Andrei Jefimitsh asui pienessä kolmi-ikkunaisessa talossa, jonka omisti
Bielova-niminen vaimo. Siinä oli ainoastaan kolme huonetta, paitsi
keittiötä. Niistä oli Andrei Jefimitsh vuokrannut kaksi, joiden ikkunat
olivat kadulle päin, ja kolmannessa ynnä keittiössä asuivat Darjushka
ja emäntä kolmen lapsensa kanssa. Emännän luo tuli toisinaan yöksi
hänen rakastajansa, humalainen talonpoika, joka metelöi yöllä ja
saattoi lapset ja Darjushkan kauhun valtaan. Kun hän tuli ja
istuuduttuaan keittiöön alkoi vaatia viinaa, kävi kaikille olo
tukalaksi, ja tohtori otti itkevät lapset sääliväisyydestä luokseen ja
sijoitti heidät omaan huoneeseensa lattialle, tuntien siitä suurta
tyydytystä.
Hän nousi tapansa mukaan kello kahdeksan ja juotuaan teensä istuutui
lukemaan vanhoja kirjoja ja aikakauslehtiä. Uusien ostamiseen hänellä
ei enää ollut rahaa. Sekö, että kirjat olivat vanhoja, vai kenties
olosuhteiden muutos oli syynä, mutta hän ei enää voinut syventyä
luettavaansa, ja se rasitti häntä, jottei olisi ollut joutilaana, alkoi
hän laatia tarkkaa luetteloa kirjoistaan ja liimasi pieniä
paperilippuja niiden selkiin, ja tämä koneellinen, puuhakas työ tuntui
hänestä huvittavammalta kuin lukeminen. Yksitoikkoinen hääriminen
nukutti jollakin käsittämättömällä tavalla hänen ajatuksensa, hän ei
ajatellut mitään, ja aika kului nopeasti. Olipa hänestä hauska istua
keittiössäkin kuorimassa Darjushkan kanssa perunoita tahi siivoamassa
tattarisuurimoita. Lauantaisin ja sunnuntaisin hän kävi kirkossa. Hän
seisoi seinän vieressä, kuunnellen silmät ummessa laulua, ja ajatteli
isäänsä, äitiään, yliopistoa, uskontoja; hänen mielensä oli levollinen,
surullinen, ja poistuessaan kirkosta hän oli pahoillaan, että
jumalanpalvelus päättyi niin pian.
Hän kävi kaksi kertaa sairaalassa, jutellakseen Ivan Dmitritshin
kanssa. Mutta tämä oli kummallakin kerralla tavattoman kiihtynyt ja
äreä; hän pyysi saada olla rauhassa, oli jo aikoja sitten kyllästynyt
tyhjään laverteluun ja sanoi pyytävänsä kirotuilta, katalilta ihmisiltä
vain yhtä palkintoa kaikista kärsimyksistään -- koppivankeutta. Vai
kiellettäisiinkö sekin häneltä? Kun Andrei Jefimitsh kummallakin
kerralla lähtiessään sairaalasta toivotti hänelle hyvää yötä, niin hän
vain karkeasti murahti:
"Painu hornaan!"
Eikä Andrei Jefimitsh tiennyt, menisikö vielä kolmannen kerran. Ja
mennä halutti.
Ennen Andrei Jefimitsh päivällisen jälkeen käveli pitkin huoneitaan ja
mietiskeli; nyt hän päivällisen ja iltateen välillä makasi sohvalla
kasvot seinään päin ja antautui kaikenlaisten tyhjänpäiväisten
ajatusten valtaan, joita ei mitenkään voinut karkoittaa. Häntä
katkeroitti se, ettei hänelle oltu yli kaksikymmenvuotisen palveluksen
jälkeen annettu eläkettä eikä edes lahjapalkkiota. Tosinhan hän ei
ollut palvellut tunnollisesti, mutta eläkkeenhän saavat kaikki
virkamiehet eroituksetta, olkoon tunnollisuuden laita niin tai näin.
