Kerran Mihail Averjanitsh tuli päivällisen jälkeen, kun Andrei
Jefimitsh taas makasi sohvallaan. Silloin sattui Hobotovkin tulemaan
samaan aikaan bromihappoisine kalineen. Andrei Jefimitsh nousi
raskaasti, istuutui ja nojasi molemmin käsin sohvaan.
"Tänään, ystäväni", alkoi Mihail Averjanitsh, "teillä on paljon parempi
väri kasvoissanne kuin eilen. Voimistutte päivä päivältä. Rautainen
mies, totta totisesti!"
"Jo onkin aika parantua, virkaveli", sanoi Hobotov haukotellen. "Kai
teitä itseännekin jo kyllästyttää tämän virren vetäminen."
"Ja parannummekin!" virkkoi Mihail Averjanitsh iloisesti. "Vielä vaikka
sata vuotta eletään! Niinpä niin!"
"Ellei juuri sataa, niin parikymmentä vielä kestätte", lohdutti
Hobotov. "Ei mitään huolen syytä, virkaveli... Kyllä te vielä
näytätte..."
"Kyllä me vielä näytämme!" huudahti Mihail Averjanitsh nauraen ja
läjäytti kämmenellään ystäväänsä polvelle. "Me vasta näytämme! Ensi
kesänä, jos Jumala suo, painumme Kaukasiaan ja ratsastamme sen joka
kolkan läpi -- hop, hop, hop! Ja kun Kaukasiasta palaamme, niin
emmeköhän vielä tanssi häitä!" Mihail Averjanitsh iski viekkaasti
silmää. "Naitamme teidät, ystäväni... naitamme..."
Andrei Jefimitsh tunsi äkkiä, että hänelle kohosi kuohu kurkkuun; hänen
sydämensä tykytti ankarasti.
"Tämä on typerää!" huudahti hän, nousten nopeasti ja mennen ikkunan
luo. "Ettekö itse käsitä, että puhutte järjettömiä?"
Hän aikoi jatkaa leppeästi ja kohteliaasti, mutta puristi vastoin
tahtoaankin kätensä nyrkkiin ja kohotti ne ilmaan.
"Jättäkää minut rauhaan", huusi hän oudolla äänellä, käyden
tulipunaiseksi kasvoiltaan ja vapisten kauttaaltaan. "Ulos! Tiehenne
molemmat!"
Mihail Averjanitsh ja Hobotov nousivat ja tuijottivat häneen aluksi
ihmeissään, sitten peloissaan.
"Tiehenne molemmat!" huusi Andrei Jefimitsh. "Typerät ihmiset! Tylsät
ihmiset! En kaipaa kenenkään ystävyyttä enkä sinun lääkkeitäsi, typerä
ihminen! Järjettömät! Lurjukset!"
Hobotov ja Mihail Averjanitsh katsahtivat ällistyneinä toisiinsa,
peräytyivät ovelle ja hävisivät eteiseen. Andrei Jefimitsh sieppasi
pullon, jossa oli bromihappoista kalia, ja lennätti sen heidän
jälkeensä; pullo sattui kynnykseen ja meni helähtäen sirpaleiksi.
"Painukaa hornan kattilaan!" karjui hän itkevällä äänellä, juosten
eteiseen. "Hiiteen!"
Vieraiden mentyä Andrei Jefimitsh, vapisten kuin horkassa, heittäytyi
sohvalle ja hoki:
"Typerät, järjettömät!"
Tyynnyttyään hän ennen kaikkea tuli ajatelleeksi, että Mihail
Averjanitsh parkaa nyt varmaankin hirveästi hävettää, surettaa, ja että
koko tuo äskeinen kohtaus oli jotakin kauheaa. Sellaista ei ollut
milloinkaan ennen tapahtunut. Missä hänen järkensä oli ollut, missä
tahdikkuus? Missä ymmärrys, filosofinen tyyneys?
Tohtori ei saanut koko yönä nukuttua häpeältä ja suuttumukselta itseään
kohtaan, ja aamulla kello kymmenen tienoissa hän meni postitoimistoon
ja pyysi postimestarilta anteeksi.
"Älkäämme muistelko menneitä asioita", vastasi heltynyt postimestari
huoahtaen ja puristi lujasti hänen kättään. "Joka vanhoja mainitsee,
siltä silmä puhki. Ljubavkin!" huusi hän äkkiä niin kovalla äänellä,
että postinkantajat ja yleisö hätkähtivät. "Tuo tänne tuoli. Ja sinä
siinä, odota!" karjaisi hän akalle, joka ojensi hänelle ristikon takaa
kirjettä. "Etkö näe, ettei minulla ole aikaa? Älkäämme vanhoja
muistelko", jatkoi hän lempeästi, kääntyen Andrei Jefimitshin puoleen.
"Istukaa, tehkää niin hyvin, ystäväiseni."
Hän silitteli hetken aikaa vaieten polviaan ja sanoi sitten:
"Minun ei juolahtanut mieleenikään suuttua teihin. Ymmärränhän minä,
ettei sairaudelle voi mitään. Teidän eilinen kohtauksenne säikähdytti
meitä, ja me puhuimme senjälkeen kauan teistä. Rakas ystävä, miksi ette
koeta todenteolla hoitaa itseänne? Kuinka voikin siten menetellä?
