Produced by Matti Järvinen and PG Distributed Proofreaders.
PAUL JA VIRGINIA
Kirjoittanut
Bernardin de Sainte-Pierre
Ranskankielestä suomentanut
O. A. Joutsen
Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström Osakeyhtiö 1905.
Sensuurin hyväksymä. Porvoo, huhtik. 12 p. 1905.
TEKIJÄN ELÄMÄKERTA.
Jos milloinkaan pitää paikkansa vaatimus, että runouden tulee kuvastaa
kansan ja aikakauden ajatuksia, niin toteutuu se siinä kirjallisuudessa,
mikä kukoisti Ranskassa neljännentoista, viidennentoista ja
kuudennentoista Ludvigin hallituskausina. Nämä ajanjaksot, jotka
itsessään olivat niin tärkeät merkitykseltään, että ne antoivat nimensä
vastaaville ajankohdille koko ihmiskunnan historiassa, sisälsivät
Ranskan historiaan nähden harvinaisen jyrkkiä kehityksenkäänteitä; ensin
ulkonaisen mahdin tavatonta nousua ja sitte sen asteettaista
vähenemistä; eri yhteiskuntaluokkien merkityksen vaihtumista, niin että
ennen vallassa olleet suistuivat alas ja syvyydestä nousi uusia
pinnalle; inhimillisten tapojen ja kaikkien elämänmuotojen alati
vaihtuvata naamiaishuvia. Kaiken tämän kirjavan kehityksen kuvastaa
samanaikainen kirjallisuus verrattoman selvissä peilikuvissa. Ludvig
XIV:nnen pöyhkeä aika loi n. s. valheklassillisen kirjallisuuden, joka
esitti antiikkisen maailman suurenmoisia tapauksia ja henkilöitä,
pukemalla ne oman aikansa kauheaan hovipukuun ja tekotukkaan ja
silminnähtävällä tarkotuksella koettaa enentää "aurinkokuninkaan"
hallituksen loistoa. Vaan tämän aikakauden loppupuoliskolla, kun
luonnottomasti keskitetty hallitustapa vei maan arveluttavaan
ulkonaiseen ja sisälliseen ahdinkoon, rupeaa ivan ja arvostelun
pukinjalka pistämään esiin kirjallisuudessa; Corneillen ja Racinen
sirotyylisen vaan hengettömän draaman sijalle astui porvarillinen
runous, jonka etevin edustaja Molière ruoski teennäisen hovisivistyksen
pönkeitä muotoja ja epäsuorasti ylisti maan elinvoimaisen keskiluokan
tervettä henkeä. Ludvig XV:nnen hallituskautena ennen alkanut
tapainturmelus höllytti kaikki yhteiskuntaa koossapitävät siteet ja
kehitti nurinpuolisuudet huippuunsa. Tämä sekaannuksen aika synnytti
uuden ivarunouden (La Bruyère, Le Sage), joka lopulta kumminkin
turmeltui siveettömäksi kirjallisuudeksi, jolle ei pyhinkään ollut pyhää
(Crebillon nuorempi, Gresset y. m.). Mutta toiselta puolen se
voimakkaissa hengissä herätti eloon uusia, positiivisia harrastuksia,
jotka tarkottivat vanhan yhteiskunnan kaatamista ja uuden, ihanteellisen
sijaan luomista. Valistus-filosofia katkoi kahleet kaikilla ajatuksen
aloilla, keskellä _Ancien Régimen_ valokohdista köyhää ja varjopuolista
kammottavan rikasta aikakautta se kohotti ihmisten aatokset tapailemaan
todellisuutta, luonnollisuutta ja ylevää siveyttä. Herätys tapahtui
Kanavan toiselta puolen; tutustuminen Englannin vapaisiin oloihin,
terveihin yhteiskuntamuotoihin ja siellä silloin vallassa olevaan
herkkätunteiseen, romantilliseen kirjallisuuteen (De Foen "Robinson
Crusoeen" ja Richardsonin siveysromaaneihin) mahtavasti vaikutti Ranskan
henkisiin vallankumousmiehiin, Montesquieuhön, Voltaireen, Diderot'hon
ja Rousseauhon. Molempain viimemainittujen kaunokirjalliset teokset
sisälsivät vaatimuksia tunteen, luonnollisuuden ja yksilöllisyyden
ylevämmyydestä silloisten elämän valhemuotojen rinnalla. Ludvig XVI:nnen
aikakautena viimein purkautuvat täten synnytetyt sähköiset voimat.
Tietoisuus kärsityistä vääryyksistä ja nurinpuolisuuksista synnytti
yhtäällä tulisinta mielenkiihkoa, salaman tavoin välähtäviä aavistuksia
pian koituvasta kostosta ja kaikenpuolisesta uudistuksesta; toisaalla,
nimenomaan runoudessa, missä valtiollinen tunne oli heikompi ja
mielikuvitus kerkeämpi, toivottiin ihmisystävällisiä parannuksia ja
unelmoitiin kauneudelle ja luonnonmukaisuudelle perustuvasta
ihanneyhteiskunnasta, joka saataisiin toimeen ilman verisiä
mullistuksia. Kyllästyminen vallassa oleviin kulttuurimuotoihin ja
ajatustapoihin ynnä hellämielinen taipumus etsimään turmelemattoman
luonnon helmasta terveitä, ehjiä elämänmuotoja johti ranskalaisen
runouden _romantillisuuden_ rikkaalle, usein liiaksikin rajainsa yli
riuhtovalle uralle, jonka Rousseau "Uudella Heloisellaan" ja
"Émilellään" oli perustanut. Romantillista harrastusta lisäsi Ranskan
siirtomaavallan erinomainen vaurastuminen, joka käänsi haaveilijain
huomion merentakaisiin maihin, ranskalaisten miesten näinä aikoina
suurella menestyksellä suorittamat klassillisen muinaisuuden tutkimukset
(Pompeijin esiinkaivaminen) ja antiikin tyylin jäljitteleminen kuvaavien
taiteiden alalla (Davidin maalauskoulu ja Pantéonin rakentaminen).
Tyypillinen edustaja tälle kahden maailmanhistoriallisen ajanjakson
välillä seisovalle, herkkämieliselle ja ihanteelliselle sukupolvelle on
käsissämme olevan "Paul ja Virginia"-idyllin kirjottaja.
Jacques-_Bernardin_-Henri _de Saint-Pierre_ syntyi Havren rikkaassa
merikaupungissa tammik. 19 p. 1737, polveutuen aatelissuvusta, joka
monilla isänmaallisilla teoilla oli kunnostanut itseään. Vanhemmista
tiedetään äidin olleen vakavaluontoisen naisen, joka antoi poikansa
käsiin vain uskonnollisia ja syväaatteisia kirjoja. Ensimmäinen kasvatus
siis opetti pojan ihailemaan luomakunnan suuruutta ja Luojan voimaa.
"Robinson Crusoen" lukeminen yhdisti tähän uskonnolliseen
haavemielisyyteen halun seikkailuihin kesyttömän neitseellisessä
luonnossa, mutta nuori Bernardin olisi mieluimmin tahtonut päättää
Robinsonaadinsa erakkona, jonka jalostava seurustelu kunnon ihmisten
seurassa olisi puhdistanut. Matka Martinique-saarelle ja tutustuminen
siirtomaahallitukseen käänsi tämän halun toisaalle: hän päätti lähteä
lähetyssaarnaajaksi tuntemattomiin, synkeihin seutuihin. Vanhempiensa
tahdosta hän kuitenkin jatkoi opintojaan, suorittaen viimein
insinööriupseerin tutkinnon Veraillesin insinööriopistossa. Hänen
sotilaallinen uransa ei kuitenkaan ollut pitkä; otettuaan osaa
sotaretkiin Saksassa hän sai 1760 eron virastaan, koska oli vastustellut
päällikköjään.
