_Virginian lepopaikka_. Sen kallion juurella, jota sanottiin _Ystävyyden
merkkipaikaksi_, on vuorenrotko, ja siitä pulppuaa esiin lähde,
muodostaen jo alkujuoksussaan pienen lammikon, jota kaikilta puolilta
ympäröivät hienoa nurmea kasvavat penkereet. Kun Margareeta oli
synnyttänyt Paulin, lahjoitin hänelle erään intialaisen kokospähkinän,
jonka itse olin saanut lahjaksi. Hän istutti tämän hedelmän tuon lammen
rannalle, jotta siitä nouseva puu olisi kerran hänelle muistona poikansa
syntymästä. Hänen esimerkkiään noudattaen myöskin rouva de La Tour
istutti samaan paikkaan toisen samanlaisen hedelmän Virginian synnyttyä.
Näistä kahdesta hedelmästä kasvoi kaksi kokospalmua, jotka tulivat
olemaan näitten molempien perheitten ainoana arkistona; toista
kutsuttiin Paulin, toista Virginian puuksi. Ne kasvoivat samassa
suhteessa kuin niiden nuoret haltijat, melkein yhtä pitkiksi; ja
kahdentoista vuoden kuluttua niiden latvat jo kohosivat majojen kattoja
korkeammalle. Jo koskettelivat niiden oksat toisiansa, ja niiden nuoret
hedelmätertut kuvastelivat itseään lammen pinnassa. Lukuunottamatta
niiden istuttamista oli tämä kallionrotko muuten jätetty luonnon itsensä
kaunistettavaksi. Sen ruskeille, kosteille pinnoille loivat leveät
kivimatarat vihantia ja mustia juovia, ja kanervapensasten tuuheat vanat
huojuivat tuulessa kuin vehreän- ja purppuranväriset nauhat. Niiden
naapureina kasvoi reunuksilla talvikkeja, joiden kukat muistuttavat
punasia leukoijia, ja Espanjan pippuriyrttejä, joiden veripunaset palot
voittavat korallinkin loistossa. Ympärillä tuoksui balsamikukkia
herttamaisine lehtineen ja basilika-yrttejä, jotka hajahtavat
fyytineilikalta. Vuoren huipulta riippui alas köynnöskasveja, jotka
liehuvina verhoina peittivät kallioseiniä kuten vehreät esiriput. Paikan
rauhallisuus houkutteli merilintuja yöpymään sinne. Auringonlaskun
aikaan nähtiin myrskylinnun ja merikiurun lentelevän pitkin merenrantaa,
ja korkealla ilmassa liiteli musta fregattilintu ja valkea
tropiikkilintu, jotka päiväntähden kera jättivät Intian valtameren
yksinäisyyden. Tämän lähteen reunalla, jonka koristelu oli yhtä haavaa
niin loistava ja jylhä, Virginia mielellään lepäsi. Usein hän tuli tänne
pesemään perheen liinavaatteita noiden kahden kokospalmun juurella.
Joskus vei hän kuttunsakin sinne laitumelle. Valmistaessaan juustoa
niiden maidosta huvitti häntä katsella, kuinka ne kiipeilivät ruohoa
etsimässä kallion jyrkillä rinteillä ja välistä väikkyivät kuni ilmassa
jonkun kallionlohkareen terävällä kärellä. Kun Paul huomasi paikan
miellyttävän Virginiaa, toi hän sinne läheisestä metsästä kaikenlaisten
lintujen pesiä. Emälinnut seurasivat poikasiaan ja kotiutuivat pian
tähän uuteen siirtolaan. Virginia niille toisinaan sirotteli riisin,
maissin ja hirssin jyviä. Heti kun hän tuli näkyviin, jättivät
viheltävät rastaat, suloääniset bengalilinnut ja tulipunasella
höyhenpuvulla koreilevat kardinaalilinnut pesänsä, smaragdinvihreät
papukaijat laskeutuivat alas läheisistä palmupuista, peltokanat
riensivät juoksujalkaa ruohikon halki, -- kaikki syöksyivät esiin sikin
sokin kuin kanaparvi hänen jalkoihinsa. Häntä ja Paulia huvitti suuresti
katsella niiden leikkejä, niiden ruokahalua ja helliä hyväilyjä.
