyttivät; ja lukiessaan näitä liikuttavia muistelmia tukehtui hänen
äänensä nyyhkytyksiin ja kyyneleet valuivat hänen silmistään. Hän luuli
Virginiassa löytävänsä Antiopen arvokkaisuuden ja viisauden ynnä
Eukhariin kovat kohtalot ja hellyyden. Mutta sen sijaan häntä vallan
hämmensivät nykyaikaiset romaanimme, jotka uhkuvat törkeän vapaita
tapoja ja periaatteita; ja tietäessään näiden romaanien antavan
todenperäisen kuvan Europan seuraelämästä hän pelkäsi, eikä ilman
syyttä, Virginian siellä turmeltuvan ja unohtavan hänet peräti.
[1] Mainion ranskalaisen kirjailijan piispa Fénélonin teos "Télémaque",
joka kuvaa Odysseyn pojan Telemakhoon seikkailuita isäänsä etsiessään.
Tämä kuuluisa teos muuten aatesisällöltään muistuttaa "Paul ja
Virginiaa" ja on tavallaan jälkimmäisen edelläkävijä. Suom. muist.