Nyt alkoi Bernardin de Saint-Pierrelle vaihteleva ja seikkailurikas
elämä. Omaistensa piirissä hän ei viihtynyt, ne häntä vieroivat ja
kielsivät häneltä apunsa, yksinpä isäkin, joka tällä välin oli mennyt
uusiin naimisiin. Maltan-saaren jouduttua vaaraan Ranskan hallitus
lähetti sinne avuksi useita insinöörejä, niiden joukossa hänetkin. Mutta
kun vaara pian oli ohitse, sai hän tyhjin toimin palata Ranskaan. Täällä
hän virkaa vailla joutui tukalaan asemaan, koettaen matematiikan
opetuksella ansaita leipäänsä. Onnettomuuksien ahdistamana hän rupesi
haaveilemaan lapsuutensa unelmia Robinson Crusoen seikkailuretkistä: hän
ajatteli jonnekin uuteen seutuun perustaa turvattomain ja kovaosaisten
siirtokunnan, jonka päällikkönä hän toimeenpanisi lakeja, mitkä eivät
vielä olisi olleet mahdollisia kotimaassa. Hän lähti etsimään
maailmankolkkaa, minne sijoittaisi uuden siirtolansa. Ensin hän
matkustaa Hollantiin, missä saa rohkaisevaa osanottoa, jopa rahojakin
yrityksensä toteuttamiseksi. Sieltä hän menee Venäjälle, jossa myöskin
voittaa mahtavia suosijoita; näyttääpä hetkisen siltäkin, kuin perisi
hän kaikkivaltiaan kreivi Orloffin aseman suuren Katariinan lemmikkinä.
Hän yrittää näytellä valtiollista ja sotilaallista osaa, kuitenkaan
onnistumatta. Hän luulee voivansa pystyttää uudelleen Puolan vanhan
valtiomuodon ja kansallisen itsenäisyyden ja antaa puhua kihlauksestaan
erään puolalaisen ruhtinattaren kanssa. Mutta hänen tuulentupansa pian
kukistuvat; ylhäinen morsian rikkoo välinsä hänen kanssaan, ja hän
siirtyy Saksiin, jonka Puolan vanhan valtijaan avulla hän toivoo
voivansa toteuttaa kunnianhimoiset unelmansa. Dresdenissä hänet otetaan
avosylin vastaan, mutta erään "Tuhannen yhden yön" tapaan aletun
seikkailun huono loppu saa hänet kääntämään selkänsä Saksin
vieraanvaraisuudelle ja siirtymään Berliiniin. Täällä avautui hänelle
hiljainen onni perheen ja avuliaiden ystäväin piirissä, vaan hänen
levoton henkensä ei ota mukautuakseen tyyniin oloihin. 1766 hän palaa
Ranskaan; täällä on hänen isänsä tällä välin kuollut, ja sukulaiset
osottavat kylmyyttä häntä kohtaan. Köyhänä ja yksinäisenä hän asettuu
Pariisiin, missä panee taivaan ja maan liikkeelle saavuttaakseen
turvatun jalansijan yhteiskunnassa. Hän kirjoittaa muistelmia, tutkii
mitä erilaisimpia aineita, sota- ja tykistötiedettä, kasvatusoppia,
tähtitiedettä ja kemiaa, välttäen jonkinmoisella kammolla ajattelemasta
kaunokirjallisia aiheita, joilla myöhemmin hankki nimellensä
katoamattoman kunnian.
Monilukuisten turhien yritysten jälkeen hänen onnistuu kiinnittää
itseensä erään kreivi de Breteuilin huomio, joka lupaa hänelle hankkia
paikan markiisi de Castriesin johtamassa, Madagaskarin ja Ile de Francen
asuttamista tarkottavassa retkikunnassa. Mutta tämä yritys, joka
verhoutui filosoofisten ja ihmisystävällisten tekosyitten vaippaan,
tarkottikin todellisuudessa vain kurjaa orjakauppaa, niin että koko
retki oli sankarillemme suuri pettymys. Hän erosi retkikunnasta ja
asettui Ile de Francen yli-insinöörin käytettäväksi. Tällä saarella hän
eli kolme vuotta, saaden vaihtelevia kokemuksia Ranskan
siirtomaahallituksesta ja ennen kaikkea kooten aineksia ja vaikutelmia,
joita myöhemmin käytti hyväkseen julaistessaan mainiot teoksensa "Matka
Ile de Franceen" ja "Paul ja Virginia".
Ranskaan palattuaan alkaa taasen vaivaloinen taistelu olemassaolosta,
jota kuninkaan myöntämä 1,000 frangin suuruinen vuotuinen eläkekään ei
paljon lievennä. Hän hautoo uusia kunnianhimoisia unelmia: Intian
matkaa, ihannesiirtolan perustamista Jerseyn saarelle Englannin
Kanavassa, osanottoa Amerikan vapautussodan ensi puhkeemiseen, Niilin
lähteiden keksimiseen. Ennen mainittu kreivi de Breteuil suosittaa häntä
vihdoin suurelle valistusfilosoofille d'Alembertille, joka hankkii
kustantajan hänen teokselleen "Matka Ile de Franceen", mikä ilmestyi
1773. Tämä kirja avasi hänelle viimeinkin suuren yleisön suosion,
valistusfilosoofit ottivat hänet piireihinsä; mutta hallitus, jonka
huomiota tekijä oli tahtonut kiinnittää suunnitelmillaan, kielsi häntä
kuvaamasta siirtomaitten oloja yksinomaan synkässä valossa. Hän etsii
lohdutusta uusilta filosoofiystäviltään, vaan hänen kadehtijansa saavat
enimmät hänestä luopumaan, eikä "Arkadia" niminen teos, jossa hän
heille aikoi laveammin esittää rohkeita suunnitelmiaan, tullut koskaan
valmiiksi. Tähän aikaan hän teki Jean-Jacques Rousseaun tuttavuutta, ja
samanluonteisen suuren geneveläisen filosoofin seura oli omiaan
kehittämään hänessä alituisten vastoinkäymisten synnyttämää ihmisvihaa
ja yksinäisyyden kaipuuta. Tältä ajalta on "Luonnon tutkimuksia" (1784),
jossa hän jatkoi edellisissä teoksissaan suunnittelemiaan unelmia
yhteiskunnallisesta vallankumouksesta. Kaikesta viehättäväisyydestään ja
rohkeista päätelmistään huolimatta tämä kirjanen kuitenkin joutui
varjoon Rousseaun samanaatteisten teosten rinnalla.