Armaat lapset, näin vietitte ensi elinpäivienne viattoman ajan, alati
kehittyen hyvissä töissä! Kuinka monesti kiittivätkään äitinne tällä
paikalla, teitä syliinsä ottain, taivasta siitä lohdutuksesta, jota te
heille annoitte heidän vanhuudessaan, ja siitä että saivat nähdä teidän
astuvan elämään niin hyvillä enteillä! Kuinka monesti olen minäkin
näiden kallioiden juurella jakanut kanssanne yksinkertaisen aterianne,
joka ei riistänyt henkeä yhdeltäkään luontokappaleelta. Kurpitsat täynnä
maitoa, tuoreet munat, banaaninlehdillä tarjotut riisikakut, kukkuraiset
korit perunoita, mangohedelmiä, appelsiineja, granaattiomenia,
banaaneja, taateleja ja ananashedelmiä antoivat meille mitä puhtainta
ravintoa, mitä ihaninta silmänruokaa ja virvoittavinta nestettä.
Keskustelumme oli laadultaan yhtä herttaista ja viatonta kuin nämä
pidotkin. Paul usein puhui päivän töistä ja huomisen askareista. Aina
hän mietti jotain uutta ja tätä seuraa hyödyttävää. Jossakin olivat tiet
epämukavia; toisaalla oli paha istua; nuo nuoret lehdot eivät antaneet
tarpeeksi siimestä; Virginialle olisi joku toinen paikka mieluisampi.
Sateisen vuodenajan he viettivät kaikki yhdessä kotona, haltijat ja
palkolliset, kutoen ruohomattoja ja bambu-koreja. Seinillä riippuivat
hyvässä järjestyksessä haravat, kirveet ja lapiot, ja näiden
maanviljelyskalujen kohdalla lattialla niillä saatu saalis: riisisäkit,
vehnälyhteet ja banaanivarastot. Herkullisuuttakin täällä tapasi
yltäkylläisyyden ohella. Margareetalta ja äidiltänsä oli Virginia
oppinut valmistamaan makeata ja sydäntä virkistävää juomaa sokeriputken,
sitroonan ja sedraattihedelmän mehusta.
Kun yö tuli, söivät he iltaistaan lampun valossa; sitte kertoi rouva de
La Tour tai Margareeta tarinoita matkustavista, jotka öiseen aikaan
olivat eksyneet Europan metsissä ja joutuneet rosvojen käsiin, tahi
jonkun laivan haaksirikosta, jonka myrsky oli heittänyt jonkun aution
saaren rannalle. Nämä jutelmat liikuttivat suuresti lasten tunteellista
mieltä; ja he rukoilivat taivasta, että heidänkin kerran suotaisiin
osottaa armeliaisuutta sellaisille kovaosaisille. Sitte erosivat
molemmat perheet toisistaan ja kävivät kumpikin levolle omaan majaansa,
kaipauksella odottaen huomispäivän yhtymistä. Usein he nukahtivat sateen
roiskinaan, joka valui virtana heidän huoneittensa katoille, tai tuulen
huminaan, joka toi heidän korviinsa riuttoja vastaan särkyväin aaltojen
etäisen pauhinan. He silloin kiittivät Jumalaa oman henkensä
turvallisuudesta, joka tuntui kahta arvollisemmalle vaarojen etäällä
uhatessa.
Usein luki rouva de La Tour kaikkein kuullen jonkun liikuttavan
kertomuksen Vanhasta tai Uudesta Testamentista. He eivät liioin
viisastelleet näiden pyhäin kirjain sisällöstä, sillä uskonto oli heille
yksinomaan luonnollisen tunteen asia ja heidän siveysoppinsa hyvien
töiden harjoittamista, niinkuin Evankeliumi opettaa. Heillä ei ollut
erityisiä päiviä huvittelemiseen eikä toisia katumukseen. Jokainen päivä
oli heille juhlapäivä, ja koko luonto heidän ympärillään oli Herran
temppeli, jossa he lakkaamatta ihailivat Jumalan ääretöntä viisautta,
kaikkivaltaa ja laupeutta. Tällainen luottamus korkeimpaan voimaan
lohdutti heitä menneisyyden suhteen, rohkaisi heitä nykyoloissa ja ja
täytti heidän mielensä tulevaisuudentoivolla. Täten nämä naiset, jotka
onnettomuus oli tuonut luontoemon helmaan, kehittivät itsessään ja
lapsissaan niitä tunteita, joilla luonto estää meitä tyyten vaipumasta
kovanonnen taakan alle.
