Kummallinen huhu!
Tohtori Andrei Jefimitsh Ragin on tavallaan huomattava henkilö.
Kerrotaan, että hän aikaisimmassa nuoruudessaan oli erittäin jumalinen
ja valmistautui hengelliselle uralle ja että hän, päästyään v. 1863
kimnaasista, aikoi mennä hengelliseen akatemiaan, mutta että hänen
isänsä, lääketieteen ja kirurgian tohtori, oli myrkyllisesti nauranut
hänen tuumilleen ja jyrkästi ilmoittanut, ettei pitäisi häntä
poikanaan, jos tämä rupeisi papiksi. Missä määrin tämä on totta, sitä
en tiedä, mutta itse Andrei Jefimitsh myönsi useammin kuin kerran,
ettei hän milloinkaan ollut tuntenut kutsumusta lääketieteen eikä
yleensä erikoistieteiden alalle.
Miten sen asian laita lieneekään, lääketieteellisessä tiedekunnassa
opintonsa päätettyään hän ei ottanut ylleen papinkauhtanaa.
Jumalisuutta hänessä ei huomannut, ja lääkäriuransa alussa hän ei ollut
sen enempää hengenmiehen näköinen kuin nytkään.
Hänen ulkonainen olemuksensa on jykevä, karkea, talonpoikaismainen;
hänen kasvonsa, partansa, sileäksi kammattu tukkansa ja vankka, kömpelö
ruumiinrakenteensa muistuttavat maalaiskapakoitsijaa, lihonnutta,
töykeää ahmattia. Hänen kasvonsa ovat tuimat, sinisten suonien
peittämät, silmät pienet, nenä punainen. Hän on kookas, hartiakas,
kädet ja jalat ovat suhdattoman suuret; hän näyttää voivan nyrkillään
tappaa miehen. Mutta hänen käyntinsä on hiljainen, liikkeensä
varovaiset ja arat; tullessaan toista vastaan kapeassa käytävässä hän
aina ensimäisenä pysähtyy tietä antamaan ja lausuu, ei syvällä
bassolla, kuten odottaisi, vaan hienolla, pehmeällä tenoriäänellä:
"anteeksi!" Hänellä on kaulassa pieni paisuma, joka estää häntä
käyttämästä jäykkää tärkkikaulusta, ja siksi hänellä aina on pehmeä
palttina- tai karttuunipaita. Hän ei yleensä pukeudu tohtorin tavoin.
Samaa housuparia hän käyttää vuosikymmenisen, ja uusi puku, jonka hän
tavallisesti ostaa juutalaisen kojusta, näyttää hänen yllään yhtä
kuluneelta ja rypistyneeltä kuin vanhakin; samassa takissa hän ottaa
vastaan sairaita, syö päivällistä, käy vieraissa; mutta sitä hän ei tee
itaruudesta, vaan siksi, että hän ei hitustakaan huolehdi ulkoasustaan.
Kun Andrei Jefimitsh saapui kaupunkiin astuakseen virkaansa, oli
"armeliaisuuslaitos" kurjassa kunnossa. Sairassuojissa, käytävissä ja
sairaalan pihalla oli vaikea hengittää kaikenlaisen löyhkän tähden.
Sairaalan palvelijat, hoitajattaret ja heidän lapsensa nukkuivat
sairassuojissa yhdessä potilaiden kanssa. Valittivat, että russakoilta,
luteilta ja hiiriltä ei saanut elettyä asuinhuoneissa. Kirurgisessa
osastossa sama näky. Koko sairaalassa oli vain kaksi leikkausveistä
eikä ainoaakaan lämpömittaria; kylpyammeissa säilytettiin perunoita.
Katsastusmies, vaatteiden hoitajatar ja haavuri varastivat potilailta,
ja vanhan tohtorin, Andrei Jefimitshin edeltäjän, kerrottiin
myyskennelleen salaa sairaalan väkiviinaa ja kehittäneen itselleen
hoitajattarista ja naispotilaista kokonaisen haaremin. Kaupungissa nämä
epäkohdat olivat hyvinkin tiedossa ja niitä vielä liioiteltiinkin,
mutta niihin suhtauduttiin tyynesti; jotkut sivuuttivat ne sillä
selityksellä, että sairaalaan menevät vain pikkuporvarit ja talonpojat,
jotka eivät voi olla tyytymättömiä, koska elämä kotona on paljon
kurjempaa kuin sairaalassa; pyynpaistillako heitä muka pitäisi elättää!
Toiset selittivät epäkohtien puolustukseksi, ettei kaupungilla ole
piirineuvoston avustamatta varaa pitää hyvää sairaalaa; Jumalan kiitos,
että edes on sairaala, vaikka huonokin. Ja nuori piirineuvosto ei
perustanut sairaalaa kaupunkiin eikä sen lähelle, vedoten siihen, että
kaupungilla jo on oma sairaalansa.
Tarkastettuaan sairaalan Andrei Jefimitsh teki sen johtopäätöksen, että
laitos on epäsiveellinen ja mitä vahingollisin asukkaiden terveydelle.
Hänen mielestään olisi ollut viisainta, mitä saattoi tehdä, päästää
potilaat vapauteen ja sulkea koko sairaala. Mutta hän huomasi, että
sellaiseen ei riittänyt vain hänen tahtonsa ja että se olisi
hyödytöntäkin; jos ruumiillinen ja henkinen saasta karkoitetaan yhdestä
paikasta, siirtyy se toiseen; täytyy odottaa, kunnes se haihtuu
itsestään. Sitäpaitsi, jos kerran ihmiset perustivat sairaalan ja
sietävät sitä luonaan, niin se tietenkin on heille tarpeen;
ennakkoluulot ja kaikki nämä elämän inhottavuudet ja saastaisuudet ovat
tarpeellisia, koska ne ajan kuluessa muuttuvat joksikin kelvolliseksi,
kuten lanta ruokamullaksi. Maan päällä ei ole mitään hyvää, jonka
alkuperässä ei olisi jotakin inhottavaa.
