Eräänä keväisenä iltana maaliskuun loppupuolella, kun lumi jo oli
sulanut ja kottaraiset rupattelivat puutarhassa, saattoi tohtori
portille asti ystäväänsä postimestaria. Juuri silloin tuli pihaan
juutalainen Moiseika, joka palasi kaupungilta saaliineen. Hän oli
avopäin, paljaissa jaloissa kehnot kalossit, ja kantoi kädessään
vähäistä pussia, johon oli kerännyt almuja.
"Anna kopeekkainen!" sanoi hän tohtorille väristen vilusta ja
hymyillen.
Andrei Jefimitsh, joka ei voinut mitään kieltää, antoi
kymmenkopeekkaisen.
-- Onpa tuo surkeata, -- ajatteli hän katsahtaen juutalaisen paljaisiin
jalkoihin ja laihoihin, punaisiin nilkkoihin. -- Märkähän nyt on.
Ja säälin ja vastenmielisyyden sekaisen tunteen pakottamana hän seurasi
juutalaista sivurakennukseen, katsoen vuoroin tämän paljaaseen päähän,
vuoroin hänen nilkkoihinsa. Tohtorin nähdessään Nikita ponnahti
ryysyläjältä ja suoristautui.
"Hyvää iltaa, Nikita", tervehti Andrei Jefimitsh ystävällisesti. "Jos
voisi tälle juutalaiselle jotenkin saada saappaat, muuten hän
vilustuu."
"Ymmärrän, teidän jalosukuisuutenne. Ilmoitan katsastusmiehelle."
"Ole hyvä. Pyydä häneltä minun nimessäni. Sano, että minä pyysin."
Eteisestä saliin johtava ovi oli avoinna. Ivan Dmitritsh, joka makasi
vuoteellaan ja oli kohonnut kyynärpäittensä varaan, kuunteli pelokkaana
vierasta ääntä ja tunsi sitten tohtorin. Hän vapisi koko ruumiiltaan
kiukusta, hypähti vuoteeltaan ja vihasta punoittavin kasvoin ja silmien
miltei tunkeutuessa ulos kuopistaan juoksi keskelle huonetta.
"Tohtori tuli!" huusi hän nauraa hohottaen. "Vihdoinkin! Hyvät herrat,
iloitkaamme, tohtori kunnioittaa meitä vierailulla! Kirottu konna!"
kiljaisi hän niin raivostuneena, ettei hänessä milloinkaan ennen oltu
sellaista voimaa nähty, ja polki jalkansa lattiaan. "Tappakaa se konna!
Ei, sekään ei riitä! Hukuttakaa hänet käymälän pohjaan!"
Kun Andrei Jefimitsh kuuli hänen raivonpurkauksensa, katsahti hän
eteisestä saliin ja kysyi leppeästi:
"Mistä syystä?"
"Mistäkö syystä?" huusi Ivan Dmitritsh mennen hänen luokseen uhkaavin
elein ja vetäen kouristuksentapaisesti mekkoaan tiukemmin ympärilleen.
"Vai mistä syystä? Varas!" sähähti hän inhoten ja muikistaen huuliaan,
ikäänkuin sylkäistäkseen. "Veijari! Pyöveli!"
"Rauhoittukaa", kehoitti Andrei Jefimitsh, anteeksipyytävästi
hymyillen. "Vakuutan teille, etten milloinkaan ole mitään varastanut,
ja muuhun nähden te varmaan suuresti liioittelette. Nähdäkseni te
olette minulle vihoissanne. Tyyntykää, jos voitte ja sanokaa tyynesti:
miksi olette vihoissanne?"
"Miksi te minua täällä pidätte?"
"Koska olette sairas."
"Niin kyllä, sairas. Mutta liikkuvathan kymmenet, sadat mielipuolet
vapaudessa siitä syystä, että te tietämättömyydessänne ette kykene
heitä eroittamaan terveistä. Minkä tähden minä ja nämä onnettomat
istumme täällä toisten puolesta, kuin mitkäkin syntipukit? Te, haavuri,
katsastusmies ja koko teidän sairaalajoukkionne olette siveellisessä
suhteessa suunnattomasti alempana kuin yksikään meistä; miksi me
istumme täällä ettekä te? Onko siinä järkeä?"
"Siveellisyydellä ja järjellä ei ole tässä mitään tekemistä. Kaikki
riippuu sattumasta. Se, joka on joutunut tänne, pysyy täällä; se, jota
ei ole tänne tuotu, käy vapaana, siinä kaikki. Siihen, että minä olen
tohtori ja te mielisairas, ei ole mitään siveellistä syytä eikä siinä
ole järkeäkään, pelkkä sattuma vain."
"En ymmärrä tuollaista hölynpölyä..." virkkoi Ivan Dmitristh jurosti ja
istuutui vuoteelleen.