Mutta levollisinkin mieli voi joskus synkistyä; ja jos jolloinkin joku
tämän piirin jäsenistä näytti surulliselta, kokoutuivat kaikki muut
hänen ympärilleen ja poistivat häneltä mielihaikeuden enemmän
osanottavaisuudellaan kuin pitkillä lohdutuspuheilla. Kukin heistä
tällöin menetteli oman luonteensa mukaisesti: Margareeta käytti vilkasta
iloisuuttaan, rouva de La Tour lempeätä jumalanpelkoaan, Virginia helliä
hyväilyjään ja Paul suoramielistä sydämmellisyyttään. Yksin Mari ja
Domingokin tulivat apuun. Hekin huolestuivat, kun näkivät jonkun
huolestuneeksi, ja itkivät itkeväin kanssa. Niin liittyivät nämä hennot
taimet toisiinsa siten paremmin myrskyjä kestääkseen.
Kauniina vuodenaikana he joka sunnuntai kävivät kuulemassa messua
Pamplemoussen kirkossa, jonka tapulin näette tuolla alhaalla tasangolla.
Sinne tuli rikkaitakin saarelaisia kantotuoleissaan, ja he yrittivät
monesti tehdä noiden niin yksimielisten perheiden tuttavuutta ja
kutsuivat heitä huveihinsa; mutta nämä vastasivat aina heidän
kutsuihinsa kunnioittavasti ja kohteliaasti kieltäen, vakuutettuja kun
olivat, että mahtavat etsivät heikkojen seuraa vain imartelijoita
saadakseen, ja että imartelijaksi ehdottomasti tulee, kun ylistää toisen
niin huonoja kuin hyviä taipumuksia. Toiselta puolen he välttivät yhtä
varovasti saaren alhaisempain asujanten seuroja niissä vallitsevan
kateuden, panettelunhalun ja tapainraakuuden takia. Siitä oli ensimmältä
seurauksena, että edelliset pitivät heitä liian ujoina, jälkimmäiset
ylpeinä; mutta heidän varovaiseen käytökseensä yhdistyi nöyryyttä ja
kohteliaisuutta, etenkin köyhiä kohtaan, niin että he vähitellen
saavuttivat sekä rikkaiden kunnioituksen että köyhien luottamuksen.
Messun jälkeen heitä useasti tultiin pyytämään jollekin kristillisen
rakkauden työlle. Milloin pyysi joku mieleltään raskautettu heiltä
neuvoa, milloin joku lapsi rukoili heitä tulemaan äitinsä luo, joka
makasi lähittyydessä kipeänä. Heillä oli aina mukanaan hyödyllisiä
lääkkeitä saaren tavallisien tautien varalta, ja heidän ystävällinen
tapansa niitä tarjotessaan antoi näille pikku palveluksille sitä
suuremman arvon. Erittäinkin onnistui heidän haihduttaa sieluntuskia,
jotka heikolle tekevät yksinäisyyden niin sietämättömäksi. Rouva de La
Tour puheli sellaisella varmuudella Jumalan olemassaolosta, että sairas
häntä kuunnellessaan luuli Jumalan jo olevan läsnä. Virginia palasi
usein näiltä retkiltä silmät kosteina kyynelistä, mutta sydän iloa
täynnä, sillä hänellä oli ollut tilaisuus hyvää tehdä. Hän se olikin,
joka edeltäpäin valmisti nämä sairaille tarpeelliset lääkkeet ja
sanomattoman suloisesti heille niitä tarjosi. Näillä laupeudentöillä
käydessään he toisinaan jatkoivat matkaansa Pitkänvuoren laakson kautta
aina minun luokseni asti, jolloin odotin heitä päivälliselle kanssani
sen pienen joen kaltaalla, mikä juoksee asuntoni ohitse. Tämmöisiä
tilaisuuksia varten olin varustanut itselleni muutamia pullollisia
vanhaa viiniä, lisätäkseni intiaaniateriamme iloisuutta tällä Europan
makealla ja sydäntä virkistävällä tuotteella. Joskus muulloin yhdyimme
meren rannalla, eräitten toisten pikkuvirtain laskemapaikoilla, mitkä
virrat täällä eivät juuri ole puroja suuremmat. Kotoa toimme mukanamme
kasviaineksista valmistettuja ruokia, joihin lisäsimme meren
yltäkylläistä vieraanvaraa. Sen rannoilta pyysimme kivikaloja,
polyyppeja, punakaloja, merirapuja, simpukoita, äyriäisiä, meripiikkejä,
ostereja ja kaikellaisia raakkuja. Meren pelottava näky tarjosi meille
usein mitä tyvenintä huvia. Istuessamme kalliolla samettipuun
siimeksessä katselimme hirmuisia aaltoja, jotka vyöryivät kaukaa mereltä
ja pirstautuivat huumaavalla pauhulla aivan jalkojemme juureen. Paul,
joka muutenkin ui kuin kala, kävi usein riuttoja pitkin rohkeasti
aaltoja vastaan; kun ne sitte etenivät lähemmäksi, pakeni hän ylös
rannalle niiden vaahtoisten ja karjuvain hyrskyjen alta, jotka ajoivat
häntä takaa aina kuivalle asti. Mutta Virginia tämän nähdessään kiljasi
pelosta ja sanoi mokoman leikin häntä hirvittävän.
