tuntematonta vaivaa. Hänen kauniit siniset silmänsä tummenivat
reunuksiltaan, hänen ihonsa kellastui ja yleinen voimattomuus raskautti
koko hänen ruumistaan. Kirkkaus oli kadonnut hänen otsaltansa, hymyily
hänen huuliltaan. Hänen nähtiin yht'äkkiä riemastuvan ilman mitään ilon
aihetta ja murehtuvan ilman surun aihetta. Hän pakeni viattomia
leikkejänsä, armaita askareitaan ja rakastettuin, omaistensa seuraa; hän
kuleksi ilman päämäärää kaikkein yksinäisimmillä seuduilla, etsien lepoa
kaikkialta vaan löytämättä sitä mistään. Välistä Paulin nähdessään hän
astui riemahdellen tätä vastaan; mutta sitte yht'äkkiä veljeään
lähestyessään hämi hänet valtasi, hänen kalpeat poskensa punastuivat
ankarasti eikä hän uskaltanut katsella Paulia silmiin. Paul sanoi
hänelle: "Vihannuus peittää kalliomme, lintusemme laulavat kun sinut
näkevät, kaikki iloitsee ympärilläsi; sinä vain olet surullinen". Ja
koettaen tyttöä lohduttaa hän syleili tätä hellästi; mutta Virginia
käänsi päänsä pois ja pakeni väristen äitinsä luo. Tyttö parka tunsi
vain hämmentyvänsä veljensä hyväilyistä. Paul ei käsittänyt näitä
hänelle aivan uusia ja outoja oikkuja. Ja harvoin mikään onnettomuus
yksin tulee.
Muuan niistä kesistä, jotka toisinaan hävittävät kuuman ilmanalan maita,
levitti tuhoansa tänne saakka. Oltiin loppupuolella joulukuuta[1],
jolloin aurinko Kauriin kääntöpiirin kohdalta paahtaa pystysuorasti
lankeevilla säteillään Ile de Francen saarta kolme viikkoa umpeensa.
Kaakkotuuli, joka täällä vallitsee miltei vuoden ympäri, taukosi
puhaltamasta. Pöly kohosi sakeina pilvinä teiltä ja jäi ilmaan
ajelehtimaan. Maa rakoili joka haaralla; ruoho paloi karrelle; kuumia
höyryjä nousi vuorten kupeilta, ja enin osa puroista tuli kuiville. Ei
pilven siekalettakaan ilmautunut meren puolelta. Päivällä vain kohosi
punertavia huuruja yli sen pinnan, loimottaen auringon laskiessa kuin
tulenliekit. Eikä edes yökään tuonut viilakkuutta hehkuvaan ilmaan. Kuun
pallo nousi taivaanrannalle veripunaisena ja suunnattoman suurena.
Karjalaumat, jotka nääntyneinä maleksivat kaupungin kupeilla, kurottivat
kaulojaan korkealle ilmaan hengittäen raskaasti, ja laaksot kajahtelivat
niiden tuskaisesta ammonnasta. Yksin kafferilainen karjapaimenkin
oikaisi raajansa kedolle löytääkseen siitä vilvoitusta, mutta maa oli
joka paikassa polttavan kuuma ja tukahuttava ilma täynnä sihiseviä
hyönteisparvia, jotka koettivat sammuttaa janoaan ihmisten ja eläinten
verellä.
[1] Kuuman ilmanalan maissa, s. o. päiväntasaajan ympärillä, vuodenajat
ovat päinvastaiset kuin meillä pohjoisessa tai yhtä alaalla etelässä.
Niiden kesä, s. o. kuiva vuodenaika, sattuu joulun tienoilla, talvensa
eli sateenaikansa juhannuksen tienoilla. Suom. muist.
