Ivan Dmitritsh makasi samassa asennossa kuin eilenkin, pidellen
käsillään päätään ja jalat koukussa. Hänen kasvojaan ei näkynyt.
"Hyvää päivää, ystäväni", tervehti Andrei Jefimitsh. "Ettehän vain
nuku?"
"Ensiksikään en ole teidän ystävänne", vastasi Ivan Dmitritsh, puhuen
pielukseensa, "ja toiseksi, näette turhaa vaivaa: minulta ette ongi
ainoatakaan sanaa".
"Kummallista..." mutisi Andrei Jefimitsh hämillään. "Eilen
keskustelimme niin tyynesti, ja nyt, ties mistä, olette suuttunut ja
suorastaan törkeä... Ehkä olen puhunut jollakin tavoin sopimattomasti
tahi kenties lausunut jonkun ajatuksen, joka ei ole teidän
vakaumustenne mukainen..."
"Vai teihin minun pitäisi luottaa!" vastasi Ivan Dmitritsh hiukan
kohottautuen ja silmäillen tohtoria pilkallisesti ja kiihtyneen
näköisenä; hänen silmänsä olivat punaiset. "Voitte mennä urkkimaan ja
kiusaamaan muualle, täällä teillä ei ole mitään tekemistä. Oivalsin jo
eilen, miksi tulitte tänne."
"Kummallinen päähänpisto!" hymähti tohtori. "Te siis arvelette, että
olen urkkija?"
"Niin, juuri sitä... Urkkija tahi tohtori, jonka on pantava minut
koetuksille, -- yhdentekevää, kumpi olette."
"Te olette suoraan sanoen, suokaa anteeksi, -- eriskummainen!"
Tohtori istuutui töyrytuolille vuoteen ääreen ja pudisti moittivasti
päätään.
"Mutta olettakaamme, että olette oikeassa", sanoi hän. "Olettakaamme,
että koetan petollisesti houkutella teitä puhumaan jotakin, josta
voisin antaa teidät ilmi poliisille. Teidät vangitaan ja tuomitaan.
Mutta olisiko teillä oikeudessa ja vankilassa pahempi kuin täällä? Ja
jos teidät lähetetään rangaistussiirtolaan tahi vaikka pakkotyöhönkin,
niin olisiko se pahempaa kuin oleskelu tässä laitoksessa? En sitä
luulisi... Mitä siis pelkäätte?"
Tohtorin selitys näytti tehoavan. Ivan Dmitritsh tyyntyi ja nousi
istualleen.
Kello kävi viidettä iltapäivällä. Siihen aikaan Andrei Jefimitsh
tavallisesti kävelee kotona pitkin huoneita ja Darjushka tiedustelee,
joko hän haluaa olutta. Ulkona oli tyyni, kirkas ilma.
"Lähdin päivällisen jälkeen jaloittelemaan ja niin pistäydyin tänne,
kuten näette", sanoi tohtori. "Nyt on jo täysi kevät."
"Mikä kuukausi nyt on? Maaliskuu?" kysyi Ivan Dmitritsh.
"Niin, maaliskuun loppupuoli."
"Onko ulkona lokaista?"
"Ei varsin. Puistossa ovat tiet jo kunnossa."
"Nytpä olisi hauska ajaa rattailla jonnekin kaupungin ulkopuolelle",
virkkoi Ivan Dmitritsh, hieroen punaisia silmiään kuin vasta
heränneenä, "sitten palata kotiin, lämpöiseen, hauskaan huoneeseen
ja... ja kutsua kunnollinen lääkäri parantamaan päänsärkyä... Jo onkin
pitkä aika siitä, kun elin ihmisten tavalla. Ja täällä on niin
inhoittavaa! Sietämätöntä!"
Eilinen mielenkiihtymys oli uuvuttanut hänet, ja nyt hän oli veltto ja
haluton puhumaan. Hänen sormensa vapisivat, ja kasvoista näkyi, että
häntä vaivasi ankara päänsärky.
"Lämpöisen, hauskan asuinhuoneen ja tämän sairaalahuoneen välillä ei
ole mitään eroitusta", sanoi Andrei Jefimitsh. "Ihmisen rauha ja
tyytyväisyys ei asu hänen ulkopuolellaan, vaan hänessä itsessään."
