nyt vaikeampaa kuin ennen saada maata itselleen, ja monelle, niin
useimmille tulee päivätyö ainoaksi elatuskeinoksi, toimeksi, joka
ulettuu kädestä suuhun myöskin siellä, mutta tuhansissa uusissa
tukaluuksissa.
Mutta sitä ei ajatella rautatieasemalla junan kiitäessä Göteporia
kohti. Silloin on iloa ja elämää. Nauru tuntuu ehkä vähän väkinäiseltä,
ja yksi ja toinen nenäliina viedään epäilyttävällä tavalla kalpeille
naisen kasvoille, mutta useimmat ponnistelevat esiintyä iloisina ja
tyytyväisinä. Taskumatti kulkee ahkeraan ympäriinsä, ja hokelma silloin
ja tällöin "kurjasta Ruotsista" ilmaisee sen vaikutusta. Siniseksi
maalatuita kirstuja pitkissä riveissä työnnetään tavaravaunuihin.
Pienet lapset katselevat ympärilleen kummastuneina.
Ehkä tämä eloisa hyvästijättötapaus kerran väreiden utuisena kuvana
kajastaa Kaukasin tai Minnesotan tulevalle maanviljelijälle epäselvänä
muistona siitä, mitä runoilijat sanovat isänmaaksi, mutta siirtolainen
kutsuu "vanhaksi kurjuudeksi."
Matkusta vain sinä pikkuinen! Turhaan asettaa kamariviisaus kättään
estääkseen ihmissuvun virtausta idästä länteen, pohjoisesta etelään,
kaikkialle sillä pienellä planeetilla, jossa se on määrätty kasvamaan
ja kehittymään.
Ruotilainen.
Olla johonkin paikkaan tervetulematon on kovin ikävää, vaikka käynti
kestäisikin vain jonkun tunnin, sillä kierot silmäykset eivät suinkaan
lämmitä. Mutta vielä on ikävämpää syntyä tervetulematonna maailmaan:
olla parjattu, halveksittu ja huonosti vastaanotettu jokaisessa
asunnossa, jonka ovea avaa; ei koskaan saada osakseen ystävällistä
tervehdystä ennenkuin papin käskeminen "nouse ylös" kolmen multalapion
muassa ei enää voi korvia ihastuttaa.
Tuollaisessa asemassa ovat ruotilaiset maalla, mutta koko tuo laitos
alkaa nyt, hyvä kyllä, poistumaan valistuneempien ja inhimillisemmin
ajattelevaisten parempiosaisten heränneestä velvollisuuden tunnosta
köyhiä kohtaan. Mutta tehkäämme tässä muistoon muutamia havainnoita.
Ruotilainen on, taikka paremmin oli, sellainen itseään huoltamaan
kykenemätön inhimillinen olento, joka säästäväisyyden vuoksi sai kulkea
talosta taloon viipyen määrätyn ajan jokaisessa eri paikassa,
tavallisesti yhden päivän jokaisella neljännesosamanttaalilla.
Jokainen, joka ymmärtää mitä sana _koti_ merkitsee, käsittää helposti
tällaisen elämän sulottoman kurjuuden.
Useimmille lienee tunnettua, että vielä aivan äsken teollisesti
harjoitettiin orjakauppaa Ruotsissa, kun kuntien köyhäinhoito "möi
pois" (juuri tätä sanaa käytettiin) etupäässä köyhien vanhempien
lapsia, mutta myöskin enemmän tai vähemmän voimattomia vanhempia
henkilöitä urakkahuutokaupalla sille seurakuntalaiselle, joka pyysi
vähimmän niiden hoidosta ja ylläpidosta.
Oli liikuttavaa nähdä tuollaisina huutokauppapäivinä noita pieniä,
laihoja, kalpeita ja arkoja lapsukaisia -- tilaisuutta varten jollakin
lailla ehyesti ja puhtaasti vaatetettuina, mutta tavallisesti jonkun
vanhemman ihmisen vaatteissa, jotka olivat kaksinkertaisesti liian
suuret -- seisovan ja tungeskelevan pitäjän tuvan ovella. Toiset
näyttivät tylsämielisen haluttomilta, toiset nyyhkivät hiljaan,
vanhemmat, jotka jo jonkun kerran ennen ovat olleet "vasaran alla",
vakoilevat levottomasti ja tuskallisesti, kenen mahtavat saada
tulevaksi isännäkseen.
