heinänteon aika, ja Granhyttan Per sai tilaisuuden vuokrata naapurin
Johanneksen avuksi ulkoniityillä, _silloin_ oli hän onnellinen, sitä
hän muisteli.
Silloin tehtiin lujasti työtä eri osastoissa, ja sekä veli Kalle että
renki jäivät paljon jälkeen, kun Johannes antoi paitahihasillaan
viikatteensa loistaa kilpaa Heinäkuunauringon kanssa. Parempaa
niittomiestä ei ollut pitäjäässä, ja kun isä Per oli nähnyt, kuinka työ
oli sujunut ensimmäisenä päivänä, kun Johannes oli Granhyttassa,
virkkoi hän vaimolleen:
-- Se on tuhatta mieheksi tuo Johannes; anna hänelle kolme munaa kahden
sijasta eineeksi.
Olisi luullut, että noin raskaasta työstä Johannes olisi ollut kovasti
väsynyt iltasin, mutta se oli kummallinen nuori mies, sillä
väsymyksestä ei hän tiennyt mitään, vaan istui silloin puhelemassa
Granhyttan nuoren talontyttären kanssa ja koki jutteluillaan karkoittaa
pois eroitusta velkaantuneen kahdeksannesosamanttaalin pojan ja l,5
manttaalin perijän välillä. Ja hänen puheensa mukaan pieneni
pienenemistään suuri Granhytta, ja Johanneksen kahdeksasosainen tila
kasvoi kasvamistaan, niin että lopuksi se tuli nuoren tytön koko
maailmaksi.
Minä luulen, ettei se tyttö koskaan olisi kelvannut maanmittariksi.
Isä Per näki kyllä, ett'ei tytär ollut kovinkaan tyly Johannekselle,
mutta kun hän halusi saada heinänsä leikatuksi tuossa paikassa, ei hän
ollut siitä tietävinään, mutta kun viimeinen heinäkuorma oli saatu
sisään, sanoi hän Johannekselle, että hän saisi koko riikintaalarin
päivässä viiden taalarin sijasta, mikä oli tavallinen palkka, sentähden
että hän oli ollut niin rivakka, ja tytölle, että hänen pitää mennä
kihloihin Ola Granatin kanssa, kun hän oli l-1/4 manttaalin omistaja.
Nuoret eivät panneet vastaan voimakkaampaa tahtoa; sellaista tapahtuu
paraiten romaaneissa. Eivät he myöskään tappaneet toisiaan; sellaista
tapahtuu paraiten ja sopivammin teaatterissa. Eivät he myöskään
antauneet kiusaukseen omistaa toisensa ilman papin toimittamaa
vihkimystä, sillä heidän suonissaan juoksi vanha, kelpo, ylpeä
talonpoikaisveri.
Niinkuin sanottu, sinä kesänä oli hän ollut onnellinen pari viikkoa, ja
sitte joutui hän naimisiin Ola Granatin kanssa.
Ola Granat oli siivo mies. Hän antoi hänelle uuden silkkihuivin joka
toinen vuosi, rahoja 2 kahvi- ja sokerinaulaan suurempina
kirkkojuhlina, kahdeksaksi päiväksi vapautta työstä joka kerta, kun hän
oli synnyttänyt hänelle lapsen eikä lyönyt häntä koskaan, ainoastaan
jonkun kerran hänen tullessaan markkinoilta, joilla mullikauppa oli
mennyt päin mäntyyn.
Varmaan ei ollut monta talonpoikaisnaista, joilla siihen aikaan olisi
ollut niin hyvä olla.
Ja sitte sai hän istua lähimpänä kappalaisen rouvaa; lukusien pidoissa,
ja senjälkeen kuin Ola oli tullut kirkkoväärtiksi, kutsuttiin hänet
kahville viidenlajisen leivän kanssa rovastilaan joka joulusaarnan
jälkeen.
