hurrahuutoja eikä kukkia. Hänen toinen tai oikeammin sanoen
_ensimmäinen_ minänsä oli sillä välin päässyt perille, ottanut
"kruunun" polveltaan sekä -- samassa kiiruhtanut kievaritupaan, pannut
"kruunun" tulelle ja siinä alkanut keittämään suklaata korkealle
herrasväelleen. [Todellinen kertomus kuningas Oskar I:sen
hallitusajalta.]
Apua anovia kaikenlaatuisia tungeksi kuninkaallisten vaunujen
ympärillä. Vanha eläkettä nauttiva sotilas oli vioittanut jalkansa
Götan kanavan työssä ja oli täytynyt antaa leikata sen. Muutamalla
lipunkantajan leskellä oli syöpä vatsassa ja kaksi tytärtä, jotka
potivat kaatumatautia. Rackarkylän kirkkoherra pyysi saada
kuninkaallisen seurakunnan, urkuinpolkija seitsemän kruunua alusvyöksi
ja Welingen kartanon vapaaherra joitakin armollisia sanoja,
kopeillaksensa niillä koko loppuikänsä.
Kaksi viimemainittua saivat toivomuksensa täyteen heti, toiset
lohduttavia ja armollisia sanoja sekä toiveita tulevaisuudessa.
Jos Olli Jönsson'illa vielä oli joitakin aikeita Perla pahasestaan
kuninkaallisena ratsuhevosena, niin tulivat ne karkeasti petetyiksi,
sillä Perla ja naapuritalojen hevoset saivat ainoastaan pari
kamariherraa ja yhden hovilakeijan osalleen. Olli veti povitaskustaan
esiin pari viimeistä taalariaan, ojensi ne ajajalle ja pyysi niin
kauniisti:
-- Hyvä, siivo herra, olkaa kiltti ja varokaa Perlaa niin paljon kuin
mahdollista.
Mutta hän sai ainoastaan tyrkkäyksen rintaansa, niin että hän lensi
kauvas taakse päin, ja karjahduksen:
-- Tiedä huutia, moukka! Aivotko _sinä_ opettaa _minua_ ajamaan, ehkä?
Ja Perla sai uuden sutkauksen ruoskasta, niin että sormen vahvuinen
kohouma nousi ruskealle, kiiltelevälle lautaselle, ja niin sitä
lähdettiin.
Muutamia tunteja myöhemmin sai Olli nähdä hevosensa taas ensi
kievarikartanolla. Silloin peitti valkoinen vaahto sen kaulan ja
kyljet, maha kohoili kiivaasti, pää riippui maata kohden eikä se
tahtonut maistaa edes leivänpalaa, jota Olli puoleksi itkien tarjosi
sille ruokapussistaan.
Eikä sen perästä tamma kostunut entiselleen. Tietysti se kyllä veti
sekä kirkolle että myllylle useina vuosina, mutta ei koskaan tahtonut
enää ottaa lihoakseen eikä se enää räpytellyt korviaan niin
leikittelevästi kuin ennen, siitä oli tullut ikiloppu, ja kun se
köntyytti naapurien ohi tietänsä, sanoivat he:
-- Tuolla on Olli Jönssonin Perla, mikä pilautui kuningasta kyydissä.
* * * * *
_Se oli silloin_ se, ja monta vuotta on kulunut sen jälkeen. Perla on
kuollut ja Olli Jönssonin poika myös, mutta hänen Anttinsa on niin
hyvin toiminut, että hän jo neljä vuotta takaperin pääsi
valtiopäivämieheksi toiseen kamariin.
Tuolla kotona ja kun hän ensiksi tuli Tukholmaan, oli hän niin kansan
puolustaja, ett'ei hän tiennytkään mistään muusta kuin "köyhästä,
sorretusta kansasta", ja sen oikeuksista, ja valitsijat uskoivat niin
varmaan, että jos joku tuli häntä liian lähelle, potkaseisi hän yhtä
ravakasti kuin Perla nuorina päivinään.