-- "Et saa olla kovin tinki, sinä Kalle", kuului huutokaupanpitäjän --
köyhänhoidon esimiehen kehottava ääni, "poikahan on jo kokonaista
yksitoista vuotta, voi hakata havuja ja auttaa karjapihassa; kevääksi
voi hän jo oppia karhitsemaan, puida hän jo taitaa kuin joku huono
piika. No, mitä sinä sanot? -- Kuusikymmentä taalaria? ... oletko sinä
poissa järjiltäsi! Luuletko sinä, että pitäjällä on kultakaivoksia pois
annettavana! No, joudu nyt! Koitappa vain noita jänteviä käsivarsia
kuin pojalla on! Ja jos hänestä tulee isäänsä, niin huonoa työmiestä et
hänestä saa, sillä Nääkin Pekka raahtoi kuin koira, vaikka hän oli
tyhmyri ja antoi piestä itseään kuolijaaksi. Kas niin, nyt se nulikka
vesittelee! ... Viisikymmentä taalaria, kuka se oli? Vai niin, Olli. No
se oli oikein tehty, Olli ... neljäkymmentä seitsemän taalaria ...
neljäkymmentä kuusi taalaria ... ja viisikymmentä äyriä ... ei yhtään
enempää... Sano neljäkymmentä tasasesti, niin lyön minä ... no, tässä
on sinulle poika, Olli. Vai niin, vieläkö sinä itket, kanalja?"
Ja niin jatketaan edelleen huutokauppaa, ja aina sen mukaan kuin
"tavara" myödään, poistuvat talonpojat ja torpparit kotiinsa omituisine
"huutoineen."
Kotiin! Tavallisesti ei se koti ole mikään lempeyden ja rakkauden koti,
johon nuo pienet raukat pääsevät, vaan saavat siellä itselleen
pimeimmän nurkan, kovimman leipäkannikan, likaisimmat ja ikävimmät
toimet, pahimmin parkitun peiton, ja jos isäntäväki onkin jotakuinkin
siivoa, niin kyllä lapset ja palvelusväki, jos sellaisia on talossa,
pitävät huolen, ett'ei elämä tule olemaan kovin suloista tuolle
"myödylle", joka aina saa säästää heitä työssä ja palvella heidän
huonojen luonteidensa esineenä.
Ei kuitenkaan luonnollisesti ole aivan mahdotonta, että elämä voi
tuollaisellekin lapselle muodostua verrattain siedettäväksi. Köyhiä
ihmisiä löytyy kaikkialla, ja niinpä löytyy yksi ja toinen lapseton
ihminen, joka todella kiintyy noihin pieniin, jotka niin omituisella
tavalla on uskottu heidän huostaansa. Kaikissa tapauksissa on noilla
nuorilla "elämä edessään", tuleepi kerran se päivä, kun he pääsevät
ripille eikä heitä enää "myödä", vaan itse menevät palvelemaan.
Sitte voi tapahtua, jos heillä koko pitkän työtelijään elämän aikana on
kylliksi onnea mukanaan tai kylläksi itsekieltäymyksen voimaa, etteivät
he enää vanhoina päivinään tarvitse uudelleen seisoa pitäjän tuvan
ovella, ja kuulla huutokaupanpitäjän huutavan:
-- Ukko ei ole vielä niin kurja, ettei hän jaksaisi jotain
toimittaa ... neljäkymmentä taalaria ... kolmekymmentä kahdeksan
taalaria ja seitsemänkymmentäviisi äyriä ... kolmekymmentä kuusi
taalaria ... hyvä! ... kuka se oli?
Minä en unohda koskaan erästä tapausta tuollaisessa tilaisuudessa.