Mutta voi, miten sydän on katkera ja juonikas kapine! Uskotteko, että
hän voi kokonaan kuitenkin unohtaa naapurin Johanneksen?
Ja niin kasvoivat lapset. Vanhin Kalle perisi kerran kartanon, ja häntä
rakasti äiti enimmän, sillä hän aina ajatteli, että jos meidän Herramme
kutsuisi pois Olan, niin saisi hän jäädä elämänsä ehtooseen asti
lapsensa luo. Ja uskollisesti hoiti hän taloa ja kotoa, eikä mikään
saanut turmeltua, ja hänen kätensä ja silmänsä ulottui kaikkeen, ja se
olikin tarpeen, sillä Olalla oli suuri pullo sivukamarissa täynnä
jotain nestettä, jossa ei varmaan ollut mitään voimaa, sillä kuta
enemmän Ola sitä joi, sitä heikommaksi tuli hän.
Sitten kuoli Ola "liiallisesta juomisesta" sanoi tohtori. "Syksyn
kylmien tuulien vilustamana puuhatessaan uutterassa työssään", sanoi
pappi "kiitosta" tehdessään.
Mutta niinpä olikin lääkäri saanut ainoastaan 20 kruunua vaivoistaan,
mutta pastori 30 "hautausrahaksi."
Äiti antoi lapsille kaiken, mikä perintöjaossa tuli hänen osalleen.
Kallelle enimmän, sillä hänen luonaan tulisi hän asumaan elämänsä
loppuajan, niin oli sovittu.
Että Kalle "naisi rahoja" lunastaakseen muilta sisaruksilta kartanon,
oli aivan luonnollista ja hän itse oli neuvonut häntä siihen, mutta
kuitenkin viilteli niin kummallisesti rinnan vasemmalla puolella hänen
antaessaan uudelle emännälle avaimet luhtiin, juustokorit ja tuon
pienen puikon, johon hänellä oli tapana merkitä veitsellä, milloin
lehmät poikisivat, sillä hän oli vanhan ajan ihminen ja piti, että
uusmuotinen almanakkaan kirjoittaminen oli vain hutiloimista.
Oli luistanut kaikinpuolin niin hyvin talossa kolmenkymmenen vuoden
aikana, mutta uusi emäntä tahtoi kaikki saada _omalla_ tavallaan, ja
kun vanhus sanoi jotain palvelusväelle, panivat ne vastaan, ja aina oli
"emäntä" käskenyt toisella tavalla.
Se oli kummallista, ettei hän enää itse ollut "emäntä."
Vielä kohdeltiin häntä ystävyydellä ja määrätyllä arvostamisella.
Pienet lapset, joita syntyi maailmaan yksi toisensa perästä,
tarvitsivat häntä, hän rakasti heitä kovasti, ja ne olivat yhdysside
hänen, pojan ja miniän välillä.
Kaikki olisi käynyt hyvin, kun vaan ei kuolema olisi unhottanut pois
häntä lapsien kasvettua yhä suuremmiksi, jolloin häntä ei enää
varsinaisesti tarvittu. Minä olen useasti ihmetellyt, mitä kuolema
miettii, kun se antaa viikatteensa niin helposti säästää surun
rasittamia, vaalenneita päitä, mitkä ovat lakanneet toivomasta ja
tekemästä iloisia tulevaisuuden suunnitelmia, vanhoja, kuihtuneita
korsia inhimillisellä vainiolla, mitkä eivät enää seiso siinä iloksi
itselleen eikä muille. Mutta sitä vastoin tunkeutuu niittomies
toisaalle, jossa häntä ei ole odotettu eikä haluttu, lyö mielet surun
kahleihin ja erottaa sydämmet, jotka ovat levollisesti niin lähekkäin
toisiaan, että ne ovat melkein yhteenkasvaneet kuin siitosoksat.
Voi, ei mitään ote niin ihmeellistä, mutkikasta ja käsittämätöntä
kuin kuolema. Kunhan vaan ei sitä olisi elämä.