Moiseika, jonka taskuja Nikita arasteli tutkia tohtorin läsnäollessa,
levitteli vuoteelleen leivänpaloja, paperisuikaleita ja luita ja yhä
väristen vilusta alkoi nopeasti ja laulavalla äänellä puhua jotakin
omalla kielellään. Hän luultavasti kuvitteli avanneensa kauppapuodin.
"Päästäkää minut täältä", pyysi Ivan Dmitritsh, ja hänen äänensä
värähteli.
"En voi."
"Miksi ette? Miksi?"
"Siksi, ettei se ole minun vallassani. Päättäkää itse, mitä hyötyä
teillä olisi siitä, että päästäisin teidät pois. Menkää. Kaupunkilaiset
tahi poliisimiehet ottavat teidät kiinni ja tuovat tänne takaisin."
"Niin, niin, se on totta", vastasi Ivan Dmitritsh ja pyyhki otsaansa.
"Se on kauheata! Mutta mitä minun on tekeminen? Mitä?"
Ivan Dmitritshin ääni ja nuoret, älykkäät kasvot irvistyksineen
miellyttivät Andrei Jefimitshiä. Hän sai halun hyvitellä nuorta miestä
ja rauhoittaa häntä. Istuutui hänen viereensä vuoteen reunalle, mietti
hetkisen ja virkkoi:
"Kysytte, mitä on tekeminen? Parasta teidän asemassanne olisi -- karata
täältä. Mutta valitettavasti se on hyödytöntä. Teidät pidätetään. Kun
yhteiskunta suojelee itseään rikollisilta, mielenvikaisilta ja yleensä
epämieluisilta ihmisiltä, on se voittamaton. Teille ei jää muuta neuvoa
kuin mukautua siihen ajatukseen, että olonne täällä on välttämätön."
"Se ei ole kellekään tarpeellinen."
"Koska kerran on olemassa vankiloita ja mielisairaaloita, niin
täytyyhän niissä jonkun olla. Ellei täällä olisi teitä, niin voisinhan
olla minä taikka joku kolmas. Odottakaa, kunnes joskus kaukaisessa
tulevaisuudessa vankilat ja mielisairaalat lakkaavat olemasta; silloin
ei ole ristikoita ikkunoissa eikä näitä mekkoja. Sellainen aika
tietenkin koittaa ennemmin tai myöhemmin."
Ivan Dmitritsh hymähti pilkallisesti.
"Laskette leikkiä", sanoi hän siristäen silmiään. "Sellaisten herrojen
kuin teidän ja apulaisenne Nikitan ei tarvitse vähintäkään huolehtia
tulevaisuudesta, mutta saatte olla varmat siitä, hyvä herra, että
parempi aika sittenkin tulee! Ehkä puhun typerästi, naurakaa vain,
mutta uuden elämän aamu sarastaa kerran, totuus saa riemuita ja... ja
meidän kaduillamme vietetään juhlapäivää! Minä en saa sitä nähdä, minä
menehdyn, mutta joidenkuiden jälkeläiset sen näkevät. Tervehdin heitä
kaikesta sielustani ja iloitsen, iloitsen heidän tähtensä! Eteenpäin!
Jumala teitä auttakoon, ystävät!"
Ivan Dmitritsh nousi seisaalle loistavin silmin ja ojentaen kättään
ikkunaa kohti jatkoi liikutuksesta vapisevalla äänellä:
"Näiden ristikkojen takaa siunaan teitä! Eläköön totuus! Minä
riemuitsen!"
"Minä en huomaa mitään erikoista riemun syytä", huomautti Andrei
Jefimitsh, josta Ivan Dmitritshin liikkeet tuntuivat teatterimaisilta,
mutta samalla jollakin tavoin miellyttäviltä. "Aika tulee kyllä,
jolloin vankiloita ja mielisairaaloita ei enää ole, ja totuus, kuten
suvaitsitte sanoa, saa kerran riemuita, mutta asioiden järjestys ei
muutu, luonnonlait pysyvät entisinä. Ihmiset sairastavat, vanhenevat,
kuolevat samoin kuin nytkin. Vaikka kuinka suurenmoinen aamu kerran
valaisisi elämäämme, niin kaiken loppuna on kuitenkin ruumisarkku ja
hauta."
"Mutta kuolemattomuus?"
"Oh, pötyä!"
"Te ette usko, mutta minä uskon. Joku Dostojevskin tahi Voltairen
henkilöistä sanoo, että ellei Jumalaa olisi, olisivat ihmiset hänet
keksineet. Ja minä uskon varmasti, että ellei kuolemattomuutta ole,
niin ennemmin tai myöhemmin sen keksii suurenmoinen ihmisäly."
"Hyvin sanottu", virkkoi Andrei Jefimitsh hymyillen mielihyvästä. "Hyvä
on, että uskotte. Kun on sellainen usko, niin voi elää lauleskellen
vaikka seinään muurattuna. Oletteko opiskellut jossakin?"
