Saatettuaan ystävänsä ovelle Andrei Jefimitsh istuutuu pöytänsä ääreen
ja alkaa taas lukea. Illan ja sitten yön hiljaisuutta ei häiritse
ainoakaan ääni, ja aika näyttää pysähtyvän ja unohtuvan yhdessä
tohtorin kanssa kirjan ääreen, ja tuntuu siltä kuin mitään muuta ei
olisi olemassa kuin tuo kirja ja lamppu vihreine varjostimineen.
Tohtorin karkeapiirteisille, talonpoikaisille kasvoille tulee
vähitellen leppeä hymy, joka kuvastaa riemua inhimillisen älyn
ilmenemismuodoista. -- Voi, miksi ihminen ei ole kuolematon? --
ajattelee hän. -- Mitä varten ovat olemassa aivojen keskukset ja
uurteet, mitä varten näkö, puhelahja, itsetunto, nero, jos kaikki tämä
on tuomittu maatumaan ja lopuksi kylmenemään yhdessä maankuoren kanssa
ja sitten miljoonia vuosia ilman tarkoitusta ja päämäärää kiertämään
maapallon mukana auringon ympäri? Maatumista ja avaruudessa kiitämistä
varten ei totisesti ole tarvis kutsua olemattomuudesta elämään ihmistä,
jolla on korkea, miltei jumalallinen äly, ja sitten ikäänkuin ivaten
muuttaa maan tomuksi.
Aineiden vaihtuminen! Mutta kuinka raukkamaista on lohduttaa itseään
mokomalla kuolemattomuuden vastikkeella! Tajuttomat kehitysilmiöt,
jotka tapahtuvat luonnossa, ovat ihmisenkin typeryyttä alempana, sillä
typeryydessä on sittenkin tietoisuutta ja tahtoa, noissa ilmiöissä
sitävastoin ei kerrassaan mitään. Vain raukka, jossa on enemmän
kuolemanpelkoa kuin arvokkuutta, voi lohduttautua sillä, että hänen
ruumiinsa jatkaa aikojen kuluessa elämäänsä ruohossa, kivessä,
sammakossa... Kuolemattomuutensa näkeminen aineiden vaihtumisessa on
yhtä järjetöntä kuin jos ennustaisi loistavaa tulevaisuutta kotelolle
senjälkeen, kun kallis viulu on mennyt säpäleiksi ja käynyt
kelvottomaksi.
Kellon lyödessä Andrei Jefimitsh heittäytyy selkäkenoon nojatuolissaan
ja ummistaa silmänsä, hiukan miettiäkseen. Ja äkkiarvaamatta, kirjasta
saamiensa hyvien ajatusten vaikutuksesta, hän luo katseen menneeseen ja
nykyiseen elämäänsä. Menneisyys on vastenmielinen, parasta on olla sitä
muistelematta. Ja nykyisyydessä on samaa kuin menneisyydessä. Hän
tietää, että samaan aikaan, kun hänen ajatuksensa kiitävät jäähtyneen
maapallon mukana auringon ympäri, tohtorin asunnon vieressä, sairaalan
päärakennuksessa ihmiset menehtyvät tauteihin ja ruumiilliseen
likaisuuteen; ehkäpä siellä joku valvoo ja taistelee syöpäläisten
kanssa, jollekulle ilmestyy paraikaa rohtumia, joku valittaa liian
tiukasti käärityn siteen tähden; ehkäpä sairaat pelaavat korttia
hoitajattarien kanssa ja juovat viinaa. Vuoden kuluessa on petetty
kaksitoistatuhatta ihmistä; sairaalassa rehoittaa, kuten kaksikymmentä
vuotta sitten, varasteleminen, panettelu, juorut, suosikkijärjestelmä,
törkeä puoskaroiminen, ja sairaala itsessään on yhä edelleen
epäsiveellinen, asukkaittensa terveydelle mitä vahingollisin laitos.
Hän tietää, että kuudennessa osastossa ristikkojen takana Nikita
pieksee hoidokkeja ja että Moiseika käy joka päivä kaupungilla
kerjäämässä almuja.