Onhan nykyaikainen oikeudenmukaisuus juuri sellaista, että
virka-arvoilla, ritarimerkeillä ja eläkkeillä ei palkita siveellisiä
ominaisuuksia ja kykyjä, vaan palvelus yleensä, olipa se ollut
millainen hyvänsä. Miksi juuri hänen täytyisi olla ainoa poikkeus?
Rahaa hänellä ei ollut kopeekkaakaan. Häntä hävetti kulkea kauppapuodin
ohi ja katsoa emäntään. Oluesta hän oli jo velkaa kolmekymmentäkaksi
ruplaa. Darjushka möi kaikessa hiljaisuudessa vanhoja vaatteita ja
kirjoja ja valehteli emännälle, että tohtori pian saa paljon rahaa.
Hän oli suutuksissaan itselleen siitä, että oli tuhlannut
matkakustannuksiinsa tuhannen ruplaa vanhoja säästöjä. Kuinka tarpeen
se summa nyt olisikaan! Häntä suututti, etteivät ihmiset antaneet hänen
olla rauhassa. Hobotov piti velvollisuutenaan käydä silloin tällöin
tervehtimässä sairasta virkaveljeään. Hänessä oli kaikki Andrei
Jefimitshille vastenmielistä: pulleat kasvot, epämiellyttävä, alentuva
puhetapa, sana "virkaveli", pitkävartiset saappaat; epämiellyttävintä
kaikesta oli se, että hän piti velvollisuutenaan koettaa parantaa
Andrei Jefimitshiä ja luuli voivansa sen todella tehdäkin. Jokaisella
käynnillään hän toi mukanaan pullon bromihappoista kalia ja
rabarberipillereitä.
Mihail Averjanitsh niinikään piti velvollisuutenaan käydä tervehtimässä
ystäväänsä ja hauskuttaa häntä. Hän tuli Andrei Jefimitshin luo joka
kerta teeskennellyn hilpeänä, nauroi väkinäisesti ja vakuutteli, että
tohtori tänään näyttää erinomaisen hyvinvoivalta ja alkaa, Jumalan
kiitos, parantua, ja tästä saattoi päättää, että hän piti ystävänsä
tilaa toivottomana. Hän ei vielä ollut maksanut Varsovassa lainaamiaan
rahoja, ja häntä hävetti; hän oli jännittynyt ja senvuoksi koetti
nauraa äänekkäämmin ja jutella mahdollisimman sukkelasti. Hänen
kaskunsa ja juttunsa näyttivät loppumattomilta ja vaivasivat sekä
Andrei Jefimitshiä että häntä itseään.
Hänen läsnäollessaan Andrei Jefimitsh tavallisesti makasi sohvalla,
kasvot seinään päin, ja kuunteli hampaitaan kiristäen hänen juttujaan;
hän tunsi sielunsa peittyvän vaahtokerroksen alle, ja vaahto tuntui
Mihail Averjanitshin jokaisen käynnin jälkeen yhä kohoavan ja ikäänkuin
tunkeutuvan kurkkuun.
Karkoittaakseen nuo joutavat tunteet hän koetti ajatella, että hänen
itsensä, Hobotovin, Mihail Averjanitshin ja kaikkien muiden on ennemmin
tahi myöhemmin hävittävä olemasta jättämättä pienintäkään jälkeä
luontoon. Jos miljoonan vuoden päästä joku henki liitää avaruudessa
maapallon ohi, ei se näe muuta kuin savea ja alastomia kallioita.
Kaikki -- kulttuurikin, siveyslaitkin -- häviää eikä kasva edes
takkiaisia. Mitäpä merkitseekään se, että täytyy hävetä kauppiaan
edessä, taikka tuo mitätön Hobotov, Mihail Averjanitshin rasittava
ystävyys? Kaikki se on vain joutavaa turhuutta.
Mutta sellaiset ajatukset eivät enää auttaneet. Tuskin hän ehti loihtia
silmiinsä maapallon miljoonan vuoden päästä, kun jonkun alastoman
kallion takaa ilmestyi Hobotov pitkävartisissa saappaissaan tahi
väkinäisesti nauraa hohottava Mihail Averjanitsh, vieläpä kuului
häveliäs mutinakin: "Sen varsovalaisen velan maksan näinä päivinä,
ystäväni... Aivan varmasti."