Tämän jälkeen Andrei Jefimitsh alkoi huomata ympärillään jonkinlaista
salaperäisyyttä. Kun sairaalan rengit, hoitajattaret ja potilaat
kohtasivat hänet, katsahtivat he häneen kysyvästi ja alkoivat sitten
supista keskenään. Pikku Masha, katsastusmiehen tytär, jonka näkeminen
puistossa häntä aina ilahdutti, juoksi nyt pois hänen luotaan, kun hän
lähestyi hymyillen silittääkseen tyttösen päätä. Postimestari Mihail
Averjanitsh, kuunnellessaan hänen puhettaan, ei enää virkkanut: "Aivan
niin", vaan mutisi hämillään: "niin, niin, kai..." ja katsoi häntä
miettiväisen ja surullisen näköisenä; ties miksi, hän kehoitteli
ystäväänsä luopumaan viinasta ja oluesta, mutta hienotunteisesti
kyllä ei puhunut suoraan, vaan vihjaillen, kertoen milloin
muutamasta pataljoonanpäälliköstä, erinomaisesta miehestä, milloin
rykmentinpapista, kelpo toverista, jotka joivat ja sairastuivat, mutta
herjettyään juomasta paranivat täydellisesti. Pari kolme kertaa Andrei
Jefimitshin luo tuli hänen virkaveljensä Hobotov, joka samoin neuvoi
häntä heittämään väkevät ja ilman mitään huomattavaa syytä kehoitti
häntä nauttimaan bromihappoista kalia.
Elokuussa Andrei Jefimitsh sai kaupunginpäältä kirjeen, jossa tämä
pyysi häntä luokseen erittäin tärkeän asian vuoksi. Tullessaan
määrätyllä ajalla kaupunginhallitukseen Andrei Jefimitsh tapasi
siellä sotilaskutsuntapäällikön, piirikoulun sivilitarkastajan,
kaupunginhallituksen jäsenen, Hobotovin sekä erään pyylevän,
vaaleaverisen herrasmiehen, joka esitettiin hänelle tohtorina. Tämä
tohtori, jolla oli puolalainen, vaikeasti äännettävä nimi, asui
kolmenkymmenen virstan päässä kaupungista, hevossiitoslaitoksella, ja
oli nyt matkan varrella poikennut kaupunkiin.
"Täällä on eräs teidän toimialaanne koskeva ilmoitus", lausui
hallituksen jäsen Andrei Jefimitshille, kun kaikki olivat tervehtineet
ja istuutuneet pöydän ääreen. "Jevgeni Fjodoritsh arvelee, että
apteekilla on ahdasta päärakennuksessa ja että se olisi siirrettävä
johonkin sivurakennukseen. Tämä ei oikeastaan merkitsisi mitään, voihan
apteekin siirtää, mutta pääasia on, että rakennus kaipaa korjausta."
"Niin, ilman korjausta ei käy päinsä", sanoi Andrei Jefimitsh, hetken
mietittyään. "Jos esimerkiksi kulmarakennus järjestettäisiin apteekkia
varten, tarvittaisiin minun laskujeni mukaan vähintään viitisensataa
ruplaa. Siitä menosta ei ole vastaavaa hyötyä."
Hetkisen vaitiolo.
"Minulla oli kunnia esittää jo kymmenen vuotta sitten", jatkoi Andrei
Jefimitsh hiljaisella äänellä, "että tämä sairaala on nykyisessä
tilassaan kaupungille liian kallis ylellisyystavara. Se rakennettiin
nelikymmenluvulla, mutta varat olivat silloin toiset. Kaupunki tuhlaa
liian paljon rahoja tarpeettomiin rakennuksiin ja hyödyttömiin
virkoihin. Minä arvelen, että niillä rahoilla voitaisiin ylläpitää
kaksi mallikelpoista sairaalaa, jos olisi toinen järjestys."
"No, mitäpä muuta kuin pannaan toimeen toinen järjestys!" virkkoi
hallituksen jäsen vilkkaasti.
"Minulla oli jo kunnia esittää: siirretään lääkinnöllinen puoli
piirineuvostolle."
"Todellakin, antakaa piirineuvostolle rahat, niin se varastaa ne",
virkkoi vaaleaverinen tohtori nauraen.
"Kuten tavallista on", myönsi hallituksen jäsen, nauraen hänkin.
Andrei Jefimitsh katsoi väsyneesti ja raukeasti vaaleaveriseen
tohtoriin ja huomautti:
"Olkaamme toki oikeudenmukaisia."
Taas tuli hiljaisuus. Tuotiin teetä. Kutsuntapäällikkö, joka jostakin
syystä oli kovin hämillään, kosketti pöydän yli Andrei Jefimitshiä ja
sanoi:
"Te olette kokonaan unohtanut meidät, tohtori. Mutta tehän olettekin
munkki: ette pelaa korttia, ette rakasta naisia. Ikävähän teillä
olisikin meikäläisten parissa."
Kaikki alkoivat puhua siitä, kuinka ikävä kunnon ihmisen on asua
tässä kaupungissa. Ei teatteria, ei musiikkia, ja viimeisissä
klubitanssiaisissa oli parikymmentä naista ja vain kaksi herraa.