Mutta sitte kutsuttiin Antti Ollinpoika hoviin ja kuningas itse
taputteli häntä olalle ja kilisti sampanjalasiaan hänen lasiaan vasten.
Kyytistä ei hän tietysti kiittänyt, sillä siitä oli kulunut jo pitkät
ajat, mutta nyt halusi hän saada muutaman toisenlaisen kyytin
saadakseen läpi viedyksi erään ehdotuksistaan valtiopäivillä, ja sitä
auttaisi Antti Ollinpoika häntä vetämään läpi.
Tätä hän ei tietysti itse sanonut, mutta Antti oli smoolantilainen ja
käsitti kyllä, miten asian laita oli ja äänesti aina kuninkaallisten
ehdotusten eduksi ja aina vastoin useimpia kamarikumppaleitaan, jotka
olivat niin piintyneitä, ett'ei heihin vaikuttanut taputukset eikä
sampanja.
Minä en mene punnitsemaan, kellä oli oikein. Ehkä niin oli kuninkaalla
ja Antilla, luullakseni. Mutta minä ainoastaan tiedän, että
läänitoverit kamarissa, mitkä olivat joitakin lurjuksia ja sattumalta
saaneet kuulla Perlan historian, ne irvistelivät niin ilkeästi ja
sanoivat aina:
-- Kas tuolla Olli Jönssonin Antti, joka pilautui kuninkaan kyydissä.
Uusi lukkari.
Pikku Sven oli vasta 12 vuotinen, kun hän kerran joulukesteissä kuuli
lautamiehen lausuvan:
-- Lukkari, jolla on tuhat taalaria palkkaa, on yhtä hyvä kuin
talollisenpoika, jolla on kuusi tuhatta taalaria.
Nyt tiesi pikku Sven, että hänellä oli yhtä mahdoton saada kuutta
tuhatta taalaria kuin keisarin kruunua Jaapanissa, mutta hänellä oli
palava halu päästä eteenpäin maailmassa, tulla "ylhäiseksi ja
arvostetuksi", ja lautamiehen puhuessa tuntui hänestä kuin suomukset
olisivat pudonneet hänen silmistään: jos hän sentään voisi tulla
lukkariksi!
Voiko hän laulaa? oli sekin sitte kysymys! Mikä smoolantilainen poika
ei sitä osaisi! Mutta varmuuden vuoksi voi hän juosta mäelle ja
koettaa:
"Tyttöseni, tyttöseni -- -- --"
"Oi terve kaunis aamuinen
-- -- -- -- --"
"Nyt joulu ompi taas
-- -- -- -- --"
"Arvoisest' tutki töitäni
-- -- -- -- --"
Voi, miten hyvin se toki meni! Sven voi laulaa mitä hyvänsä!
Svenssin isä omisti 1/8 manttaalia, velalla tietysti.
Hän olisi halunnut, että Sven olisi auttanut häntä viljelemään
metsäsuota, mutta Sven tahtoi viljellä ainoastaan musiikkia. Hän olisi
tahtonut Svensin hoitamaan tammaa, mutta Sven, hän uneksi ainoastaan
voivansa pitkälle katekismuksella hoitaa pitäjän nuorison sieluja,
sittenkuin hän tietysti oli käynyt seminaarin, sillä hän tahtoi
luonnollisesti lukea sekä lukkariksi että koulunopettajaksi, muutoin ei
nousisi palkka tuhanteen taalariin, muuten ei hän pääsisi "kuuden
tuhannen taalarin omistavan talollisen pojan tasalle."
Mutta isä kiroili ja mietti, tietysti että Svens ei ollut liian hyvä
tulemaan 1/8 manttaalin tilalliseksi. Hän saisi talon sopivasta
hinnasta, naisi kuusi tai kahdeksan tuhatta taalaria ja erottaisi pois
pikkusisarukset.
