Heidän keskustelunsa kesti vielä lähes tunnin ajan ja teki
nähtävästi syvän vaikutuksen Andrei Jefimitshiin. Hän alkoi käydä
sivurakennuksessa joka päivä. Hän kävi siellä aamuisin, iltapäivisin,
ja usein hän istui illalla pimeän tuloon saakka puhelemassa Ivan
Dmitritshin kanssa. Aluksi Ivan Dmitritsh arasteli häntä, epäili
hänellä olevan pahoja mielessä ja ilmaisi peittelemättä
vihamielisyytensä; sitten hän tottui tohtoriin, ja hänen töykeä
käyttäytymisensä muuttui alentuvan ivalliseksi.
Pian levisi sairaalassa huhu, että tohtori Andrei Jefimitsh oli
ruvennut käymään kuudennessa osastossa. Ei kukaan, ei haavuri, Nikita
eivätkä hoitajattaret voineet käsittää, miksi hän siellä kävi, miksi
istui siellä tuntikausia, mistä hän puheli ja miksi ei kirjoittanut
reseptejä. Hänen käytöksensä tuntui oudolta. Mihail Averjanitsh kävi
usein hänen kotonaan tapaamatta häntä, mitä ei milloinkaan ennen ollut
tapahtunut, ja Darjushka oli ihmeissään, kun tohtori ei enää juonut
olutta määräaikoinaan ja toisinaan myöhästyi päivälliseltäkin.
Kerran kesäkuun lopulla tohtori Hobotov tuli Andrei Jefimitshin
asuntoon asioissa; kun hän ei tavannut tätä kotona, meni hän etsimään
tohtoria sairaalan puolelta; siellä hänelle ilmoitettiin vanhan
tohtorin menneen mielisairaiden luo. Mentyään sinne hän kuuli eteiseen
seuraavan keskustelun:
"Me emme milloinkaan voi vetää samaa virttä, ja te ette saa minua
käännytetyksi omaan uskoonne", puhui Ivan Dmitritsh ärtyneesti. "Te
ette vähintäkään tunne todellisuutta ettekä ole milloinkaan kärsinyt,
vaan verta imevän iilimadon tavoin elänyt toisten kärsimyksistä; mutta
minä olen kärsinyt taukoamatta syntymähetkestäni tähän päivään saakka.
Siksi sanon suoraan: minä pidän itseäni teitä ylempänä ja pätevämpänä
joka suhteessa. Teistä ei ole minun opettajakseni."
"En ensinkään halua käännyttää teitä uskooni", vastasi Andrei Jefimitsh
hiljaisella äänellä ja pahoillaan siitä, ettei häntä tahdottu ymmärtää.
"Eikä siitä ole puhettakaan, ystäväni. Nyt ei ole puhe siitä, että te
olette kärsinyt, mutta minä en. Kärsimys ja ilo ovat katoavaisia;
jättäkäämme ne Herran haltuun. Vaan siitä on kysymys, että me vaihdamme
ajatuksia keskenämme, näemme toinen toisessamme ihmisiä, jotka voivat
ajatella ja keskustella, ja se herättää meissä yhteistuntoa, kuinka
erilaisia mielipiteemme muuten olisivatkin. Jospa tietäisitte, rakas
ystävä, kuinka minua on kyllästyttänyt yleinen järjettömyys,
lahjattomuus, tylsyys, ja kuinka suurta iloa tunnen joka kerta
keskustellessani teidän kanssanne. Te olette älykäs mies, ja minä
nautin teidän seurastanne."
Hobotov raotti hiukan ovea ja katsoi sairastupaan; Ivan Dmitritsh,
patalakki päässä, ja tohtori Andrei Jefimitsh istuivat rinnakkain
vuoteen reunalla. Mielipuoli irvisteli, vavahteli ja veti
kouristuksentapaisesti mekkoaan tiukemmin ympärilleen, ja tohtori istui
liikkumatta, pää painuksissa, ja hänen kasvonsa olivat punaiset,
avuttomat, surulliset. Hobotov kohautti olkapäitään, hymähti ja
katsahti Nikitaan. Nikita niinikään kohautti olkapäitään.
Seuraavana päivänä Hobotov tuli uudestaan rakennukseen haavurin
seurassa. Molemmat jäivät eteiseen kuuntelemaan.
"Ukon ruuvit lienevät kokonaan höltyneet!" virkkoi Hobotov
poistuessaan.
"Herra meitä syntisiä armahtakoon!" huokasi pönäkkä Sergei Sergeitsh,
huolellisesti vältellen vesilätäköitä, jottei olisi tahrinut
kiiltäviksi harjattuja saappaitaan. "Totta puhuen, arvoisa Jevgeni
Fjodoritsh, olen tätä jo kauan odottanut!"