"Mitä tarkoitatte?"
"Tavallinen ihminen odottaa hyvää tahi pahaa ulkoapäin, kuten nyt te
ajoneuvoista ja kodista, mutta ajatteleva ihminen -- omasta itsestään."
"Menkää saarnaamaan tuota filosofiaa Kreikkaan, jossa on lämmin ja
pomeranssit tuoksuvat, mutta täkäläisessä ilmanalassa se ei menesty.
Kenenkä kanssa puhuinkaan Diogeneestä? Varmaankin teidän?"
"Eilen minun kanssani."
"Diogenes ei tarvinnut huonetta eikä lämmintä kotia; siellä on
muutenkin kuuma. Makaa kellota vain tynnyrissä ja syö appelsiineja ja
oliiveja. Mutta tuo hänet tänne Venäjälle, niin kyllä hän vain pyrkisi
huoneeseen toukokuussakin, joulukuusta puhumattakaan. Kyllä vilu hänet
nujertaisi."
"Ei. Kylmyyttä, samoinkuin yleensä kaikkea kipua, voi olla tuntematta.
Marcus Aurelius sanoo: 'Kipu on kivun innokasta kuvittelemista:
ponnista tahtoasi, haihduttaaksesi tämän kuvittelun, torju se luotasi,
herkeä valittamasta, ja kipu katoaa.' Tämä on totta. Viisaan, tahi vain
ajattelevan, järkevän ihmisen tuntee juuri siitä, että hän halveksii
kärsimystä; hän on aina tyytyväinen eikä ihmettele mitään."
"Toisin sanoen, minä olen idiootti, koska kärsin, olen tyytymätön ja
ihmettelen ihmisten kataluutta."
"Mitä turhia! Jos ajattelette enemmän, niin ymmärrätte, kuinka
mitätöntä on kaikki se ulkonainen, mikä saa mielemme kuohumaan. Täytyy
pyrkiä ymmärtämään elämää, siinä on todellinen onni."
"Ymmärtämään..." mutisi Ivan Dmitritsh. "Ulkonainen, sisäinen... Suokaa
anteeksi, en ymmärrä sellaista. Tiedän vain", sanoi hän nousten ja
katsoen suuttuneena tohtoriin, "tiedän, että Jumala loi minut
lämpimästä verestä ja hermoista! Ja elimellisten kudosten, jos ne ovat
elinkykyisiä, täytyy vastata kaikkiin ärsytyksiin. Ja minä vastaan!
Kipuun vastaan huudolla ja kyynelillä, halpamaisuuteen suuttumuksella,
ilkeyteen inholla. Minun mielestäni juuri se on elämää. Alhaisempi
elimistö on vähemmän herkkä ja vastaa ärsytykseen heikommin, ja mitä
korkeampi se on, sitä tuntehikkaampikin se myös on ja vastaa sitä
voimakkaammin todellisuudelle. Kuinka sitä ei tietäisi? Te olette
tohtori ettekä tunne sellaisia pikkuasioita! Voidakseen halveksia
kärsimystä, olla aina tyytyväinen ja mitään ihmettelemättä, täytyy
joutua tuollaiseen tilaan", ja Ivan Dmitritsh osoitti paksua,
rasvoittunutta vierustoveriaan: "tahi karaista itsensä kärsimyksillä
niin paatuneeksi, ettei enää tunne niitä, toisin sanoen, lakata
elämästä. Suokaa anteeksi, en ole mikään viisas enkä filosofi", jatkoi
Ivan Dmitritsh kärsimättömästi, "enkä ymmärrä mitään näistä asioista.
En kykene järkevästi keskustelemaan."
"Päinvastoin, te keskustelette erinomaisesti."
