Kerran eräänä syysaamuna Ivan Dmitritsh, päällystakin kaulus pystyssä,
rämpi pitkin kuraisia poikkikatuja ja kujia muutaman porvarin luo
perimään ulosottoon tuomittuja rahoja. Hänen mielialansa oli synkkä,
kuten aina aamuisin. Eräällä pikkukadulla häntä vastaan tuli kaksi
kahlehdittua vankia neljän kivääreillä varustetun vartiosotilaan
saattamina. Ivan Dmitritsh oli ennenkin sangen usein kohdannut vankeja,
ja sellaiset kohtaukset olivat aina herättäneet hänessä sääliä ja
kiusallisia tunteita; nyt tämä kohtaaminen toi hänen mieleensä aivan
erikoisen, kummallisen tunnelman. Ties minkätähden hänestä äkkiä
tuntui, että hänetkin voidaan panna rautoihin samalla tavalla
kuljetettavaksi lokaisia kujia pitkin tyrmään. Suoritettuaan
tehtävänsä ja palatessaan kotiin hän tapasi postin kohdalla tutun
poliisitarkastajan, joka tervehti häntä ja käveli hänen rinnallaan
muutaman askeleen, ja tämä tuntui hänestä epäilyttävältä. Kotona hän ei
koko päivänä saanut mielestään vankeja ja sotilaita kivääreineen, ja
käsittämätön sielullinen tuska esti häntä lukemasta ja keskittämästä
ajatuksiaan. Illalla hän ei sytyttänyt valoa eikä yöllä nukkunut,
ajatteli vain sitä, että hänet voidaan vangita, lyödä rautoihin ja
heittää vankilaan. Hän ei tiennyt olevansa mihinkään syyllinen ja voi
varmasti vakuuttaa, ettei vastedeskään koskaan tee murhaa, murhapolttoa
tahi varkautta; mutta saattaisihan hyvinkin tehdä jonkin rikoksen kuin
vahingossa, tahtomattaan, ja olihan mahdollista panettelu, vieläpä
tuomiovirhe! Eihän vuosisatainen kansallinen kokemus suotta opeta, että
säkistä ja tyrmästä eivät valat päästä. Ja tuomiovirhe on nykyisen
oikeudenkäyntijärjestyksen vallitessa hyvinkin mahdollinen. Ihmiset,
joiden suhde toisten kärsimyksiin on virallinen, kuten esimerkiksi
tuomarit, poliisimiehet, lääkärit, paatuvat ajan pitkään tottumuksen
voimasta siinä määrässä, etteivät voi, vaikka tahtoisivatkin, suhtautua
asiakkaihinsa muulla tavoin kuin muodollisesti; siinä suhteessa he
eivät lainkaan eroa talonpojasta, joka takapihallaan teurastaa pässejä
ja vasikoita eikä huomaa verta. Kun tuomari on sellaisessa
muodollisessa, sieluttomassa suhteessa henkilöön, niin hän riistääkseen
syyttömältä ihmiseltä kaikki kansalaisoikeudet ja tuomitakseen hänet
pakkotyöhön tarvitsee vain aikaa. Ainoastaan aikaa eräiden
muodollisuuksien täyttämiseen, josta tuomarille maksetaan palkka, ja
sitten on kaikki tehty. Etsi sitten oikeudenmukaisuutta ja turvaa tässä
pienessä, likaisessa kaupunkipahaisessa, kahdensadan virstan päässä
rautatiestä! Ja eikö ole naurettavaa ajatellakin oikeudenmukaisuutta,
kun yhteiskunta näkee kaikkinaisessa väkivallassa käsitettävän ja
tarkoituksenmukaisen välttämättömyyden, ja jokainen lempeyden ilmaisu,
esimerkiksi vapauttava tuomio, saa niskaansa valtavan ryöpyn
tyytymättömyyden ja kostonhimon tunteita?
Aamulla Ivan Dmitritsh nousi vuoteeltaan kauhun vallassa, kylmä hiki
otsalla, aivan varmana siitä, että hänet voidaan vangita millä hetkellä
tahansa. Koska eiliset ajatukset niin kauan vaivaavat, -- ajatteli hän,
-- niin niissä varmaan lienee hitunen totuutta. Eiväthän ne toki
voineet tulla mieleen ihan ilman aihetta.
Poliisimies käveli kiirehtimättä ikkunoiden ohitse: ei suinkaan ilman
syytä. Tuossa pysähtyi kaksi miestä talon kohdalle ja ovat nyt vaiti.
Miksi he ovat vaiti?
Ivan Dmitritshille tuli tuskalliset ajat. Kaikki, jotka kulkivat
ikkunoiden ohi tahi astuivat pihaan, tuntuivat urkkijoilta ja
salapoliiseilta. Puolenpäivän aikaan ajoi tavallisesti ispravnikka
ohitse parihevosilla; hän saapui kaupungin lähellä olevalta
maatilaltaan poliisihallitukseen, mutta Ivan Dmitritshistä näytti joka
kerta, että hän ajoi liian nopeasti ja jokin erikoinen ilme
kasvoillaan, riensi nähtävästi ilmoittamaan, että kaupungissa oleskelee
vaarallinen rikollinen. Ivan Dmitritsh hätkähti aina, kun portilla
soitettiin tahi kolkutettiin, meni ihan hervottomaksi nähdessään
emännän luona oudon henkilön; kohdatessaan poliisimiehiä ja santarmeja
hän hymyili ja vihelteli näyttääkseen huolettomalta. Hän valvoi yöt
läpeensä, odottaen vangitsemista, mutta kuorsasi ja hengitti
äänekkäästi, jotta emäntä luulisi hänen nukkuvan; sillä ellei hän nuku,
niin hänellä tietenkin on paha omatunto -- mikä painava todiste!
