ja saavuttuansa sen harjalle istahtivat he puun alle, perin nääntyneinä
sekä väsymyksestä että nälästä ja janosta. He olivat einehtimättä
käyneet sitte auringonnousun kuudetta peninkulmaa.[1] "Siskoni", sanoi
Paul Virginialle, "sinun on nälkä ja jano ja täältä emme mitään ravintoa
löydä; palatkaamme siis takaisin orjan isännän luo ja pyytäkäämme
häneltä ruokaa." -- "Oi, ei toki, ystäväni", vastasi Virginia, "minä
pelkään häntä kovin. Muistatko mitä äiti on usein sanonut: jumalattoman
leipä täyttää suun soralla." -- "No, mitä sitte tehdä?" arveli Paul.
"Puut täällä ympärillä kasvavat vain pahoja hedelmiä, eikä ole täällä
edes tamarinttia eli sitroonaa, jolla voisit virkistää itseäsi." --
"Jumala pitää meistä huolen", virkkoi Virginia, "hän kuulee pienten
lintustenkin äänen, kun nämä häneltä ravintoa pyytävät." Ja tuskin oli
hän nämä sanat lausunut, kun he jo kuulivat läheisestä kalliosta
juoksevan lähteen lorinan. He juoksivat paikalle, ja virvotettuaan
itseään sen kristallikirkkaalla vedellä, he poimivat ja söivät
krassiruohoja, joita kasvoi lähteen partaalla.
[1] Tarkottaa tässä kuten muuallakin vanhaa ranskalaista peninkulmaa
(_lieue_), joita menee noin kolme nykyiseen kilometripenikulmaan. Suom.
muist.
Kun he sitte tähystelivät ympärillensä, eikö jotain ravitsevampaa ruokaa
olisi saatavissa, älysi Virginia metsän puiden joukossa nuoren
palmupuun. Pähkinä, joka kelluu sellaisen huipussa, on erittäin hyvää
syötävää; mutta vaikkei puu ollutkaan ihmisen reittä paksumpi, oli se
liki kuusikymmentä jalkaa korkea. Tämän puun sydänaine on vain hienoa
lustokudosta, mutta sen pinta on niin kovaa, että paraskin kirves
kimmoaa siitä takaisin; eikä Paulilla ollut edes veistä mukana. Hänen
päähänsä pälkähti virittää valkea puun juurelle, mutta siinä tuli toinen
vaikeus. Hänellä ei ollut tuluksia, enkäpä sitä paitsi luule koko
saarella löytyvän kiveä, jolla voisi tulta iskeä. Mutta hätä keinon
keksii, ja usein ovat hyödyllisimmät keksinnöt lähteneet
vähäpätöisimpäin miesten aivoista. Paul päätti virittää tulen neekerien
tavalla. Muutaman kiven terävällä kärjellä hän näversi reijän hyvin
kuivaan puunoksaan, jonka pani jalkainsa alle; saman kiven terävällä
syrjällä hän terotti toisen yhtä kuivan mutta toisenlaisen puunoksan,
jonka kärjen sovitti jalkainsa alla olevan oksan reikään, ja sitte
nopeasti pyörittäen sitä käsiensä välissä, niinkuin suklaamyllyä
pyöritetään, näki hän pian savua ja kipeniä nousevan hieromuksesta. Nyt
kokosi hän kasan kuivia ruohoja ja risuja palmun juurelle, sytytti ne,
eikä aikaakaan, kun puu jo kaatua rojahti kovalla ryskeellä. Tulen
avulla he irrottivat pähkinän palmun pitkistä, puisevista ja okaisista
lehdistä. Osan tästä hedelmästä hän ja Virginia söivät raakana ja toisen
osan tuhassa paistettuna, ja molemmat maistuivat heistä yhtä hyviltä.