Neljä vuotta myöhemmin alkoi varsinaisesti kaunokirjallisen tuotannon
aika Bernardin de Saint-Pierren elämässä. Sen alotti hänen suosituin
teoksensa, idylleistä mitä ihanin "Paul ja Virginia", joka ilmestyi
1784. Tämä kirja, joka esittää suloista lemmentragediaa kahden nuoren
ihmissydämmen välillä keskellä tropillisen maailman muhkeata loistoa,
tuli syystä kaikkien kansankerrosten lempikirjaksi. Se onkin La
Fontainen "Satujen" ja "Télémaquen" jälkeen Ranskan kirjallisuudessa se
kirja, josta on useimpia kaikenmuotoisia painoksia ilmestynyt kaikilla
Europan kielillä. Paitsi "Paul ja Virginiaa" on Bernardin de
Saint-Pierre julaissut suuren joukon muita kaunokirjallisia ja osaksi
filosoofisiakin teoksia, joiden luetteleminen veisi meidät liian
pitkälle. Hänen myöhemmistä elämänvaiheistaan mainittakoon, että hän
Ranskan suuren vallankumouksen puhjettua luuli ajan tulleen
yhteiskunnallisten ja ihmisystävällisten suunnitelmainsa toteuttamiseen
ja sen vuoksi aluksi liittyi Robespierreen. Mutta nähtyään entisen
hirmuvallan vain vaihtuvan toiseen vielä hirveämpään hän yhtyi siihen
puolueeseen, joka nuoressa kenraali Bonapartessa näki nousevan auringon.
Napoleon keisariksi tultuaan muisti kirjailijaystäväänsä; sekä hän että
hänen veljensä Louis ja Josef myönsivät kukin hänelle 6,000 frangin
elinkautisen eläkkeen. Tämän kautta oli hänen taloudellinen asemansa
turvattu. Hän nai erään rikkaan kirjanpainajan tyttären ja tuli
nimitetyksi siveysopin professoriksi Normaalikouluun, jossa piti
luentoja "Sopusoinnusta luonnossa". Tämän oppilaitoksen lakkautettua hän
sai sijan Ranskan korkeimmassa oppineessa laitoksessa Instituutissa.
Keisarivallan kukistuttua hän menetti korkeitten suosijainsa myöntämät
eläkkeet ja vietti viime päivänsä jotenkin ahtaissa oloissa, eläen
Eragnyssa l'Oise-virran partailla. Hän kuoli tammik. 21 p. 1814, siis
juuri täytettyään 77:nnen ikävuotensa. Hänen leskensä -- hän oli jo
ennättänyt toisen kerran naida -- meni uusiin naimisiin erään vähän
tunnetun kirjailijan Aimé Martinin kanssa, joka piti huolta hänen
teoksiensa kokoamisesta ja julkaisemisesta.
Bernardin de Sainte-Pierren merkitys yhteiskunnan uudistajana haihtuu
varjoon valistusfilosoofian loistavampien tähtien rinnalla. Mutta hänen
"Paul ja Virginiansa" takaa hänelle katoomattoman kunniasijan
yleismaailmallisessa kirjallisuudessa; ja hänen oma hahmonsa sen viisaan
vanhuksen muodossa, joka tässä idyllissä kertojana esiytyy, on kautta
aikojen lämmittävä sydämmiä totuuden, luonnollisuuden ja
sydämmenpuhtauden ylistäjänä.
Sen vuoriharjanteen itäisellä rinteellä, joka kohoaa Port-Louisin
takana Ile de France-saarella, näkee matkustaja eräällä muinoin
viljellyllä alalla kahden pienen majan rauniot. Ne sijaitsevat melkein
keskellä muudanta korkeitten kallioiden paartamaa laaksoa, joka on avoin
vain pohjoiseen päin. Vasemmalla kädellä häämöttää n. k. Vartijavuori,
jolta annetaan merkki laivojen laskiessa saaren satamaan, ja vuoren
juurella on Port-Louis'n kaupunki; oikealla on tie, joka vie
Port-Louis'sta Pamplemoussen kylään. Etempänä on samanniminen kirkko,
joka bamburuokoa kasvavine kujineen kohoaa keskellä isoa tasankoa; ja
vielä kauvempana siintää silmiin metsä, joka ulottuu aina saaren toisiin
ääriin saakka. Suoraan edessään, merenrannikolla, kulkija näkee
Hautalahdelman; vähän syrjempänä oikealla Kovanonnen-niemen, ja kaikista
kauvimpana rajattoman merenulapan, jonka pinnasta pistää esiin
joitakuita asumattomia luotoja, niiden joukossa Miren keila, joka
näyttää vallinsarvelta keskellä meren kuohuja.
Käydessään sisään tähän laaksoon, josta tarjoutuu niin paljon
katsottavaa, kuulee kulkija vuoren kaikujen lakkaamatta toistelevan
läheisissä metsissä tohisevien tuulten kohinaa ja aaltojen pauhua, jotka
etäällä meressä särkyvät riuttoja vastaan. Mutta saavuttuaan noiden
mökkien luo ei hän enää kuule mitään kohinaa, eikä näe ympärillään
muuta kuin muurintapaisia kallioseinämiä, joiden juurella, kupeilla ja
halkeamissa, jopa pilviä piirtävillä huipuillakin puuryhmiä kasvaa.
Sadepilvet näiden kallioiden päällä leijaillessaan luovat usein
sateenkaaren niiden ruskeanvihreille rinteille ja kostuttavat niiden
juurella liriseviä lähteitä, joista vähäinen Lataniers-joki saa alkunsa.
Rajaton hiljaisuus vallitsee tässä laaksossa, missä kaikki, ilma, vesi
ja valo, on niin suloista ja tyventä. Tuskin vastaa kaikukaan niiden
palmujen huminaan, jotka siellä kukoistavat ylävällä asemallaan, alati
huojutellen pitkiä varsiaan taivaan tuulissa. Suloinen valohämy
vallitsee laaksonpohjassa, minne vain keskipäivän aurinko paistaa; mutta
aamunkoitosta lähtien sen säteet kohtaavat harjannetta, jonka huiput yli
vuoriston varjojen kohoten hohtavat kullan ja purppuran hehkussa taivaan
sinilakea vastaan.
Minusta oli aina mieluista palata tähän paikkaan, missä yhdellä haavaa
sai nauttia sekä äärettömyyden avarasta näystä että juhlallisesta
yksinäisyydestä. Kun muuanna päivänä istuin noiden majojen luona ja
katselin niiden raunioita, näin erään vanhan miehen käyskentelevän
läheisyydessä. Hänellä oli saaren vanhain asujanten tapaan pukunaan
lyhyt takki ja pitkät housut. Hän oli paljain jaloin ja nojasi itseään
kävellessään mustapuiseen keppiin. Hänen hiuksensa olivat vallan
valkoiset ja hänen kasvonsa jalot ja totiset. Tervehdin häntä
kunnioittavasti. Hän vastasi tervehdykseeni; ja hetken aikaa minua
tarkasteltuaan hän astui luokseni ja istahti lepäämään samalle törmälle
kuin minäkin. Tästä tuttavallisuudesta rohkaistuneena alotin puhelun.