Tupa oli rakennettu lisää, mutta siellä ei kuitenkaan alkanut olla
sijaa vanhalle isoäidille. Purtilo sijaitsi siellä, missä tavallisesti
oli hänen rukkinsa. Vastaleivottu leipä pantiin jähtymään hänen
sänkyynsä, ja kun hänen vanhaa nimikko sarvilusikkaansa, joka hänellä
oli ollut 18 vuotta, ei löytynyt päivällisen aikaan, ilmoitettiin, että
se oli pantu rengin ruokalaukkuun hänen pannessaan aitaa haassa.
Sitte alkoi satelemaan pahoja sanoja, lopulta niin kovia ja
kärjekkäitä, että ne tunkeutuivat surun ja nöyryytyksen pehmittelemän
seitsenkymmenvuotisen kuoren lävitse ja painuivat suoraan vanhuksen
sydämmen sisimpään.
Myöhään muutamana iltana, kun kaikki muu talonväki oli mennyt levolle,
sitoi eukko nyyttiin muutamia pieniä kapineitaan lähteäkseen ilman
hyvästiä heittämättä poikansa talosta muutaman toisen vanhuksen luo,
jolla oli pieni tupa kirkkomäellä.
Ei ole totta se, että sydämmet murtuvat surusta, sillä siinä
tapauksessa olisi hänen sydämmensä tehnyt niin, kun hän viimeisen
kerran antoi silmänsä tarkastaen kiitää pienen kyökin hyllyjen yli.
missä kolme neljääosaa hänen elämästään oli kulunut, taikka kun hän
viimeistä kertaa asetti säppiä eteisen ovelle, jonka hän niin kauniisti
oli koristellut, kun miniä oli otettu vastaan morsiamena.
Ulkona läätissään seisoi porsas kiljahdellen, kun sille oli unohdettu
antaa ruokaa illalliseksi. Mitä liikutti se häntä enää? Mutta vanhasta
tottumuksesta heitti hän kuitenkin sille pari kourallista ruohoa.
Navetan edustalla juoksenteli ulosjäänyt kana ja kaakatteli. Mitä
sekään häntä enää liikutti? Ei mitään, mutta hänelle oli kuitenkin
mahdotonta jättää sitä sisään päästämättä.
Mutta ohrapellolla veräjän vieressä tapahtui vielä pahempaa. Sinne oli
lammaslauma päässyt aidan lävitse ja syödä ahmi siellä nyt täysiä
kykkäitä tai kyhni niitä vasten, jotta keltanen ohra lenteli ympäri.
Nyt unhotti vanhus kaiken. Olihan se hänen Kallensa omaisuutta, jota
niin säälimättömästi hävitettiin, ja mitään aprikoimatta kiiruhti hän
suin päin joukkoon vitsa kädessä.
Mutta suuri sonni, jolle hän oli antanut rehua niin monta kertaa, ei
ollut hyvällä tuulella sinä iltana, vaan ilkeästi mylvien painoi
sarvensa vanhuksen sydämmeen...
* * * * *
Poika ja miniä surivat häntä "säädyllisesti." Kalle kuivasi kerta
kerran perästä nenänsä sivuja nyrkillään ollessaan pappilassa
sielukelloja tilaamassa, ja nuori emäntä itki kaksi uutta suurta
pumpulinenäliinaansa niin märjiksi kuin olisivat ne olleet vedessä
liotetut sekä puhui kenelle hyvänsä, kuinka hyvä ja siivo hän aina oli
ollut anopilleen, joka viime aikoina oli ollut hyvin juonikas,
vaatelijas ja aina tyytymätön, mitä hyvänsä hänelle sitte tehtiinkään.