"Stoalaiset, joiden opin irvikuva teidän puheenne on, olivat mainioita
miehiä, mutta heidän oppinsa jähmettyi jo kaksituhatta vuotta sitten
eikä ole mennyt hitustakaan eteenpäin eikä voikaan mennä, sillä se ei
ole käytännöllinen eikä elävä. Se saavutti menestystä vain vähemmistön
keskuudessa, joka kuluttaa elämänsä kaikenkaltaisten oppien
tutkimisessa ja tunnustelemisessa, mutta useimmat eivät sitä
ymmärtäneet. Oppi, joka kehoittaa välinpitämättömyyteen rikkautta,
elämän mukavuuksia kohtaan, halveksimaan kärsimyksiä ja kuolemaa, on
kokonaan käsittämätön suunnattomalle enemmistölle, koska tämä enemmistö
ei koskaan ole tuntenut rikkautta eikä elämän mukavuuksia; ja kuoleman
halveksiminen olisi sille samaa kuin itse elämän halveksiminen, koska
ihmisen koko olemus on nälän, vilun, loukkausten, menetysten ja
hamletimaisen kuolemanpelon tuntemista. Näihin tuntemuksiin sisältyy
koko elämä: siihen voi kyllästyä, sitä voi vihata, mutta ei halveksia.
Toistan siis vieläkin, että stoalaisten opilla ei voi milloinkaan olla
tulevaisuutta, kun sensijaan, kuten näette, taistelu, kivun tunteminen,
kyky vastata ärsytykseen on yhä kulkenut eteenpäin aikojen alusta tähän
päivään asti..."
Ivan Dmitritshiltä katkesi äkkiä johtolanka, hän keskeytti puheensa ja
hieroi kärsimättömästi otsaansa.
"Aioin sanoa jotakin tärkeää, mutta eksyin tolalta", sanoi hän. "Mitä
se olikaan? Niin! Kuulkaahan, mitä sanon: muuan stoalainen möi itsensä
orjaksi voidakseen vapauttaa lähimmäisensä. Siinä näette, stoalainenkin
vastasi ärsytykseen, sillä sellaiseen jalomieliseen tekoon, itsensä
tuhoamiseen lähimmäisensä hyväksi, tarvitaan kiihtynyttä, säälivää
mieltä. Olen täällä vankilassani unohtanut kaiken oppimani, muuten ehkä
muistaisin vielä jotakin. Entä Kristus? Kristus vastasi todellisuuteen
siten, että itki, hymyili, murehti, vihastui, vieläpä tunsi tuskaa. Hän
ei mennyt kohtaamaan kärsimyksiä hymyillen eikä halveksinut kuolemaa,
vaan rukoili Getsemanen yrttitarhassa, että tämä kalkki otettaisiin
Häneltä pois." Ivan Dmitritsh nauroi ja istuutui. "Olettakaamme, että
ihmisen rauha ja tyytyväisyys ei ole hänen ulkopuolellaan, vaan hänessä
itsessään", jatkoi hän. "Olettakaamme, että tulee halveksia kärsimyksiä
ja olla ihmettelemättä mitään. Mutta mistä syystä te sellaista oppia
saarnaatte? Oletteko te jokin viisas filosofi?"
"En, en ole filosofi, mutta jokaisen on sitä saarnattava, koska se on
järjellistä."
"Ei, minä tahdon tietää, miksi te ymmärtämisen, kärsimyksien
halveksimisen ynnä muissa senkaltaisissa asioissa pidätte itseänne
pätevänä asiantuntijana? Oletteko ehkä joskus kärsinyt? Tiedättekö,
mitä on kärsimys? Sallikaahan kysyä: onko teitä piesty lapsena?"
"Ei, vanhempani pitivät ruumiillista rangaistusta sopimattomana."