"Yliopistossa, mutta en voinut päättää opintojani."
"Olette ajatteleva ja järkevä mies. Te voitte kaikissa olosuhteissa
saada tyydytyksen omasta itsestänne. Vapaa ja syvä ajattelu, joka
pyrkii elämän ymmärtämiseen, ja maailman tyhmän touhuamisen täydellinen
halveksiminen, -- siinä kaksi hyvää, joita korkeampaa ihminen ei ole
milloinkaan tuntenut. Ja te voitte ne säilyttää, vaikka olisitte kolmen
ristikon takana. Diogenes asui tynnyrissä ja oli kuitenkin onnellisempi
kuin kaikki maailman ruhtinaat."
"Teidän Diogeneenne oli pölkkypää", murahti Ivan Dmitritsh jurosti.
"Mitä te minulle puhutte Diogeneesta ja jostakin ymmärtämisestä?"
huudahti hän kiivastuen ja hypähti pystyyn. "Minä rakastan elämää,
rakastan intohimoisesti! Minua vaivaa vainoamishulluus, alituinen
kiduttava kauhu, mutta on hetkiä, jolloin minut valtaa elämän jano, ja
silloin pelkään tulevani hulluksi. Tahdon kiihkeästi elää, kiihkeästi!"
Hän käveli kuohuksissaan pitkin huonetta ja virkkoi, alentaen ääntään:
"Kun olen mietteissäni, ahdistavat minua harhanäyt. Luokseni tulee
joitakin ihmisiä, kuulen ääniä, soittoa, ja minusta tuntuu, kuin
kävelisin metsässä, meren rannalla, ja kaipaan äärettömästi jotakin
puuhaa, tointa... Mitä kuuluu uutta?" kysyi Ivan Dmitritsh.
"Kaupungistako tahdotte kuulla, vai kaikesta yleensä?"
"No, kertokaa aluksi kaupungista ja sitten muusta yleensä."
"Mitäpä siellä? Kaupungissa on kuolettavan ikävää... Ei ole ketään,
jolle sanan sanoisi, ei ketään, jota kuuntelisi. Uusia ihmisiä ei ole.
Tahi kyllä, tulihan äskettäin nuori lääkäri Hobotov."
"Hän tuli jo minun aikanani. Mitä arvelette, eikö hän ole heittiö?"
"No niin, sivistymätön ihminen. Todella merkillistä... Kaikesta
päättäen ei pääkaupungeissamme älyllinen elämä ole seisahduksissa, on
olemassa virtauksia, -- pitäisihän siellä siis olla kunnollistakin
väkeä, mutta aina sieltä, ties Jumala miksi, lähetetään meille
sellaisia ihmisiä, että tekisi mieli ajaa hornaan. Onneton kaupunki!"
"Niin, onneton kaupunki!" huokasi Ivan Dmitritsh ja purskahti
nauramaan. "Entä muuten, yleensä? Mitä kirjoittavat sanoma- ja
aikakauslehdet?"
Huoneessa oli jo pimeä. Tohtori nousi ja alkoi seisten kertoa, mitä
kirjoitetaan ulkomailla ja Venäjällä, ja mitä ajatussuuntia nyt on
liikkeellä. Ivan Dmitritsh kuunteli tarkkaavasti ja teki kysymyksiä,
mutta äkkiä, ikäänkuin muistaen jotakin kauheata, tarttui käsin
päähänsä ja heittäytyi vuoteelleen selin tohtoriin.
"Mikä teidän on?" kysyi Andrei Jefimitsh.
"Te ette kuule minulta enää ainoatakaan sanaa!" vastasi Ivan Dmitritsh
karkeasti. "Jättäkää minut!"
"Miksi?"
"Sanoinhan jo: lähtekää! Piru te olette!"
Andrei Jefimitsh kohautti olkapäitään, huoahti ja poistui. Mennessään
eteisen poikki hän sanoi:
"Jos hiukan siivottaisiin täällä, Nikita... Kauhean tympeä haju!"
"Ymmärrän, teidän jalosukuisuutenne."
-- Kuinka miellyttävä nuori mies! -- tuumi Andrei Jefimitsh mennessään
asuntoonsa. -- Koko täällä oloni aikana ensimmäinen, jonka kanssa voi
puhella. Hän osaa keskustella ja kiintyy juuri niihin asioihin, joihin
tuleekin kiintyä.
Lukiessaan ja sitten levolle mennessään hän koko ajan ajatteli Ivan
Dmitritshiä. Seuraavana aamuna herättyään hän taas muisti, että oli
eilisiltana tutustunut älykkääseen ja mielenkiintoiseen ihmiseen, ja
päätti mennä hänen luokseen uudelleen ensi tilassa.