"Isäni", sanoin hänelle, "voisitteko sanoa minulle, kenelle nämä majat
ovat kuuluneet?" Hän vastasi: "Poikani, noissa matalissa majoissa ja
tällä autiolla alalla asui kerran -- siitä on jo parisenkymmentä vuotta
-- kaksi perhettä, jotka niissä olivat onnensa kohdanneet. Heidän
elämäkertansa on liikuttava; mutta kukapa europalainen pitäisikään väliä
näiden Intian meritien varrella asuvain saarelaisten, nimettömäin ja
tuntemattomain, kohtaloista? Ken tahtoisi elää täällä köyhänä ja
unohdettuna, vaikkakin onnellisena? Ihmisiä miellyttävät vain ylimysten
ja kuningasten elämänvaiheet, vaikkei niistä kenellekään hyötyä ole." --
"Isäni", sanoin, "teidän näöstänne ja puheestanne on helppoa päättää,
että teillä on suuri elämänkokemus. Jos teillä on aikaa, niin pyydän
teitä kertomaan minulle, mitä tämän korven entisistä asujista tiedätte,
ja voitte olla varma, että maailman ennakkoluuloista turmeltuneinkin
ihminen mielellään kuulee kerrottavan onnellisuudesta, jonka luonto ja
hyveet tuottavat." -- Hetken nojattuaan otsaansa käsiään vastaan,
ikäänkuin muistutellen mieleensä muinaisia tapahtumia, alotti vanhus
kertomuksensa:
Vuonna 1726 päätti muuan nuori Normandiasta kotoisin oleva mies, nimeltä
de La Tour, siirtyä tälle saarelle onneansa etsimään, sittekun oli
turhaan etsinyt itsellensä virkaa Ranskassa ja turhaan pyydellyt
sukulaisiltaan apua. Hänellä oli mukanaan nuori vaimonsa, jota hän
suuresti rakasti ja jolle oli yhtä rakas. Tämä oli vanhaa ja rikasta
sukua samasta maakunnasta kuin hän, mutta salaa ja myötäjäisittä oli
nuori vaimo mennyt miehelleen, koska hänen sukulaisensa olivat naimista
vastustaneet, syystä ettei de La Tour ollut aatelismies. Tämä jätti
vaimonsa Port-Louis'hin tälle saarelle ja purjehti itse Madagaskariin
toivoen voivansa ostaa siellä muutamia neekeriorjia, joiden avulla
perustaisi tänne uudisasunnon. Mutta hän saapui Madagaskariin pahimpana
vuodenaikana, joka alkaa lokakuun keskipaikoilla; ja vähän ajan perästä
hän kuoli tarttuvaan kuumetautiin, joka siellä on vallalla kuusi
kuukautta vuodessa ja joka ikiajoiksi estää europalaisia sinne pysyvästi
asuttumasta. Hänen perunsa hävisivät teille tietymättömille kuten aina
niiden, jotka kuolevat kaukana kotimaastansa. Hänen Ile de Franceen
jäänyt vaimonsa oli nyt leski, kantoi lasta sydämmensä alla, ja muuatta
neekerinaista lukuunottamatta oli hän vallan yksin maailmassa, turvatta
ja suojatta. Sen miehen kuoltua, jota yksistään oli rakastanut, ei hän
tahtonut kehenkään toiseen turvautua. Mutta onnettomuutensa antoi
hänelle rohkeutta, ja hän päätti orjattarensa avulla raivata itselleen
pelloksi pienen maatilkun, josta saisivat elatuksensa.
Tällä miltei autiolla saarella, jonka maa oli yhteistä omaisuutta, hän
ei valinnut hedelmällisintä ja kaupalle edullisinta paikkaa; vaan
päinvastoin etsien jotain vuorenrotkoa, salaista turvapaikkaa, missä
yksin ja tuntematonna saisi elellä, siirtyi hän kaupungista näille
kallioille, niinkuin lintu pesäänsä. Niin on kaikilla hellätunteisilla
ja kärsivillä olennoilla se yhteinen taipumus, että haluavat vetäytyä
mitä jylhimpiin ja autioimpiin paikkoihin, aivan kuin kalliot voisivat
suojella heitä onnettomuuksilta ja luonnon rauhallisuus viihdyttää
heidän sielunsa levottomuutta. Mutta Sallimus, joka aina tulee
avuksemme, kun haluamme vain sitä mikä meille tarpeellisinta on, oli
rouva de La Tourillekin tallettanut tavaran, jonka vertaista ei rikkaus
eikä ylhäisyys voi antaa: nimittäin ystävättären.
Tällä seudulla oli jo vuoden ajan asunut muuan vireä, hyväluontoinen ja
hellätunteinen nainen nimeltä Margareeta. Hän oli syntynyt Bretagnessa
yksinkertaisista talonpoikaisista vanhemmista, jotka olivat häntä
rakastaneet ja olisivat hänet tehneet onnelliseksikin, jollei hän olisi
heikkoudessaan luottanut erään naapuristossa asuvan aatelismiehen
rakkaudenvakuutuksiin ja naimalupauksiin; tämä himonsa tyydytettyään
hylkäsi hänet, kielsipä vielä apunsa sen lapsen elättämisessä, jonka
isäksi hän pian oli tuleva. Silloin tyttöparka päätti ijäksi päiviksi
jättää syntymäkylänsä ja lähteä häpeäänsä piilemään siirtomaihin, kauvas
kotimaastaan, missä oli menettänyt köyhän, siveän tytön ainoan aarteen,
hyvän maineensa. Eräs vanha neekeri, jonka hän oli huokealla ostanut
lainaamillaan rahoilla, auttoi häntä pienen maatilkun viljelemisessä
tässä piirikunnassa.
Täällä tapasi rouva de La Tour, neekerinaisensa seuraamana, Margareetan,
kun tämä imetti lastaan. Hän ihastui suuresti kohdatessaan naisellisen
olennon, joka näytti olevan melkein samallaisessa tilassa kuin hän itse.
Muutamin sanoin hän kuvasi Margareetalle entisen elämänsä ja nykyisen
puutteensa. Margareetaa liikutti rouva de La Tourin kertomus; ja tahtoen
mieluummin palkita tämän luottamuksen kuin hankkia hänen kunnioitustaan
hän arvelematta tunnusti hänelle sen erehdyksen, johon oli joutunut
syypääksi. "Mitä minuun tulee", sanoi, "olen minä ansainnut kohtaloni;
mutta te, hyvä rouva ... te, joka olette hyvä ja siveä ja kuitenkin
onneton!" Ja itkien tarjosi hän hänelle turvaa majassansa ja
ystävyyttään. Rouva de La Tour, jota näin hellä vastaanotto suuresti
liikutti, sulki hänet syliinsä lausuen: "Ah, Jumala tahtoo siis tehdä
lopun kärsimyksistäni, koska hän teissä herättää minua, muukalaista,
kohtaan enemmän hyvyyttä kuin milloinkaan omaisiltani olen osakseni
saanut."
Minä tunsin Margareetan; ja vaikka asuin puolentoista penikulman päässä
täältä, tuolla metsissä Pitkän Vuoriston takana, katsoin häntä kuitenkin
naapurikseni. Europan kaupungeissa tosin katu tai pelkkä kiviseinä
pidättää saman perheen jäseniä vuosikausia toisiaan tapaamasta; mutta
näissä uusissa siirtomaissa pidämme naapureina kaikkia, joita vain
metsät ja vuoret meistä erottavat. Varsinkin siihen aikaan, jolloin tämä
saari harjotti vähäistä kauppayhteyttä Intian kanssa, oli täällä pelkkä
naapuruus samaa kuin ystävyys, ja vieraanvaraisuus muukalaisia kohtaan
oli yhtä hyvin velvollisuus kuin huvi. Kun kuulin naapurini saaneen
toverin, riensin hänen luoksensa, ollakseni joksikin avuksi kummallekin.
Rouva de La Tourissa tapasin miellyttävän naisen, jonka koko olento
ilmaisi jaloutta ja surumielisyyttä. Hän oli jo lähellä synnytystään.
