Hänen elämänsä kulku on seuraavanlainen. Tavallisesti hän nousee kello
kahdeksan tienoissa aamulla, pukeutuu ja juo teetä. Sitten hän istuu
työhuoneeseensa lukemaan tahi menee sairaalaan. Siellä istuu kapeassa,
pimeässä käytävässä kiertolaissairaita odottamassa vastaanottoa. Heidän
ohitseen juoksevat rengit ja hoitajattaret, kopistellen kengillään
tiililattiaan, kulkee laihoja potilaita sairaalamekoissaan, kannetaan
kuolleita ja kaikenlaista törkyä, siellä itkevät lapset ja käy veto.
Andrei Jefimitsh tietää, että kuumesairaisiin, keuhkotautisiin ja
yleensä herkkätunteisiin sairaisiin sellainen näky vaikuttaa
tuskallisesti, mutta mitäpä sille voi? Vastaanottohuoneessa hän tapaa
haavurin; Sergei Sergeitshin, pienen, paksun, sileäksi ajellun miehen,
jolla on puhtaaksi pestyt, pulleat kasvot, pehmeät, sulavat liikkeet ja
yllään uusi, väljä puku; mies näyttää enemmän senaattorilta kuin
haavurilta. Kaupungissa hänellä on perin lukuisa joukko potilaita, hän
käyttää valkoista kaulahuivia ja pitää itseään tohtoria taitavampana,
jolla ei lainkaan ole yksityisiä potilaita. Vastaanottohuoneen nurkassa
on suuri pyhänkuva kaapissaan, edessä raskas riippulamppu, sen vieressä
valkoisella päällystetty alttaripöydän tapainen; seinillä riippuu
arkkipiispojen muotokuvia, Svjatogorin luostaria esittävä taulu ja
kuivia ruiskukkavihkoja. Sergei Sergeitsh on uskonnollismielinen ja
rakastaa komeutta. Pyhänkuva on hankittu hänen kustannuksellaan;
sunnuntaisin joku potilaista hänen käskystään lukee ääneen
ylistysvirren vastaanottohuoneessa, ja sitten Sergei Sergeitsh itse
tekee kierroksen kaikissa suojissa suitsuttaen niissä pyhääsavua.
Sairaita oli paljon, mutta aikaa vähän, ja siksi toimitus rajoittui
vain lyhyeen kyselyyn ja jonkun lääkkeen, rohtumavoiteen tahi
risiiniöljyn, määräämiseen. Andrei Jefimitsh istuu käsi poskella,
mietteissään, ja kyselee koneentapaisesti. Sergei Sergeitsh istuu
niinikään, hykertelee käsiään ja puuttuu silloin tällöin puheeseen.
"Sairastamme ja kärsimme puutetta sentähden", puhelee hän, "että
huonosti rukoilemme laupiasta Herraamme. Niinpä niin!"
Vastaanoton kestäessä Andrei Jefimitsh ei tee mitään leikkauksia;
niistä hän on jo aikoja sitten luopunut, ja veren näkeminen vaikuttaa
tuskallisesti hänen mieleensä. Kun hänen täytyy avata lapsen suu,
katsoakseen kurkkuun, ja lapsi kirkuu ja puolustautuu kätösillään,
pyörryttää huuto hänen päätään ja kyyneleet herahtavat hänen silmiinsä.
Hän kiiruhtaa kirjoittamaan lääkemääräyksen ja huitoo käsillään, jotta
eukko veisi lapsen pian pois.
Pian häntä ikävystyttävät sairaiden ujous ja tolkuttomuus, komeilevan
Sergei Sergeitshin läsnäolo, muotokuvat seinillä ja omat kysymyksensä,
joita hän on toistanut muuttumattomina yli kaksikymmentä vuotta. Ja
viisi, kuusi sairasta tutkittuaan hän poistuu. Jäljellejääneet ottaa
haavuri vastaan hänen mentyään.
Hyvillään siitä, ettei hänellä, Jumalan kiitos, ole enää moneen aikaan
ollut yksityistä lääkärintointa ja ettei kukaan häntä häiritse, Andrei
Jefimitsh heti kotiin tultuaan menee työhuoneeseensa ja istuutua pöydän
ääreen lukemaan. Hän lukee hyvin paljon ja aina suuresti nauttien.
Puolet palkastaan hän panee kirjojen ostoon, ja hänen kuudesta
huoneestaan on kolme täynnä kirjoja ja vanhoja aikakauslehtiä. Enimmin
hän rakastaa historiallisia ja filosofisia teoksia; lääketieteellisistä
hän tilaa ainoastaan "Lääkäriä", jota aina alkaa lukea lopusta.
Lukeminen kestää keskeytyksettä useita tunteja eikä ensinkään uuvuta
häntä. Hän ei lue niin nopeasti ja puuskittain kuin aikoinaan Ivan
Dmitritsh, vaan hitaasti, syventyen luettavaansa, viipyen usein
paikoissa, jotka häntä miellyttävät tahi joita hän ei oikein tajua.