Huutokauppa oli lopussa, säästelijäästi putoilevia huutoja säesti
muutaman vanhan miehen nyyhkytykset, joka istui alimpana penkillä uunin
kupeessa. Se oli "Härkä-Johannes", tunnettu paikkakunnalla, ensin
"pitäjän rikkaimpana poikana", senjälkeen oman talon omistajana
ja sitä myöhemmin hurjana osakkaana tukkuhärkäkaupoissa, tuossa
maaseudun uhkapelissä, joka on saattanut perikatoon tuhansia hyvin
toimeentulevia miehiä ja varakkaita tilanomistajia. Niin oli käynyt
Härkä-Johanneksellekin, ja nyt hänen täytyi turvautua samaan
köyhäinhoitoon, jonka puheenjohtajana hän ennen oli ollut 12 vuotta.
Talonpojat olivat ikäänkuin vähän arkoja katsomaan tuonne loukkoon,
jossa ukko istui eikä mieliala tahtonut päästä huolettomaksi.
Johanneksen veljenpoika, jotenkin toimeentuleva neljännestalonpoika,
oli myöskin joukossa. Ja hänelle puhui lopussa vanhus:
-- Pikku Kustaa! Sinä voisit ostaa minut. Minä teen sinun luonasi
kaikkea työtä, mitä jaksan, ja minä olen niin vanha, ett'en minä jaksa
paljoa syödä.
Veljenpoika painoi ensin silmänsä alas ja punastui, mutta pian selkeni
hämmästyksestään ja lausui pelkällä affääriäänellä:
-- Tuhat sen tiennee, olisiko siitä mitään voittoa. Setä on niin
kauhean heikko...
* * * * *
Jokaisessa huutokaupassa jää tavallisesti tavaraa, jota ei kukaan tahdo
mistään hinnasta. Niin näissäkin huutokaupoissa. Löytyy sokeita ukkoja
ja akkoja, tylsämielisiä, jotka ovat mahdottomia kaikenlaatuiseen
työhön ja jotka eivät voi hoitaa edes omaa ruumistaan, kaatumatautisia,
jotka herättävät kauhua ympäristössään, rampoja ja vaivaisia, joille on
mahdotonta tehdä mitään palvelusta edukseen.
Ne ovat nämä, jotka joutuvat varsinaisiksi ruotilaisiksi, ne ovat
nämät, jotka määrätyllä kellon lyönnillä saavat mennä ovelta ovelle
ruodin tilallisten luona. Mitä kurjuutta tuollainen "huolenpito" tuo
mukanaan, tahdon ainoastaan valaista yhdellä esimerkillä. Kaksi
tylsämielistä sisarta, jotka eivät yhtään voineet pitää huolta
itsestään, vaan köyhäin määräyksen mukaan koko elämänaikansa ajettiin
kuin karjaa talosta taloon, synnyttivät -- toinen _viisi_, toinen
_kaksi_ lasta. Oikeutettu palkinto köyhäinhoidolle sen nurinpuolisesta
hoidosta.
Kummallisesti muodostuu todella kuitenkin ihmisten kohtalot. Kaikilla
näillä lapsilla oli säännölliset sielunvoimat, parilla suuremmatkin, ja
yksi niistä on nykyisin erään arvossa pidetyn kauppiaan kelpo puoliso
hänen varakkaassa kodissaan muutamassa suuremmista kaupungeistamme. --
Mutta se ei nyt kuulu tähän.
Muistan muutaman päivän, jona eräs vanha piika, tunnettu nimellä
"Hultin Maija", myötiin muutamassa silloisessa huutokaupassa. Hän oli
palvellut muita koko elämänsä, mutta siihen aikaan korkeintaan
kolmekymmentä taalaria vuotuisesta vuosipalkastaan ei hän ollut
säästänyt mitään vanhain päiväin varaksi! Hän oli vielä jotenkin
virkku, mutta hänen näkönsä oli niin heikontunut, että hän vaivoin
erotti päivän yöstä. Pitäjän lautamies "huusi" hänet 60 taalarista,
mutta kun hän oli ollut hänen luonaan pari vuotta, oli hän upposokea ja
-- kelpaamaton myötäväksi. Silloin piti vanhan Maijan alkaa kulkemaan
ruotia, neljä päivää itsekullakin manttaalilla.