Iloisina he nauttivat yksinkertaisen ateriansa, muistellen aamulla
tekemäänsä hyväätyötä; mutta tähän iloon sekautui huoltakin, kun
ajattelivat äitiensä levottomuutta heidän näin kauvan kotoa poissa
ollessaan. Virginialle etenkin johtui tämä seikka mieleen. Mutta Paul,
joka tunsi voimainsa taas virkistyneen, vakuutti etteivät he enään
kauvankaan viipyneet, ennenkun pääsivät rauhoittamaan vanhempiansa.
Päivällisen syötyään oli heillä kumminkin uusi pula edessä: ei ollut
heillä enää opasta kotiin johtamassa. Paul, jota ei mikään hämille
saattanut, sanoi Virginialle: "Kotimme on keskipäivän aurinkoa kohden;
meidän on siis astuminen kuten aamullakin tuon vuoren yli, jonka kolme
huippua näet tuolla alempana. Siis matkaan, ystäväni!" Vuori, josta Paul
mainitsi, oli se, jota kolmen huippunsa takia kutsutaan
Kolmirinnaksi.[1] He laskeutuivat siis alas vuorelta Mustanvirran
pohjoispuolitse ja saapuivat kotvan aikaa kulettuaan erään leveän virran
partaalle, joka katkasi heiltä tien. Tämä avara osa saaresta, joka
kokonaan on metsäin vallassa, on nykyäänkin vielä niin vähän tunnettu,
ettei sen useimmilla virroilla ja vuorilla ole nimeä. Virta, jonka
rannalle he tulivat, juoksee pauhaten kallioiden lomitse. Veden kohina
pelotti Virginiaa, niin ettei hän tohtinut pistää jalkaansa siihen
ylimenoa alottaakseen. Paul silloin otti hänet selkäänsä ja kävi
kuormineen virran liukkaita kiviä pitkin, veden pauhusta välittämättä.
[1] On olemassa paljon vuoria, joiden huiput ovat pyöreät kuin naisen
rinnat ja joilla kaikissa kielissä on tämä nimi. Ne sen todella
ansaitsevatkin, sillä niistä saavat alkunsa monet virrat ja purot, jotka
sitten hedelmöittävät maan. Ne yhä lisäävät näiden jokien vesiä
kokoomalla pilviä kallioisen huippunsa ympärille, joka kohoo kuin naisen
nisä niitä ylemmäksi.
"Elä pelkää", sanoi hän tytölle, "tunnen itseni kyllin voimakkaaksi, kun
sinä olet kanssani. Jos tuo Mustanvirran isäntä olisi kieltänyt armoa
orjaltaan, olisin tapellut hänen kanssaan." -- "Mitä!" huudahti
Virginia, "senkö ison ja ilkeän miehen kanssa? Mihin vaaraan olenkaan
sinut saattanut! Oi Jumala, miten vaikea on hyvää tehdä! Vain pahaa on
helppo tehdä."
Virran yli tultuaan Paul aikoi pitkittää matkaa kantaen sisartaan
selässään, kuvailipa mielessään voivansa taakkoineen nousta
Kolmirinta-vuorellekin, joka häämötti puolen peninkulman päässä heidän
edessään; mutta pianpa alkoivat hänen voimansa uupua ja hän oli
pakotettu laskemaan Virginian maahan ja itse levähtämään hänen
vierellään. Silloin virkkoi tyttönen hänelle: "Rakas veljeni, päivä
laskee; sinulla on vielä voimia, mutta minulta puuttuu. Jätä minut tähän
ja palaa yksin kotia rauhoittamaan äitejämme." -- "En suinkaan", sanoi
Paul, "sinua en jätä. Jos yö yllättää meitä täällä metsässä, niin teen
valkean, kaadan palmun, sinä syöt sen pähkinän ja minä teen sen lehvistä
sulle suojuksen." Kun Virginia oli hetken aikaa levännyt, taittoi hän
vanhasta, virran yli nuokkuvasta puusta pitkiä, alaspäin riippuvia
lehtiä ja valmisti niistä itselleen jonkunlaiset virsut, joilla verhosi
kivisillä poluilla veristyneet jalkansa; avuntekoon rientäessään oli hän
näet unohtanut panna kengät jalkaansa. Tuntiessaan tuoreiden lehtien
vilvastuttavan jalkojansa hän taittoi vielä bamburuovosta oksan, ja
nojaten toisella kädellä tähän tilapäiseen keppiin, toisella veljeensä,
lähti hän uudestaan matkalle.