Mutta äidillä oli kunnianhimoinen henki ja hän mietti, että jos hän
kerran saisi nähdä Svensin laulavan hautavvirttä, niin se olisi jotain
ylpeää, ja runsaasti vierivät häneltä kyyneleet, kun isä oli yksipäinen
siitä, että Svenssistä pitäisi tulla talonpoika.
Tietysti on nykymaailmassa kaikki väärennettyä, mutta äidin kyyneleet
ovat jokseenkin samallaisia ja jos ne kerran maailmassa voivat
synnyttää Augustinuksen, niin olisi merkillistä, jos ne eivät meidän
päivinämme voisi luoda ainakin maalaislukkaria.
Sven tuli seminaariin 16 vuoden ijässä, sai kolmannessa kerroksessa
muutaman solan portaassa yksinäisen huoneen yhdessä kahden toverin
kanssa, ja piti elää Jumalan sanasta, kasvatusopista ja kotoisesta
ruokapussista.
Histooria, maantiede ja äidin juusto olivat verrattain helposti
sulaavia, mutta laskuoppi, jumaluustiede ja vanha, härskeytynyt silava
takertuivat kurkkuun useamman kuin yhden kerran.
Huveista ei ollut mitään puutetta, sillä kerran lukukaudessa oli siellä
palokunnan harjoitus kaupungissa, ja kerran lukukaudessa kustansi Svens
itselleen teaatterinlipun. Uudet ruiskut ja vanhat näyttelijättäret
elivät yhdessä kirkkoisien ja uskonkappaleiden kanssa pääkopassa tuolla
nuorella seminaarilaisella, niin että oli aivan hirmuista.
Kaksi kertaa lähetti hän kaupungin sanomalehteen ylistysrunon tuolle
nuorelle (ainoastaan 42 vuotijaalle) kaunottarelle hyvin arvossa
pidetyssä Jönssonin seurueessa, johon kuului 6 täysi-ikäistä henkilöä,
5 lasta, koira ja kanarialintu, mutta ensi kerralla pyysi toimitus
lupaa "saada liittää nuo kauniit värsyt käsinkirjoitettuun
kokoelmaansa", toisella kerralla lupasi se "yksityistä tietä saattaa
runon siinä ihaillulle esineelle."
Väliin panivat seminaristit toimeen pieniä kemuja jossain
vaatimattomassa vinnikamarissa esikaupungissa. Ompelijattaria,
parempien perheiden hienompia palvelusneitejä ja vaatimattomia
käsityöläistyttäriä oli naisina. Väliin kuului seuraan joku kaupungin
tulitikkutehtaan sorjimmista tyttäristä, mutta siitä oli seurauksena se
mauttomuus, että koko huone tuoksahti fosforille kuin jos paha henki
tai muuan ruotsalainen runoilija olisi asunut kiellä kuusi kuukautta.
Jouluaikana ja kesällä loisti Sven joka sunnuntai urkulehterillä
syntymäpitäjänsä kirkossa. Tytöt olivat aina silloin taittaa niskansa
sijoiltaan, ja kun pastori Blomsternack saarnatuolissaan teki
suunnitelmia pieniin asemakarttoihin taivaasta, ja puhui "enkelikuoron
säestämästä soiton voimasta voittamattomasti virvoittaa mieliä, jotka
ovat taistelleet, ja sydämmiä, jotka ovat vuotaneet verta täällä
maailmassa", niin silloin eivät lautamiehen tyttäret koskaan voineet
kuvitella tuota paikkaa ilman Sveniä jollain pilvellä huoneurkuin
vieressä.
Seurakunnan vanha lukkari Pipenqvist oli mies, joka aina oli sopinut
ajalleen ja valinnut sopivan ajan kaikkeen. Hän oli tullut maailmaan
muutamana sunnuntai-ittapäivänä viiden tienoissa häiritsemättä
omaisiaan jumalanpalveluksessa, työssä tai yölevossa, ja nyt lähti hän
maailmasta juuri kun Sven Gnällstedt sai taskuunsa lukkarin, urkuri- ja
kouluopettajatodistuksensa ja silmäili leipää himoitsevin silmin
ympärilleen.