-- Maija-raukka, kuinka jaksatte?
-- No niin, kiitos, Jumala nähköön hyvästi. On syntiä valittaa. Pahinta
on muuttopäivinä, sillä silloin lähettävät ne minut tavallisesti pois
päivällisen aikaan ja arvelevat, että minä saan syödä päivällistä
siellä, minne tulen, mutta minä kuljen hiljaan, ja kun minä pääsen
perille, on jo kulunut hyvän aikaa päivällisestä, jotta ne sanovat:
-- Päivällisen aika on jo aikaa sitte ohi. Mutta muuten ei minulla ole
juuri niin huonosti.
Jouluaattona pari vuotta takaperin, jona Maijan piti "muuttaa paikkaa",
oli hän niin kipeä, ettei hän voinut jäsentä liikuttaa. Mutta silti ei
hän saanut olla paikallaan, vaan talon pojat sitoivat hänet takarekeen
ja vetivät yhtä iloisesti meluten viereiseen taloon.
Todella oli pitkä aika siitä kun Maija oli saanut ajaa. Mutta kun
tultiin perille ja käskettiin Maijan nousemaan ylös, niin silloin ei
Maija -- jäsentä hievahduttanut. Hän oli jättänyt tämän maailman.
"Liian myöhään."
Aurinko voi kyllä polttaa kauniin, vienon ruusunkarvaisen pikku Miian
kaulan ja käsivarsien hipiän ja tuuli, pakkanen, sade ja kova työ sen
turmella, mutta käsivarren suloa pyöreyttä, poskien hymykuoppia ja
silmän lempeää, ystävällistä ilmettä eivät ne hävittäneet.
Pahkaiset koivuhalot painoivat kyllä raskaasti hienoa ihoa, kun Miia
talvella auttoi isäänsä kuorman panossa hänen ajaessa halkoja metsästä
ja voimainponnistus vaivasi tuota heikkoa olentoa hänen keväällä ja
leikkuuaikana työskennellessään yli voimiensa pellolla ja niityllä,
mutta ikäänkuin joku kauneuden hengetär työpäiväin loputtua
noitasauvallaan kosketti sitä kovaa vuodetta, jolla Miia makasi, sillä
huolimatta kaikista rasituksista aina syntymästä saakka, kaikista
vaivoista aina seitsemästä vuodesta alkaen, kun hän sai alkaa orjan
elämää hoitamalla pieniä sisaruksiaan, oli Miia 16 vuotijaana hempein
impi kuin mitä kylässä vielä oli nähty.
Isä ei puhunut asiasta mitään eikä äiti mitään, mutta väliin aterialla,
kun heidän silmänsä kohtasivat toisensa puulautasen yli, missä viidelle
hengelle aivottu suuri silli loikoi yksinään tympähyttävän näköisenä,
katsoivat he syrjään niin lempeästi, missä pikku Miia istui, ja silloin
välähteli syyskuunauringon kaltainen valo Lotta-äidin kulmikkaille
piirteille sekä vanhan Pekan karheat kasvot pehmenivät myös hiukan.
Kerran tuli herrastalon nuori herra iltasen aikaan mökkiin ja oli
unohtamaisillaan pois lähteä, hän piti varmaan, että tuo kuiva leipä
isä Pekan pöydällä oli liian kovaa Miian pienille, valkeille hampaille,
sillä hän ei hellittänyt äitiään ennenkuin se oli luvannut kysyä tyttöä
sisäpiiaksi. Mutta se ei onnistunut, tiedettiin kyllä, että leipä oli
pehmeämpää siellä herrastalossa, mutta Lotta oli hiukan tarkastellut
nuoren herran silmiin sinä iltana, ja hän pelkäsi, että nuo hienot
leipäviipaleet herrastalon pöydällä ajan oloon voisivat tulla liian
pehmeiksi, jos niitä pääsisi kostuttamaan katumuksen kyyneleet.