Tällä tavoin he vitkalleen etenivät metsän halki; mutta korkeat puut ja
tiheät lehvät peittivät pian heidän näkyvistänsä Kolmirintaisen vuoren,
jota kohti astuivat, vieläpä auringonkin, joka jo teki laskuaan.
Vähitellen he vielä huomaamattaan eksyivät siltä tallatulta polulta,
jota tähän asti olivat kulkeneet, ja huomasivat tulleensa puiden,
köynnöskasvien ja kallioiden täyttämään umpisokkeloon, josta eivät
mitenkään löytäneet ulospääsyä. Paul asetti Virginian istumaan ja alkoi
itse juoksennella sinne tänne hänen ympärillänsä, löytääkseen tietä
tiheästä metsiköstä; mutta se oli turhaa vaivaa. Hän kiipesi korkeaan
puuhun nähdäkseen edes Kolmirinta-vuoren, mutta yltympäri ei hän
erottanut muuta kuin puiden latvoja, joista laskevan auringon säteet
enää ainoastaan harvoja valaisivat. Sill'aikaa peitti vuorten varjo
laaksoissa olevat metsät; tuuli hiljeni kuten tavallisesti auringon
laskiessa; syvä hiljaisuus vallitsi näissä yksinäisissä korvissa, eikä
muita ääniä kuulunut kuin vain hirvien ammunta, jotka tulivat etsimään
leposijaa näiltä syrjäisiltä seuduilta. Toivoen jonkun harhailevan
metsästäjän kuulevan hänen äänensä, rupesi Paul huutamaan täydestä
voimastaan: "Tänne päin, tänne päin, avuksi Virginialle?" Mutta vain
metsän kaiut vastasivat hänen huutoonsa ja toistivat moneen kertaan:
"Virginialle!... Virginialle!..."
Vaivoista ja mielikarvaudesta perin väsyneenä Paul laskeutui alas puusta
ja rupesi miettimään keinoja miten viettää yön tässä paikassa; mutta
siinä ei ollut lähdettä, ei palmuja, ei edes kuivia oksiakaan, joista
olisi voinut nuotion rakentaa. Nyt hän sai kokea kuinka riittämättömät
hänen apuneuvonsa olivat, ja hän purskahti itkuun. "Elä itke,
ystäväni", lohdutti Virginia, "ellet tahdo minun menehtyvän surusta.
Minunhan on syy kaikkiin sinun kärsimyksiisi ja siihen murheeseen, johon
äitimme nyt ovat joutuneet. Ei pidä tehdä mitään, ei edes hyvääkään,
vanhemmilta lupaa pyytämättä. Voi, kuinka varomaton minä olen ollut!" Ja
hänkin puhkesi kyyneliin. Kuitenkin sanoi hän Paulille: "Rukoilkaamme
Jumalaa, veljeni, hän on meitä armahtava."
Tuskin he olivat ennättäneet päättää rukouksensa, kun kuulivat koiran
haukuntaa. "Se on varmaankin", arveli Paul, "jonkun metsästäjän, joka
tulee illalla hirviä väijymään." Kotvan kuluttua haukunta kuului
kovemmin. "Minusta tuntuu kuin olisi se Fidele, meidän oma koiramme",
sanoi Virginia. -- "Ihan niin, tunnen sen äänen; olisimmeko tulleet jo
oman vuoremme juurelle?"