Eräänä tällaisena hehkuvana yönä Virginia tunsi kipunsa kahta
kovemmaksi. Hän nousi vuoteeltaan, istahti sen laidalle ja koetteli
taasen levätä, muttei saanut unta ei lepoa missään asennossa. Hän lähti
kuutamon välkkeessä kävelemään lammellensa. Sen lähteen hän näki vielä
miltei kuivaneenakin lirisevän hopeisena lankana alas kallioiden
ruskeilta rinteiltä. Hän sukelsihe veteen. Ensimmältä sen raittius
vilvoitti hänen aistimiaan, ja tuhansia suloisia muistoja palasi hänen
mieleensä. Hän muisteli, miten hänen äitinsä ja Margareeta hänen
lapsuudessaan huvikseen kylvettivät häntä yhdessä Paulin kanssa tässä
samassa lammessa; ja kuinka sitte Paul heittäen kylpypaikan yksin hänen
haltuunsa oli syventänyt sitä, peittänyt pohjan hiekalla ja kylvänyt sen
kaltaille hyvältä hajahtavia ruohoja. Vedessä, paljaitten käsivarsiensa
ja povensa vierellä, hän älysi niiden kahden kokospalmun kuvaiset, jotka
olivat istutetut hänen ja veljensä synnyttyä ja jotka ylhäällä
syleilivät toisiaan vehreillä lehvillään ja nuorilla
hedelmätertuillaan. Hän ajatteli Paulin ystävyyttä, joka oli suloisempi
kuin kukkien tuoksu, puhtaampi kuin lähteen vesi, lujempi kuin nuo
yhteenkasvaneet palmut; ja huokaus kohosi hänen rinnastaan. Hän uneksi
yön yksinäisyydestä; ja raivoisa tuli paloi hänen suonissaan. Yht'äkkiä
hän hypähti ylös, kauhistuen noita vaarallisia varjoja ja tuota vettä,
joka nyt jo poltti enemmän kuin kuuman ilmanalan tuliset säteet. Hän
juoksi äitinsä luo etsimään häneltä turvaa omaa itseään vastaan. Useita
kertoja hän puristi äitinsä käsiä, tahtoen huojentaa hälle huoliaan.
Useita kertoja oli hän juuri mainitsemaisillansa Paulin nimen, mutta
ahdistettu sydämensä lamasi häneltä kielen; ja laskien päänsä äidin
povelle hän ei voinut muuta kuin kyyneleillään kostuttaa sitä.
Rouva de La Tour arvasi kyllä syyn tyttärensä haikeuteen, muttei
tohtinut siitä hälle puhua. "Rakas lapseni", sanoi hän, "turvaa
Jumalaan, häneltä tulee elämä ja terveys. Hän sinua tänään koettelee,
palkitakseen sen sulle huomenna. Muista että olemme tässä maailmassa
hyvettä harjoittamassa."
Tällä välin kumminkin alkoi ylellisen kuumuuden vaikutuksesta merestä
nousta vesihöyryjä, jotka suunnattoman sateenvarjon tavoin peittivät
koko saaren. Vuorten huiput kokosivat niitä puoleensa, ja salaman
leimauksia värähteli tuon tuostakin sumujen peittämiltä kukkuloilta.
Pian alkoivat metsät, lakeudet ja laaksot kajahdella pelättävistä
ukkosenjyrähdyksistä, ja hirmuisia sadekuuroja lankesi kuin kuohuvia
koskia taivaasta. Vaahtoisia virtoja syöksyi kohisten alas vuoren
sivuja; laakson pohja oli pian mylvivänä merenä; tämä ylänkö, jolla
molemmat majat sijaitsivat, muuttui pieneksi saareksi ja laakson suu
suluksi, mistä pauhaavien vesien mukana kulki maakappaleita, puita ja
paasia sekasin yhtenä myllerryksenä.
Koko perhe oli kokoutunut rouva de La Tourin majaan vapisten rukoilemaan
Jumalaa; mutta täälläkin ryski katto hirvittävästi tuulenpuuskauksista.
Vaikka ovi ja akkunaluukut olivat tarkoin suletut, voi sentään sisässä
erottaa kaikki esineet seinähirsien raoista tulvaavan valon kautta, jota
nopeaan ja taajaan välähtelevät salamat synnyttivät. Peloton Paul kävi
Domingon seuraamana majasta toiseen myrskyn raivosta välittämättä,
tukien yhtäällä seinää kaarevalla puulla, toisaalla kaatuvaa aitaa
varaseipäällä, ja tuli kotiin vain lohduttaakseen perhettä toivolla
kauniin ilman pian palaamisesta. Tosiaankin herkesi sade illemmalla;
kaakosta puhaltava pasaatituuli otti tavallisen suuntansa, myrskypilvet
ajelehtivat luoteeseen päin, ja laskeva aurinko ilmautui jälleen
taivaanrannalla.