Minusta on varsin ikävää, etten minä voi sanoa mitään erinomaista Miian
"sielunelämästä", niin vaikuttavaa kuin se olisikin, sillä
todellisuudessa ei hänen sieluelämänsä ollut mikään erinomainen.
-- "Hän on tavattoman vähän kehittänyt", sanoi vanha apulainen, joka
opetti häntä sinä talvena kuin hänen piti mennä ripille. "Pienen
katekismuksen taitaa hän jotenkuten, mutta 'selityksiä' ei hän osaa
niin yhtään."
-- Hän on enkeli, puhui uusi koulunopettaja, joka teki työtään
ruokapalkoilla naapurissa ja väliin iltasin tavallisesti kuunteli Miian
laululahjoja hänen mennessään noutamaan lehmiä.
Ja koska koulunopettaja seminaariaikanaan usein oli käynyt teaatterissa
piispankaupungissa, ja katunäytelmissä nähnyt pieniä, väriseviä
tehtaantyömiesten lapsia varustettuina villatekotukilla ja
pahvisiivillä liitelevän näyttämöllä, niin ymmärsi hän hiukan
enkeleitä.
Oikeastaan ei Miia koskaan tullut täysi-iäiseksi. Hän oli vähän ollut
muiden kanssa yhteydessä, paitsi vanhempain ja sisarten, ei kukaan
ollut hänessä herättänyt eräitä huonoja haluja, ja "se vanha ihminen",
josta papit puhuvat niin pahaa, varmaan vielä oli Miiassa nukuksissa.
* * * * *
Kevätpuoleen tuli Miia kalpeaksi, pienet hampaat vavahtelivat
jokaisessa suuremmassa voimanponnistuksesta hän tuli hiljaisemmaksi
kuin ennen ja äiti joutui suruunsa, mutta isä ajatteli, että tyttö on
tehnyt nyt liian paljon kovaa työtä, hän kyllä paranee talven tullen.
Ja talvi tuli ja lumi tuli maahan, mutta oli tuskin valkoisempaa kuin
Miian posket, ja muutamana päivänä syöksyi verta kovasti hänen
vapisevien huulien kautta.
Silloin mainittiin ensimmäistä kertaa kahdeksaantoista vuoteen sanaa
"lääkäri" talossa. Mutta lääkäri asui kolmen penikulman päässä, isällä
ei ollut hevosta noutaa häntä ja se käynti olisi maksanut
kaksikymmentäviisi taalaria, päätettiin odottaa toistaiseksi.
Miia tuli huonommaksi. Hän sai yhä enemmän tuollaisten hienojen
hellätuntoisten kasvien ulkonäön, joita kukkien rakastaja kauneina
kesäpäivinä viepi kamarista puutarhaan juomaan ilmaa ja valoa, mutta
joista ohikulkija ensimmäisen syystuulen tullessa ajattelee: "Nuo pitää
pian muuttaa sisään."
Äiti itki ja isä makasi valveillaan koko yön ja ajatteli ainoastaan
lääkäriä ja neljän aikaan otti hän pyhänuttunsa ja lähti ovea kohti.
-- Mihin sinä menet, isä? kuului heikosti pieneltä vuoteelta akkunan
pielessä.
-- Minä menen panemaan valjaisiin ja noudan lääkärin, sillä en minä voi
kestää tätä kauvemmin.
-- Älä, isä, tee sitä, sillä se tulee liian kalliiksi eikä ole
miksikään hyödyksi.
-- Mutta sinä kuolet meiltä, lapsukainen! vastasi vanha Pekka ja ääni
vapisi kuin olisi häntä vilustanut sydämmen sisimpään asti.
-- Ei. Minä tunnen itseni tänään paljon paremmaksi, jotta ei kannata
tuhlata niin paljon rahaa kuin mullit tuottavat koko vuonna.
-- No, minä sitte odotan, mutta sano sinä, jos sinä tulet vähääkään
huonommaksi!
Kului viikko ja yhä vaaleammiksi kävivät Miian posket. Äiti Lotta
punnitsi itsekseen, eikö tämä vaaleus ollut alkua niihin "hohtaviin,
valkoisiin vaatteisiin", joista kulkeva saarnamies oli puhunut, kuinka
niitä kantavat ne, jotka "laulavat ylistystä karitsan istuimen edessä!"
