Sairaalan pihassa on pienehkö sivurakennus, jota ympäröi kokonainen
metsä nokkosia, takkiaisia ja villihamppua. Sen katto on ruostunut,
savutorvi puoleksi kumossa, portaat ovat lahonneet ja kasvavat ruohoa,
ja rappauksesta on enää vain hiukan jälkiä näkyvissä. Julkisivu on
sairaalaan päin, takasivu katselee pellolle, josta sen eroittaa
sairaalan harmaa, nauloilla reunustettu aita. Näillä nauloilla, joiden
kärjet törröttävät pystyssä, ja aidalla ja itse rakennuksella on se
erikoinen alakuloinen, toivoton ilme, jollainen meillä tavataan
ainoastaan sairaaloilla ja vankiloilla.
Ellette pelkää polttavanne itseänne nokkosiin, niin menkäämme pitkin
kapeaa polkua, joka vie sivurakennukselle, ja katsokaamme, mitä siellä
on sisällä. Avattuamme ensimmäisen oven tulemme eteiseen. Siellä on
seinävierillä ja uunin luona kokonaisia vuoria kaikenlaista
sairaalarojua. Patjoja, vanhoja risaisia mekkoja, housuja,
siniraitaisia paitoja, hylyksi käytettyjä kenkärajoja, -- ja kaikki
tämä törky on heitetty läjiin, rutistettu kasaan sikin sokin; siinä se
mätänee ja levittää ympärilleen tukahduttavaa löyhkää.
Lumppuläjällä makaa, aina piippu hampaissa, vartija Nikita, vanha
virkaheitto sotilas, jonka hihanauhakkeet aika on muuttanut
ketunkarvaisiksi. Hänellä on tuimat, kuihtuneet kasvot, riippuvat
kulmakarvat, jotka tekevät hänet lammaskoiran näköiseksi, ja punainen
nenä; hän on lyhyenläntä, laiha ja suonikas, mutta hänellä on ryhtiä,
ja hänen nyrkkinsä ovat lujat. Hän on niitä yksinkertaisia, vakavia,
luotettavia ja tylsiä ihmisiä, jotka rakastavat järjestystä ja ennen
kaikkea ja siksi uskovat lujasti, että täytyy piestä. Hän mukiloi
kasvoihin, rintaan, selkään, mihin sattuu, ja on varma siitä, ettei
täällä muutoin olisi järjestystä.
Sitten astutte suureen, avaraan huoneeseen, joka vastaa koko
rakennusta, ellei oteta lukuun eteistä. Täällä on seinät sivelty
likaisensinisellä värillä, katto on noessa kuin savupirtissä, -- näkee
selvästi, että uunit talvisin savuavat ja ajavat häkää. Ikkunoita
rumentavat sisäpuolelle kiinnitetyt rautaristikot. Lattia on harmaa ja
tikkuinen. Ilma on hapankaalin, öljylampun, luteiden ja ammoniakin
hajun kyllästämä, niin että ensimmältä luulisitte tulevanne
eläintarhaan.
Huoneessa on vuoteita, jotka on ruuvattu kiinni lattiaan. Niillä istuu
ja loikoo ihmisiä sinisissä sairaalamekoissa ja vanhan tavan mukaan
patalakki päässä. Ne ovat mielipuolia.
Heitä on täällä kaikkiaan viisi. Vain yksi on säätyhenkilö, kaikki muut
pikkuporvareja tai rahvasta. Ensimmäinen ovesta käsin, pitkä, laiha
mies, jolla on punertavat, kiiltävät viikset ja itkettyneet silmät,
istuu nojaten päätään käteensä ja tuijottaa yhteen kohtaan. Yöt päivät
hän suree jotakin, pudistellen päätään, huokaillen ja katkerasti
hymyillen; hän ottaa harvoin osaa keskusteluun eikä tavallisesti vastaa
kysymyksiin. Hän syö ja juo koneellisesti, silloin kun annetaan.
Ahdistavasta, hakkaavasta yskästä, laihuudesta ja poskien punasta voi
päättää, että hänellä on keuhkotaudin alku.
Hänen jälkeensä seuraa pieni, eloisa, erittäin vilkasliikkeinen vanhus,
jolla on piikkiparta ja musta, kähärä tukka kuin neekerillä. Päivisin
hän kulkee pitkin salia ikkunasta toiseen tahi istuu vuoteellaan, jalat
turkkilaisten tapaan ristissä allaan, ja viheltelee taukoamatta kuin
punatulkku, laulaa hiljaa itsekseen ja nauraa hihittää. Yhtä
lapsellisen hilpeä ja vilkas hän on öisinkin noustessaan rukoilemaan,
s.o. lyömään nyrkeillään rintaansa ja kaivelemaan sormellaan
ovenpieliä. Hän on juutalainen Moiseika, heikkomielinen, joka menetti
järkensä parikymmentä vuotta sitten, kun häneltä paloi verstas, jossa
valmistettiin hattuja.