Esitin molemmille naisille, kuinka tarpeellista olisi heidän lastensa
vuoksi ja varsinkin vastaisten siirtolaisten tulon takia, että he
jakaisivat keskenään tämän laakson, jota oli noin kaksikymmentä
tynnyrinalaa. He antoivat jakamisen minun toimekseni. Jaoin maan kahteen
jotenkin yhtä suureen puoliskoon, niin että toiseen tuli kuulumaan tämän
lakeuden yläosa, alkaen tuon pilvien peittämän kukkulan huipusta, mistä
Lataniers-joki saa alkunsa, aina tuonne jyrkkään halkeamaan asti, jonka
näette tuolla ylhäällä vuorenharjalla ja jota kutsutaan Ampumareijäksi,
se kun todellakin on tykinaukon näköinen. Maaperä on tässä niin kivistä
ja kuoppaista, että siinä on vaikea käydä; kuitenkin kasvaa siinä isoja
puita ja on se täynnä lähteensilmiä ja pieniä puroja.
Toiseen osaan mittasin koko alemman puolen, joka ulottuu Lataniers-joen
juoksua pitkin aina tähän aukeamaan saakka, missä nyt olemme ja mistä
virta kulkee kahden kukkulan lomitse mereen asti. Tässä näette niittyjä
ja jotenkin tasaista maata, joka ei kuitenkaan ole parempi kuin tuo
toinen osa, sillä sateisena vuodenaikana se on vetelää kuin suo, ja
poudalla se kuivaa lyijynkovaksi, niin että kun tahtoo siihen ojaa
kaivaa, on kirvestä käytettävä. Kun jako oli suoritettu, annoin
molempain naisten heittää arpaa osistaan. Ylempi puoli tuli rouva de La
Tourille ja alempi Margareetalle. Kumpikin oli osaansa tyytyväinen, ja
he halusivat vain jäädä asumaan liki toisiaan, "jotta", kuten he
sanoivat, "aina saisimme nähdä toisiamme, puhella keskenämme ja auttaa
toinen toistamme". Oli kuitenkin tarpeen, että heillä kullakin oli oma
asuntonsa. Margareetan asumus sijaitsi keskellä laaksoa, juuri hänen
alueensa rajalla. Aivan sen viereen rakensin rouva de La Tourin
palstalle toisen majan, niin että ystävykset yhdellä haavaa olivat
toistensa naapureina ja kuitenkin kukin perheineen asuivat omalla
alueellaan. Itse olen hakannut paalut vuorelle; itse olen kantanut
palmunlehviä merenrannalta näiden molempain majojen rakentamiseksi,
jotka nyt kuten näette ovat ovia ja kattoja vailla. Voi sentään, niistä
on sittekin liian paljon jälellä muistini virittämiseksi! Aika, joka
niin pian hävittää hallitsijain muistomerkit, näyttää näissä erämaissa
säästävän ystävyyden muistomerkkejä, pitkittääkseen kaipaustani aina
elämäni loppuun asti.
Tuskin oli toinen näistä majoista valmistunut, kun rouva de La Tour
synnytti tyttölapsen. Minä olin ollut kummina Margareetan lapselle, joka
oli saanut nimekseen Paul. Rouva de La Tour pyysi minua nyt yhdessä
hänen ystävättärensä kanssa antamaan nimen hänenkin lapselleen.
Margareeta pani sille nimeksi Virginia. "Hänestä on kasvava siveä
tyttö", sanoi hän, "ja hän on tuleva onnelliseksi. Minä en tuntenut
onnettomuutta ennenkun poikkesin siveyden tieltä."
Rouva de La Tourin toivuttua lapsivuoteestaan alkoivat nuo molemmat
maatilkut vähitellen korvata sekä sitä vaivaa, mikä minulla aika
ajoittain oli niiden hoidosta että varsinkin heidän orjainsa
uutteruutta. Margareetan orja, Domingo, oli jolof-heimoa, ja vielä
roteva ruumiiltaan, vaikka olikin ijäkäs. Hänellä oli kokemusta ja hyvä
luontainen ymmärrys. Hän raivasi erotuksetta kummallakin maa-alueella
pelloiksi ne alat, mitkä hänestä tuntuivat hedelmällisimmiltä, ja kylvi
niihin sellaisia siemeniä, mitkä mihinkin parhaiten sopivat. Hirssiä ja
maissia hän kylvi keskinkertaisiin paikkoihin, vehnää hyvään maahan ja
riissiä soisiin kohtiin, ja kallioiden juurille hän istutti melooneja,
kurpitseja ja kurkkuja, jotka mielellään kiipeevät ylöspäin. Kuiviin
paikkoihin hän kasvatti perunia, jotka niissä tulevat maukkaiksi,
ylängöille puuvillapensaita, sokeriruokoa väkevään maahan ja
kahvipensaita töyräille, joilla papu kasvaa pieni mutta sitä
oivallisempi; joen varsille ja asumusten ympärille bananas-puita, jotka
vuoden läpeensä kantavat hedelmäsarjoja ja suovat miellyttävää siimestä,
ja viimein vielä muutamia tupakantaimia lievittääkseen omia ja hyväin
emäntäinsä huolia. Vuorilta hän kävi hakkaamassa polttopuita ja siirteli
sieltä täältä kallionlohkareita syrjään teitä rakentaakseen. Kaikki nämä
askareet hän toimitti älykkäästi ja ahkerasti, sillä hän oli innostunut
työhönsä.
Margareetaan hän oli erittäin kiintynyt, eikä vähemmän rouva de La
Touriinkaan, jonka orjattaren hän oli nainut Virginian syntyessä. Hän
rakasti kiihkeästi vaimoansa, jonka nimi oli Mari. Tämä oli syntynyt
Madagaskarissa, jossa oli harjautunut joihinkin käsitöihin, etenkin
valmistamaan koreja ynnä jonkinmoista esiliinakangasta metsässä
kasvavista ruohoista. Hän oli muuten näppärä, siisti ja erittäin
uskollinen. Hän piti huolta ruoan laittamisesta, kasvatti muutamia
kanoja ja meni silloin tällöin Port-Louis'n kaupunkiin myymään sellaista
tavaraa, mikä ei ollut välttämätöntä molempien perheiden taloudessa. Kun
tähän lisäksi laskette pari lapsia varten pidettyä kuttua ynnä ison
koiran, joka yöllä vartioitsi ulkona, saatte jonkinlaisen käsityksen
näiden kahden pienen asunnon tuloista ja koko taloudesta.
Tullaksemme molempiin ystävyksiin, kehräsivät he puuvillaa aamusta
iltaan. Tämä työ tuotti heille ja heidän perheilleen vaatetarpeet; mutta
muuten puuttui heiltä totuttuja elämän mukavuuksia, niin että saivat
kotona käydä avojaloin ja vain pyhäisin käyttivät kenkiä mennessään
aamuvarahin kuulemaan messua Pamplemoussen kirkkoon, jonka näette tuolla
alhaalla. Sinne tosin oli paljon pitemmältä kuin Port-Louis'hin, mutta
vain hyvin harvoin he menivät kaupunkiin, sillä orjain tavoin puettuina
karkeaan siniseen Bengalin palttinaan pelkäsivät he siellä joutuvansa
ylenkatseen alaisiksi. Mutta tarkoin punniten: kumpi on parempi,
ulkonainen arvoko vaiko kotoinen onni? Sillä jos nämä naiset saivatkin
vähän kärsiä ihmisten ilmoilla käydessään, palasivat he kotiinsa sitä
tyytyväisempinä. Tuskin olivat Maria ja Domingo tältä harjulta äkänneet
heidät, niin juoksivat he vastaan alas laaksoon auttaakseen heitä
ylösnousemisessa. Orjainsa silmistä he näkivät, millä ilolla nämä heitä
olivat odottaneet. Kotona heitä kohtasi kaikkialla puhtaus ja vapaus,
joista eduista heidän tuli kiittää vain omaa ahkeruuttaan ja
palvelijainsa intoa ja uskollisuutta.
