Tohtori käveli, katseli, söi, joi, mutta hänellä oli vain yksi tunne:
suuttumus Mihail Averjanitshia kohtaan. Hän olisi tahtonut levähtää
ystävänsä seurasta, paeta häntä, lymytä, mutta ystävä piti
velvollisuutenaan olla päästämättä häntä hetkeksikään luotaan ja
hankkia hänelle mahdollisimman paljon hauskutuksia. Kun ei ollut mitään
katseltavaa, huvitti hän tohtoria jutuillaan. Andrei Jefimitsh kesti
kaksi päivää, mutta ilmoitti kolmantena ystävälleen olevansa sairas ja
tahtovansa jäädä kotiin koko päiväksi. Ystävä vastasi, että siinä
tapauksessa hänkin jää. Täytyykin tosiaan hiukan levähtää, muuten eivät
jalat kannata. Andrei Jefimitsh kävi pitkäkseen sohvalle, kasvot
seinään päin, ja kuunteli hammasta purren ystäväänsä, joka innokkaasti
vakuutti, että Ranska ennemmin tahi myöhemmin murskaa Saksan, että
Moskovassa on tavattoman paljon lurjuksia ja ettei hevosen kykyjä voi
päättää sen ulkomuodosta. Tohtorin korvissa alkoi humista, sydän alkoi
tykyttää ankarammin, mutta hienotunteisuudesta hän ei rohjennut pyytää
ystäväänsä menemään ulos tahi olemaan vaiti. Onneksi Mihail
Averjanitshia alkoi ikävystyttää huoneessa istuminen, ja hän lähti
päivällisen jälkeen jaloittelemaan.
Yksin jäätyään Andrei Jefimitsh antautui levontunteen valtaan. Kuinka
suloista on maata liikkumatta sohvalla ja tietää olevansa yksin
huoneessa! Todellinen onni on mahdoton ilman yksinäisyyttä. Langennut
enkeli oli uskoton Jumalalle luultavasti siksi, että toivoi
yksinäisyyttä, jota enkelit eivät saa nauttia. Andrei Jefimitsh tahtoi
ajatella kaikkea viime päivinä kuulemaansa ja näkemäänsä, mutta Mihail
Averjanitsh ei poistunut hänen ajatuksistaan.
-- Hänhän otti lomaa ja lähti kanssani ystävyydestä, jalomielisyydestä,
-- ajatteli tohtori kiusaantuneena. -- Ei ole mitään pahempaa kuin tämä
ystävällinen holhous. Kyllähän hän on hyväsydäminen, jalomielinen ja
aika iloveikko, mutta kuitenkin ikävä ihminen. Sietämättömän ikävä.
Näkyy siis olevan ihmisiä, jotka aina puhuvat vain älykkäitä sanoja,
mutta kuitenkin tuntuu, että he ovat typeriä.
Seuraavana päivänä Andrei Jefimitsh taas sanoi olevansa sairas eikä
poistunut huoneestaan. Hän makasi kasvot sohvanselkään päin ja kärsi,
kun ystävä koetti hauskuttaa häntä kertomuksillaan, ja tunsi lepoa,
milloin toinen oli poissa. Hän oli vihoissaan itselleen siitä, että oli
lähtenyt matkalle, ja ystävälleen, joka kävi joka päivä yhä
kielevämmäksi ja hilpeämmäksi; hänen oli mahdotonta ohjata ajatuksiaan
vakaville, yleville aloille.
-- Nyt minua koettelee todellisuus, josta Ivan Dmitritsh puhui, --
ajatteli hän suuruksissaan heikkoudelleen. -- Mutta mitä turhia...
Palaan kotiin, ja kaikki käy taas entiseen tapaansa...
Pietarissa sama juttu: hän ei päiväkausiin poistunut huoneestaan,
makasi sohvalla ja nousi jalkeille vain juodakseen olutta.
Mihail Averjanitsh hoputti kaiken aikaa matkustamaan Varsovaan.
"Rakas ystävä, mitäpä minä sinne?" esteli Andrei Jefimitsh rukoilevalla
äänellä. "Matkustakaa yksin ja antakaa minun lähteä kotiin! Olkaa niin
ystävällinen!"