Virginian ensimmäinen halu oli jälleen nähdä lepopaikkaansa. Paul
lähestyi häntä kainostellen ja tarjosi käsivartensa tueksi kävellessä.
Myhäillen tyttö siihen tarttui, ja he lähtivät yhdessä ulos. Ilma oli
raitis ja heleä. Valkeita pilviä nousi vuorenhuippujen takaa, joita
sadepurot siellä täällä olivat uurrelleet kuohuillaan. Puutarha oli
tykkänään veden syömien kuoppien turmelema, ja enin osa hedelmäpuista
kiskottu juurineen maasta; suuret hietaläjät peittivät niittyjä ja
olivat kokonaan täyttäneet Virginian kylpyaltaan. Nuo kaksi kokospalmua
seisoivat kuitenkin edelleen pystyssä ja vihantina; mutta niiden
ympäriltä olivat kadonneet nurmipenkereet, lehdot ja linnut, paitsi
muutamia bengalilintuja, jotka läheisten kallioitten kärjiltä valittivat
suruäänin pienoistensa perikatoa.
Tämän hävityksen nähdessään Virginia sanoi Pauille: "Olette tuonut
tänne lintuja, mutta myrsky on ne tappanut; istutitte tänne puiston, ja
sekin on hävitetty. Kaikki katoaa täällä maan päällä; taivas yksin on
muuttumaton." Paul vastasi: "Voi sentään, kun en taida antaa teille
mitään taivaan tavarata! Mutta eihän minulla ole mitään, ei edes maan
päälläkään!" Virginia silloin punastuen virkkoi: "Onhan teillä Pyhän
Paavalin kuva."
Tuskin oli neitonen saanut tämän sanotuksi, kun Paul juoksi hakemaan
pyydettyä esinettä äitinsä majasta. Se oli pienoiskuva erakko
Paavalista, jota kohtaan Margareeta oli aina tuntenut suurta
kunnioitusta. Hän oli itse tyttönä ollessaan kantanut kuvaa kauvan
kaulassaan; sitte kun oli tullut äidiksi, pani hän sen poikansa kaulaan.
Raskaana ollessaan ja kaikkien hylkäämänä oli hän alati katsellut
hurskaan erakon kuvaa, niin että tämän kuvittelun voimasta hänen
kohtunsa hedelmä oli saanut jotenkin samallaiset piirteet; tästä syystä
hän oli pojalleen antanut saman nimen ja omistanut hänelle
suojeluspyhimykseksi tuon hurskaan miehen, joka oli viettänyt elämänsä
kaukana ihmisten piiristä, missä hän itsekin oli tullut petetyksi ja
sitte hylätyksi. Saadessaan Paulin kädestä tämän jalon kuvan virkkoi
Virginia liikutettuna: "Veljeni, sitä ei minulta riistetä pois niin
kauvan kuin elän, enkä koskaan unhota, että sinä olet antanut minulle
ainoan esineen maailmassa, minkäs omistat." Hänen ystävällisyydestään,
tästä odottamattoman tuttavallisesta ja hellästä käytöksestä ihastuneena
Paul tahtoi halata häntä; mutta ketterästi kuin lintu neitonen pujahti
hänen käsistään ja jätti hänet siihen aivan ymmälle joutuneena,
osaamatta ollenkaan käsittää tätä outoa käytöstä.
Tällöin sanoi Margareeta rouva de La Tourille: "Miksi emme naittaisi
lapsiamme toisilleen? Kumpikin he tulisesti rakastavat toisiaan, vaikkei
poikani sitä vielä tajua. Kun luonto hänessä kerran herää, on meidän
turhaa vartioida heitä; saamme vain pahinta pelätä." Mutta rouva de La
Tour vastasi siihen: "He ovat vielä liian nuoria ja liian köyhiä. Mikä
murhe meidät perisi, jos Virginia synnyttäisi lapsia, joita heillä ei
ehkä olisi varoja elättää! Sinun Domingosi on jo raihnainen, Mari taas
on kivuloinen. Minä puolestani, rakas ystäväni, tunnen näinä
viitenätoista vuotena suuresti heikontuneeni. Kuumissa maissa nopeaan
vanhenee, ja surut vanhentavat vielä nopeammin. Paul on ainoa toivomme.
