Hiukan toistakymmentä vuotta sitten asui kaupungissa, pääkadun
varrella, omassa talossaan Gromov-niminen, varakas, hyvinvoipa
virkamies. Hänellä oli kaksi poikaa: Sergei ja Ivan. Ollessaan jo
neljännen vuosiluokan ylioppilas, Sergei sairastui lentävään
keuhkotautiin ja kuoli, ja hänen kuolemansa oli ikäänkuin alkuna
kokonaiseen sarjaan onnettomuuksia, jotka äkkiä alkoivat ahdistaa
Gromovin perhettä. Viikon kuluttua Sergein hautajaisista iäkäs isä
pantiin syytteeseen väärennyksistä ja kavalluksista ja kuoli pian sen
jälkeen vankilan sairaalassa lavantautiin. Koti ja kaikki irtain
omaisuus myytiin huutokaupalla, ja Ivan Dmitritsh äitineen jäi puille
paljaille.
Kun Ivan Dmitritsh ennen, isän eläessä, asui Pietarissa, jossa hän
opiskeli yliopistossa, sai hän 60-70 ruplaa kuukaudessa eikä tiennyt
mitään puutteesta. Nyt hänen elämänsä teki jyrkän käänteen. Hänen
täytyi aamusta iltaan antaa kehnotuloisia oppitunteja, kirjoittaa
puhtaaksi ja kuitenkin nähdä nälkää, sillä koko ansionsa hän lähetti
äidille elatukseksi. Sellaista elämää Ivan Dmitritsh ei kestänyt; hänen
mielensä masentui, hän alkoi sairastella, erosi yliopistosta ja
matkusti kotiin. Kotikaupungissaan hän suositusten avulla pääsi
kihlakuntakouluun opettajaksi, mutta ei sopinut toveriensa kanssa,
oppilaat eivät hänestä pitäneet, ja pian hän jätti toimensa. Äiti
kuoli. Poika oli puolisen vuotta ilman tointa, eläen vedellä ja
leivällä; sitten hän pääsi ulosottomieheksi. Siinä toimessa hän pysyi,
kunnes sai eron sairauden tähden.
Hän ei ollut milloinkaan, nuorina ylioppilasvuosinaankaan, näyttänyt
terveeltä. Hän oli aina kalpea, laiha, vilunarka, söi vähän, nukkui
huonosti. Hänen päätään pyörrytti ja hän sai hysteerisen kohtauksen
pikarillisesta viiniä. Hän kaipasi ihmisten seuraa, mutta ärtyisän
luonteensa ja epäluuloisuutensa vuoksi hän ei päässyt kenenkään kanssa
läheisempiin suhteisiin eikä saanut ystäviä. Kaupungin asukkaista hän
aina puhui halveksivasti, sanoen, että heidän raaka tietämättömyytensä
ja unelias, eläimellinen elämänsä on hänestä vastenmielistä ja
iljettävää. Hän puhui kimeällä, kovalla äänellä, kiihkeästi, aina joko
närkästyneenä ja mieli kuohuksissa tahi ihastuneena ja ihmetellen, ja
aina vilpittömästi. Mistä hänen kanssaan rupesikin puhumaan, aina hän
johti keskustelun samaan: kaupungissa on tuskastuttava ja ikävä elää,
yhteiskunnalla ei ole korkeampia harrastuksia, se viettää harmaata
tarkoituksetonta elämää, jossa vaihteluna on väkivalta, raaka irstailu
ja tekopyhyys; lurjukset ovat kylläiset ja puetut, mutta kunnialliset
ihmiset elävät puutteessa; tarvittaisiin kouluja, paikallinen,
tervesuuntainen sanomalehti, teatteri, julkisia luentoja, älyllisten
voimien yhdistymistä; yhteiskunta täytyisi saattaa tuntemaan itsensä ja
kauhistumaan. Ihmisiä kuvatessaan hän käytti voimakkaita värejä, vain
valkoista ja mustaa, eikä tunnustanut mitään välivivahduksia; hän jakoi
ihmiskunnan kunniallisiin ihmisiin ja lurjuksiin; mitään välimuotoa ei
ollut olemassa. Naisista ja rakkaudesta hän aina puhui intohimoisesti,
ihastuneesti, mutta ei ollut kertaakaan rakastunut.
Kaupungissa hänestä arvostelujensa jyrkkyydestä ja hermostuneisuudesta
huolimatta pidettiin, ja kun hän ei ollut saapuvilla, nimitettiin häntä
hyväillen Vanjaksi. Hänen synnynnäinen hienotunteisuutensa,
avuliaisuutensa, säännöllisyytensä, siveellinen puhtautensa ja
samoin hänen kulunut lievetakkinsa, sairaloinen ulkomuotonsa ja
perheonnettomuutensa herättivät hyviä, lämpimiä ja surullisia tunteita;
lisäksi hän oli sivistynyt, paljon lukenut, tiesi kaupungin asukkaiden
mielestä kaikki ja oli kaupungissa jonkinlaisena elävänä
tietosanakirjana.
Hän luki sangen paljon. Hän istui pitkät ajat klubissa, nyki
hermostuneesti pujopartaansa ja selaili aikakauslehtiä ja kirjoja;
hänen kasvoistaan näkyi, että hän ei lukenut, vaan niellä hotki, tuskin
ennättäen pureskella. Johtui ajattelemaan, että lukeminen oli muuan
hänen sairaloisia tottumuksiaan, koska hän yhtä ahneesti kävi kaiken
kimppuun, mitä vain eteen sattui, lukipa edellisenkin vuoden
aikakauslehtiä ja kalentereita. Kotonaan hän luki aina makuullaan.