lämminsydämmisiä miehiä ja kun he näkivät, että oli kysymys murhasta
tuolla metsässä, hyppäsivät he vaunuista sekä kiiruhtivat joukkoon.
Heidän varma esiintymisensä, se takaisin järkiin tulo, jonka nuo kaksi
uutta osanottajaa vaikuttivat hurjistuneissa aivoissa ja ehkä myöskin
pari pistoolia, jotka loistivat uhkaavana nuorten kauppamatkustajien
käsissä, kaikki tämä vaikutti, että väkivallan tekijät saatiin
vetäytymään pois, mutta salaisesti uhkaavina, että ensimmäisessä
sopivassa tilaisuudessa pantaisiin täytäntöön teko.
Metsä-Sissa kuoli kahden vuoden kuluttua, minkä ajan hän puoleksi
kulutti vankilassa ja köyhäinhuoneessa. Jos jolloin kulloin joku rauhan
ja sovinnon valo-säde sillä välin pääsi salakapakoitsijan sydämmeen,
emme me tiedä. Me ainoastaan tiedämme, että hänen viimeiset katkonaiset
sanat kuuluivat: "Ottakaa tänne minun pikku Märthani!" Äidinrakkaus,
sinä olet voimakkaampi kuin synti ja kuolema, sinä tunkeut
sellaisiinkin sydämmiin, joissa paha on saanut olla asukkaana koko
pitkän elämän ajan!
Ja pikku Märtha? Hän tuli ensiksi köyhäinhoitoon, myötiin muutamalle
torpparille 35 kruunusta ja 4 vakasta viljaa vuodessa, sekä läksi 16
vuoden ijässä ... kaupunkiin hakemaan palvelusta tehtaassa.
* * * * *
Kauppias X -- häneltä olen minä kuullut aiheen tähän pieneen
kertomukseen -- oli kauvan aikaa sitte lakannut olemasta
näytekauppiaana, hän oli nyt "oma herransa," ja jos hän joskus ajatteli
sitä iltaa Smålannissa, jolloin hän oli pelastanut kahden ihmisen
elämän kuolemasta, tapahtui se ainoastaan silloin, kun me väliin
annamme sielun silmämme kiitää takaisin puoleksi kalpeutuneiden
muistojen kuihtuneeseen ruusutarhaan.
Häneltä oli kahtenakymmenenä vuotena ollut affääriasioita arvossa
pidetyn ----e:n firman kanssa eräässä kaupungissa, mutta ei ollut
koskaan tavannut sen päällikköä. Nykyisin oli hän saanut tietää, että
tämä oli vetäytynyt pois affääreistä ja jättänyt ne pojalleen. Tapahtui
sitte, että patruuni X. muutamana päivänä sai lääkäriltään neuvoja
suoristamaan konttoripulpetin tykönä liiaksi köykkyyn käynyttä
selkäänsä merenrannikon suolaisessa vedessä, ja matkallaan tuli hän
kaupunkiin. Kauppamiehet ovat yhtä kohtelijaita kuin muutkin,
jonkatähden patruuni X. käytti tilaisuutta käydäkseen ----e:n
kauppahuoneen uuden päällikön puheilla. Hän otettiin mitä
ystävällisemmin vastaan ja kutsuttiin päivällisille herra ----e:n
kotiin, joka oli hieno ja soma ja jossa rouva ----e nuorempi, kaunis,
rakastettava nainen, toimitti niin emännän virkaa, että hän kokonaan
ihastutti kauppapatruunan "maalta." Ainoa, mikä olisi voinut muistuttaa
rouva ----e:n ulkonäöstä, oli ruma arpi toisessa poskessa, ikäänkuin
jonkun palohaavan tai sellaisen aikaansaama. Mutta vieras kuitenkin
kiinnitti vähemmin huomiotansa siihen kuin emännän ihmeellisesti
säteileviin ruskeihin silmiin, jotka hän luuli nähneensä jossain ennen,
vaikka hänen oli mahdoton muistaa missä.