Ja todellakin seuraavassa tuokiossa syöksähti Fidele heidän jalkoihinsa,
ulvoi, vinkui ja hyväili heitä rajusti. Eivät olleet he vielä toipuneet
hämmästyksestään, kun samassa näkivät Domingon, joka juoksi heidän
luoksensa. Tämän hyvän, ilosta itkevän neekerin ilmautuminen saattoi
heidätkin itkemään, niin etteivät saaneet sanaa suustaan. Kun Domingo
oli saanut heidät tajuihinsa, huudahti hän: "Oi rakkaat nuoret
valtijaani, mihin levottomuuteen olettekaan saattaneet äitinne! Kuinka
he hämmästyivät, kun eivät kirkosta palattuaan löytäneet teitä! Minä
olin seurannut heitä messuun, ja Mari, joka oli askaroinut jossakin
sopessa, ei osannut sanoa minne te olitte joutuneet. Minä juoksentelin
talomme ympäri tietämättä mistä teitä etsiä. Vihdoin otin teidän vanhoja
vaatteitanne, annoin Fidelen nuuskia niitä, ja aivan kuin olisi tuo
eläinparka minua ymmärtänyt, rupesi se paikalla etsimään teidän
jälkiänne; yhä viuhtoen hännällään vei se minut aina Mustallevirralle
saakka. Siellä sain tilanomistajalta kuulla, että olitte tuoneet
takaisin erään karanneen orjattaren ja että hän oli luvannut tälle armon
teidän tähtenne. Mutta minkä armon! Hän näytti minulle naisparan, joka
oli jaloistaan kahleilla sidottu puupölkkyyn, kolmipiikkinen rautarengas
kaulassa. Sieltä vei Fidele yhä nuuskien minut Mustanvirran varrella
olevalle vuorelle, jossa pysähtyi ja rupesi haukkumaan täyttä kurkkua;
se oli erään lähteen partaalla lähellä kaadettua palmua ja tulta, joka
vielä suitsi. Lopuksi toi se minut tänne. Olemme nyt Kolmirintaisen
vuoren juurella, mistä meillä vielä on hyvän neljän tunnin matka kotia.
Mutta nyt teidän pitää syödä ja vahvistaa voimianne." Hän tarjosi heille
kakun, hedelmiä ja leilillisen juomaa, jonka heidän äitinsä olivat
vedestä, viinistä, sitroonanmehusta, sokerista ja muskotista
valmistaneet lapsillensa vahvistukseksi ja virkistykseksi. Virginia
huokasi muistellessaan orja paran kohtaloa ja äitiensä levottomuutta.
Moneen kertaan toisti hän: "Voi kuinka vaikeata onkaan tehdä hyvää!"
Sill'aikaa kun Paul ja Virginia ruoalla ja juomalla itseään vahvistivat,
iski Domingo tulta, ja etsittyään kallioiden välistä väärän puun, jota
sanotaan kiertopuuksi ja joka tuoreenakin palaa ilmiliekillä, viritti
hän siitä tulisoihdun, sillä yö oli jo tullut. Mutta kun heidän piti
yrittää matkalle, tuli vielä vastaan pahempi este: Paul ja Virginia
eivät enää voineet käydä, heidän jalkansa kun olivat turvonneet ja
vallan punaset. Domingo oli kahden vaiheella, menisikö kauvempaa
hakemaan heille apua vai viettäisikö täällä yön heidän kanssaan. "Missä
on se aika", valitti hän, "jolloin vielä kannoin teitä molempia
käsivarsillani? Nyt te olette tulleet isoiksi, ja minä olen vanha." Kun
hän vielä näin neuvottomana mietiskeli, ilmaantui parinkymmenen askeleen
päähän heistä parvi karanneita neekeriorjia. Joukon johtaja lähestyi
Paulia ja Virginiaa ja sanoi: "Te kiltit pienet valkoihot, elkää
pelätkö! Olemme nähneet teidän tänä aamuna käyvän erään neekerinaisen
kanssa Mustallevirralle pyytämään hänelle armoa ilkeältä isännältään.