Todellisuus ja terve järki vakuuttivat hänelle, että tuo pelko on
turhaa ja sielunsairautta, että pidättäminen ja vankeus, jos katsoi
asiaa laajemmalta näkökannalta, ei ollut mitään kauheata, -- kunhan
omatunto vain oli puhdas; mutta mitä järkevämmin hän ajatteli, sitä
voimakkaammaksi ja ahdistavammaksi kävi hänen sieluntuskansa. Hän tunsi
samaa kuin erakko, joka aikoi raivata itselleen asuinpaikan
aarniometsään; mitä innokkaammin hän työskenteli kirveellään, sitä
tiheämpänä ja jykevämpänä kasvoi metsä ympärillä. Ivan Dmitritsh,
nähdessään lopuksi harkintansa hyödyttömyyden, lakkasi kokonaan
ajattelemasta ja antautui täydellisesti epätoivon valtaan.
Hän alkoi etsiä yksinäisyyttä ja karttaa ihmisiä. Virka oli jo ennenkin
ollut hänelle vastenmielinen, nyt se kävi kerrassaan sietämättömäksi.
Hän pelkäsi, että häntä jotenkuten petetään, hänen taskuunsa pistetään
huomaamatta lahjuksia ja sitten hänet paljastetaan, tahi hän itse
huomaamattaan tekee virallisiin papereihin virheen, joka on yhtä törkeä
kuin väärennys, tahi kadottaa vieraita rahoja. Kummallista, milloinkaan
ennen hänen aivonsa eivät olleet toimineet niin notkeasti ja
kekseliäästi kuin nyt, kun hän joka päivä keksi tuhansia erilaisia
syitä, joiden tähden täytyi vakavasti suojella vapauttaan ja
kunniaansa. Mutta sensijaan heikkeni mielenkiinto ulkomaailmaa,
varsinkin kirjoja kohtaan, ja muisti alkoi arveluttavasti huonontua.
Keväällä, kun lumi oli sulanut, löydettiin hautausmaan luota rotkosta
kaksi puoleksi mädännyttä ruumista, vanhan naisen ja pojan, jotka
merkeistä päättäen olivat saaneet väkivaltaisen lopun. Kaupungissa ei
enää muusta puhuttu kuin näistä ruumiista ja tuntemattomista
murhaajista. Ivan Dmitritsh, jotta ei olisi luultu hänen olevan
murhaajan, kulki pitkin katuja ja hymyili, ja tavatessaan tuttavia
kalpeni, punastui ja vakuutteli, ettei ole katalampaa rikosta kuin
heikkojen ja turvattomien murhaaminen. Mutta tämä valhe uuvutti hänet
pian, ja jonkun aikaa harkittuaan hän päätti, että hänen nykyisessä
tilassaan oli parasta -- kätkeytyä emännän kellariin. Kellarissa hän
istui päivän, yön ja vielä seuraavankin päivän, vilustui ankarasti ja
odotettuaan, kunnes tuli pimeä, hiipi salaa kuin varas huoneeseensa.
Päivänkoittoon saakka hän seisoi keskellä huonetta, liikahtamatta,
kuunnellen. Aamulla varhain, ennen auringon nousua, tuli emännän luo
uunintekijöitä. Ivan Dmitritsh tiesi hyvin, että he tulivat korjaamaan
keittiön uunia, mutta pelko kuiskasi hänelle, että ne olivat
uunintekijöiksi pukeutuneita poliisimiehiä. Hän hiipi hiljaa huoneesta
ja lähti kauhuissaan, avopäin ja takitta juoksemaan pitkin katua.
Joukko koiria ajoi haukkuen häntä takaa, muuan ukko huusi hänen
jälkeensä, ilma vinkui korvissa ja Ivan Dmitritshistä tuntui, kuin koko
maailman väkivalta olisi keräytynyt hänen selkänsä taakse ja ajanut
häntä takaa.
Hänet otettiin kiinni, vietiin kotiin, ja emäntä lähetettiin kutsumaan
lääkäriä. Tohtori Andrei Jefimitsh, josta puhumme tuonnempana, määräsi
kylmiä päähauteita ja kirsikkalaakeritippoja, pudisti surullisesti
päätään ja lähti ilmoitettuaan emännälle, ettei hän enää tule takaisin,
sillä ihmistä ei saa estää menettämästä järkeään. Kun kotona ei ollut
varoja elatukseen ja hoitoon, lähetettiin Ivan Dmitritsh pian
sairaalaan ja sijoitettiin veneerisiä tauteja sairastavien osastoon.
Hän ei nukkunut öisin, oikkuili ja häiritsi sairaita ja pian hänet
Andrei Jefimitshin toimesta siirrettiin kuudenteen osastoon.
Vuoden kuluttua Ivan Dmitritsh oli jo kokonaan unohdettu kaupungissa,
ja hänen kirjansa, jotka emäntä oli vienyt vajassa olevaan rekeen,
olivat joutuneet poikaviikarien saaliiksi.