Sinä sunnuntaina, jona Sven kotiseurakuntansa kirkossa teki
koenäytöksen, olivat kaikkien silmät, korvat ja kaikki mielet niin
kiintyneet Sveniin, ett'ei kukaan kuunnellut pastorin saarnaa, aina
lautamiehen emännästä, jolla oli viisi naimatonta tytärtä, pitäjän
räätäliin asti, joka ei ymmärtänyt, kuinka hän saisi lainata Sven
Gnällstedtin piispankaupungissa tehtyä nuttua sitä tarkastaakseen.
Ja isä istui häpeillen, että hän kerran oli ollut niin typerä ja
kiellellyt Sveniä harjoittelemasta soitantoa, ja äiti, hän itki, mutta
ymmärrettävästi ne eivät olleet katkeria kyyneliä, vaan sellaista
sielun lämpöistä kesäkadetta, joka antaa toivon ja rakkauden suloisten
kukkien imeytyä syvemmälle ja kukkia runsaammin äidin sydämmen
kasvitarhassa.
Ja tilallisten pojat arvelivat, ett'ei he olleet sinä päivänä tehneet
mitään kirkossa, mutta tytöt pitivät, että mitä tahansa Gnällstedt
soitti, kuului se aivan kuin häävirsiltä.
Jokaisen äänen vaalissa ja hyvän hinnan lukkaripuustellin
siemenviljalle sai hän.
Lautamies kutsui Gnällstedtin todille ja puhui hirveän paheksivasti
vanhemmista, jotka ovat voineet olla niin sydämmettömiä, että antavat
tyttäriensä mennä naimisiin putipuhtaina. Se olisi sellaista, jota hän,
lautamies, tuntonsa mukaan ei voisi tehdä.
Lautamiehen emäntä oli saattaa hänet kipeäksi makealla juustolla ja
munakakulla.
Kirkkoväärti pyysi viinikalaasseihin puistoon eikä puolestaan voinut
käsittää, että pitäjän säästöpankki ei sen paremmin edistynyt. Itse oli
hän kuitenkin pannut sinne talletuksille yhdeksän tuhatta taalaria
jokaiselle tyttäristään.
Jos Gnällstedt tahtoisi nähdä kirjoja, niin ovat kaapissa päätyakkunan
luona.
Kirkkoväärtin emäntä oli aivan tyrkyttelevä makeisseoituksineen ja
vaarainmehuineen.
Ja tytöt sitte, ne hivuttivat ja hankasivat itseään suopalla ja
hyvähajusaipualla saadakseen pois ammoniakin lemua hyppysistä, ja sitte
pistivät ne sormensa äidin voipannuun lukkarin tullessa hiuksiaan
sivelläkseen.
Vanha, köyhä apulainen, joka oli päästänyt ripille Svenin, tarttui
häntä kädestä, käski hänen kutsua itseään "setäksi" ja kysyi, eikö hän
joskus tahtoisi käydä hänen luonaan hämäröissä hiukan huviksi
pelaamassa.
Ja Gnällstedt, hän ainoastaan nauroi ja hymyili ja kumarteli, ja
juustoja kokoontui ihmeteltävän suuressa määrässä hänen kyökkinsä
hyllylle.
Lopulta alkoi hän tuntemaan tuon käyvän aivan vaikeaksi, sillä hänen
vatsansa tuli epäkuntoon tuosta hyvinelämisestä, hän sai vähentää
liiviään kerta kerralta, ja kansakouluinspehtori sanoi, että lapset
olivat oppineet tavattoman vähän kuluneena lukukautena.
Kuitenkin kului syksy ja talvi, ja muutamana sunnuntaina kevätpuoleen
istui tuolla urkurilehterillä pieni, hieno ja suloinen tytär niin
lähellä lukkari Gnällstedtiä, että jokainen arveli hiukan
kummalliseksi, ett'ei hän pois karkoittanut otusta.