Tämän vuoksi kiitollisuudesta kannamme teidät nyt kotia olallamme."
Sitte hän antoi vihjauksen, ja neljä väkevintä neekeriä teki tuota pikaa
paarit puunoksista ja köynnöskasveista, joille asettivat molemmat nuoret
ja nostivat ne olkapäillensä. Niin lähtivät he matkaan, Domingon
kulkiessa edellä tulisoihtu kädessä ja koko joukon ilosta huutaessa ja
siunatessa heitä. Liikutettuna sanoi Virginia veljelleen: "Ah ystäväni,
Jumala ei sentään koskaan jätä hyvää työtä palkitsematta!"
Vasta puoliyön aikaan he saapuivat kotivuoren juurelle, jonka
kukkuloilla paloi useita tulia. Tuskin noustuaan vuorelle kuulivat he
huudettavan: "Tekö siellä tulette, lapsukaiseni?" Yksin suin neekerien
kanssa he vastasivat: "Niin, me täällä olemme!" Ja pian he saivat nähdä
äitinsä ja Marin, jotka tulisoihdut kädessä astuivat heille vastaan.
"Onnettomat lapset", huusi rouva de La Tour, "mistä te tulette? Mihin
tuskaan te meidät olette saattaneet!" -- "Tulemme Mustaltavirralta",
sanoi Virginia, "olimme pyytämässä armoa karanneelle orja raukalle,
jolle aamulla annoin aamiaisemme, jottei hän olisi kuollut nälkään; ja
nämä toiset karanneet neekerit ovat kantaneet meidät kotia." Rouva de La
Tour syleili tytärtään sanaakaan sanomatta; ja Virginia, joka tunsi
kasvojensa kostuvan äitinsä kyynelistä, virkkoi: "Te korvaatte minulle
kaiken pahan, mitä olen kärsinyt!" Margareta sulki ilosta hurmaantuneena
Paulin syliinsä ja sanoi: "Ja sinäkin, poikani, olet tehnyt hyvän työn!"
Saatettuaan lapsensa majoihinsa valmistivat molemmat äidit runsaan
aterian karanneille orjille, jotka sitte palasivat metsiinsä toivottaen
heille kaikinpuolista onnea.
Jokainen päivä oli näille perheille onnen ja rauhan päivä. Ei kateus
eikä kunnianhimo häirinnyt niiden jäsenten väliä. He eivät halunneet
piirinsä ulkopuolelta turhaa kunniaa, jommoista joutavilla vehkeillä
saavutetaan ja parjauksen kautta menetetään, vaan tyytyivät olemaan
omain tekoinsa todistajina ja tuomareina. Tällä saarella, jossa kuten
kaikissa Europan siirtomaissa ihmisten uteliaisuutta vain pahanilkiset
puheet herättävät, olivat heidän avunsa, vieläpä nimensäkin
tuntemattomat; vain joskus, kun Pamplemousseen kulkeva matkustaja sattui
kysymään tasangon asukkailta: "Keitä tuolla ylhäällä noissa pienissä
majoissa asuu?" -- vastattiin hänelle umpimähkään: "Hyviä ihmisiä." Niin
levittävät orvokitkin orjantappurain alta kauvas suloisen tuoksunsa,
itse pysyen näkymättömissä.