Aterioituamme lauloivat ja tanssivat meidän nuoremme. Virginia lauloi
maalaiselämän onnellisuudesta ja merimiestä kohtaavista vaaroista,
joille ahneutensa hänet saattaa alttiiksi tuolle raivoisalle elementille
antautuessaan, kun maanviljelys sen sijaan suo niin paljon rauhallisia
etuja. Välistä hän Paulin kanssa esitti pantomiimin, niinkuin olivat
nähneet neekerien tekevän. Ihmisten ensimmäinen puhelu lienee ollutkin
pantomiimia[1]. Sen tuntevat melkein kaikki kansat; se on niin
luonnollista ja ymmärrettävää, että valkoiset lapset viipymättä oppivat
sen, kun ovat nähneet neekerien sitä esittävän. Muistutellen siitä, mitä
äitinsä oli hänelle lukenut, mieleensä ne kohdat, jotka häntä enimmän
olivat liikuttaneet, näytteli Virginia niiden päätapaukset varsin
luontevasti. Niinpä hän Domingon patarummun päristessä astui varovasti
eräälle lähteelle ammentaakseen siitä vettä. Domingo ja Mari, joiden oli
määrä esittää midianilaisia paimenia, estivät häntä siinä ja karkottivat
hänet pois. Silloin ryntäsi Paul esiin, löi paimenet ja täytti Virginian
astian vedellä; ja auttaen sitä hänen päänsä päälle, pani hän samalla
hänen otsalleen talvikkein punasista kukista sidotun seppeleen, joka
erinomaisesti kohotti tyttösen hienon hipiän puhtoisuutta. Minä
näyttelin tässä leikissä Reguelin osaa ja annoin Paulille tyttäreni
Sephoran emännäksi.
[1] Pantomiimilla tarkotetaan sellaista näyttelemistä, jossa sanojen
sijasta käytetään vain eleitä. Suom. muist.
Toisella kertaa Virginia esitti kohtalon vainoomaa Ruthia, joka köyhänä
leskenä palajaa kotimaahansa ja siellä pitkän poissaolonsa jälkeen
huomaa itsensä vallan muukalaiseksi. Domingo ja Maria olivat olevinaan
elonleikkaajia. Virginia yrittelihe poimimaan tähkäpäitä sieltä täältä
heidän jälestänsä. Paul silloin otti patriarkan käskevän ryhdin ja teki
hänelle kysymyksiä, joihin tyttö vapisten vastasi. Pian kumminkin
Paulissa heräsi sääli, hän tarjosi viattomasti sorretulle
vieraanvaraisuutta ja turvaa; hän täytti Virginian esiliinan
kaikellaisilla ruokatavaroilla ja toi hänet meidän -- kaupungin
vanhimpain -- eteen, julistaen välittämättä Virginian köyhyydestä
ottavansa hänet vaimokseen. Tämän kohtauksen nähdessään muistui rouva de
La Tourin mieleen sukulaistensa armottomuus, oma avuton tilansa leskeksi
jouduttuaan ja Margareetalta saamansa hyvä kohtelu, sekä vielä nykyinen
toivonsa heidän lastensa vastaisesta onnekkaasta yhtymisestä, niin
ettei hän voinut pidättää itkuaan. Tämä hyvien ja pahojen päivien aatos
sai meidätkin kaikki vuodattamaan surun ja ilon kyyneliä.
