Viikon päästä Andrei Jefimitshiä kehoitettiin levähtämään, toisin
sanoen, jättämään erohakemus; hän otti kehoituksen sangen tyynesti
vastaan, ja toisen viikon kuluttua hän ja Mihail Averjanitsh istuivat
postivankkureissa matkalla lähimmälle rautatieasemalle. Ilma oli viileä
ja läpikuultavan kirkas, taivas vaaleansininen. Matka asemalle,
kaksisataa virstaa, ajettiin kahdessa vuorokaudessa, ja kaksi kertaa
jäätiin yöksi katon alle. Kun postiasemilla tarjottiin teetä huonosti
pestyissä laseissa tahi vitkasteltiin hevosia valjastettaessa, niin
Mihail Averjanitsh kävi tulipunaiseksi, vapisi koko ruumiiltaan ja
karjui:
"Suu kiinni! Ei mitään selityksiä!" Ja vankkureissa istuessaan hän
hetkeksikään vaikenematta kertoi matkoistaan Kaukasiassa ja Puolan
tsaarikunnassa. Sellaisia seikkailuja ja kohtauksia! Hän puhui kovalla
äänellä ja oli samalla niin kummastuneen näköinen, että saattoi luulla
hänen valehtelevan. Kaiken lisäksi hän puhuessaan hengitti Andrei
Jefimitshin kasvoihin ja nauraa hohotti hänen korvaansa. Se kiusasi
tohtoria ja esti häntä keskittämästä ajatuksiaan.
Rautatiellä he säästäväisyyssyistä matkustivat kolmannessa luokassa,
tupakoitsemattomien vaunussa. Matkustajat olivat puoleksi puhtaita.
Mihail Averjanitsh oli pian tutustunut jokaiseen ja siirtyen penkistä
toiseen puhui kovalla äänellä, että näillä kiusallisilla rautateillä ei
pitäisi matkustaa. Petkutusta ja peijausta joka puolella! Toista on
ratsastaa: pyyhkäiset päivässä sata virstaa ja tunnet itsesi terveeksi
ja virkuksi. Ja katovuodet meillä johtuvat siitä, että Pinskin suot
kuivatettiin. Kaikkialla vallitsee hirveä epäjärjestys. Hän kiivastui,
puhui äänekkäästi eikä antanut toisille suunvuoroa. Hänen taukoamaton
lavertelunsa, jota säestivät kovat naurunhohotukset ja vilkkaat eleet,
rasitti Andrei Jefimitshiä.
-- Kumpikohan meistä kahdesta on mielipuoli? -- ajatteli hän ärtyneenä.
-- Minäkö, joka kaikilla tavoin koetan olla häiritsemättä matkustajia,
vaiko tuo itsekäs mies, joka uskoo olevansa viisaampi ja henkevämpi
kaikkia muita eikä senvuoksi anna kenellekään rauhaa?
Moskovaan tultua Mihail Ävarjanitsh otti ylleen olkaimettoman
sotilaspukunsa, käyttäen punareunuksisia housuja. Kadulla hänellä oli
sinelli ja päässään upseerin lakki, ja sotamiehet tekivät hänelle
kunniaa. Andrei Jefimitshistä tuntui nyt, että hänen seuralaisensa oli
kaikesta ennen omaksumastaan herrasmaisuudesta kuluttanut pois kaiken
hyvän ja säilyttänyt vain kaiken ruman. Hän tahtoi itseään palveltavan
silloinkin kun se oli aivan tarpeetonta. Tulitikkuja oli pöydällä hänen
edessään, ja hän näki ne, mutta kuitenkin huusi tarjoilijaa tuomaan
tulitikkuja; hän ei ujostellut näyttäytyä hotellipalvelijattarelle
alusvaatteissaan; kaikkia lakeijoja eroituksetta, vanhuksiakin, hän
sinutteli ja suuttuessaan haukkui heitä hölmöiksi ja pölkkypäiksi. Se
oli Andrei Jefimitshin mielestä kyllä herrasmaista, mutta rumaa.
Ensi työkseen Mihail Averjanitsh vei ystävänsä Iverskajan kappeliin.
Hän rukoili kiihkeästi, lyöden otsaansa maahan kyynelet silmissä, ja
lopetettuaan huokasi syvään ja sanoi:
"Vaikka ei uskokaan, tuntuu kuitenkin ikäänkuin rauhoittuvansa, kun
rukoilee. Polvistukaa tekin, ystäväni."
Andrei Jefimitsh joutui hämilleen ja polvistui pyhänkuvan eteen, ja
Mihail Averjanitsh työnsi huulensa suppuun ja rukoili kuiskaten, ja
taas hänen silmiinsä kihosi kyyneliä. Sitten he menivät Kremliin, jossa
katselivat, jopa sormin koettelivat n.s. tsaaritykkiä ja tsaarikelloa,
ihailivat näköalaa, joka levisi Moskva-joen takana, pistäytyivät
Vapahtajankirkossa ja Rumjantsev-museossa.
Päivällistä he söivät Tiestovissa. Mihail Averjanitsh silmäili kauan
ruokaluetteloa, silitteli poskipartaansa ja virkkoi kuin herkkusuu,
joka on tottunut liikkumaan ravintoloissa kuin kotonaan:
"Katsotaanpas, enkelini, mitä teillä on tarjottavana!"