He eivät keskuudessaan sietäneet panettelua, joka oikeuden varjolla
ehdottomasti taivuttaa sydämmen joko vihaan tai petollisuuteen; sillä
mahdotonta on olla vihaamatta ihmisiä joista uskoo pahaa, ja elää pahain
kanssa jollei tahdo peittää närkästystään hyväntahtoisuuden väärällä
naamarilla. Näin pakottaa parjaus meitä tekemään vääryyttä joko toisia
tai itseämme kohtaan. He sen sijaan eivät tuominneet ketään yksityistä
ihmistä, vaan neuvottelivat keskenään keinoista, joilla tekisivät hyvää
kaikille yhteisesti; ja vaikkei heillä ollutkaan varoja siihen, oli
heillä kuitenkin aina avuntekoon aulis mieli. Yksinäisyydessäkin eläen
eivät he villiytyneet, vaan päinvastoin tulivat yhä ystävällisemmiksi
muita ihmisiä kohtaan. Seuraelämän ilkeämielisillä kokkapuheilla ei
ollut jalansijaa heidän keskuudessaan; suuren luonnon puhelu täytti
heidän sydämmensä tykkänään ilolla ja ihastuksella. He hurmautuivat
Sallimuksen voimasta, joka heidän kättensä kautta valmisti näiden
jylhien kallioiden keskessä heille hyvinvointia, lukemattomia suloja ja
puhtaita, raittiita ja alati uudistuvia iloja.
Paul, joka kahdentoistavuotiaana oli vahvempi ja järkevämpi kuin
europalaiset viidentoista vanhoina, oli kaunistellut niitä paikkoja,
jotka Domingo oli yksinomaan viljelysmaiksi raivannut. Mustan ystävänsä
kanssa hän toi metsästä juurineen nuoria taimia, niinkuin sitroonan,
appelsiinin, tamarintin -- jonka pyöreä latva on aina heleän vehreä --
sekä taatelipalmun taimia, joihin viimemainittuihin aikaa myöten kasvaa
sokerin makea ja appelsiinilta tuoksahtava hedelmä; nämä taimet hän
istutti kotitasangolle. Siihen oli hän myöskin kylvänyt sellaisten
puiden siemeniä, jotka jo toisena vuonna saavat kukkia tai hedelmiä;
senkaltaisia olivat akaattipuu, jossa ylt'ympäriinsä riippuu pitkiä
valkeita kukkaterttuja niinkuin kristallit kattolampussa, Persian
syreeni, joka kohottaa korkealle pellavanharmaat kukkakiehkuransa, ja
papaijapuu, jonka oksaton, pylvääksi kasvanut ja vihreitten meloonien
kaartama runko päättyy isojen, viikunanlehtien tapaisten lehväin
muodostamaan ruunuun.
Näitten lisäksi hän vielä oli istuttanut badamien, mahonkipuiden,
"asianajajiksi" kutsuttujen puiden, poajavi- ja leipäpuiden ynnä
jam-ruusujen hedelmyksiä ja siemeniä. Enimmät näistä puista tarjosivat
nuorelle hoitajalleen siimestä ja hedelmiä. Hänen uuttera kätensä oli
tehnyt tämän laakson karuimmatkin paikat hedelmällisiksi. Monet
aloe-lajit, keltaisia ja punapilkullisia kukkia kasvava Intian
viikunapuu ja valo-ohdake pukivat kallioitten mustia huippuja ja
näyttivät tahtovan kilpailla pitkien, sinisillä ja tulipunasilla
kukkatertuilla ylpeileväin köynnöskasvien kanssa, joita paikoin riippui
alas jyrkkiä rinteitä pitkin.
Nämä kasvit hän oli sijoitellut sillä tavoin, että ne kaikki voi yhdellä
silmäyksellä nähdä. Laakson keskelle hän oli istuttanut matalat kasvit,
ympärille pensaat, sitten keskipitkät puut ja viimein kehän äärille
pisimmät puut, niin että tämä avara kehä keskustasta katsoen näytti
pyöröteatterilta, täynnä vihannuutta, hedelmiä ja kukkia, joiden välissä
vielä ruokakasvit, niittytilkut sekä riisi- ja vehnäpellot saivat tilaa.
Mutta asetellessaan täten kasveja oman suunnitelmansa mukaan ei hän
siltä poikennut luonnon järjestyksestä. Juuri sen viittauksia seuraten
hän oli yläville paikoille istuttanut sellaisia kasveja, joiden siemenet
lentävät tuulen mukana, ja vetten partaille sellaisia, joiden sydämmet
ovat luodut vedessä kulkemaan. Siten oli kukin kasvi sille ominaisella
paikalla, ja kukin paikka sai kasvistaan luonnollisen kaunistuksen.