Ja hautaus tapahtui pöyhkeän suuresti. Hienoiksi silputuita
kuusenhakoja oli sirotettu neljännespenikulmaa pitkin tietä ja
kaupungista oli tilattu erityiset hautajaiskonvehtit. Sen lisäksi
teurastettiin ja paistettiin, jotta jos anoppi olisin eläissään saanut
liian vähän hellyyttä osakseen, niin sai hän sitä sitä enemmän
kuollessaan.
Kun rautatie oli valmis.
Kuin uinuva tarutar, jota vielä ei ole herättänyt kuninkaanpojan
suudelma, lepäsi samanlaisena kuin vuosisatoja sitte, tuo
pieni, kivinen, metsien, järvien ja vuorien lomassa pienine
viljelystilkkuineen otsallaan ja miljoonine kääpiömäisine pehkoineen
köyhällä povellaan, joka vaivalla salli uutterien käsien saada siitä
niukkaa elatusta nälkäisiin suihin.
Ainoastaan etäältä olivat seudun lapset kuulleet kohoavan viljelyksen
aallon syöksyvän esiin höyrypillin vihellyksessä. Yhdellä oli poika,
joka monta vuotta oli ollut rautatien työssä tuolla kaukana
Norrlannissa, toisella tytär, joka oli saanut kadehdittavan paikan
muutaman rautatiehotellin siivoojana ja kirkkoväärtiläiset oli
kerran valjastaneet Puttensa kärryjen eteen ja kulkeneet 5
penikulmaa lähimmälle rautatieasemalle ja sieltä menneet rautatiellä
muutaman sisaren luo Skåneen, jota he eivät olleet nähneet
kolmeenkymmeneen vuoteen. Ja vielä Gatetorpan Sissalla oli muuan
serkku Itä-götalannissa, jonka porsaan yli oli lokomotiivi ajanut,
niin että kyllä tunnettiin vuosisadan uusi matkanvälittäjä, kyllä.
Mutta ei koskaan uskottu, että höyryhepo kerran henkisi nokista
henkeään oman kodin koivuihin tuolla etäällä sisämaassa honkien ja
petäjäin keskellä.
Sitte olivat lääninkaupungin johtavat miehet ja paikkakunnan
tilanomistajat, Stenbergan nimismiehen kannattamina, joka oli kaikin
puolin tulevaisuuden mies, alkaneet miettiä, että tuossa köyhässä
seudussa oli kuitenkin metsiä, jotka olivat kullan arvoisia, kun vaan
eivät kalliit rahdit vie kaikkea voittoa, sekä soita, jotka kauvan
olivat kaivanneet ojitusta samaten kuin niiden omistajat jyviä ja
ravintoa, vaikka ei kummatkaan olleet ymmärtäneet toisiaan.
Sitte seurasi viisauden ja yrittelijäisyyden tavallinen taistelu
tiedottomuutta ja etuluuloja vastaan, uuden taistelu vanhaa vastaan, ja
kun sitte vihdoin itsekukin oli vakuutettu, että tuo voimakaskeuhkoinen
varsa ja messingiltä hohtavat silat eivät olleet mikään Belzebub tai
Antikristus, eivät polttaisi heitä eikä tuhoaisi heitä, niin kuitenkin
johtui paljon riitaa erilaisten osakkeiden summasta ja uuden tien
suunnasta. Nyt oli kyllä 5 penikulmaa likimmäiselle rautatieasemalle,
mutta nyt ei olisi sitä tahdottu olevan kuin korkeintaan puoli
penikulmaa, ja sen mukaan tehtiin kustannuksia.
Linjaa oli oikeastaan 4 penikulmaa, mutta insinööri oli laskenut,
että jos nyt seurattaisiin kaikkein toivomuksia, niin tulisi sitä
kokonaista 18, niin että hän viimein suutuksissaan ehdotti, että hänen
sijastaan mutkitteleva jänis saisi linjan määritellä. -- Vaadittiin
kärsivällisyyttä, asian harrastusta ja rakkautta kotoseutuun voidakseen
yhdistää ja puhua järkeä kaikille noille taisteleville mieliteoille.