Kirjan vieressä on aina viinakarahvi ja suolainen kurkku tahi liotettu
omena paljaaltaan, lautasetta, pöytäveralla. Joka puolentunnin päästä
hän, kääntämättä katsettaan kirjasta, kaataa pikariin viinaa ja juo,
sitten, yhä lukien, tavoittaa käteensä kurkun ja puraisee palasen.
Kello kolme hän menee varovaisesti keittiön ovelle, rykäisee ja
virkkaa:
"Darjushka, jos hiukan päivällistä..."
Syötyään päivällisen, jotenkin kehnon ja epäsiististi katetun, Andrei
Jefimitsh kävelee pitkin huoneitaan, käsivarret ristissä rinnalla, ja
miettii. Keittiön ovi narahtaa joskus, ja aukkoon ilmestyvät Darjushkan
punaiset, uniset kasvot.
"Ändrei Jefimitsh, jokohan tahtoisitte olutta?" kysyy hän
huolehtivasti.
"Ei, ei vielä ole aika", vastaa tohtori. "Odotan vielä... jonkun
aikaa..."
Illalla tulee tavallisesti postimestari Mihail Averjanitsh, koko
kaupungissa ainoa ihminen, jonka seura ei vaivaa Andrei Jefimitshiä.
Mihail Averjanitsh oli aikoinaan ollut hyvin rikas tilanomistaja ja
palvellut ratsuväessä, mutta hävittänyt omaisuutensa ja puutteen
pakottamana ruvennut vanhoilla päivillään postiviraston palvelukseen.
Ulkomuodoltaan hän on reima ja terve; hänellä on pulska poskiparta,
moitteeton käytöstapa ja kaikuva, miellyttävä ääni. Hän on
hyväsydäminen ja tuntehikas, mutta helposti tulistuva. Kun postissa
joku asiakas tekee vastaväitteitä, on eri mieltä jostakin tahi
vain yrittää ryhtyä selityksiin, niin Mihail Averjanitsh käy
tummanpunaiseksi ja vavisten koko ruumiiltaan karjaisee ukkosäänellä:
"Vaiti!" niin että postitoimistoa on totuttu pitämään laitoksena, jossa
on kauhea käydä. Mihail Averjanitsh kunnioittaa ja rakastaa Andrei
Jefimitshiä tämän sivistyneisyyden ja jaloluontoisuuden tähden; muihin
asukkaihin hän suhtautuu hiukan alentuvasti, ikäänkuin alaisiinsa.
"Kas, tässä minä taas olen!" puhelee hän ilmestyessään Andrei
Jefimitshin luo. "Hyvää päivää, ystäväni! Ettehän vain liene
kyllästynyt minuun, vai mitä?"
"Päinvastoin, minua ilahduttaa", vastaa hänelle tohtori. "Iloitsen aina
teidän käynneistänne."
Ystävykset istuutuvat työhuoneen sohvaan ja tupakoivat äänettöminä
hetkisen.
"Darjushka, ehkä saisimme hiukan olutta", virkkaa Andrei Jefimitsh.
Ensimmäinen pullo tyhjennetään ääneti, tohtori istuen mietteissään,
Mihail Averjanitsh iloinen, hilpeä ilme kasvoillaan, ikäänkuin hänellä
olisi kerrottavana jotakin erittäin mielenkiintoista. Keskustelun
aloittaa aina tohtori.
"Kuinka ikävää", virkkaa hän hitaasti ja hiljaisella äänellä,
nuokuttaen päätään ja katsomatta puhetoveriaan silmiin (hän ei
milloinkaan katso toista silmiin), "todella ikävää, ettei
kaupungissamme ole lainkaan ihmisiä, joilla olisi kykyä taikka halua
järkevään ja mielenkiintoiseen keskusteluun. Siinä meillä on suunnaton
vajavaisuus. Ei edes niinsanottu sivistyneistö kohoa yleisen typeryyden
yläpuolelle; sen kehitystaso, vakuutan teille, ei ole vähäistäkään
korkeammalla kuin rahvaan."
"Aivan niin. Olen täydellisesti samaa mieltä."
"Kyllähän itse tiedätte", jatkaa tohtori hiljaisella äänellä ja
verkkaisesti, "että kaikki tässä maailmassa on vähäpätöistä
ja mielenkiinnotonta, paitsi ihmisälyn korkeimmat henkiset
ilmenemismuodot. Äly vetää jyrkän rajan eläimen ja ihmisen välille, on
merkkinä jälkimäisen jumalallisuudesta ja korvaa hänelle jossakin
määrin kuolemattomuudenkin, jota ei ole olemassa. Tästä johtuu, että
äly onkin ainoa mahdollinen nautinnon lähde. Mutta me emme näe emmekä
kuule ympärillämme älyä, siis -- meillä ei ole mitään nautintoa.