Näitä näytelmiä esitettiin sellaisella todenmukaisuudella, että luuli
itsensä siirretyksi Syrian tai Palestinan kedoille. Meiltä ei puuttunut
tämmöisille näytelmille kuuluvia näyttämökoristeita, valaistusta eikä
orkesteriakaan. Näyttämönä oli tavallisesti joku tienristeys metsässä,
missä tienhaarat muodostuivat ympärillämme tuuhealehväisiksi
holvikaariksi. Niiden alla olimme koko päivän suojatut helteeltä; mutta
kun aurinko oli alennut taivaan rannalle, särkyivät sen säteet
puunrunkoja vastaan ja jakautuivat pitkinä loistavina lankoina metsän
pimentoihin, aikaansaaden siten suurenmoisen vaikutuksen. Välistä sen
kehä tuli kokonaan näkyviin jonkun polun päästä ja täytti silloin ilman
häikäisevällä valolla. Puitten vehreys, jota altapäin valaisi auringon
sahraminkeltainen hohde, välkkyi topaasin ja smaragdin loisteella;
puitten sammaltuneet, ruskeat rungot näyttivät muuttuneen
muinaisaikaisiksi pronssipylväiksi; ja linnut, jotka jo olivat
vetäytyneet rauhaisiin leposijoihinsa lehvien siimekseen, tervehtivät
hämmentyneinä tätä uutta aurinkoa tuhatäänisellä laululla.
Yö meidät usein yllätti näissä maalaisjuhlissamme; mutta raitis ja
lempeä ilma salli meidän levätä yömme metsässä lehtikatoksen alla, ilman
että tarvitsi pelätä rosvoja läheltä tai kaukaa. Seuraavana aamuna
kaikki palasivat kotiansa, minkä löysivät samassa tilassa kuin olivat
sen jättäneetkin. Sillä tällä varsinaista kauppaliikettä vailla olevalla
saarella vallitsi silloin sellainen rehellisyys ja yksinkertaisuus
tavoissa, että monissa taloissa ei ovia pantu lainkaan salpaan, ja
sellainen kapine kuin lukko oli useille kreoleille vallan ihmekalu.
Vuoden varrella sattui kuitenkin päiviä, joihin liittyivät Paulin ja
Virginian riemullisimmat ajatukset: ne olivat heidän äitiensä
nimipäivät. Virginia ei milloinkaan laiminlyönyt vehnäkakkujen
leipomisen mieluista hommaa, joita hän lähetti sellaisille köyhille
valkoihoisille perheille, mitkä tällä saarella syntyneinä eivät koskaan
olleet saaneet maistaa europalaista leipää ja mitkä kykenemättä orjia
pitämään olivat pakotetut elämään metsissään yksinomaan leipäpuun
hedelmällä; eivätkä ne sitäpaitsi köyhyytensä tukena omistaneet sitä
tylsämielisyyttä, mikä orjuutta seuraa, eivätkä sivistyneen kasvatuksen
antamaa rohkeamielisyyttä. Nämä kakut olivat ainoat lahjat, mitä
Virginia heidän taloutensa vähistä varoista voi valmistaa; mutta hän
antoi ne niin hyvästä sydämmestä, että ne saivat siitä kaksinkertaisen
arvon. Paul sai toimekseen viedä ne yllämainituille perheille, jotka
niitä vastaanottaessaan lupasivat seuraavana päivänä tulla vieraisille
rouva de La Tourin ja Margareetan luo. Silloin nähtiin saapuvan erään
perheenäidin parin kolmen kalpean ja laihan tyttärensä kanssa, jotka
olivat niin ujoja, etteivät julenneet kohottaa katsettaan maasta. Mutta
Virginia tuli heille avuksi; hän tarjosi heille virvoituksia, joiden
hyvyyttä hän korotti kääntämällä aina heidän huomiotaan johonkin
erityiseen puoleen niissä. Tuo mehuneste oli Margareetan keittämä, tämä
hänen oman äitinsä, tuon hedelmän oli hänen veljensä poiminut korkealta
puusta. Paulin piti tyttöjä tanssittaa. Virginia ei jättänyt heistä
huomiotaan, ennenkun näki heidät kaikki tyytyväisiksi ja kylläisiksi;
hän tahtoi, että he ottaisivat osaa koko hänen kotinsa iloon.
"Onnellinen on vain se, joka voi tuottaa toisillekin onnea", sanoi hän.