Mutta lopulta onnistui.
Sitte tulivat insinöörit, asettivat kojeensa metsärinteelle ja kätyrit
iskivät keppejä maahan ja tekivät merkkejä puihin, ja vanha "Tähti"
tuolla etäällä torpassa nosti kummissaan tuuhean kuusen alla sarvikkaan
päänsä kimaltelevaa diopteria kohti ja piti, ettei hän ollut koskaan
nähnyt sellaista sen jälkeen kuin hän oli pieni vasikka.
Ja pian senjälkeen alettiin louhimaan ja ampumaan kallioita, jotta ääni
kuului ja moni neljännes-talonpoika, joka päänsä ympäri oli miettinyt,
mistä saada ne muutamat kruunut, jotka vuosittain menivät häneltäkin
kunnan yhteisen osakkeenottovelan koron suorittamiseksi, piti, ettei
asia ollutkaan niin vaarallinen, kun hänen poikansa voivat käydä
rautatien työssä ja ansaita kaksi ja viiskymmentä päivässä.
Ehkä oli myös vastaisuudessa parempi, kun sai ajaa puuainesten ja
viljan jäämän saman viikon sisällä rautatieasemalle kuin maata ja
kinata koko talven ajamalla niitä kaupunkiin, tai antaa ne
kulkuostajille kotona, mistä hinnasta ne suvaitsivat ottaa. Ehkä
saattoi myös täten säästyneen työvoiman käyttää suon perkaamiseksi
tuolla metsä-alhossa, sillä seurauksella, että muuan kapanala tuota
suurta viljamaata maksoi koko tilan rautatievelan; ehkä koko
Stenbergassa tulisi aivan toisellainen yrittelijäisyys alulle, kun
höyryn ja sähkön pienet haltijat alkoivat päästä taloon.
Niin, se oli kaikin puolin mahdollista.
Nyt oli viimeinen santajuna kulkenut, ja molemmat Ruotsin raudasta
Englannissa tehdyt lokomotiivit vierivät tasaisesti rataa pitkin
penikulman penikulman perästä läpi metsien, salojen, louhittujen
kallioiden, yli yksinäisen kankaan ja välkkyvän veden.
Juhlajunan ensimmäisessä liputetussa vaunussa seisoi itse kuningas
sinikeltanen töyhtö hatussaan. Ei nyt ollut kysymystä verisellä
taistelulla elämästä ja kuolemasta viedä noita värejä voittoon;
unohdettiin kuninkaalla olevan sotilaspuvun, nähtiin vain sinisen värin
kuvaavan uskollisuutta, jota ympäröi tulevien aikojen ihanoiden satojen
kellervä kulta.
Loppuaseman juhlallisesti koristellussa tavaramakasiinissa syötiin
päivällinen, mikä maksoi 30 kruunua niille, joilla oli varoja jakaa
vatsan kanssa sydämmen riemuja. Ja siellä pidettiin paljon puheita ja
pitkiä puheita, ylpeitä, sukkelia ja tuhmia puheita. Tavarakillan
kupeessa oli nuora kiinnitetty seinästä seinään, ja siellä sen takana
seisoivat ne, jotka eivät voineet ottaa osaa niin kalleihin aterioihin,
mutta silti ne olivat melkein yhtä iloisia: he kuulivat puheet, näkivät
kuninkaan ja maaherran sekä yhtyivät hurrahuutoihin, sillä täällä
vallitsi yleinen äänestys-oikeus molemmin puolin "raja-aitaa", eikä
kukaan huutanut: "pois raja-aidat", sillä se olisi maksanut
kolmekymmentä kruunua.
Ja ne, jotka seisoivat raja-aidan yläpuolella, tunsivat itsensä paljon
enemmän "ahdistetuiksi" kuin ne, jotka seisoivat sen alapuolella.
Sitte piti juhlajunan vihdoin palata takaisin.