Samojen puutteiden ja miltei samanlaisten elämänkokemusten yhdistäminä
he puhuttelivat toisiaan ystävän, toverin ja sisaren suloisilla nimillä;
heillä oli vain yksi tahto, yksi harrastus ja yhteinen pöytä, jonka
ääressä aterioivat. Kaikki oli heillä yhteistä. Jos jolloinkin entiset
tunteet, tulisemmat kuin ystävyyden synnyttämät, heräsivät heidän
sydämmissään, ohjasi totinen jumalanpelko puhdasten tapain avulla ne
toista elämää kohden, niinkuin tulenliekki sytykkeen puutteessa kohoaa
maasta taivasta kohti.
Luonnolliset velvollisuudet enensivät vielä heidän yhteiselämänsä
onnellisuutta. Heidän keskinäinen ystävyytensä kiintyi kahta lujemmaksi,
kun heillä alati oli silmiensä edessä lapsensa, heidän yhtä kovaonnisen
rakkautensa hedelmät. Huviksensa he kylvettivät niitä samassa
kylpyaltaassa ja panivat nukkumaan samaan kätkyeen. Antoivatpa he usein
niille vuorotellen rintaa. "Ystäväni", virkkoi kerran rouva de La Tour,
"molemmilla on meillä kaksi lasta ja kummallakin niistä on kaksi äitiä."
Kuten kaksi vesaa, mitkä ovat kiinni kahdessa samanlaisessa puussa,
joilta myrsky on kaikki oksat riistänyt, kantaa paljon parempia
hedelmiä, jos kumpikin niistä irrotetaan emäpuustaan ja istutetaan
toiseen puuhun, niin nämäkin kaksi kaikista heimolaisistaan erotettua
ihmistainta, imiessään vuoroon molempain ystävysten rinnoilla, saivat
paljon hellempiä kuin vain sisarusten tunteita toisiinsa. Heidän äitinsä
jo kätkyein ääressä puhuivat heidän vastaisesta naimisestaan, ja nämä
unelmat lastensa aviollisesta onnellisuudesta, joilla he koettivat omia
surujaan lievittää, päättyivät sangen usein niin, että molemmat
hyrähtivät itkuun. Toinen itki muistellessaan kärsimystensä syynä olleen
avioliiton siteiden hylkimisen, toinen niihin alistumisen; toinen oli
pyrkinyt säätyänsä ylemmäksi, toinen laskeutunut halvempaan säätyyn;
mutta kumpaakin lohdutti ajatus, että kerran heidän lapsensa heitä
onnellisempina, kaukana Europan julmista ennakkoluuloista, saisivat
nauttia rakkauden ja yhdenvertaisuuden onnellisuutta.
Todellakaan ei löydy suurempaa helleyttä, kuin mitä nämä lapset jo
varhain toisilleen osottivat. Paulin itkiessä tarvitsi hänelle vain
osottaa Virginiaa; tämän nähtyään hän jo tyyntyi ja hymyili. Kun
Virginia jostain kärsi, huomattiin se jo Paulin parunnasta; mutta tämä
herttainen tyttö hillitsi tuskaansa, jottei Paul siitä huolestuisi. Joka
kerta kun tänne tulin, näin molemmat pallerot maan tavan mukaan aivan
alasti; tuskin he vielä kykenivät kävelemäänkään, mutta käsin ja sylin
he kaulailivat toisiaan, niinkuin Kaksoisten tähtiryhmää kuvataan.
Yökään ei voinut heitä toisistaan erottaa; se yllätti heidät usein
makaamassa samassa kätkyessä, poski poskea ja povi povea vastaan, kädet
kiedottuina toistensa kaulan ympäri ja nukkuneina täten toistensa
syliin.
Kun he oppivat puhumaan, olivat "veli" ja "sisko" ensimmäiset sanat,
joilla he toisiaan nimittivät. Lapsuus, jolla on mitä hellimpiä
hyväilynimiä, ei tunne tämän suloisempia nimityksiä. Heidän
kasvatuksensa vain lujensi heidän ystävyyttään, kohdistaen sen heidän
keskinäisiin tarpeisiinsa. Pianpa tuli kaikki mitä talouteen kuuluu,
puhtaudenpito ja heidän yksinkertaisen ateriansa valmistus, Virginian
osalle, ja hänen näitä toimittaessaan palkitsivat häntä veljensä
kiitokset ja hyväilyt. Paulkin puolestaan oli lakkaamatta puuhassa, joko
hääräsi Domingon apuna puutarhassa tai pieni kirves kädessään seurasi
tätä metsätöihin; ja jos hän näillä matkoilla näki kauniin kukan,
makean hedelmän tahi linnunpesän -- olivat ne vaikka miten korkealla
puussa -- kiipesi hän niihin käsiksi viedäkseen ne tulijaisiksi pikku
sisarelleen.
Yhden heistä jossain tavatessaan sai olla varma, että toinenkin oli
läheisyydessä.
Eräänä päivänä astuessani alas tuolta vuorenharjanteelta näin Virginian
juoksevan puutarhan äärimmäisestä sopesta kotoa kohden, hame takaa pään
yli viskattuna sateen takia.
Kaukaa katsoen luulin hänen olevan yksikseen; mutta kun kävin lähemmäksi
häntä auttaakseni, näin hänen vierellään Paulin melkein kokonaan
hameeseen hautautuneena, ja molemmat nauroivat sydämmen pohjasta tälle
omalle keksimälleen sateenvarjolle. Nuo kaksi suloista päätä, jotka
katselivat maailmaan saman hameen kankeista laskoksista, muistuttivat
mieleeni tarun samaan simpukankuoreen suletuista Ledan lapsista.
Koko heidän opiskelunsa käsitti vain keinoja olla toisilleen mieliksi ja
avuksi. Muuten he olivat tietämättömiä kuin kreolit, eivät osanneet
lukea eikä kirjottaa. He vähät piittasivat siitä, mitä ennen ja kaukana
heistä oli tapahtunut; heidän uteliaisuutensa ei ulottunut näiden
kukkulain huippuja kauvemmaksi. Maailman he luulivat loppuvan missä tämä
saarikin loppui; ja mitään viehättävää ei heille löytynyt omaa
olopaikkaansa etäämpänä. Keskinäinen sopu ja äitiensä tyytyväisyys oli
heidän pyrintönsä alku ja loppu. Milloinkaan ei hyödyttömäin opetusten
tarvinnut pusertaa kyyneliä heidän silmistään; milloinkaan eivät kuivat
nuhdesaarnat heitä ikävystyttäneet. He eivät tunteneet edes varkauden
käsitettäkään, kaikkihan heillä oli yhteistä, eivät kohtuuttomuutta,
sillä he olivat tyytyväiset yksinkertaiseen ruokaansa, eivätkä valetta,
sillä heidän ei tarvinnut toisiltaan totuutta salata. Heitä ei koskaan
pelotettu turhilla uhkauksilla, että Jumala hirveästi rankaisee
kiittämättömiä lapsia; heidän lapsenrakkautensa oli äidinhellyyden
hedelmä. Uskonnosta heille oli opetettu vain semmoista, mikä saattoi sen
heille rakkaaksi; ja vaikkeivät pitäneetkään pitkiä rukouksia kirkoissa,
ylensivät he sen sijaan kaikkialla missä olivat, kotona, kedolla ja
metsässä, viattomat kätensä taivasta kohden, ja heidän sydämmensä olivat
alati täynnä kiitollisuutta vanhempiansa kohtaan.