-- Mikä naisihminen se oli, joka mulkoili niin Gnällstedtiin tänään
lehterillä? kysyi kirkkoväärti sakaristossa.
-- Se oli vain minun morsiameni, jonka kanssa minä tein tuttavuutta
seminaarissa, vastasi Sven Gnällstedt.
Ja siitä päivästä alkain ei häntä enää koskaan kutsuttu vaarainmehulle
ja makealle juustolle; säästöpankkikirjoja kirkkoväärtin talossa ei hän
enää koskaan saanut nähdä, ja kun hän tuli apulaisen taloon, olivat
sekä lautapeli että klaveri kiini.
Kansalaisluottamus.
Kirkkoväärtin oli juuri onnistunut lopettaa velkakauppa kaupungin
puutavarakauppiaan kanssa. Se oli paras metsäpuisto, jossa oli 8,000
puuta, ja se oli säästynyt sekä isä- että isoisän aikana, mutta pojat
olivat hurmautuneet markkinaelämään ja hevosenkauppoihin, ja tytöt
alkaneet käydä rynkkyhelmaisissa hameissa. Se mitä saatiin myydystä
viljasta ei riittänyt menoihin niinkuin ennen, täytyi käydä käsiksi
metsään, ja niin oli kirkkoväärti kirjoittanut kontrahdin
puutavarakauppiaan kanssa, ja nyt oli se todistettava.
Renki ja piika eivät kelvanneet, sillä ne olivat palkkaussäännön
alaisia ja olivat sentähden jäävejä isännän asioissa, lapsipiika ei
ollut käynyt ripillä, ja sentähden täytyi lähettää kutsumaan
päivätyöläisiä, jotka väänsivät kivejä palstalla.
Ne tulivat: vähäläntä viidenkymmenen ikäinen torppari tirkistelevine
silmineen ja punainen parta kasvoissa, sekä suuri karhea mies, jolla
oli musta tukka, kotkan nenä ja synkät kasvonpiirteet. Hän taisi olla
noin 35 vuoden vanha.
Kun kirkkoväärti mainitsi mistä kysymys oli, piirsi pieni torppari
pian: gustaf JoansSonn, mutta toinen mies hidasteli ja näytti
rasittuneelta.
-- No, Kalle, ole siivo ja kirjoita nimesi tähän.
Kalle näytti kummalliselta, hän painoi silmänsä alas hämmästyneenä.
-- Eikö kukaan muu voi sitä tehdä?
-- Ei, täällä ei ole ketään muuta, kirjoita nyt joutuun!
-- Minä saatan mennä Tupa-Pekkaa hakemaan.
-- Mitä sitä tarvitaan? Jos et sinä voi itse kirjoittaa, niin pidä vain
kynästä, niin minä kuljetan, puhui pieni, punahiuksinen mies.
Suuria hikipisaroita valui Kallen ruskeille kasvoille, sormet kulkivat
suonenvedon tapaisesti lakinlipassa, jota hän piti kädessään, ja
vihdoin sammalsi hän:
-- Se ei kelpaa, kirkkoväärti.
-- Minkätähden Herran nimessä se ei kelpaa; olethan sinä niin vanha jo.
Kalle ojentautui suoraksi, sipasi sysimustan hiustukon otsaltaan,
katsoi vakavasti läsnäoleviin ja sanoi lujalla äänellä:
-- Ei, se ei kelpaa siksi, että minä olen kadottanut kunniani ... minä
en saa todistaa tuomioistuimissa, minun sanani ei merkitse mitään, minä
olen huonompi lasta tuossa. Nyt te sen tiedätte. Miksi ... miksi ette
voineet antaa minun olla rauhassa...?
Nyt valtasi hänen kokonaan harmi ja häpeä, ja kiivaiden nyyhkytysten
valtaamana meni Kalle nuttunsa hiha silmäin edessä huoneesta.
Jälellejääneet silmäilivät arasti toisiaan, aivan kuin olisi jokainen
heistä ollut nielemäisillään kokonaisen luodin arsenikkiä.