Mutta Jöns-torppari, joka oli kulkenut kaksi penikulmaa jalkaisin pieni
poikansa käsivarrellaan, hän oli ikävistynyt seisomaan tavaramakasiinin
kaikkein syrjäisimmässä kopessa ja vain turvaumaan omaan pussiinsa
samalla kun patruuni, hänen isänisänsä, istui syömässä parsaruohoja ja
kinkkua, ja sentähden oli hän lähtenyt kotiin niin varhain etukäteen,
että hän illalla jo seisoi pienen kaalitarhansa veräjällä, kun sohajava
ääni ja kaksi punasenhehkuvaa silmää ilmaisivat juhlajunan palausta.
Tuo inhimillisen älyn ohi rientävä voitonmerkki lipui sukkelaan mökin
halvan työntekijän ohi, ja Jöns-torppari tunsi himmeästi hitaassa
sielussaan, että tuo on uudenajan tuloa torpparein ja talonpoikain
koteihin, tasa-arvoisuuden ja veljestymisen ajan höyryhevon, kevyen
kulunvälittäjän muodossa, ajan, joka jo on lunastanut pikajunapiletit
isänmaamme kaukaisemmillekin kolkille, ja jonka ystävällinen valo
loistaa yhdessä tiedon, inhimillisyyden ja rakkauden kirkkaan, tasaisen
leimun kanssa syrjäyttäen kateuden, säätyerotuksen ja epäilyksen
veripunasen, sähisevän loisteen.
Pikku Pietari ilakoi äänekkäästi isän käsivarrella ja taputti pieniä,
likaisia käsiään hehkuville pisteille, jotka katosivat kaukaisuuteen.
-- Riemuitse vapaasti, sinä pikkunen! Se olet sinä, joka saat niittää
voiton hedelmät ja seisoen hartioillamme yllät sinä sinne, jonne me
emme kerjenneet!
* * * * *
Edemmäksi rivakasti matkasi höyryhepo yön pimeydessä ja häiritsi
kipunoillaan järven rannalla keijukaisten tanssin. Ja ne tiedustelivat
kuningattareltaan, mikä kumma se oli, joka syöksyi esiin kumussa ja
räyskeessä levon hiljaisena hetkenä.
Keijukais-kuningatar piilotti kasvonsa kullanhohtaviin kiharoihinsa.
Hän ymmärsi, että hänen aikansa oli kaikki, että leikit, unelmat ja
kuutamohaaveilut eivät enää säilyisi höyryn aikakautena, hän ymmärsi,
että nyt oli sivistyksen nuori, elinvoimainen kuninkaanpoika ainiaaksi
iskenyt rautaisen käsivartensa metsäneidon viheriäisten nivusten
ympärille, nyt oli tarujen prinssi suudellut laihojen uinuvan immen
eloon vuosisatojen horroksesta, nyt antaisi isänmaan köyhä, kutistuva
povi ehkä elatusta kylliksi uutterille pojilleen.
"Kun juna kiitää kohti Göteporia."
Sittenkun minä tulin niin vanhaksi, että rupesin ajattelemaan
itsenäisesti, en ole koskaan yhtynyt tuohon ajattelemattomaan rähinään
puuttuvasta isänmaanrakkaudesta niissä, jotka etsivät onneaan ja
leipäänsä vieraassa maassa.
Sanottakoon mitä tahansa "petollisista heijastuksista" siellä
menestymisestä, "kiusauksista" ja "kevytmielisyydestä", kohtaavista
"katkeroista kokemuksista" ja "myöhäisestä katumuksesta", mutta älköön
puhuttako "puuttuvasta isänmaanrakkaudesta", sillä myötätuntoisuus
vanhaan Ruotsiin on tavallisesti paljon voimakkaampi vanhassa
torpparissa, joka työn hien lämpimillä pisaroilla on kostuttanut sen
maan, jossa hän viimeisimpään asti on kokenut saada elämän leipänsä,
kuin esim. tuossa tilanomistajassa valtiopäivämiehessä, joka
valtiopäivillä täyttää osapuilleen samaa ajatustapaa, eikä harvoin
samoja sanoja neuvoteltaessa uhrauksista maan itsenäisyyden eduksi kuin
joita lähimmäisimmällä kauppatorilla kaupatessaan tynnyrin perunoita.