Suokaa anteeksi ystävän avomielisyys", kuiskasi Mihail Averjanitsh, "te
asutte tavattoman epäsuotuisissa oloissa: ahtaassa, epäsiistissä
asunnossa vailla hoitoa, vailla varoja terveytenne hoitamiseen... Hyvä
rakas ystävä, me rukoilemme kaikesta sydämestämme teitä, tohtori ja
minä, seuratkaa neuvoamme: menkää sairaalaan! Siellä saatte
terveellistä ravintoa, hoitoa, siellä teidät voidaan parantaa. Jevgeni
Fjodoritsh, vaikkakin meidän kesken puhuen epähieno tavoiltaan, on
taitava tehtävissään, ja häneen voi täydellisesti luottaa. Hän lupasi
minulle ottaa teidät hoitoonsa."
Andrei Jefimitshiä liikuttivat postimestarin vilpitön osanotto ja
kyynelet, jotka äkkiä tipahtivat tämän poskille.
"Kunnioitettu ystäväni, älkää uskoko!" kuiskasi hän, pannen käden
sydämelleen. "Älkää uskoko heitä! Se on petosta! Koko tautini on siinä,
että kahdenkymmenen vuoden aikana olen tavannut yhden ainoan järkevän
ihmisen koko tässä kaupungissa, ja hänkin on mielipuoli. Minussa ei ole
mitään tautia, olen vain joutunut noidutun piirin sisään, josta ei voi
päästä pois. Minusta on kaikki yhdentekevää, olen valmis kaikkeen."
"Menkää sairaalaan, ystäväni."
"Yhdentekevää, vaikkapa hautaan."
"Luvatkaa, ystäväiseni, että kaikessa noudatatte Jevgeni Fjodoritshin
neuvoja."
"No, olkoon, lupaan sen. Mutta toistan vieläkin, ystäväni, minä olen
joutunut noiduttuun piiriin. Nyt kaikki, yksinpä ystävieni vilpitön
osanottokin, pyrkii vain yhteen -- tuhoamaan minut. Minä sorrun ja
uskallan sen myöntää itselleni!"
"Rakas ystävä, kyllä te paranette."
"Miksi puhua sellaista?" sanoi Andrei Jefimitsh ärtyisesti. "Harva
ihminen ei ole lopun lähestyessä kokenut samaa kuin minä nyt. Kun
teille sanotaan, että teillä on jotakin sentapaista kuin pilaantuneet
munuaiset tahi laajentunut sydän, ja te rupeatte parantelemaan
itseänne, tahi kun sanotaan, että olette mielisairas tahi rikollinen,
kun, sanalla sanoen, teihin äkkiä aletaan kiinnittää huomiota, niin
tietäkää, että olette joutunut noiduttuun piiriin, josta ette enää
pääse pois. Pyritte ulos, mutta sotkeudutte vain entistä pahemmin.
Silloin ei auta muu kuin tyytyä kohtaloonne, sillä mitkään inhimilliset
voimat eivät teitä enää pelasta. Siltä minusta tuntuu."
Sillä välin oli ristikon taakse kerääntynyt yleisöä. Ollakseen
häiritsemättä Andrei Jefimitsh nousi ja jätti hyvästi postimestarille.
Mihail Averjanitsh vaati häntä vielä kerran kunniasanallaan lupaamaan
mennä sairaalaan ja saattoi häntä sitten ulko-ovelle.
Samana päivänä iltapuolella Andrei Jefimitshin luo tuli odottamatta
Hobotov, yllään lyhyt turkki ja jalassa pitkävartiset saappaat, ja
sanoi sellaisella äänensävyllä, kuin eilen ei olisi mitään tapahtunut:
"Tulen luoksenne asioissa, virkaveli. Ettekö tahdo tulla kanssani
katsomaan erästä sairasta?"
Arvellen, että Hobotov tahtoi virkistyttää häntä kävelyllä tahi
todenteolla antaa hänelle tilaisuuden ansaita jotakin, Andrei Jefimitsh
pukeutui ja meni hänen kanssaan kadulle. Hän oli iloissaan voidessaan
jollakin tavoin hyvittää eilisen hairahduksensa ja sopia ja kiitti
sydämessään Hobotovia, joka ei puolella sanalla vihjaissut edellisen
päivän tapauksiin ja nähtävästi tahtoi säästää häntä. Hänenlaiseltaan
sivistymättömältä ihmiseltä oli vaikea odottaa niin suurta
hienotunteisuutta.
"Missä teidän potilaanne on?" kysyi Andrei Jefimitsh.
"Sairaalassa. Minun on jo kauan tehnyt mieleni näyttää häntä teille...
Kerrassaan mielenkiintoinen tapaus."
He menivät sairaalan pihaan ja sivuuttaen päärakennuksen suuntasivat
askelensa siihen kylkirakennukseen, jossa mielisairaat olivat. Ja koko
ajan he jostakin syystä olivat vaiti. Heidän astuessaan eteiseen Nikita
tapansa mukaan ponnahti pystyyn ryysyläjältä ja suoristausi.
"Eräällä potilaalla täällä on pahanlainen vika keuhkoissa", sanoi
Hobotov puoliääneen, astuessaan Andrei Jefimitshin kanssa sairastupaan.
"Odottakaahan täällä hetkinen, käyn noutamassa stetoskoopin. Tulen
kohta takaisin."
Ja niin hän meni.