Toiselta puolen hän tietää varsin hyvin, että lääketieteen alalla on
viimeisten viidenkolmatta vuoden kuluessa tapahtunut kerrassaan
satumaisia muutoksia. Silloin kun hän opiskeli yliopistossa, näytti
hänestä, että lääketiede pian saa osakseen alkemian ja metafysiikan
kohtalon; nyt, öisin lukiessaan, hän tuntee mielensä heltyvän, ja
lääketieteen saavutukset ihmetyttävät ja riemastuttavat häntä.
Tosiaan, mikä odottamaton loisto, mikä kumous! Nyt suoritetaan
antiseptiikan avulla leikkauksia, joita suuri Pirogov piti mahdottomina
toivoakaan. Tavalliset piirilääkärit uskaltavat leikata polvinivelen,
ainoastaan yksi vatsaleikkaus sadasta tuottaa kuoleman, ja kivitautia
pidetään niin mitättömänä, ettei siitä edes kirjoiteta. Kuppatauti
parannetaan täydellisesti. Entä periytymisteoria, hypnotismi,
Pasteurin ja Kochin keksinnöt, terveydenhoito-oppi tilastoineen ja
meidänkin oma lääketieteemme maaseudulla? Psykiatria nykyisine
sairausluokitteluineen, havaitsemis- ja parantamismenettelyineen --
siinähän on entiseen verraten kerrassaan uudistus! Nykyään ei
mielisairaille valella kylmää vettä päähän eikä heitä pueta
pakkopaitoihin; heitä kohdellaan ihmisten tavoin, järjestetäänpä, kuten
sanomalehdet kertovat, heille näytäntöjä ja tanssiaisiakin. Andrei
Jefimitsh tietää, että nykyisen katsantokannan vallitessa sellainen
inhottava laitos kuin kuudes osasto voi olla mahdollinen vain parin
sadan virstan päässä rautatiestä, kaupungissa, jossa kaupunginpää ja
kaikki valtuusmiehet ovat heikosti luku- ja kirjoitustaitoisia
pikkuporvareita; nehän näkevät lääkärissä uhripapin, jota on uskottava
arvostelematta, vaikka hän kaataisi sulatettua tinaa kurkkuun;
jokaisessa muussa paikassa yleisö ja sanomalehdistö olisivat jo aikoja
sitten hajoittaneet maan tasalle moisen pienois-Bastiljin.
-- Mutta entä sitten? -- kysäisee Andrei Jefimitsh itseltään, avaten
silmänsä. -- Mitäpä siitä? Äntiseptiikasta, Kochista ja Pasteurista
huolimatta ei asian ydin ole vähintäkään muuttunut. Sairaloisuus ja
kuolevaisuus on yhä samanlainen. Mielisairaille järjestetään näytäntöjä
ja tanssiaisia, mutta vapauteen ei heitä kuitenkaan päästetä. Loppujen
lopuksi, kaikki on vain turhuutta ja tyhjää hosumista, todellisuudessa
ei parhaan wieniläisen klinikan ja minun sairaalani välillä ole
pienintäkään eroa.
Mutta mielipaha ja kateuden tapainen tunne estävät häntä pysymästä
välinpitämättömänä. Se johtuu varmaankin väsymisestä. Raskas pää painuu
kirjaa kohti, hän panee kädet kasvojensa alle, jotta olisi pehmeämpi,
ja tuumii:
-- Minä palvelen huonoa asiaa ja saan palkkani ihmisiltä, joita petän;
minä en ole rehellinen. Mutta itsessänihän en ole mitään, olen vain
pieni hiukkanen välttämätöntä yhteiskunnallista pahaa: kaikki
piirikunnan virkamiehet ovat vahingollisia ja saavat suotta palkkaa...
En siis minä ole syypää epärehellisyyteeni, vaan aika... Jos olisin
syntynyt paria sataa vuotta myöhemmin, olisin toisenlainen.
Kun kello lyö kolme, sammuttaa hän lampun ja menee makuusuojaansa.
Mutta häntä ei nukuta.