Vuorten huipuilta juoksevat purot muodostivat laakson pohjassa paikoin
lähteitä, paikoin lammikoita, joiden pinnassa, kuni vihannan
kasvullisuuden kehystämässä kuvastimessa, päilyivät kukkivat puut,
harmaat kalliot ja taivaan sinilaki.
Vaikka maaperä täällä on hyvin epätasainen, oli näitä istutuksia sentään
enimmäkseen yhtä helppo käsin hoitaa kuin silmin katsella.
Todellisuudessa olimme me kaikki yksissä neuvoin avustaneet häntä tämän
tuloksen saavuttamisessa. Hän oli tehnyt käytävän tämän laakson ympäri
ja siitä lähteviksi useita sivuhaaroja, jotka ulottuivat kehän
ulkopiiristä keskustaan asti. Jylhimmätkin paikat hän oli käyttänyt
hyväkseen ja osannut sovittaa teitten mukavuuden maan karuuden mukaan,
niinkuin oli saattanut viljelyskasvit viihtymään metsäkasvien kanssa, ja
kaikki mitä sirkeimpään sopusointuun. Noista lukemattomista
vierukivistä, jotka nyt tukkivat nämä tiet kuten suurimman osan tämän
saaren pintaakin, hän oli sinne tänne latonut röykkiöitä, joiden
rakoihin loi multaa ja istutti niihin ruusu- ja vadelmapensasten ynnä
muiden kivistössä menestyväin pensaskasvien juuria. Vähässä ajassa nämä
rumat ja kolkonnäköiset kiviröykkiöt koreilivat mitä kauneimmalla
vihannuudella ja kukkasloistolla. Vanhojen nuokkuvain puiden paartamat
kallionkolot muodostivat maanalaisia holveja, minne ei helle tunkeutunut
ja missä keskipäivälläkin oli vilvas oleskella. Muuan polku luikerteli
jylhään metsänkätköön, jonka keskellä tuulten suojassa kasvoi istutettu
puu, hedelmiä täynnä. Tuolla häilyi viljavainio, täällä kukki puutarha.
Näille poluille näkyivät asumukset, noille toisille vuoren huimaavat
huiput.
Eräässä tiheässä, köynnöskasveja ja tatamak-puita kasvavassa metsikössä
ei keskipäivälläkään voinut nähdä eteensä; mutta tuon läheisen, vuoresta
esiinpistävän kallion laelta näkyi koko tämä laakso ja kauvempana meri,
jolla silmä toisinaan erotti Europasta tulevan tai sinne lähtevän
laivan. Tälle kalliolle molemmat perheet tavallisesti iltasin
kokoutuivat nauttimaan raitista ilmaa ja iloitsemaan kukkien tuoksusta,
lähteiden lorinasta ja valojen ja varjojen viime leikistä.
Mitään suloisempaa tuskin voi kuvitella kuin ne nimitykset, joita he
olivat antaneet useimmille tämän sokkelon viehättävistä paikoista.
Kallio, josta juuri kerroin ja josta minun tuloni jo kaukaa nähtiin, oli
saanut nimekseen: _Ystävyyden merkkipaikka_. Paul ja Virginia olivat
kerran leikkiessään istuttaneet sinne bamburuovon, jonka päähän
kohottivat vähäisen valkean liinan niin pian kun huomasivat minut
tulevaksi; -- niinkuin naapurikukkulalta aina lipulla annetaan merkki,
kun joku laiva ilmautuu merellä. Kerran juolahti mieleeni piirtää
kirjoitus tämän ruovon varteen. Matkoillani on minua huvittanut katsella
muinaisajan muotokuvia ja muistomerkkejä, varsinkin kun ne ovat olleet
varustetut hyvin mietityllä kirjoitelmalla; olen silloin ollut
kuulevinani kivestä ihmisäänen, joka on kaikunut halki vuosisatojen ja
muistuttanut matkustajalle keskellä autiota erämaata, ettei hän ole
siinä yksin, että samoilla paikoilla on ennenkin asunut ihmisiä, jotka
ovat tunteneet, aatelleet ja kärsineet kuten hän. Jos sellainen
kirjoitus on peräisin joltakin hävinneeltä kansakunnalta, kohottaa se
henkemme äärettömyyden piiriin ja herättää siinä aavistuksen omasta
kuolemattomuudestaan, sillä se osottaa ajatuksen elävän valtakuntainkin
hävittyä.