Voi kyllä olla asianlaita niin, että kurjuudessa kasvaneen tunteet
eivät niin erittäin riipu _historiallisessa_ isänmaassa, voi tapahtua,
että tuo riiviö voisi vaeltaa lävitse koko Riddarholmin hautaholvin ja
puolet Kansallismuseosta tuntematta erityistä ihastusta, ja voi olla
niinkin, ettei hän pidä Kaarle XII:sta kyllin viisaana. Mutta tuohon
kaikkeen on syynä hänen puutteellinen kasvatuksensa. Pitää lukea paljon
historiallisia oppikirjoja, juoda paljon punssin isänmaansa maljoiksi
kuninkaallisina syntymä- ja nimipäivinä, kuulla monta koreaa
juhlapuhetta, ja, jos mahdollista, olla kantanut tarkka-ampujan
univormua taikka kuulua "asevelvollisuuden ystäviin", voidakseen oikein
tajuta "isänmaan" aivan noin.
Taitamaton, köyhä raukka, ei hänellä ole varoja rakastaa maatansa noin
perin pohjin ja silminnähtävästi. Mutta hän rakastaa pientä metsämäkeä,
jossa hänen tupansa seisoo, hän rakastaa säännötöntä, kivistä
sarkaansa, jonka hän on perkannut, hän rakastaa kirkkotarhan lehmuksia,
joiden alla väsyneet isoisät lepäävät ja hän tuntee helliä tunteita
vanhaa, ränsistynyttä alttariaitausta kohtaan, jonka edessä hän uudisti
kasteenliittonsa nuorena, jolloin toive vielä eli sydämessä ja
tulevaisuus kajasti valoisammalta.
Voi kyllä olla, että tuo on kovin puutteellista isämaanrakkautta,
isänmaanrakkautta pienoiskoossa, mutta se on varojen ja tilan mukaista,
niin syvää kuin se voi olla puukenkien ja paikattujen nahkahousujen
käyttäjällä 5-1/2 jalkaa korkean katon alla.
Ja minä kyllä luulen, että myöskin tuo rakkaus kaikessa epärunollisessa
vaatimattomuudessaan kelpaisi kyllä koettelemuksen hetkenä, sillä jos
Pekka rakastaa yhden tynnyrinalan isänmaata, Matti kaksi j.n.e., niin
voi kyllä maa kokonaisuudessaan olla rakastettu ilman punssia ja
koreita puheita laulun ohessa muistojuhlina.
Sillä torppari ja mäkitupalainen uskaltaisi kyllä mitä tahansa
estääksensä pienen kotinsa hävittämistä ja laihan sarkansa sotkemista,
eikä sen pitäisi olla minkään voittamattoman vaikeuden vakuuttaa häntä,
että tätä kotia väliin pitää puolustaa muutamia penikulmia
kivimuurilta, joka ympäröipi aitauksen, muutaman tuhannen samallaisen
kodin omistajan seurassa, ruunun nutussa kivääri kädessä ja henki
alttiina.
Siten on meillä ruotsalainen sotilas valmiina. Ja me tiedämme, että hän
vuodattaa vertaan nurisematta ja kuolee ilman pelkoa. Niin paljon
historiaa taidamme me kaikki.
Mutta kun köyhällä rahvaan pojalla ei ole rahoja eikä luottoa ostaa
itselleen pienintäkään tilusosaa, niin silloin hän viljelee palan
peltoa toisen tiluksilta ja rakentaa sinne itselleen tuvan. "Sydämmen"
on hän tavallisesti jo ennen voittanut; sellaisia on kyllin tuolla
maalla, ja nuoret miehet hyvin helposti voittavat ne rivakkuudellaan,
vaikka ei niitä peitäkään silkit eikä kureliivit.