Näin kului heidän varhaisin lapsuutensa niinkuin ihaninta päivää
ennustava aamurusko. Jo nyt he ottivat osaa kaikkiin äitiensä
taloudellisiin askareihin. Tuskin oli kukko kiekunnallaan kertonut
päivännoususta, kun Virginia kavahti vuoteeltaan, kävi noutamassa vettä
läheisestä lähteestä ja palasi kotia aamiaista laittamaan. Heti sen
jälkeen, kun aurinko kultasi kukkulat tämän laakson ympärillä, tulivat
Margareeta ja hänen poikansa rouva de La Tourin luo, missä pidettiin
yhteinen rukous ja nautittiin aamiainen; usein he söivät sen ulkosalla,
istuen nurmikossa vehmaitten banaanipuiden alla, jotka tarjosivat heille
valmiin aterian mehukkailla hedelmillään ja pöytäliinaksi pitkät,
kiiltävät lehtensä. Terveellinen ja runsas ravinto vaurastutti nopeasti
molempain lasten ruumiin, ja hellä kasvatus loi heidän kasvoilleen
puhtauden ja levollisen sielukkaisuuden ilmeen. Virginia, vaikka vasta
kahdentoista vanha, oli vartaloltaan jo enemmän kuin puoleksi varttunut.
Tuuheat vaaleat kiharat ympäröivät hänen päätään; suuret sinisilmät ja
korallinpunaset huulet valaisivat mitä herttaisimmalla hohteella hänen
kasvonsa; ne myhäilivät lempeästi hänen puhuessaan, ja kun hän oli
vaiti, ilmaisi niiden taivasta kohden kohotettu asento mitä herkintä
tunteellisuutta, jopa alakuloisuutta. Paulissa sen sijaan nähtiin kaiken
poikuusijän sulojen ohessa jo kehittyvää miehuullisuutta. Hänen
vartalonsa oli kookkaampi kuin Virginian, hänen ihonsa tummempi ja
nenänsä köyrympi, ja hänen mustat silmänsä olisivat joltisesta
ylpeydestä puhuneet, elleivät pitkät, viuhkan tavoin säteilevät ripset
olisi antaneet niille erinomaista lempeyden hohdetta. Vaikka hän aina
olikin liikkeellä, jäi hän tyynesti alalleen, kun huomasi pikku
sisarensa, ja istahti hänen vierelleen. Kun heitä näin äänettöminä
tapasi, lapsellisen luontevissa asennoissa ja avojaloin, luuli näkevänsä
edessään vanhanaikaisen valkean marmoriryhmän, esittävän paria Nioben
lapsista; mutta huomatessaan heidän silmäystensä aina etsivän toisiaan,
hymyilyn yhä hellemmin tapaavan hymyilyä, olisi tehnyt mieli kutsua
heitä taivaan lapsiksi, noiksi autuaallisiksi hengiksi, joiden koko
olemus on rakkautta ja joiden ei ole tarvis pukea tunteitansa aatoksiin
ja rakkauttaan sanoihin.
Mutta nähdessään tyttärensä näin vuosi vuodelta kehittyvän ihanuudessa,
lisäytyivät rouva de La Tourin hellät huolet. Hän sanoi usein minulle:
"Entä jos kuolen, mikä on Virginian kohtalo silloin ilman
varallisuutta?"
Ranskassa oli hänellä muuan täti, ylhäissäätyinen, rikas, vanha ja
tekopyhä neiti, joka hänen mentyään herra de La Tourin vaimoksi oli
tylysti kieltänyt häneltä kaiken apunsa; senpä vuoksi olikin hän
itselleen luvannut, ettei koskaan turvautuisi tuohon naiseen, vaikka
joutuisi miten ahtaalle hyvänsä. Mutta äidiksi tultuaan hän ei enää
kammonut mahdollisesti kieltävänkään vastauksen häpeätä. Miehensä
äkillisen kuoleman jälkeen hän ilmotti siitä tädillensä, kertoi
tyttärensä syntymästä ja kuvaili tukalaa tilaansa kaukana kotimaasta,
ilman elättäjää ja pieni lapsi hoidettavanaan. Mutta minkäänlaista
vastausta ei hän saanut. Yleväluontoinen kun oli, ei hän katsonut
enempää nöyryyttävänsä itseään, vaikka alistuikin alttiiksi sukulaisensa
nuhteille, joka ei milloinkaan ollut voinut antaa anteeksi hänen
naimistaan aatelittoman, vaikkakin kunnollisen miehen kanssa. Joka
tilaisuudessa hän siis vielä kirjoitti tädilleen, herättääkseen hänessä
myötätuntoisuutta Virginiaa kohtaan. Mutta vuodet vierivät vierimistään,
ilman että mitään elonmerkkiä tuli sukulaiselta.
Vihdoin viimein, vuonna 1738, kolme vuotta sen jälkeen kun herra de La
Bourdonnaye oli saapunut saarellemme, sai rouva de La Tour kuulla, että
tämä kuvernööri oli saanut kirjeen tädiltä hänelle jätettäväksi.
Välittämättä tällä kertaa kehnosta puvustaan hän kiirehti
Port-Louis'hin, sillä nyt voitti äidinilo hänessä ihmisarkuuden. Herra
de La Bourdonnayellä olikin todella kirje hänelle annettavana. Siinä
täti jankutti, että sisarentyttärensä oli ansainnut kohtalonsa, koska
oli huolinut seikkailijalle ja irstailijalle vaimoksi, että intohimoja
aina seuraa rangaistus, ja että hänen miehensä varhainen kuolema oli
Jumalan vanhurskas kuritus; että hän oli tehnyt aivan oikein
siirtyessään saarille säästääkseen Ranskassa asuvilta sukulaisiltaan
enempää häpeätä, ja että hän nyt oli maassa, jossa kaikki, paitsi
laiskurit, löytävät onnensa. Täten nepaintaan morkattuaan täti rupesi
ylistämään itseään: muka välttääkseen avioliiton usein turmiollisia
seurauksia oli hän itse pysynyt naimatonna. Asian todellinen laita oli
kuitenkin niin, että hän olisi mennyt vain jollekin hyvin ylhäiselle
miehelle vaimoksi, mutta vaikka hän olikin upporikas ja tällaisissa
naimiskaupoissa varallisuus yksin määrää, ei kuitenkaan ollut ketään,
joka olisi huolinut moista rumaa ja kovasydämmistä naista itselleen.