"Mutta minua isäni kuritti julmasti. Isäni oli jyrkkäluontoinen,
peräpukamien vaivaama virkamies, pitkänenäinen ja keltakaulainen. Mutta
puhukaamme teistä. Koko elämänne aikana ei kukaan ole sormellakaan
koskenut teihin, säikäyttänyt tai piessyt teitä; olette terve kuin
pukki. Te kasvoitte isänne siipien suojassa, opiskelitte hänen
kustannuksellaan ja otitte sitten ilman muuta hyvätuloisen toimen. Yli
kaksikymmentä vuotta teillä oli ilmainen asunto, saitte siihen valon,
lämmön, palvelijat ja lisäksi teillä oli valta työskennellä miten ja
minkä verran itse halusitte, vaikkapa olla tekemättä mitään. Olette
luonnostanne laiska ja veltto ja koetitte senvuoksi järjestää elämänne
niin, ettei mikään teitä häiritsisi eikä liikuttaisi paikaltanne. Työn
te annoitte haavurin ja muun joukkion tehtäväksi, mutta itse istuitte
lämpimässä ja hiljaisuudessa, kokositte rahaa, lueskelitte kirjoja,
sulostutitte elämäänne miettimällä kaikenlaista korkealentoista
hölynpölyä ja" -- Ivan Dmitritsh katsahti tohtorin punaiseen nenään --
"ryypiskelyllä. Sanalla sanoen, te ette ole nähnyt elämää, ette tunne
sitä lainkaan, ja todellisuuden tunnette vain teoreettisesti. Ja kun te
halveksitte kärsimyksiä ettekä ihmettele mitään, on siihen olemassa
varsin yksinkertainen syy: tuulenpieksäntä, ulkonainen ja sisäinen,
elämän, kärsimysten ja kuoleman halveksiminen, järkevä ymmärtäminen,
totinen onni, -- kaikki tuo on filosofiaa, joka sopii mainiosti
venäläiselle laiskurille. Te esimerkiksi näette talonpojan lyövän
vaimoaan. Miksi mennä väliin? Lyököön, molemmat kuitenkin kuolevat
ennemmin tai myöhemmin; eikä lyöjä sitäpaitsi loukkaa lyönneillään
sitä, jota lyö, vaan omaa itseään. Juopottelu on typerää, sopimatonta,
mutta se, joka juo, kuolee ja se, joka ei juo, kuolee niinikään.
Luoksenne tulee akka, jonka hampaita särkee... No, entäpä sitten? Kipu
on kivun innokasta kuvittelemista, ja sitäpaitsi ilman sairautta ei
tässä maailmassa eletä, kaikki kuolemme, ja siksi, akka, mene tiehesi,
älä häiritse ajattelemistani, anna minun juoda viinaani rauhassa. Nuori
mies pyytää neuvoa, mitä tehdä, miten elää; toinen miettisi ennenkuin
vastaisi, mutta tällä on jo valmiina vastaus: pyri ymmärtämään tahi
etsi totista onnea. Mutta mikä se ihmeellinen 'totinen onni' on? Siihen
ei tietenkään ole vastausta. Meitä pidetään täällä ristikkojen takana,
mädätetään, pidellään pahoin, mutta sehän on erinomaista ja järkevää,
sillä eihän tämän sairastuvan ja lämpimän, hauskan asuinhuoneen välillä
ole minkäänlaista eroa. Varsin mukava filosofia: mitään ei tarvitse
tehdä, omatunto on puhdas, ja tuntee olevansa oikein viisas... Ei,
hyvä herra, se ei ole filosofiaa, ajattelua eikä laajakatseisuutta,
vaan laiskuutta, sielun velttoutta, hulluutta... Niin!" lisäsi Ivan
Dmitritsh taas kiivastuen. "Te halveksitte kärsimyksiä, mutta, jos
sormenne puristettaisiin ovenrakoon, niin huutaisitte kohti kurkkuanne!"
"Entä jos en huutaisikaan", huomautti Andrei Jefimitsh hymyillen
leppeästi.
"Varmasti! Ja jos teihin iskisi halvaus, tahi olettakaamme, että joku
hölmö, katala ihminen, käyttäen hyväkseen asemaansa ja virka-arvoaan,
julkisesti solvaisi teitä, ja te tietäisitte, ettei hänelle koituisi
siitä mitään rangaistusta, -- niin silloin varmaan ymmärtäisitte, mitä
merkitsee opettaa toista ymmärtämään ja etsimään totista onnea."
"Tämä on jotakin erikoista", virkkoi Andrei Jefimitsh, nauraen
mielihyvästä ja hykerrellen käsiään. "Minua ilahduttaa havaita teissä
taipumusta yleistämiseen, ja äsken minusta esittämänne luonteenkuvaus
oli tosiaan loistava. Minun täytyy tunnustaa, että keskustelu teidän
kanssanne tuottaa minulle suurta huvia. No niin, olen kuunnellut teitä,
suvainnette siis puolestanne kuunnella minua..."