-- Jumala varjele! Kuka olisi voinut uskoa Kallesta sitä! sanoi
kirkkoväärtin emäntä.
-- Se oli hyvä, että minä sain sen tietää. Minä olin melkein ajatellut
ottaa hänet metsänhakkaukseni päällysmieheksi, sillä hän on sukkela ja
kelvollinen työmies, tuo lurjus, sanoi puutavarakauppias.
-- Ja minäkin kun edellisviikolla annoin hänen ajaa härät markkinoille
ja ottaa kotiin rahat itse, katui kirkkoväärti.
_Ei kukaan_ vaivannut itseään ihmettelemällä, miksi Kalle "oli
menettänyt kunniansa."
Ainoastaan pieni, punahiuksinen torppari oli vaiti, ehkä hän teki sen
kiitollisuudesta, kun hän 15 talvena peräkkäin häiritsemättä oli saanut
varastaa viljaa kirkkoväärtin tuvasta, täydellisesti nauttien
kansallista luottamusta.
Mutta ulos mennessään mietti hän itsekseen: "Se oli tuhma piru, kun ei
vain kirjoittanut mistään mitään hiiskumatta."
Kalle oli hyvä työmies, jolla oli ollut kelpo ansio sen puolen vuotta,
jonka hän oli ollut pitäjäässä. Ei kukaan muu kuin pappi tiennyt tuosta
rumasta pilkusta papintodistuksessa, joka juorusi Kallen rangaistun
varkaudesta ja väärennyksestä ja 10 vuoden kansalaisluottamuksen
menettämisestä ryöväysyrityksestä.
Kun Kalle seuraavana päivänä tuli toimeensa, oli siellä jo toinen hänen
sijallaan. "Kirkkoväärti ei tarvinnut häntä enempää."
Emäntä ja lapset olivat siitä yksimieliset, vaikka edellinen
huolekkaana lausui:
-- Kun ei se kurja vaan suuttuisi meihin, jotta panee tulen huoneisiin.
Sitä ei Kalle tehnyt. Kyllä paloi sinä aamuna, kun hän, sillä kertaa
ilman papintodistusta, jätti kylän, jossa hän oli toivonut voivansa
rehellisesti tulla toimeen työtä tekemällä, mutta ei se palo ollut
kirkkoväärtin uljaassa rakennuksessa, vaan muutaman raukan
harmistuneessa sydämmessä, joka oli luottanut unhotukseen ja
sovitukseen.
* * * * *
Sukkela ja rivakka oli Säbyn herraskartanon nuori metsästäjä. Jänis
juoksussaan ja kurppa lennossa eivät saaneet kauvan aikaa ajatella
elämäänsä, kun kuulivat hänen pyssynsä näppäyksen, ja nuoret
herrat pitivät, että heillä tuskin oli hauskempaa toveria
metsästysmatkoillaan.
Hän tuli aivan sattumalta taloon juuri silloin, kun metsästysaika alkoi
ja vanha metsänvartija oli taittanut jalkansa. Nuoret herrat ottivat
hänet palvelukseensa toistaiseksi juuri keskellä kesää.
Vanha patruuna oli kysynyt todistusta.
Silloin näytti poika hänelle veristä kurppaa ja sanoi: "300 askeleen
matkalta täydessä lennossa."
-- Noo, siinä ilmenee _taitavuus_, mutta _maine_ sitte, rakas Aattoni.
-- Stål kirjoittaa heti papintodistuksensa, hyvä pappa.
Nuori metsästäjä seisoi kuuntelemassa. Hän tuli mahdottoman punaiseksi
kasvoiltaan ja latinkipuikko hypiskeli hänen korviensa välissä.