Jälkikirjotus sisälsi kuitenkin, että hän kaikesta huolimatta oli
sulkenut sisarensatyttären herra de La Bourdonnayen hyvään suosioon. Hän
oli niin todella tehnytkin, mutta tavalla joka nykyään on hyvin yleinen
ja joka suosijan tekee pelättävämmäksi kuin ilmeisen vihamiehen:
puhdistaakseen itseänsä kuvernöörin edessä sukulaistaan kohtaan
osottamastaan kovuudesta oli hän tekopyhän surkuttelun varjolla
herjannut häntä pahanpäiväisesti.
Rouva de La Tour, jota ei välinpitämättöminkään ihminen voinut ilman
osanottoa ja kunnioitusta katsella, sai varsin kylmäkiskoisen
vastaanoton herra de La Bourdonnayen puolelta, joka edeltäkäsin oli
saatettu nurjamieliseksi häntä kohtaan. Rouvaparan kertomukseen omasta
ja tyttärensä asemasta hän vastasi vain kuivasti ja yksitavuisesti:
"Saanhan nähdä ... saamme nähdä ... aikaa myöten ... täällä käy niin
paljon tarvitsevaisia... Miksi niin loukata kunnioitettavaa tätiä...
Itse olette kaikkeen syypää!"
Rouva de La Tour palasi asuntoonsa sydän täynnä surua ja mielikarvautta.
Kotiin tultuaan hän vaipui tuolille, heitti tädin kirjeen pöydälle ja
huudahti ystävättärelleen: "Kas siinä yhdentoista vuoden kärsimyksen
hedelmä!" Mutta kun ei kukaan toinen seurasta osannut lukea, otti hän
uudelleen kirjeen ja luki sen kokoutuneen perheen kuullen. Tuskin oli
hän päättänyt, kun Margareeta huudahti kiivaasti: "Tarvitsemmeko täällä
mitään sinun sukulaisiltasi? Onko Jumala meidät hyljännyt? Hän yksin on
isämme. Emmekö ole eläneet onnellisina tähän päivään asti? Miksi syyttä
murehdit? Sinulla ei ole rohkeutta enää!" Ja nähdessään rouva de La
Tourin itkevän hän heittäytyi hänen kaulaansa ja syleili häntä. "Ystävä
rakas", huudahti hän, "oma ystäväni!" -- Mutta oma nyyhkytyksensä
tukehutti häneltä äänen. Virginia tämän kaiken nähdessään kylpi
kyynelissä, pusersi milloin äitinsä milloin Margaretan käsiä huulillensa
ja sydämmelleen; mutta Paul, jonka silmät liekitsivät vihasta, puristi
nyrkkejään ja polki jalkaa, tietämättä keneen ryhtyä. Tähän hämminkiin
joutuivat vielä Domingo ja Mari juoksujalkaa, ja majassa kuului vain
valitushuutoja: "Ah, rouva kulta!... hyvä emäntäni!... äiti raukkani!...
elkää itkekö!..." Näin hellät ystävyydenosotukset haihduttivat viimein
rouva de La Tourin sydämmestä katkeruuden. Hän sulki Paulin ja Virginian
syliinsä ja lausui tyytyväisenä: "Lapsi kultani, te olette syynä minun
suruuni, mutta te myöskin olette minun koko iloni. Oi rakkaat lapseni,
onnettomuus kurotti minuun vain kaukaa, mutta onni asuu ympärilläni."
Paul ja Virginia eivät häntä ymmärtäneet; mutta nähdessään hänen
rauhoittuvan he hymyilivät ja alkoivat hyväillä häntä. Niin olivat taas
kaikki onnellisia, eikä tuo kohtaus ollut muuta kuin myrskynpuuska
keskellä kaunista pouta-aikaa.
Näiden lasten hyvä luonnonlaatu kävi päivä päivältä yhä enemmän ilmi.
Eräänä sunnuntaina, kun heidän vanhempansa olivat päivän koittaissa
lähteneet aamujumalanpalvelukseen Pamplemoussen kirkkoon, ilmautui muuan
karannut neekerinainen banaanipuistoon, joka ympäröi heidän kotiaan. Hän
oli laiha kuin luuranko, pukunaan vain karkea palttinariepu lanteiden
ympärillä. Hän heittäytyi Virginian jalkoihin, tämän juuri valmistaessa
aamiaista perheelle, ja sanoi: "Nuori neiti kulta, armahtakaa paennutta
orja parkaa! Jo kuukauden ajan olen harhaillut näillä vuorilla,
puolikuolleena nälästä ja usein metsästäjäin ja koirain takaa-ajamana.
Olen paennut isäntäni, erään rikkaan tilanomistajan luota tuolta
Mustanvirran takaa. Hän on kohdellut minua kuten näette." Samalla osotti
hän ruumistaan, joka oli raskaitten ruoskaniskuin ristiin rastiin
viileskelemä, ja lisäsi: "Tahdoin hukuttaa itseni, mutta kun tiesin
teidän täällä asuvan, arvelin itsekseni, että kun vielä asuu hyviäkin
valkoisia ihmisiä tässä maassa, ei sentään ole tarvis kuolla." Hyvin
liikutettuna vastasi Virginia: "Rauhoittukaa, onneton ihminen! Tässä on
ruokaa, syökää!" Ja hän antoi hänelle aamiaisen, jonka perheelle oli
valmistanut. Tuossa tuokiossa orjaparka oli ahminut sen suuhunsa.
Nähdessään hänen nyt olevan ravittu Virginia sanoi: "Ihmiskurja! Mieleni
tekee mennä pyytämään teille armoa isännältänne; kun hän teidät tuossa
tilassa näkee, tulee hän varmaan sääliväiseksi. Tahdotteko viedä minut
hänen tykönsä?" -- "Te Herran enkeli", vastasi orjatar, "seuraan teitä
minne vain haluatte." Virginia kutsui veljensä paikalle ja pyysi häntä
heidän mukaansa. Laiha orjanainen opasti heitä metsäpolkuja pitkin yli
korkeain vuorten, joita he vaivaloisesti kiipesivät, ja yli leveäin
virtain, joiden poikki he saivat kahlata. Viimein puolipäivän aikaan he
tulivat erään vuoren juurelle Mustanvirran partaalla. Siellä he näkivät
erään hyvin rakennetun kartanon, kunnollisesti hoidettuja viljelyksiä ja
ison joukon orjia puuhaten kaikenlaisissa töissä. Heidän keskellänsä
käveli heidän isäntänsä, piippu suussa ja ruokokeppi kädessä. Hän oli
pitkä, laiha mies, iho öljynkarvainen, silmät syvällä päässä ja
kulmakarvat mustat ja yhteenkasvaneet. Pelkääväisenä lähestyi Virginia,
pitäen kiinni Paulin käsivarresta, ja pyysi isäntää Jumalan laupeuden
tähden armahtamaan orjaansa, joka seisoi muutaman askeleen taempana.
Ensin isäntä ei noista kahdesta köyhästi puetusta lapsesta paljoa
välittänyt; mutta äkättyään Virginian sorean vartalon ja hänen kauniin
päänsä sinisen hunnun sisästä ja kuultuaan hänen suloisesti helähtelevän
äänensä, joka värähteli ja vapisi kuten hänen koko ruumiinsa armoa
anoessaan, otti hän piipun suustansa, kohotti ruokokeppinsä taivasta
kohden ja vannoi armahtavansa orjaansa ei Jumalan vaan Virginian tähden.
Heti antoi tyttönen merkin orjattarelle lähestyä isäntäänsä ja juoksi
Paulin seuraamana pois paikalta.