Mutta herkullisemmallakin päivällisellä on loppunsa, ja kahvin
tarjottua otti herra ----e vierastansa kainalosta sekä sanoi nuorelle
rouvalleen:
-- Me menemme nyt ulos, jotta herra X. saa nähdä hiukan ... kaupungin
ympäristöä eikä maksa vaivaa odottaa minua illalliselle, pikku Märtha.
"Pikku Märtha" -- eikö hän sanonut niin tuo vanha kauhea metsämummo,
kun väkivallantekijät tahtoivat surmata hänen lapsensa? Ja nuo ruskeat
silmät ja arpi poskessa -- niin, se oli hän, siitä ei ollut mitään
epäilystä. Häntä, joka ei salli varpusenkaan pudota maahan ilman
tahtoaan, oli miellyttänyt antaa tuolle paheen ilmapiirissä kasvaneelle
salakapakoitsijan tyttärelle, torpparin "myödylle" kasvatuslapselle
sellaista, mitä hyvien vanhempain hellästi ja hyvin hoidetut
lapsukaiset usein saavat kaivata: rikkautta, rakkautta ja hyvän kodin
ja -- mikä parasta kaikista -- hän näytti sen ansaitsevan.
Pekka Juhonpojan Lassi, josta tuli mies maailmassa.
Pekka Juhonpojan Lassi oli tuonkin vähän helläsydämmisen
köyhäinhoidonesimiehen lausunnon mukaan "kauheassa kurjuudessa."
"Kurjuus" voi olla monenlaatuista, emmekä me harvoin sekoita sitä --
ylpeyden ja ilon kanssa.
Kulta ja kunnia, ostettuina ihmisarvolla ja kansalaisluottamuksella,
loisto ja nautinnot sydämmettä jakaa niitä muiden kanssa, ylellisyys ja
ylpeys, saavutettuina kieltämällä oman vakaumuksensa, se kaikki on
kurjuutta. Olla tuntematonna, köyhänä ja vähäpätöisenä, mutta sydän
hehkuvana täynnä nuoruuden mieltä ja nuoruuden voimaa, joka haluaa ja
voi syleillä koko maailmaa, se ei ole kurjuutta, se on iloa, ylpeyttä,
pauhaavaa riemua.
Mutta löytyy myös sellaista kurjuutta, josta ei kukaan erehtyne, ja
sellainen oli tullut Pekka Juhonpojan lesken raskaaksi osaksi. Ei
kenenkään sitte puolen vuosisataa ole tarvinnut meidän isänmaassamme
"kuolla nälkään" ja tuo keuhkotautinen leski, joka ei ollut voinut
vuosikausiin jättää olkivuodettaan kurjan hökkelinsä loukossa, sai
myöskin köyhäinhoidolta tulevat kuusi kappaansa viljaa ja
kaksikymmentäneljä killinkiä rahaa joka kuukausi itseään ja poikaansa
varten. Hän siis nautti aikalailla apua, niin, hän oli pitäjän kaikkein
runsaimmasti vaivaishoitoa kuluttava ja hänen tuli olla tyytyväisen.
Sen ajan tavarahintojen mukaan teki se kokonaista kolme killinkiä
päivässä "kahdelle yksinäiselle ihmiselle."
Mutta hän oli niin hirveän kipeä, hän ryki, jotta tuo kurja asunto
vapisi, ja olisi ollut ruodulle ja hänelle itselleen parasta, kuta
pikemmin hän olisi saanut sen lopettaa. Eikä hän voinut olla
ajattelematta poikaraukkaansa, vaan maatessaan itki yöt läpeensä, mitä
hänestä tulisi sen jälkeen kun hän oli mennyt pois.
Oikeastaan se oli tämä, jota köyhäinhoidon esimies piti niin "kauhean
kurjana." Herra Jumala, voihan poika nyt kelvata paimentamaan lampaita,
ajamaan puimakonetta, tulla kaupunginrengiksi, kaartilaiseksi,
mäkitupalaiseksi, rantajätkäksi tai murtovarkaaksi, kaikki mahdollisia
elämänratoja, jotka ovat avoinna köyhän miehen lapselle.