Kun vieraat tekivät poislähtöä, vaati hän heitä ottamaan myötänsä minkä
oli nähnyt heitä paraiten miellyttävän, puolustellen lahjainsa
tarpeellisuutta niiden uutuudella tai harvinaisuudella. Huomatessaan
heidän vaatetuksensa kehnouden hän valitsi äitinsä luvalla joitakuita
omista vaatekappaleistaan, mitkä pyysi Paulin kenenkään näkemättä
viemään heidän mökkiensä oven eteen. Näin hän teki hyvää itse Jumalan
tavalla, salaten itsensä ja näyttäen vain tekonsa.
Te muut europalaiset, joiden aivot lapsuudesta pitäen ovat täytetyt
ennakkoluuloilla todellista onnea vastaan, ette voi käsittää miten
luonto jo itsestään voi lahjoittaa niin paljon ymmärrystä ja viatonta
huvia. Teidän tietopuolisen sivistyksen ahtaisiin rajoihin sulettu
henkenne saavuttaa pian keinotekoisten nautintojen huipun; mutta luonto
ja sydän ovat tyhjentymättömät. Paulilla ja Virginialla ei ollut kelloa,
ei almanakkaa eikä muita ajantietoa, historiaa tai filosofiaa sisältäviä
kirjoja. Heidän elämänsä kaudet jakaantuivat luonnonaikojen mukaan.
Puiden varjoista he päättivät päivän hetket, vuodenajan puiden
kukkimisesta ja hedelmänteosta, vuodet elonleikkuiden lukumäärästä. Nämä
kauniit luonnonkuvat lainasivat heidän keskusteluihinsakin mitä suurinta
suloa. "Nyt on puolipäivän aika", sanoi Virginia toisille, "sillä
banaanien varjot laskeutuvat niiden rungoille;" -- tahi: "yö on tulossa,
koska tamarintit ummistavat lehtensä." -- "Koskas tulette meille?"
kysyivät kerran häneltä eräät naapurien tytöt. -- "Konsa sokeriruokoa
leikataan", vastasi Virginia. -- "Silloin on tulonne meille sitä
mieluisampi", lisäsivät tytöt. Kun Virginialta kysyttiin hänen ja
veljensä ikää, vastasi hän: "Veljeni on tuon ison kokospalmun ikäinen,
joka kasvaa tuolla lammikon rannalla, ja minä sen pienemmän puun
ikäinen. Mahonkipuut ovat kantaneet kaksitoista kertaa hedelmän ja
appelsiinipuut kukkineet neljäkolmatta kertaa, sittekun minä tulin
maailmaan." Heidän elämänsä näytti olevan yhteydessä puitten elämän
kanssa, kuten muinoin Tapionpoikain ja Metsänpiikain. He eivät tienneet
muista historiallisista aikakausista kuin äitiensä elinvuosista, eikä
heillä ollut muuta viisausoppia kuin hyväntekeminen kaikille ja nöyryys
Jumalaa kohtaan.
Ja tarvitsikohan näitten nuorten ihmisten ollakaan rikkaita ja oppineita
meidän tavallamme? Heidän puutteensa ja tietämättömyytensä päinvastoin
lisäsivät heidän onnellisuuttansa. Ei kulunut päivääkään, jona he eivät
olisi olleet toisilleen avuksi ja opiksi; ja vaikka erehdyksiäkin
saattoi tapahtua, ei puhtaalla ihmisellä niistä ole mitään pelättävänä.
Niin kasvoivat nämä luonnon lapsukaiset sen helmassa. Murhe ei ollut
koskaan synkistyttänyt heidän mieltänsä eikä tuonut ryppyjä heidän
otsaansa, kohtuuttomuus ei koskaan turmellut heidän vertansa, eivätkä
väärät himot himmentäneet heidän sydämmensä puhtautta; rakkaus,
viattomuus ja jumalanpelko kehitti päivä päivältä heidän sielunsa
kauneutta sanomattomaan sulouteen, mikä ilmeni heidän kasvoillansa,
asennoissaan ja liikkeissään. Elämän aamu loisti heistä kaikessa
kirkkaudessaan. Heidän kaltaisiaan mahtoivat olla esivanhempamme Edenin
puutarhoissa, kun he suoraan Jumalan kädestä lähteneinä näkivät
toisensa, lähestyivät ja puhuttelivat toisiaan kuten veli ja sisar.