Vartokaamme, kunnes aika vahvistaa hänen ruumiinsa voimia ja hän voi
elättää meitä työllänsä.
Tätä nykyä, kuten tiedät, ei meillä ole enempää kuin mitä joka päivä
tarpeisiimme käytämme. Mutta jos lähetämme Paulin joksikin aikaa
Intiaan, voi hän kaupanteolla ansaita varoja sen verran kuin tarvitaan
jonkun uuden orjan ostamiseksi; ja hänen tänne palattuaan naitamme hänet
Virginian kanssa, sillä en luule kenenkään voivan tehdä rakasta tyttöäni
niin onnelliseksi kuin sinun Paul-poikasi. Puhelkaamme tästä asiasta
naapurimme kanssa."
Niinpä tulivat nämä naiset tiedustamaan minun mielipidettäni, ja minä
yhdyin heidän suunnitelmaansa. "Intian vedet ovat meille suotuisia",
sanoin. "Kun valitsee sopivan vuodenajan, voi sinne päästä korkeintaan
kuudessa viikossa ja samassa ajassa palata takasin. Me kokoamme
piirissämme Paulille laivanlastillisen kauppatavaraa, sillä minulla on
naapureita, jotka hänestä paljon pitävät. Vaikka antaisimme hänelle vain
raakaa puuvillaa, jota täällä perkauskoneiden puutteessa emme voi
käyttää hyväksemme, mustaapuuta, jota täällä yleensä poltetaan uunissa,
ja joitakuita pihkalajeja, jotka muuten juoksevat hukkaan metsissämme,
niin saa hän kaiken sen edullisesti myydyksi Intiassa, ja meille
kaikille on siitä hyötyä."
Otin toimekseni hankkia herra de La Bourdonnayeltä luvan tähän retkeen,
ja ennen kaikkea tahdoin taivuttaa Paulin mielen siihen. Mutta miten
hämmästyinkään, kun tämä nuorukainen minulle hänen ikäisekseen kovinkin
järkevästi vastasi: "Miksi tahdotte minua jättämään perheeni moisen
tietymättömän onnenonkimisen takia? Mikä kaupanteko maailmassa olisikaan
edullisempi kuin maanviljelys, josta saa toisinaan viidennenkymmenennen
jopa sadannenkin jyvän? Jos tahdomme harjottaa kauppaa, emmekö voi sitä
tehdä viemällä liian viljan kaupunkiin, sen sijaan että tästä kulkisin
Intiaan? Äitimme sanovat Domingon olevan vanhan ja raihnaisen, mutta
olenhan minä nuori ja vaurastun päivä päivältä. Saattaisipa poissa
ollessani teitä kohdata joku onnettomuus, etenkin Virginiaa, joka jo
muutenkin on sairas. Oi ei, ei, en voi suostua lähtemään pois heidän
luotaan."
Hänen vastauksensa saattoi minut varsin hämille; sillä rouva de La Tour
ei ollut salannut multa Virginian tilaa eikä haluaan erottaa noita
nuoria vielä muutamiksi vuosiksi toisistaan. Näitä syitä en tohtinut
antaa Paulin edes arvatakaan.
Näihin aikoihin toi muuan Ranskasta saapunut laiva kirjeen rouva de La
Tourille hänen tädiltään. Kuolemanpelko, jota paitsi kovat sydämmet
eivät koskaan pehmentyisi, oli koskenut tähänkin naiseen. Hän käski
sisarensatyttären palaamaan Ranskaan, tai jollei tämän terveys sallisi
niin pitkää matkaa, hän ainakin lähettäisi Virginian, jolle täti lupasi
toimittaa hyvän kasvatuksen, naittaa hänet jonkun hovilaisen kanssa sekä
lahjoittaa hänelle kaiken omaisuutensa. Hän vielä lupasi edelleenkin
osottaa sukulaisilleen hyväntahtoisuuttaan, jos nämä noudattaisivat
hänen käskyjänsä.