Ja kuitenkin voi heidän joukossa väliin löytyä pieniä oikein hyviä ja
uskollisia sydämmiä, vaatimattomia ja yksinkertaisia, tietysti; mutta
ne kestävät uhraavassa alttiiksiantavaisuudessa, vaivoissa ja
kieltäymyksissä ihmisijän eli niille paikoille.
Maanomistaja on levollinen niin kauan kuin hänen alustalaisensa eivät
ole saaneet mitään erityistä viljelystä metsätörmästä. Sitte vaatii hän
maapalasesta, josta hän sitä ennen ei saanut mitään, mitättömän veron
tai jonkun päivätyön.
Mutta asumus kasvaa, sarat suurenevat ja kerrotaan, että tuo uusi
torppa erityisemmin hyvänä vuonna on antanut kokonaista kymmenen
tynnyriä viljaa, paitsi perunoita ja papuja.
-- Kyllä sinä nyt saat tehdä _kaksi_ päivätyötä viikossa torpasta, kun
sinulla on noin hyvästi, puhuu maanomistaja, ja torppari tekee ne,
sillä koti on jo tullut hänelle rakkaaksi, hänen lapsensa ovat siellä
syntyneet, hänellä on pieni kukkaistarha eteläisen tuvan päädyssä ja
neljä kirsimarjapensaspahasta veräjän tykönä. Ei hän voi jättää kaikkea
tuota suloutta!
Ja niin tarttuu hän rivakammin lapioon ja kuokkaan, jotta pian pari
kapanalaa uutta peltoa on vanhan vieressä. Maanomistaja näkee sen ja
arvelee, että torppari noin hyvin voipana voi tehdä hänelle kymmenen
ylimääräistä leikkuupäivätyötä. Hän saa nekin, sillä torpparin selkä on
jo kumara ja hänen on jo raskasta jättää sitä maata, jonka hän on
ostanut omien jäntereidensä katoavalla voimalla.
Mutta isäntä ei tule koskaan tyytyväiseksi. Parin vuoden takaa tahtoo
hän _kolme_ päivätyötä viikossa ja samaan aikaan tulee kirje veli
Pekalta Amerikassa, että hänellä on siellä hyvin ja mielellään tahtoo
lähettää vapaapiljetit sukulaisille.
Taistelu on usein suuri ennenkuin päätös tehdään matkustamisen tai
jäämisen väliltä. Mökki on vuosien kuluessa tullut niin rakkaaksi, ja
nuo pienet peltotilkut ovat luojansa ylpeys. Jokainen kivi, jokainen
väännetty kanto huutaa: "Muista, muista!" Äiti itkee ja toivoo
mieluimmin, että hän jo lepäisi haudassa.
Ehkä kuitenkin tulisi vielä toimeen noilla kolmella päivätyöllä
viikossa, mutta onko mitään takeita, ett'eivät pian lisäydy neljään tai
viiteen, viime lopuksi velvollisuudeksi olla täytenä renkinä kartanossa
koko viikon. On hirveää olla alituisesti noin toisen mielivallassa.
Ei, mieluummin olkoon koko kulunut aika hukkaan mennyttä. Vielä on
kyllä voimaa työhön tottuneessa käsivarressa rakentaa uusi koti tuolla
lännessä. Ja veli se saa vastaukseksi, että vapaapiletit otetaan
vastaan kiitollisuudella.
Nuoret kylän rengit alkavat tuumailemaan ja aprikoimaan, vaikka se
tavallisesti ei kuulu heidän luonteeseensa. Pitääkö heidänkin noin
raataa ja iertaa turhan takia? Ei, pois Amerikkaan kun vielä on aikaa,
parempi ennemmin kuin myöhemmin.