* * * * *
Eivät mitkään naiset maailmassa voi tehdä niin monilukuisia
valloituksia kuin -- kamaripiikat. Eivät kreivit eivätkä muonamiehet
kulje varmoina niiden lumousvoiman sulosta, ja mitä metsästäjä Ståliin
tulee, niin ei hän tehnyt mitään kierroksia kauniin Säbyn Annan
karttelemiseksi, vaan piti joka hetken ja paikan olevan soveliaan
ojentaa hänelle uusia silkkihameita ja katsella häntä kirkkailla
ruskeilla silmillään.
Ja kun Anna puolestaan sai kuulla, että vanhan metsänvartijan jalka ei
koskaan tulisi oikein terveeksi ja että herrat olivat ihastuneet
Ståliin, ja muisteli kuinka hauskalta tuo pieni punainen metsänvartijan
tupa valkoisine nurkkauksineen paistoi tuolta harjun rinteeltä, ja
kuinka komealta näytti Stål vihreässä nutussaan ja sulkahatussaan,
minkä hän oli saanut Kustaa-herralta, niin ei hän enää enempää
vastustellut kuin mitä kohtuus ja säädyllisyys vaati, kun Stål iltasin
herrasväen mentyä levolle veti hänet alas polvelleen lehtimajassa.
Sitte kirjoitti Stål kuulutusten saamiseksi siihen seurakuntaan, jossa
hän viimeksi oli henkikirjoitettu, ja sai vastaukseksi pastorinviraston
sinetillä varustetun kirjeen.
Kun hän sitte illalla kietoi kätensä Annansa täyteläisen nivustan
ympärille, vapisi hänen sekä kätensä että äänensä hehkuvin poskin
kysyessään:
-- Onko se aivan varmaa, että sinä tahdot tulla minun pikku vaimokseni,
mitä tahansa tapahtuneekin?
Sitä tahtoi Anna ja niin tekevät säännöllisesti kaikki tytöt, kun
heidät kerran on saatu niin pitkälle.
-- Mutta jos nyt ... jos nyt ... olisi jotain hullusti minun kanssani.
-- Herra Jumala, Stål! Ethän ole vapaamuurari?
-- En. Mutta olen ehkä jotain pahempaa.
-- Onko se jotain rikosta? kysyi tyttö ja punastui.
-- Niin rikosta se on, sen Jumala tietää, sanoi Stål ja kävi
tuhkanharmaaksi kasvoiltaan.
Ja sitte sai Anna nähdä papintodistuksen. Hän itki tietysti hirveästi,
mutta apostoli sanoo, että "rakkaus kärsii kaikki", ja apostoli lienee
ollut mies, jolla oli asiat selville, sillä puolen tunnin jälkeen oli
Annan pikku sydän lohdutettu, ja Stål oli saanut lupauksen, että vaikka
hänellä ei ollutkaan kansalaisen luottamusta, niin olisi hänellä
kuitenkin Annan luottamus, ja jos hän olikin "kadottanut kunniansa",
niin oli hän saavuttanut rakkauden sijaan.
Mutta vanhemmat eivät olleet samaa mieltä: "Kunniaton" ei koskaan saisi
heidän lastansa, ja heidän suustaan kuullusti asia Annastakin paljon
paremmalta kuin silloin, kun sydän löi ja suonet takoivat tuolla
alaalla syreenilehtimajassa.
"Kunniaton" karkoitettiin pois täältäkin.
* * * * *
Käräjähuone oli täynnä väkeä. Aine oli myöskin erittäin jännittävä:
postin ryövääminen murhayrityksen ohessa. Asia oli selvä ja valmis --
sillä murhayrityksestä päässyt postiljooni oli tuntenut murhaajan, sekä
sitäpaitsi ei tämä ollut yrittänytkään kieltää.
Oikeuden puheenjohtaja luki:
"-- -- -- tuomitaan hän, Kalle Stål, ryöväyksestä yhdessä raa'an
väkivallan kanssa 10 vuoden kuritustyöhön ja koko elinajakseen
menettäneeksi kansalaisluottamuksensa."