Tämä kirje saattoi koko perheen suureen hämmennykseen. Domingo ja Mari
herahtivat itkuun. Paul seisoi jähmettyneenä hämmästyksestä, mutta
näytti pian puhkeavan vihan vimmaan. Virginia katseli äitiään eikä
uskaltanut hiiskahtaa sanaakaan. "Voisitteko todella jättää meidät?"
kysyi Margareeta rouva de La Tourilta. -- "En, rakas ystävä, en toki,
armaat lapseni", vastasi rouva de La Tour; "en lähde koskaan luotanne.
Teidän kanssanne olen elänyt ja teidän kanssanne tahdon kuolla. Vasta
teidän ystävyydessänne olen onnen löytänyt. Heikontuneeseen terveyteeni
ovat vanhat suruni syynä. Sukulaisteni tylyys ja puolisoni kadottaminen
ovat iskeneet sydämmeeni syvän haavan. Mutta sitte olen teidän
parissanne näissä mataloissa majoissa saanut nauttia enemmän lohdutusta
ja onnellisuutta kuin heimoni rikkaus ikinä olisi voinut antaa minulle
kotimaassani."
Rouva de La Tourin puhe sai ilon kyyneleet kaikkien silmiin. Paul
syleili häntä lausuen: "En minäkään luovu teistä, en ikinä lähde
Intiaan. Me tahdomme kaikki tehdä työtä teidän hyväksenne, emo kulta;
mitään ei teiltä pidä puuttuman meidän seurassamme." Mutta kaikista
iloisin oli kuitenkin Virginia, vaikka osasi sen hyvästi salata. Hänen
nähtiin lopulla päivää olevan hilpeä ja lempeä, ja hänen palannut
levollisuutensa vaikutti rauhoittavasti kaikkiin muihinkin.
Kun he seuraavana päivänä auringonnousun aikaan taas olivat
tavallisuuden mukaan tulleet yhteen aamurukoukseen, joka pidettiin
ennenkun eineelle ruvettiin, ilmoitti Domingo, että muuan herra kahden
orjan seuraamana ratsain lähestyi heidän asuntoaan. Se oli herra de La
Bourdonnaye. Hän astui sisälle majaan, missä perhe paraikaa istui
aamiaisellaan. Virginia kiiruhti tarjoamaan maan tavan mukaan kahvia ja
vedessä keitettyä riisiä, joiden lisäksi tuli höyryäviä perunoita ja
tuoreita banaaneja. Niitä tarjottiin kurpitsanpuoliskoista, ja
pöytäverhona oli banaanipuun lehtiä. Kuvernööri näytti ensimmältä
hämmästyvän asumuksen silminnähtävää köyhyyttä. Sitten hän rouva de La
Tourin puoleen kääntyen valitti, että saaren hallitusasiat häntä jossain
määrin estivät huolehtimasta sen yksityisten asukasten tarpeista, mutta
että rouva de La Tour kyllä oli aina oikeutettu turvaamaan häneen.
"Teillä on, rouvaseni", lisäsi hän, "Pariisissa korkeasukuinen ja hyvin
rikas täti, joka aikoo säätää teille omaisuutensa ja odottaa teitä
luoksensa." Rouva de La Tour vastasi, ettei hänen heikontunut
terveytensä sallinut hänen tehdä niin pitkää matkaa.
"No ainakaan", virkkoi herra de La Bourdonnaye, "ette voi kohtuuttomasti
kieltää tuota suurta perintöä tyttäreltänne, joka on niin nuori ja
rakastettava neitonen. En salaa teiltä, että tätinne on kääntynyt
Ranskan hallitusmiesten puoleen saadakseen hänet luoksensa. Virastot
ovat kirjoittaneet minulle, että tarvittaessa voisin käyttää tässä
asiassa hallintovaltaani; mutta kun sitä käytän ainoastaan tehdäkseni
tämän siirtokunnan asujamia onnellisiksi, odotan teidän vapaaehtoisesti
suostuvan tähän vain muutamia vuosia käsittävään uhraukseen, josta
riippuu tyttärenne yhteiskunnallinen menestys ja koko teidän elämänne
hyvinvointi. Miksi yleensä siirrytään saarille? Eiköhän vain rikkautta
etsiäkseen? Eikö silloin ole paljon miellyttävämpää mennä sitä omasta
kotimaastaan etsimään?"