"Ei missään nimessä!" vastasi Mihail Averjanitsh. "Se on hurmaava
kaupunki. Siellä minä olen viettänyt elämäni viisi onnellisinta
vuotta!"
Andrei Jefimitshillä ei ollut tarpeeksi mielenlujuutta pysyäkseen
päätöksessään, hän rohkaisi mielensä ja lähti Varsovaan. Sielläkään hän
ei mennyt mihinkään huoneestaan, makasi vain sohvalla ja oli vihoissaan
itselleen, ystävälleen ja palvelijoille, jotka itsepintaisesti
kieltäytyivät ymmärtämästä venäjänkieltä, ja Mihail Averjanitsh, kuten
tavallisesti, reippaana ja iloisena, kuljeskeli aamusta iltaan pitkin
kaupunkia ja etsi vanhoja tuttaviaan. Usein hän oli poissa koko yön.
Erään yön jälkeen, jonka hän oli viettänyt kuka ties missä, hän palasi
varhain aamulla tavattoman kiihtyneessä mielentilassa, punaisena ja
hiukset epäjärjestyksessä. Hän käveli hyvän aikaa nurkasta nurkkaan,
murahdellen itsekseen jotakin, sitten hän pysähtyi ja sanoi:
"Kunnia ennen kaikkea!"
Käveltyään vielä hetkisen, hän tarttui käsin päähänsä ja lausui
traagillisella äänensävyllä:
"Niin, kunnia ennen kaikkea! Olkoon kirottu se hetki, jolloin ensi
kerran johtui mieleeni lähteä tähän Babyloniin! Rakas ystävä", sanoi
hän, kääntyen tohtoriin, "halveksikaa minua: olen hävinnyt pelissä!
Antakaa minulle viisisataa ruplaa!"
Andrei Jefimitsh otti esille viisisataa ruplaa ja antoi ne ystävälleen
sanaakaan sanomatta. Tämä, yhä vielä tulipunaisena häpeästä ja
kiukusta, lausui epäselvästi jonkin hyödyttömän valan, pani lakin
päähänsä ja lähti. Palattuaan parin tunnin päästä hän heittäytyi
nojatuoliin, huokasi äänekkäästi ja virkkoi:
"Kunnia on pelastettu! Ja nyt matkaan, ystäväni! En tahdo enää
minuutiksikaan jäädä tähän kirottuun kaupunkiin. Roistot!
Itävaltalaiset vakoojat!"
Kun ystävykset palasivat omaan kaupunkiinsa, oli jo marraskuu, ja kadut
olivat paksun lumen peitossa. Andrei Jefimitshin viran oli ottanut
tohtori Hobotov; hän asui vielä vanhassa asunnossaan odottaen, milloin
Andrei Jefimitsh palaa ja tyhjentää sairaalarakennuksessa olevan
huoneistonsa. Ruma nainen, jota hän sanoi keittäjättärekseen, asui jo
eräässä kylkirakennuksessa.
Kaupungissa kerrottiin uusia sairaalajuoruja. Tiedettiin, että ruma
nainen oli riitaantunut katsastusmiehen kanssa ja että tämä oli
ryöminyt polvillaan hänen edessään, pyytäen anteeksi.
Andrei Jefimitshin oli ensi päivänä kaupunkiin tulonsa jälkeen
etsittävä itselleen asunto.
"Rakas ystävä", sanoi postimestari hänelle ujosti, "suokaa anteeksi
tungetteleva kysymys: millaiset varat teillä on?"
Andrei Jefimitsh laski vaieten rahansa ja vastasi:
"Kahdeksankymmentäkuusi ruplaa."
"En sitä kysynyt", huomautti Mihail Averjanitsh hämmentyneenä,
ymmärtämättä tohtoria. "Kysyn, kuinka suuri on yleensä omaisuutenne?"
"Johan sanoin: kahdeksankymmentäkuusi ruplaa... Mitään muuta minulla ei
ole."
Mihail Averjanitsh piti tohtoria rehellisenä ja jalona ihmisenä, mutta
oli kuitenkin epäillyt hänellä olleen pääomaa, ainakin parikymmentä
tuhatta. Nyt, kuullessaan, että Andrei Jefimitsh oli suorastaan
keppikerjäläinen, ettei hänellä ollut varoja elämiseen, hän äkkiä
purskahti itkemään ja syleili ystäväänsä.