Tosinhan meillä on kirjat, mutta se ei ole lainkaan samaa kuin elävä
keskustelu. Jos sallitte tehdä ehkä hieman epäonnistuneen vertauksen,
niin kirjat ovat nuotteja, keskustelu -- laulua."
"Aivan niin."
Hiljaisuus. Keittiöstä tulee Darjushka ja pysähtyy, tylsän
alakuloisuuden ilme kasvoillaan, käsi poskella, ovelle kuuntelemaan.
"Ah!" huokaa Mihail Averjanitsh. "Nykyajan ihmisiltä odotatte älyä!"
Ja hän kertoo, kuinka ennen elettiin reimasti, iloisesti, hupaisesti,
minkälainen oli Venäjällä älykäs sivistyneistö ja kuinka korkealla se
piti kunnian ja ystävyyden käsitteitä. Rahoja annettiin lainaksi
vekseliä vaatimatta, ja pidettiin häpeänä, ellei ojennettu auttavaa
kättä tarvitsevalle toverille. Ja millaisia olivat retket, seikkailut,
kiistat, millaisia toverit, millaisia naiset! Entä Kaukasia -- mikä
ihana maa! Ja erään pataljoonanpäällikön vaimo, merkillinen nainen,
pukeutui upseerinpukuun ja lähti iltaisin vuorille, yksin, ilman
opasta. Kerrotaan hänellä olleen seikkailun erään ruhtinaan kanssa
jossakin kylässä.
"Pyhä taivaan valtiatar..." huokaa Darjushka. "Ja kuinka silloin
juotiin! Kuinka syötiin! Ja niin äärettömän vapaamielisiä kun oltiin!"
Andrei Jefimitsh kuuntelee eikä kuule; hän miettii jotakin ja
ryypiskelee oluttaan.
"Minä usein uneksin älykkäistä ihmisistä ja keskusteluista heidän
kanssaan", sanoo hän äkkiä, keskeyttäen Mihail Averjanitshin. "Isäni
hankki minulle erinomaisen kasvatuksen, mutta kuusikymmenluvun
aatteiden vaikutuksesta pakotti minut rupeamaan lääkäriksi. Luulen,
että ellen silloin olisi totellut häntä, liikkuisin nyt älyllisten
virtausten keskuksissa. Olisin kenties jonkin tiedekunnan jäsen. Eihän
äly tietenkään ole ikuinen, onhan se katoavainen, mutta tehän kyllä
tiedätte, miksi minä sitä hellin. Elämä on ilkeä hiirenloukku. Kun
ajatteleva ihminen tulee täysi-ikäiseksi ja saavuttaa kypsän
tietoisuuden asioista, niin hän väkisinkin tuntee olevansa ikäänkuin
pyydyksessä, josta ei voi päästä pois. Hän on tosiaan joidenkin
satunnaisuuksien pakosta vastoin tahtoaan vedetty olemattomuudesta
elämään... Miksi? Jos hän tahtoo tietää olemassaolonsa tarkoituksen ja
päämäärän, niin hänelle ei sanota sitä tahi puhutaan typeryyksiä; hän
kolkuttaa, hänelle ei avata; hänen luokseen tulee kuolema -- sekin
vastoin hänen tahtoaan. Ja samoinkuin vankilassa ihmiset, joita
yhdistää toisiinsa yhteinen onnettomuus, tuntevat olonsa helpommaksi,
kun pääsevät yhteen, samoin ei elämässäkään huomaa pyydystä, kun
ihmiset, jotka ovat taipuvaiset erittelyyn ja yleistämiseen, joutuvat
yhteen ja kuluttavat aikaansa vaihtamalla ajatuksia ylväistä, vapaista
aatteista. Tässä merkityksessä äly on verraton nautinnon lähde."
"Aivan oikein."
Katsomatta toveriaan silmiin, hiljaisella äänellä ja silloin tällöin
pysähdellen, Andrei Jefimitsh jatkaa haasteluaan älykkäistä ihmisistä
ja keskustelusta heidän kanssaan, Mihail Averjanitshin tarkkaavasti
kuunnellessa ja vahvistaessa: "Aivan niin".
"Ettekö usko sielun kuolemattomuuteen?" kysyy äkkiä postimestari.
"En, arvoisa Mihail Averjanitsh, en usko, eikä minulla ole syytäkään
uskoa."
"Totta puhuakseni, minäkin epäilen. Ja kuitenkin minulla on sellainen
tunne, etten muka koskaan kuole. Hohoh, ajattelen, äijäpaha, jo on aika
kuollaksesi! Mutta täällä sisässä jokin ääni kuiskaa: älä usko, et sinä
kuole!"
Kellon alkaessa käydä kymmenettä Mihail Averjanitsh poistuu. Pukiessaan
eteisessä turkkia ylleen hän lausuu huoahtaen:
"Millaiseen erämaahan onkaan kohtalo meidät kyydinnyt! Pahinta
kaikesta, että tänne sitä on lopuksi kuoltavakin. Hohoh!..."