Nuoriso ei tanssi, vaan tungeskelee kaiken aikaa ravintolapöydän
ääressä tahi pelaa korttia. Andrei Jefimitsh alkoi hitaasti ja
hiljaisella äänellä, katsomatta kehenkään, puhua, kuinka surkeata,
perin surkeata on, että kaupunkilaiset tuhlaavat elinvoimansa,
sydämensä ja älynsä vain kortinpeluuseen ja juoruiluun eivätkä osaa tai
tahdo kuluttaa aikaansa mielenkiintoisessa keskustelussa ja
lukemisessa, eivät tahdo käyttää hyväkseen älyn suomia nautintoja.
Ainoastaan äly on mielenkiintoinen ja tuntemisen arvoinen, kaikki muu
on pientä ja mitätöntä. Hobotov kuunteli tarkkaavasti virkaveljensä
puhetta ja kysyi sitten äkkiä:
"Andrei Jefimitsh, monesko päivä tänään on?"
Saatuaan vastauksen hän ja vaaleaverinen tohtori alkoivat sellaisten
tutkijain tavalla, jotka tuntevat taitamattomuutensa, kysellä Andrei
Jefimitshiltä, mikä viikonpäivä tänään on, montako päivää on vuodessa
ja onko totta, että kuudennessa osastossa on mainio profeetta.
Vastaukseksi viimeiseen kysymykseen Andrei Jefimitsh punastui ja sanoi:
"Kyllä, hän on sairas, mutta mielenkiintoinen nuori mies."
Muita kysymyksiä hänelle ei enää tehty.
Kun hän eteisessä puki päällystakkia ylleen, laski kutsuntapäällikkö
kätensä hänen olalleen ja sanoi huokaisten:
"Meidän vanhusten olisi jo aika päästä lepoon!"
Poistuessaan virastosta Andrei Jefimitsh ymmärsi, että siellä oli ollut
lautakunta, joka oli määrätty tutkimaan hänen sieluntilaansa. Hän
muisti kysymykset, joita hänelle oli tehty, punastui ja ensi kerran
eläissään syvästi surkutteli lääketiedettä.
-- Hyvä Jumala, -- ajatteli hän, muistellen, kuinka lääkärit vastikään
olivat häntä tutkineet, -- eihän siitä ole pitkää aikaa, kun he
kuuntelivat luentoja psykiatriasta, suorittivat tutkintonsa -- mistä
tämä täydellinen tietämättömyys? Eihän heillä ole pienintäkään
käsitystä psykiatriasta!
Ja ensi kerran hän tunsi itsensä loukatuksi ja katkeroituneeksi.
Saman päivän iltana hänen luokseen tuli Mihail Averjanitsh.
Postimestari astui tervehtimättä hänen luokseen, tarttui hänen
molempiin käsiinsä ja sanoi kiihtyneellä äänellä:
"Rakas ystävä, näyttäkää nyt minulle, että luotatte minun ystävyyteeni
ja itse pidätte minua ystävänänne... Hyvä ystävä!" ja estäen Andrei
Jefimitshiä puhumasta, hän jatkoi kiihkeästi: "Minä pidän teistä
sivistyneisyytenne ja sielunne jalouden tähden. Kuulkaa minua, rakas
ystävä! Tieteen säännöt pakottavat tohtoreita salaamaan teiltä
totuuden, mutta minä käyn sotilaan tavoin suoraan kimppuun: te olette
sairas! Suokaa anteeksi, ystäväni, mutta se on totta, sen ovat kaikki
jo aikoja sitten huomanneet. Tohtori Jevgeni Fjodoritsh sanoi minulle
juuri äsken, että teidän täytyy terveytenne tähden saada lepoa ja
huvitusta. Aivan niin! Erinomaista! Otan näinä päivinä lomaa ja lähden
hengittämään toista ilmaa. Näyttäkää, että olette ystäväni, lähtekää
minun mukaani! Lähtekäämme, unohtakaamme nuorten joukossa ikämme!"
"Minä tunnen olevani täysin terve", sanoi Andrei Jefimitsh, hiukan
mietittyään. "En voi lähteä. Sallikaa minun jollakin muulla tavoin
todistaa teille ystävyyteni."
Lähteä matkalle johonkin, tietämätöntä miksi, ilman kirjoja, ilman
Darjushkaa, ilman olutta, tehdä jyrkkä muutos kahdenkymmenen vuoden
aikana vakiintuneihin elämäntapoihinsa, -- sellainen ajatus näytti
hänestä ensi hetkellä hurjalta ja mahdottomalta. Mutta sitten
hän muisti kaupunginhallituksessa tapahtuneen keskustelun ja
alakuloisuuden, jota oli tuntenut palatessaan sieltä kotiin, ja ajatus
matkustaa vähäksi aikaa kaupungista, jossa typerät ihmiset pitävät
häntä mielipuolena, tuntuikin hauskalta.
"Minne oikeastaan aiotte matkustaa?" kysyi hän.
"Moskovaan, Pietariin, Varsovaan... Varsovassa olen viettänyt elämäni
viisi onnellisinta vuotta. Ihastuttava kaupunki! Lähtekäämme,
ystäväni!"