Piirsin siis Paulin ja Virginian viirin hoikkaan runkoon nämä
Horatiuksen säkeet:
_... Fratres Helenæ, lucida sidera,
Ventorumque regat pater,
Obstrictis aliis, præter Iapyga._
"Helenan veljet, nuo teidän laillanne loistavat tähdet, ja itse tuulien
isä teitä ohjatkoot, elköötkä salliko muiden tuulien kuin länsituulosen
päällenne puhaltaa."
Muutaman tatamak-puun kaarnaan, jonka varjoon Paul joskus istahti
katselemaan tuolla kaukana käyvää merta, piirsin seuraavan Virgiliuksen
säkeen:
_Fortunatus et ille qui novit agrestes!_
"Onnellinen olet, poikani, joka tunnet vain maalaisten jumalat!"
Ja rouva de La Tourin majan, heidän yhteisen kokouspaikkansa, ovelle
seuraavan:
_At secura quies, et nescia fallere vita._
"Tässä asuu hyvä omatunto ja erehtymätön elämä."
Mutta Virginia ei hyväksynyt minun latinaani. Hän sanoi kirjoituksen,
jonka olin piirtänyt hänen viirinsä tankoon, olevan liian pitkän ja
oppineen. "Minusta olisi parempi", sanoi hän, "jos siinä olisi: _'Alati
häilyvä, mutta kuitenkin kestävä'._" -- "Se kirjoitus", vastasin minä,
"sopisi vielä paremmin siveydelle." Huomautukseni sai hänet punastumaan.
Näitten onnellisten ihmisten sydämmissä herätti vastakaikua kaikki
seikat heitä ympäröivässä luonnossa. He olivat antaneet mitä suloisimpia
nimiä ulkonäöltään mitä mitättömimmillekin esineille. Muuatta
appelsiini- ja banaanipuiden ja ruusupensasten ympäröimää paikkaa, missä
Paul ja Virginia toisinaan kävivät tanssimassa, kutsuttiin _Sovuksi_.
Vanha puu, jonka juurella rouva de La Tour ja Margareeta olivat
kertoneet toisilleen onnettomuuksistaan, sai nimekseen _Kuivatut
kyyneleet_. _Bretagne_ ja _Normandia_ olivat pari pientä maatilkkua,
joihin he olivat kylväneet viljaa, mansikoita ja herneitä. Domingo ja
Mari, joita samaten kotimaansa Afrikan muistot elähyttivät, kutsuivat
syntymäseutujensa mukaan kahta paikkaa, missä kasvoi korien kutomiseen
soveliasta ruohoa ja minne he olivat istuttaneet kurpitsipuun,
_Angolaksi_ ja _Fouillepointeksi_. Siten säilyttivät nämä
siirtolaisperheet suloisia muistoja kukin isänmaastaan vastaavan
ilmanalan tuotteilla ja lievittivät kaipaustaan vieraassa maassa. Oi,
miten tuhansia ihania muistoja olenkaan tuntenut puiden, lähteiden ja
kallioitten herättävän tällä paikalla, jolla nyt sekasorto vallitsee ja
josta, yhtä vähän kuin Kreikan klassillisesta mantereestakaan, ei ole
jälellä muuta kuin raunioita ja liikuttavia nimiä.