Virginia oli lempeä, kaino ja luottavainen kuin Eva, Paul taasen Adamin
kaltainen, kasvultaan mies ja sydämmeltään lapsi.
Toisinaan heidän kahden ollessaan puheli Paul (joka on siitä minulle
tuhannesti kertonut) Virginialle töistään palatessaan: "Kun olen
väsyksissä, sinun näkösi minut virkistää. Kun tuolta vuorenhuipulta näen
sinut täällä puistossamme laakson pohjasta, olet sinä minusta kaunis
kuin ruusunumpu. Kun riennät kotiin äitiemme luo, ei peltokanakaan
poikaistensa perässä juostessaan ole niin sorea varreltaan ja kerkeä
jaloiltaan kun sinä. Vaikka kadotan sinut näkyvistäni puiden taakse, ei
minun ole tarvis nähdä sinua löytääkseni sinut taasen, sillä jotakin
sanoin kertomatonta jää sinusta jälelle ilmaan missä liikut, ruohoon
missä istut. Kun sinua lähestyn, hurmaat sinä kaikki aistimeni. Taivaan
sinilaki ei ole niin kaunis kuin silmäisi sini, bengalilintuin laulu ei
niin suloinen kuin äänesi kaiku. Vaikka vain sormeni päällä sinua
kosketan, värähtää koko ruumiini riemusta. Muistatko vielä sitä päivää,
jolloin liukkaita kiviä myöten kävimme yli virran Kolmirinta-vuoren
kohdalla? Kun tulimme sen rannalle, olin jo sangen väsynyt; mutta
nostaessani sinut selkääni tuntui minusta kuin olisin saanut linnun
siivet. Sano millä taijalla sinä minut olet lumonnut? Vireällä
ymmärrykselläsikö? Mutta onhan äideillämme enemmän järkeä kuin meillä
molemmilla yhteensä. Hyväilyilläsikö sitten? Mutta halailevathan he
minua useammin kuin sinä. Luulen että teet sen hyvyydelläsi. En
milloinkaan unohda miten sinä avojaloin kävit aina Mustallevirralle
saakka, pyytämään armoa karanneelle orja raukalle. Kas tässä, rakkaani,
ota tämä kukkiva sitroonanoksa, jonka taitoin metsästä; pane se yöksi
vuoteesi viereen. Syö tämä mesikakku; toin sen sinulle korkean kallion
huipulta. Mutta ensin levähdä minun rinnallani, jotta minäkin saisin
levänneeksi."
Virginia vastasi hänelle: "Oi veljeni! Aamuisen auringon säteet noilla
kukkuloilla eivät minua niin ilahuta kuin sinun läsnäolosi. Rakastan
äitiäni ja sinun äitiäsi, mutta rakastan heitä vieläkin enemmän, kun
kuulen heidän nimittävän sinua pojakseen. Kun he sinua hyväilevät,
tuntuu se minusta suloisemmalta kuin jos minua hyväilisivät. Sinä tahdot
tietää miksi minua rakastat, mutta rakastavathan kaikki toisiansa ketkä
yhdessä kasvavat. Katsohan lintusiamme, jotka samassa pesässä kasvaneina
ovat alati yhdessä kuten mekin. Kuule kuinka ne kutsuvat toisiaan ja
vastaavat toisilleen samasta puusta; niin myös minäkin kuullessani sinun
huilusi äänen ilman halki tuolta vuoren harjalta toistan sen säveleen
täältä laakson pohjasta. Sinä olet minulle rakas, varsinkin sen päivän
perästä, jolloin tahdoit minun takiani taistella sen orjan isännän
kanssa. Sen hetken jälkeen olen usein lausunut itsekseni: Ah kuinka
rohkea on veljeni mieli; ilman häntä olisin kuollut pelästyksestä.
Rukoilen Jumalaa sinun ja oman äitini edestä; mutta sinun nimeäsi
mainitessani tuntuu kuin hartauteni lisäytyisi. Rukoilen mitä hartaimmin
Jumalalta, ettei sinulle mitään pahaa tapahtuisi. Miksi menet niin
kaukaa ja niin korkealta etsimään minulle hedelmiä ja kukkia? Eikö
meillä puutarhassamme ole niitä yllin kyllin! Kuinka väsyksissä taasen
oletkaan! Olethan kokonaan hiestynyt!" Ja pienellä valkealla
nenäliinallaan hän kuivasi pojan otsan ja posket ja suuteli häntä monta
kertaa.