Ivan Dmitritshin vasemmanpuolinen naapuri on, kuten jo mainitsin,
juutalainen Moiseika; oikeanpuolinen on rasvoittunut, melkein
pallomainen rahvaanmies, jolla on tylsät, aivan ilmeettömät kasvot. Hän
on liikkumaton, ahnas ja siivoton eläin, joka jo aikoja sitten on
menettänyt kyvyn ajatella ja tuntea. Hänestä lähtee lakkaamatta kirpeä,
tukahduttava löyhkä.
Nikita, joka korjaa hänen jälkensä, lyö häntä vimmatusti, olkansa
takaa, nyrkkejään säästämättä; kauheata tässä ei ole se, että häntä
lyödään, -- sellaiseen voi tottua, -- vaan se, ettei tuo tylsistynyt
eläin vastaa iskuihin ainoallakaan äännähdyksellä, liikkeellä,
ilmeellä, heilahtelee vain hiljakseen kuin raskas tynnyri.
Viides ja viimeinen kuudennen osaston hoidokeista on muuan
kaupunkilainen, joka aikoinaan palveli postissa lajittelijana, pieni,
laihahko, vaaleanverinen mies, jolla on hyvänsävyiset, mutta hiukan
viekkaat kasvot. Päättäen älykkäistä, levollisista silmistä, joiden
katse on kirkas ja hilpeä, hän on varuillaan, ja hänellä on jokin hyvin
tärkeä ja mieluisa salaisuus. Hänellä on pieluksensa ja patjansa alla
jotakin, jota hän ei näytä kenellekään, ei pelosta, että se voitaisiin
ottaa tahi varastaa häneltä, vaan häveliäisyydestä. Toisinaan hän menee
ikkunan luo, ja kääntyen tovereihinsa selin, ripustaa rinnalleen
jotakin, jota sitten pää kumarassa katselee; jos silloin joku menee
hänen luokseen, niin hän hämmentyy ja tempaa sen rinnaltaan. Mutta
hänen salaisuuttaan ei ole vaikea arvata.
"Onnitelkaa minua", puhuu hän usein Ivan Dmitritshille, "minulle on
esitetty annettavaksi Stanislain ritarikunnan toisen luokan merkki
tähtineen. Toisen luokan merkki ja tähti annetaan vain ulkomaalaisille,
mutta minuun nähden tahdottaneen jostakin syystä tehdä poikkeus",
huomauttaa hän hymyillen ja kohauttaen hiukan neuvottomana olkapäitään.
"Niin, enpä tosiaan voinut odottaa!"
"Minä en käsitä tästä mitään", vastaa Ivan Dmitritsh jurosti.
"Vaan tiedättekö, minne asti ennemmin tahi myöhemmin vielä kapuan?"
jatkaa entinen lajittelija siristäen viekkaasti silmiään. "Saan
varmasti ruotsalaisen Pohjantähden. Se ritarimerkki on sellainen, että
kyllä kannattaa touhuta. Valkoinen risti ja musta nauha. Se on erittäin
kaunista."
Varmaankaan ei elämä missään ole niin yksitoikkoista kuin tässä
sivurakennuksessa. Aamulla hoidokkaat, halvattua ja paksua talonpoikaa
lukuunottamatta, peseytyvät eteisessä suuren korvon ääressä ja
kuivaavat itsensä mekkonsa liepeisiin; senjälkeen he juovat
tinatuopeista teetä, jota Nikita tuo päärakennuksesta. Jokainen saa
yhden tuopillisen. Puolenpäivän tienoissa syödään hapankaalikeittoa ja
puuroa, illalliseksi on päivällisestä jäänyttä puuroa. Väliajoilla
maataan, nukutaan, katsellaan ikkunoista ja kävellään nurkasta
nurkkaan. Ja niin joka päivä. Entinen lajittelijakin puhuu aina vain
samoista ritarimerkeistä.
Muita ihmisiä nähdään kuudennessa osastossa harvoin. Uusia
mielenvikaisia tohtori ei ole enää moneen aikaan ottanut vastaan,
ja vähän on tässä maailmassa niitä, joita haluttaa käydä
hullujenhuoneissa. Kerran kahdessa kuukaudessa käy Semjon Lasaritsh,
parturi. Kuinka hän keritsee mielenvikaiset ja kuinka Nikita häntä
siinä toimessa auttaa, ja millainen hämminki syntyy potilaiden joukossa
joka kerta kun juopunut, hymyilevä parturi ilmestyy heidän
keskuuteensa, sitä emme ryhdy kuvailemaan.
Paitsi parturia ei kukaan kurkistakaan rakennukseen. Sairaat ovat
tuomitut näkemään päivästä päivään ainoastaan Nikitan.
Mutta vähän aikaa sitten sairaalassa alettiin huhuta kummia.
Pantiin liikkeelle huhu, että muka tohtori oli ruvennut käymään
kuudennessa osastossa.