Isä mietti joka päivä mennä lääkärin luo mutta voi -- kaksikymmentä
viisi taalaria painoi raskaasti köyhässä kodissa. Ne tarvittiin niin
hyvin muualle, ja jos kuitenkin Miia muuten paraneisi. _Silloin_ hän
niin varmaan ja totisesti itse saisi valita itselleen silkkihuivin
muutamalla osalla tuota säästettyä summaa.
Muutamana aamuna oli niin hiljaista tuolla akkunan pielessä. Lotta
hypähti peloissaan ylös, ja veren tahraama peite todisti, miten oli
asianlaita. Lapsi hengitti ainoastaan heikosti.
Muutamia tunteja sen jälkeen seisoi lääkäri Miian vuoteen vieressä. Nyt
oli hän noudettu ilman mitään aprikoimisia, oli ollut kotona ja heti
seurannut mukana.
Hän katsoi terävästi Miiaan, Lottaan ja Pekkaan, ja sitte sanoi hän:
-- Miksi ette ole noutaneet minua ennen?
-- Herra Jesus, pitääkö minun lapseni kuolemaan, onko se liian myöhään?
nyyhki äiti.
Pekka ei puhunut koskaan yhtään sanaa, mutta tohtorin puhuessa vavahti
hänen ruumiinsa päästä jalkoihin, ja sitte meni hän ulos eteiskamariin.
Miia ymmärsi kaikki. Hän ei ollut voinut puhua koko päivänä, mutta
lapsirakkaus poisti heikkouden ja hän huoahti puhumaan.
-- Ei äidin pidä olla suuttuneen. Minä olen paljon parempi nyt ja pian
pääsen minä ylös.
Ja "ylös pääsi" hän myös samana iltana, -- ei köyhän kodin pikkumaisiin
askareihin, vaan suuren, valoisan, rikkaan isänkodin sapatin lepoon.
Syystuuli oli tullut. Saaronin lilja oli "muutettu sisään." Vanhusten
kodin ilma ja valo ei enää sopinut pikku Miialle.
* * * * *
Ei yhtään epäilyksen sanaa, että oli liian myöhään kutsuttu lääkäriä,
liikkunut isän eikä äidin huulilta. Ei sellainen ole tavallista
talonpojankodissa, mutta syvällä kahdessa murtuneessa sydämmessä puhkoi
esiin nurjuutta ja itsesyyttämistä.
Pojat ovat nyt miehistyneet, jotta työ kyllä sujuu, vaikka Miia on
poissakin, ja silli tietysti riittää nyt paremmin.
Usein kun äiti jakaa sen neljään palaseen viiden sijasta, samenee
kuitenkin hänen silmänsä, ja silloin luo isä niin terävästi ja synkästi
katseensa syrjään. Ei kukaan voi ymmärtää, mitä hän tarkastaa, mutta
sillä paikalla Miia tavallisesti istui.
Ja kun kukkaset akkunan ulkopuolella kukoistavat, kurkistavat ne niin
utelijoina akkunaruutua kohden ja ihmettelevät, miksei Miia tule ulos
niiden luokse niinkuin ennen, ja silloin katkaisee äiti muutamia niistä
joka sunnuntaiaamu ja viepi ne kirkkomaalle ja panee ne Miian haudan
viheriälle nurmelle. Ehkä hän leikkii niiden kanssa, kun aurinko on
mennyt alas eikä yksikään ihmissilmä näe sitä...
Ja kotona eteisen kaapissa on laatikko, johon ei kukaan saa katsoa
paitsi isä ja äiti. Naapurit uskovat, että Pekka, poikien miehistyttyä
on piilottanut sinne kaulakoristeita ja hopeapikareja, mutta se on
väärä usko: sillä ei siinä laatikossa, joka säilyttää vanhusten
suurimman aarteen, ole mitään muuta, ei mitään muuta kuin pari --
pieniä halkeilleita puukenkiä.