Näin sanoen hän laski pöydälle ison pussillisen piastereita[1], jonka
toinen orjista oli muassaan tuonut. "Kas tässä", lisäsi hän, "on
rahasumma, jonka tätinne on määrännyt tyttärellenne matkavalmistuksia
varten." Sitte hän päätti puheensa nuhdellen ystävällisesti rouva de La
Touria, ettei tämä ahdingossaan ollut kääntynyt hänen puoleensa,
ylistäen kuitenkin rouvan ylevätä rohkeamielisyyttä. Silloin puuttui
Paul puheeseen ja lausui kuvernöörille: "Herrani, äitini on kerran
pyytänyt apuanne, mutta te olette hänet kehnosti vastaanottanut." --
"Onko teillä toinenkin lapsi, rouvaseni?" kysyi herra de La Bourdonnaye
rouva de La Tourilta. -- "Ei, herrani", vastasi tämä, "hän on
ystävättäreni poika, mutta hän ja Virginia ovat olleet meille yhteiset
ja yhtä rakkaat." -- "Nuori mies", lausui kuvernööri Paulille, "kun
olette hankkinut itsellenne maailmankokemusta, tulette myöskin tuntemaan
virkamiesten kovan kohtalon; tulette huomaamaan miten helppo on vetää
heitä nenästä ja kuinka he usein tulevat tahtomattaan antamaan
vehkeilevälle pahuudelle sen osan, mikä oikeastaan kuuluu itseään
salassa pitävälle ansiolle." Rouva de La Tourin pyynnöstä istui herra de
La Bourdonnaye katettuun pöytään hänen viereensä. Hän söi aamiaista
kreoolien tavalla, juoden kahvia vedessä keitetyn riisin kera. Häntä
miellytti tässä halvassa asunnossa vallitseva järjestys ja siisteys,
noitten rakastettavain perheitten sopu ja vieläpä niitten vanhain
palvelijain uutteruuskin. "Täällä näen", sanoi hän, "vain puisia
astioita, mutta sen sijaan on kasvoissa ilonhohde ja sydämmissä puhdasta
kultaa." Paulia kuvernöörin kohteliaisuus niin ihastutti, että hän
huudahti: "Toivon pääseväni teidän ystäväksenne, sillä te olette kunnon
mies." Herra de La Bourdonnayeta miellytti tämä todistus saarelaisten
avosydämmisyydestä; hän syleili Paulia, pudisti hänen kättään ja
vakuutti hänelle vastaisuudessakin ystävällisyyttänsä.
[1] Vanha espanjalainen raha, arvoltaan noin 4 mk. 50 p., jota näissä
ranskalaisissa siirtomaissa käytettiin. Suom. muist.
Aamiaisen syötyä hän otti rouva de La Tourin eriksensä ja ilmotti
hänelle, että aivan pian oli hän tilaisuudessa lähettämään tyttärensä
Ranskaan erään juuri lähtöä tekevän laivan myötä, että hän, kuvernööri,
uskoisi Virginian erään myöskin matkalle aikovan naissukulaisensa
turvaan, ja ettei suinkaan pitäisi päästää käsistään tällaista
erinomaista onnea muutamain vuosien pakollisen erilläänolon takia.
Viimein lisäsi hän poislähtiessään: "Tätinne ei enää voi elää kahta
vuotta kauvempaa, niin ovat hänen ystävänsä mulle vakuuttaneet.
Miettikäähän sitäkin tarkoin. Onni ei putoa joka päivä helmaamme.
Neuvotelkaa asiasta muidenkin kanssa. Kaikki järkevät ihmiset ovat
kanssani yhtä mieltä." Rouva de La Tour vastasi, ettei hän enää toivonut
maailmassa muuta onnea kuin tyttärensä, ja että hän jätti Ranskaan
lähdön tämän itsensä päätettäväksi.