Hän seisoi kylmänä ja välinpitämätönnä tuomiota luettaessa; ainoastaan
viime sanain aikana välähti ivan vilahdus synkällä otsalla ja tummissa
silmissä. Kun valitusosotusta luettiin, huusi hän:
-- Ei, minä olen tuomioon tyytyväinen, _hyvin_ tyytyväinen. Ha, ha, ha!
Kolme kertaa olen minä pyrkinyt kunnialliseksi mieheksi, olisin myös
päässyt siksi, jos ei papintodistusta olisi löytynyt, niin, siksi
olisin minä päässyt piru vieköön...
-- ... viekää vanki ulos!
Ja vanki vietiin ulos. Yhteiskunta oli saanut hänet sinne, jonne se oli
niin monta vuotta koettanut häntä saada, ja taisi nyt niin paljon kuin
tahtoi kummastella uhrinsa "paatumusta."
* * * * *
Kievaritalossa söi tuomari päivällistä apulaistensa kanssa. Tuomittua
yhteiskunnan ja lain nimessä hauskuteltiin nyt tuomita yleisen
mielipiteen mukaan.
-- Tuo Stål on aivan kauhean julkea roisto, arveli vanha tuomari;
viimeksi sai hän tuomionsa ryöstöyrityksestä sisäänmurron ohessa,
vaikka hän sanoi, että hän ainoastaan tahtoi löylyttää muuatta
sisälläolijaa siksi, että se oli kutsunut häntä "rosvoksi" muutamilla
markkinoilla, mutta tuo selitys ei kelvannut minun rakkaan Stålini
puolustukseksi, ja niin sai hän kuusi vuottansa ja 10 vuodeksi menetti
kansalaisluottamuksensa.
-- 21 luku, 2 §, 4 momentti rikoslaissa, puheli nuorin tuomari ja otti
kaksi uutta potaattia.
Sitä ennen, sanoi varatuomari, sai se kanalja 1 vuoden
papintodistuksensa väärentämisestä; ehkä häntä se vaivasi, että
todistus kertoi hänen kerran varkaudesta vangitun.
-- Jaha, aivan niin, 12 luku, 3 § rikoslaissa, kertasi taas pikku
notarius, joka äsken oli suorittanut tutkintonsa ja oli näpsä
näyttämään, että hänellä olivat asiat selvillä.
Varatuomari numero toinen, joka tähän asti oli ollut hiljaa, kysyi nyt:
-- Mutta minkälainen oli Stålin _ensi_ rikos?
-- Tuhat sen tiennee; varkaus tietysti.
-- Mutta _minä_ tiedän sen sattumalta, ja se rikos ja Stålin koko
elämän historia vahvistavat minua vakaammin jo kypsyneessä arvelussani,
että koko meidän rikoslainperustus "huonomaineisine" papinkirjoineen ja
"kansalaisluottamuksen menetyksineen", joilla rangaistu häväistään koko
elämän ajaksi, viepi mielen katkeruuteen eikä parannukseen, koska siitä
puuttuu hyvintekevän rankaisun pääehto...
-- ... joka on? tiedusteli vanha tuomari pilkallisena.
-- _Anteeksianto_, lisäsi nuori lainoppinut totisena ja katsoi
esimiestään vakavasti kasvoihin.
-- Mutta mikä on sitte Stålin ensimmäinen rikos? kysyi nimismies.
-- Niin, se oli kuten tuomiokunnan, jossa hän asui, herrat ja
tuomiokirja hyvin selvään sanovat "varkaus", mutta varkaus 18 vuoden
ijällä ja hän varasti muutamia tuulen kaatamia halkorimoja kruunun
alueelta kuolevalle äitilleen saadakseen lämpöä muutamassa mäkituvassa.
Silloin tuomittiin hän 2 kuukauden vankeuteen.
Anoppi.
Hänellä ei ollut ollut todella koskaan ilopäivää elämässään, vaikka hän
oli Granhyttan rikkaan Perin tytär ja joutui naimisiin Ola Granatin
kanssa, joka oli viisneljännesosamanttaalin isäntä.