Kaikista kuudennen osaston asukkaista sallitaan vain hänen poistua
rakennuksesta, vieläpä sairaalan pihasta kadullekin. Tätä
erikoisoikeutta hän on saanut nauttia jo pitkät ajat, nähtävästi siksi,
että hän on vanha sairaalan hoidokki ja hiljainen, vaaraton hupsu,
kaupungin narri, joka aikoja sitten oli totuttu näkemään kaduilla
poikaviikarien ja koirien ympäröimänä. Sairaalamekossa, naurettava
patalakki päässä ja tohvelit jalassa, toisinaan avojaloin ja
housuittakin, hän kuljeskelee pitkin katuja, pysähtyen porteilla ja
kauppapuotien luona pyytämään kopeekkaista. Missä hän saa kaljaa, missä
leivänpalan, missä taas kopeekanlantin, ja sairaalaan palatessaan hän
tavallisesti on kylläinen ja rikas. Kaikki, mitä hän tuo mukanaan,
ottaa Nikita häneltä omiksi hyvikseen. Hän tekee sen raa'alla tavalla,
kiukkuisena, kääntäen toisen taskut nurin ja kutsuen Jumalaa
todistajaksi, ettei hän milloinkaan enää päästä juutalaista kadulle ja
että epäjärjestys on hänen mielestään pahinta, mitä maailmassa saattaa
tapahtua.
Moiseika on hyvin palvelevainen. Hän antaa tovereilleen vettä, peittää
heidät, kun he nukkuvat, lupaa tuoda jokaiselle kopeekan kadulta ja
ommella jokaiselle uuden lakin; hän ruokkii lusikastaan
vasemmanpuolista, halvattua naapuriaan. Sitä hän ei tee
sääliväisyydestä eikä minkään inhimillisyystunteen pakottamana, vaan
jäljitellen oikeanpuolista naapuriaan Gromovia ja itsetiedottomasti
alistuen hänen vaikutukseensa.
Ivan Dmitritsh Gromov, kolmenneljättä vanha aatelismies, entinen
ulosottomies ja kuvernementinsihteeri, sairastaa vainoamishulluutta.
Hän joko makaa vuoteellaan kokoonkyyristyneenä tahi kävelee nurkasta
nurkkaan, ikäänkuin saadakseen liikuntoa; hyvin harvoin hän istuu.
Hän on aina kiihdyksissä, jännittyneenä jostakin hämärästä,
epämääräisestä odotuksesta. Kuullessaan pienimmänkin rasahduksen
eteisestä tahi huudahduksen pihalta, hän heti kohottaa päätänsä ja
alkaa kuunnella: tullaankohan häntä noutamaan? Häntäköhän etsitään? Ja
silloin hän tulee kovin levottomaksi, ja hänen kasvoilleen ilmestyy
torjuva ilme.
Minua miellyttävät hänen leveät, luisevat kasvonsa, jotka ovat alati
kalpeat ja onnettomat ja joissa kuvastuu kuin peilissä taistelujen ja
alituisen kauhun kiduttama sielu. Hänen virnistelynsä on kummallista ja
sairaloista, mutta hienot uurteet, jotka syvä, todellinen kärsimys on
painanut hänen kasvoihinsa, ilmaisevat järkevyyttä ja älykkyyttä, ja
silmissä on lämmin, terve loiste. Minua miellyttää koko hänen
olemuksensa; hän on kohtelias, avulias ja hienotunteinen kaikkia paitsi
Nikitaa kohtaan. Kun joku pudottaa napin tahi lusikan, niin hän heti
hypähtää vuoteeltaan ja nostaa esineen maasta. Joka aamu hän toivottaa
tovereilleen hyvää huomenta ja levolle mennessään hyvää yötä.
Paitsi alituista jännityksen tilaa ja virnistämistä, ilmenee hänen
hulluutensa seuraavalla tavalla. Joskus iltaisin hän kääriytyy
mekkoonsa ja vavisten koko ruumiiltaan ja hampaiden kalistessa alkaa
nopeasti kävellä nurkasta nurkkaan ja vuoteiden välillä. Näyttää siltä
kuin hänellä olisi ankara kuume. Siitä, että hän äkkiä pysähtyy ja
katsahtaa tovereihinsa, huomaa hänen haluavan sanoa jotakin erittäin
tärkeää, mutta nähtävästi arvellen, ettei häntä kuunneltaisi tahi
ymmärrettäisi, hän pudistaa kärsimättömästi päätään ja jatkaa
kävelyään. Mutta pian puhumisen halu voittaa kaikki arvelut, ja hän
kirvoittaa kielensä siteet ja puhuu intohimoisesti. Hänen puheensa on
säännötöntä, kuumeentapaista, ikäänkuin hourailua, katkonaista, eikä
aina käsitettävää, mutta siinä on kuitenkin, sekä sanoissa että
äänensävyssä, jotakin erittäin miellyttävää. Kun hän puhuu, niin näette
hänessä mielipuolen ja ihmisen. Hänen järjetöntä puhettaan on vaikea
kuvata paperille. Hän puhuu ihmisten halpamaisuudesta, väkivallasta,
joka sortaa totuutta, ihanasta elämästä, joka aikaa myöten on tuleva
maan päälle, ikkunaristikoista, jotka joka hetki muistuttavat hänelle
sortajien tylsyyttä ja julmuutta. Koko hänen puheensa on kuin sekavia
säveliä vanhoista mutta vielä keskeneräisistä lauluista.