Alkoi jo hämärtää. Ivan Dmitritsh makasi vuoteellaan pää pieluksiin
haudattuna; halvaantunut istui liikkumatta, itkien hiljaa ja
liikutellen huuliaan. Paksu talonpoika ja entinen postinlajittelija
nukkuivat. Oli hiljaista.
Andrei Jefimitsh istui Ivan Dmitritshin vuoteen reunalle ja odotti.
Noin puoli tuntia kului ja Hohotovin sijasta tuli Nikita, tuoden
kainalossaan mekon, alusvaatekerran ja parin tohveleita.
"Olkaa niin hyvä ja pukeutukaa, teidän jalosukuisuutenne", sanoi hän
hiljaisella äänellä. "Tulkaa tänne päin, tässä on teidän vuoteenne",
lisäksi hän, näyttäen tyhjää, nähtävästi äsken tuotua vuodetta. "Älkää
huoliko, kyllä vielä parannutte, Herra suokoon."
Andrei Jefimitsh ymmärsi nyt kaikki. Meni sanaakaan sanomatta Nikitan
osoittaman vuoteen luo ja istuutui sen reunalle; nähdessään Nikitan yhä
odottavan hän riisuutui ihan alastomaksi, vaikka hävetti. Sitten hän
pukeutui sairaalavaatteisiin; alushousut olivat liian lyhyet, paita oli
pitkä, ja mekko haiskahti savustetulta kalalta.
"Kyllä parannutte, jos Herra suo", toisti Nikita.
Hän keräsi Andrei Jefimitshin vaatteet kainaloonsa ja poistui, sulkien
oven jälkeensä.
Yhdentekevää... -- ajatteli Andrei Jefimitsh, kietoutuen häpeillen
mekkoonsa ja tuntien olevansa vangin näköinen nykyisessä puvussaan. --
Yhdentekevää... yhdentekevää, olipa ylläni hännystakki tahi virkapuku
tahi tämä mekko...
Mutta kello? Entä muistikirja, joka oli povitaskussa? Ja savukkeet?
Mihin Nikita oli vienyt hänen vaatteensa? Mitäpä niistä, eihän hänen
enää koko lopun elämänsä aikana tarvitsisi käyttää housuja, liivejä tai
saappaita. Ensi aluksi tuo kaikki tuntui omituiselta, suorastaan
käsittämättömältä. Andrei Jefimitsh oli yhä vielä varma siitä, ettei
Bielovan talolla ja kuudennella osastolla ollut minkäänlaista eroa,
että koko maailman meno oli joutavaa ja tyhjää hosumista, mutta
sittenkin hänen kätensä vapisivat, jaloissa oli kylmiä väreitä, ja
hänestä tuntui ilkeältä se ajatus, että pian Ivan Dmitritsh herää ja
näkee hänenkin olevan puetun sairaalamekkoon. Hän nousi, käveli pitkin
huonetta ja istuutui taas.
Hän istui puoli tuntia, jopa tunninkin, ja aika tuntui tuskallisen
pitkältä; oliko tosiaan mahdollista elää täällä päiviä, viikkoja, jopa
vuosia, kuten nuo ihmiset? Hän istui, käveli, istuutui uudelleen; astui
ikkunan ääreen ja katseli ulos ja taas käveli nurkasta nurkkaan. Mutta
sitten? Eikö muuta kuin yhä vain istua kuin puujumala ja ajatella? Ei,
se ei sentään liene mahdollista!
Andrei Jefimitsh heittäytyi makuulle, mutta nousi heti uudestaan ja
pyyhki otsalta kylmää hikeä hihallaan ja tunsi, että hänen kasvoihinsa
oli tullut savustetun kalan haju. Hän alkoi taas kävellä.
"Tässä on tapahtunut jokin väärinkäsitys", murahteli hän itsekseen,
levittäen kätensä neuvottoman näköisenä. "Minun täytyy selittää, tämä
on väärinkäsitys..."
Nyt Ivan Dmitritsh heräsi. Nousi istumaan ja nojasi kasvojaan
nyrkkeihinsä. Sylkäisi. Katsahti sitten laiskasti tohtoriin eikä aluksi
näyttänyt käsittävän mitään, mutta pian hänen unisille kasvoilleen
levisi ilkeä ja pilkallinen ilme.
"Ahaa, ystäväiseni, teidätkin on tuotu tänne!" huudahti hän
nukkumisesta vielä käheällä äänellä, siristäen toista silmäänsä.
"Erittäin ilahduttavaa! Ennen te imitte verta muista, nyt teistä
itsestänne imetään. Mainiota!"
"Tässä lienee jokin väärinkäsitys..." virkkoi Andrei Jefimitsh,
pelästyen Ivan Dmitritshin ääntä, kohautti olkapäitään ja toisti:
"Jokin väärinkäsitys..."
Ivan Dmitritsh sylkäisi taas ja laskeutui pitkäkseen.
"Kirottu elämä!" murahti hän. "Ja sehän tässä on katkeraa ja
suututtavaa, ettei tämä elämä pääty kärsimysten palkitsemiseen, hyveen
riemuvoittoon, kuten oopperoissa, vaan kuolemaan; rengit tulevat ja
raahaavat raadon käsistä ja jaloista kellariin. Uh! Mutta mitäpä
siitä... Saammehan sitten tulevassa elämässä iloita... Minäpä laskeudun
sieltä haamuna tänne ja pelottelen näitä roistoja. Pelotan
harmaapäisiksi."
Moiseika palasi saalistusretkeltään ja tohtorin nähdessään ojensi
kätensä:
"Anna kopeekka!"