Rouva de La Tourille ei todellakaan ollut vastenmielistä, että täten
valmistui tilaisuus erottaa Paul ja Virginia joksikin aikaa toisistaan,
jotta heidän onnensa sitte tulisi perustetuksi vankalle pohjalle. Hän
sen vuoksi otti tyttärensä erikseen ja puheli hänelle seuraavasti:
"Rakas lapsukaiseni, palvelijamme ovat jo vanhat, Paul on vielä liian
nuori, Margareetakin käy ijälliseksi ja minä itse heikoksi; jos sattuisi
minua kuolo kohtaamaan, mihin te ilman varallisuutta joutuisitte täällä
korpien keskessä? Jäisitte orvoiksi, ilman mahtavien apua, ja
pakotetuiksi herkeämättä muokkaamaan maata kuin päiväpalkkalaiset. Tämä
aatos minua surettaa." Virginia vastasi: "Jumala on tuominnut meidät
työtä tekemään. Olette itse opettanut minua työhön ja rukoukseen joka
päivä. Tähän asti ei Herra ole meitä hyljännyt eikä hän sitä vastakaan
tee. Hänen hyvä suosionsa kohdistuu etenkin onnettomiin. Olettehan itse
juuri sitä useasti muistuttanut, äiti kulta! Minä en voi taivuttaa
itseäni teitä jättämään." Liikutettuna virkkoi rouva de La Tour: "En
muuta tahdokaan kuin tehdä sinut onnelliseksi ja yhdistää sinut viimein
avioliiton siteillä Pauliin, joka ei enää ole sinulle pelkkä veli.
Ajattelehan nyt, että hänenkin onnensa riippuu sinusta."
Nuori neitonen, jossa rakkaus on herännyt, ei luule kenenkään siitä
tietävän. Hän vetää silmilleen saman verhon, joka peittää hänen
sydämensä; mutta kun ystävän käsi sitä kohottaa, puhkeavat silloin esiin
hänen rakkautensa salaiset tuskat ikäänkuin aukaistun sulun takaa, ja
luottavaisuuden suloiset purkaukset seuraavat entistä pidättäväisyyttä
ja salamyhkäisyyttä. Heltyneenä äitinsä uusista hyvyydenosotuksista
Virginia kertoi hänelle taisteluistaan, joita vain Jumalan silmä oli
nähnyt; kuinka hän huomasi Sallimuksen johdon tässä yhtyvän hellään
äidilliseen huolenpitoon, koetellen hänen taipumustaan ja ohjaten häntä
oikeaan; ja kuinka hän nyt siihen luottaen kaikista mieluimmin tahtoi
jäädä äitinsä luo, levollisena nykyisyyteen nähden ja ollenkaan
pelkäämättä tulevaisuutta.
Nähdessään luottavaisen puheensa vieneen vallan toisellaiseen tulokseen
kuin oli tarkottanut, lausui rouva de La Tour tyttärelleen: "Rakas
lapsi, en mitenkään tahdo sinua pakottaa. Päätä oman pääsi jälkeen,
mutta salaa rakkautesi Paulilta. Kun tytön sydän kerran on valloitettu,
ei rakastaja saa vaatia häneltä mitään enempää."
Illalla, kun rouva de La Tour oli kahden kesken Virginian kanssa, astui
heidän majaansa siniseen kauhtanaan puettu kookas mies. Se oli muuan
saaren lähetyssaarnaajia ja rouva de La Tourin ja Virginian rippi-isä,
joka saapui tänne kuvernöörin lähettämänä. "Lapseni", lausui hän
huoneeseen astuessaan, "Jumalalle olkoon kiitos! Nyt olette rikkaita.
Nyt saatte seurata sydämmenne ääntä ja tehdä hyvää köyhillemme. Minä
tiedän mitä herra de La Bourdonnaye on teille sanonut ja mitä te olette
hänelle vastanneet. Äiti hyvä, heikko terveytenne pakottaa teitä
pysymään täällä; mutta teillä, nuori neitiseni, ei siihen ole mitään
syytä. On toteltava Kaitselmusta ja vanhoja omaisia, vaikka nämä
olisivat meille joskus vääryyttäkin tehneet. Tämä on kyllä suuri uhraus
meidän puoleltamme, mutta se on Jumalan säätämä laki. Hän on uhrannut
itsensä meidän edestämme; meidän on siis hänen esimerkkiään seuraten
uhrauduttava perheemme hyväksi. Teidän matkanne Ranskaan saa hyvän
lopun. Ettekö siis tahtoisi matkustaa sinne, armas neitiseni?"
Katse maahan luotuna ja vapisevin äänin vastasi Virginia: "Jos se on
Jumalan säätämää, niin en enää vastusta. Tapahtukoon Jumalan tahto!" Ja
hän purskahti itkuun.