Astuttuaan virkaansa Andrei Jefimitsh nähtävästi suhtautui epäkohtiin
jotenkin välinpitämättömästi. Hän vain pyysi, etteivät sairaalan rengit
ja hoitajattaret nukkuisi sairassuojissa, ja hankki kaksi
tarvekalukaappia; katsastusmies, liinavaatteiden hoitajatar, haavuri ja
kirurgisen osaston henkilökunta jäivät paikoilleen.
Andrei Jefimitsh rakastaa tavattomasti älyä ja rehellisyyttä, mutta
älykkään ja rehellisen elämän luomiseen ympärilleen hänellä ei ole
tarpeeksi luonteenlujuutta eikä uskoa oikeuteensa. Hänellä ei ole
lainkaan kykyä käskeä, kieltää ja vaatia. Tuntuu siltä, kuin hän olisi
tehnyt lupauksen olla milloinkaan korottamatta ääntään ja käyttämättä
käskymuotoa. Hänen on vaikea sanoa "anna" tahi "tuo tänne"; kun hän
tahtoo syödä, rykäisee hän arasti ja sanoo keittäjättärelle:
"Jos hiukan teetä"... tahi: "Jos hiukan päivällistä". Sanoa
katsastusmiehelle, että tämä herkeisi varastamasta, tahi ajaa hänet
tiehensä, tahi kokonaan lopettaa tämä tarpeeton toimi -- se on
kerrassaan yli hänen voimainsa. Kun Andrei Jefimitshiä petetään tahi
imarrellaan tahi hänelle tuodaan allekirjoitettavaksi ilmeisesti
väärennetty lasku, niin hän punastuu kuin äyriäinen ja tuntee tekevänsä
väärin, mutta kirjoittaa kuitenkin laskun alle; kun potilaat valittavat
hänelle nälkäänsä tahi töykeistä hoitajattarista, joutuu hän hämilleen
ja mutisee syyllisen näköisenä: "Hyvä, hyvä, otan siitä selvän... Tässä
on varmaankin jokin väärinkäsitys..."
Alussa Andrei Jefimitsh työskenteli erittäin innokkaasti. Hän otti
potilaita vastaan joka päivä aamusta päivälliseen saakka, teki
leikkauksia, harjoittipa vielä kätilönkin ammattia. Naiset puhuivat
hänestä, että hän on tarkkaavainen ja saa mainiosti selville taudit,
varsinkin lasten ja naisten. Mutta aikaa myöten työ alkoi huomattavasti
ikävystyttää häntä yksitoikkoisuudellaan ja silminnähtävällä
hyödyttömyydellään. Tänään on vastaanotossa kolmekymmentä sairasta,
huomenna niitä jo on kolmekymmentäviisi, ylihuomenna ehkä
neljäkymmentä, ja sitä riittää päivästä päivään, vuodesta vuoteen, eikä
kuolevaisuus kaupungissa vähene eivätkä sairaat herkeä käymästä.
Neljänkymmenen potilaan tehokas auttaminen aamun ja puolenpäivän
välisenä aikana on suorastaan mahdotonta, siis vastoin tahtoaankin
tulee vain pettäneeksi heitä. Jos siis vuoden kuluessa on otettu
vastaan kaksitoistatuhatta potilasta, merkitsee se yksinkertaisesti
kahdentoistatuhannen ihmisen pettämistä. Ei myöskään käy päinsä
sijoittaa vakavasti sairaita sairaalaan ja hoitaa heitä tieteen
sääntöjen mukaan, sillä säännöt on, mutta tiedettä ei; jos taas
tahtoisi heittää filosofoimisen ja orjallisesti seurata sääntöjä, kuten
muut lääkärit, niin siihen tarvittaisiin ennen kaikkea puhtautta ja
kunnollista ilmanvaihtoa eikä likaa, tarvittaisiin terveellistä ruokaa
eikä haisevasta hapankaalista valmistettua keittoa, kunnollisia
apulaisia eikä varkaita. Ja miksi pitäisikään estää ihmisiä kuolemasta,
jos kerran kuolema on jokaisen luonnollinen ja ehdoton loppu? Mitä apua
on siitä, että joku kaupustelija tahi virkamies elää viisi, kymmenen
vuotta lisää? Jos tahdotaan nähdä lääketieteen tarkoitus siinä, että
lääkkeet lievittävät kärsimyksiä, niin tulee väkisinkin kysyneeksi:
miksi niitä pitäisi lieventää? Ensiksikin, sanotaanhan, että
kärsimykset vievät ihmistä täydellisyyttä kohti, ja toiseksi, jos
ihmiskunta todenteolla oppii lieventämään kärsimyksiään pillereillä ja
tipoilla, heittää se kokonaan uskonnon ja filosofian, joista se tähän
saakka oli saanut sekä turvaa kaikkinaisilta onnettomuuksilta että
suorastaan onneakin. Pushkin kärsi ennen kuolemaansa hirveitä tuskia,
Heine parka makasi vuosikausia halvattuna; miksi ei sairastuisi joku
Andrei Jefimitsh tahi Matrjona Savishna, joiden elämä on sisällyksetön
ja olisi niin tyhjä kuin jollakin loiseläimellä, ellei olisi
kärsimyksiä.
Sellaisten mietteiden masentamana Andrei Jefimitsh heitti intonsa
sikseen eikä enää käynyt joka päivä sairaalassa.