Kansakouluja ei vielä silloin ollut. Poika -- hän oli muutoin nimeltään
Lassi -- sai sentähden väliin silpota kuusenhakoja talonpoikien
vasikankarsinoihin, mennä ulos noukkimaan tuulenkaatamia oksia
iltalämmitykseksi sekä sitte puhteella istui lukemassa katekismusta,
kuinka meidän tulee rakastaa Jumalaa ja lähimmäisiämme. Voi, miten tuo
rakastaminen tuntui vastenmieliseltä poikaparalle! Eihän Jumala
tahtonut parantaa äidin yskää tai vaikuttanut talonpoikiin, että he
olisivat hyvin puhdistaneet köyhäinhoidolle tulevan viljan;
"lähimmäiset", ne olivat kylän poikia ne ja ne tavallisesti löivät ja
häpäsivät Lassia ja nimittelivät häntä "kerjäläiseksi" ja
"ruotilaiseksi."
Sitte tuli eräs nuori lääketieteen kandidaatti herraskartanoon kesällä.
Hänellä oli tapana olla paljon ulkona nuorten neitien kanssa ja kun
ihmisystävyyden aate oli tullut juuri siihen aikaan muotiin sekä
Tukholmassa että Upsalassa, niin kävi nuori herrasväki siellä ja täällä
sisällä köyhimmissä tuvissa. Nuoret neidit antoivat laihimmille
lapsille pieniä kauniita rukouskirjoja ja kertoivat liikuttavia
historioita pienistä mustista neekerilapsista, jotka olivat tulleet
uskomaan Kristuksen päälle, ja kandidaatti määräsi voimakasta ravintoa
ja lasin hyvää viiniä silloin ja tällöin heikoimmille naisille.
Mutta ei kukaan maailmassa voinut käsittää, miksi eivät lapset tulleet
lihavimmiksi rukouskirjoista tai iloisemmiksi kaikenmoisista
neekerihistorioista ja mitä renginvaimoihin tuli, niin olivat he
yksipäisiä edelleenkin syömään kauraleipäänsä ja unohtivat kokonaan
hankkia itselleen häränpaistia ja portviiniä.
Kerran tuli kandidaatti myöskin lesken mökkiin ja tervehti niin
ystävällisesti ja arveli, että tuvassa oli huono ilmajohto ja olisi
parasta rakentaa tupa uudelleen, mutta tuo vaimoraukka hymyili niin
lempeästi ja sanoi:
-- Kiitoksia, rakas herra tohtori, mutta minun kanssani on se pian
ohitse kaikissa tapauksissa, keuhkotauti tuo kuoleman kuinka se
muuttuneekin.
Mutta nuori lääkäri kuunteli vaimon hengitystä, kopisti häntä hellästi
ja vakuutti, ett'ei se vielä ollut keuhkotautia, vielä voisi parempi
koti, lääkkeet ja voimakkaampi ravinto palauttaa terveyden.
Lassi seisoi ammottavin suin ja säteilevin silmin. Voitaisiinko todella
hänen äitinsä pelastaa! Hänen pitää mennä köyhäin esimiehen luo
kertomaan, mitä tohtori on sanonut. Mutta siellä sai hän vain nuhteita:
"Pitäisikö köyhäinhoitolaisia vaalia kuin kreivinnoja! Kuka palkitsisi
ruodille kaiken tuon?"
-- Se olen _minä_; minä teen teille työtä koko elämäni ajan, kunhan
vain äiti saa vähän ruokaa ja rohtoja apteekista. Minä hakkaan hakoja
öin päivin, jos muutatte hänet johonkin, missä ei sada vuoteeseen.
Ei, se oli mahdotonta; se, joka ei tahtonut elää ja tulla terveeksi
kuudella kapalla jyviä ja 24 killingillä rahaa kuukaudessa, sitä ei
voinut Kvastlöjan köyhäinhallitus auttaa. Myöntää lainaa 12-vuotisen
pojan takaukseen ei luontunut köyhäinhoidon esimiehen raha-asioihin
1840-luvulla.
Poikanen juoksi ympäri itkien ovelta ovelle. Hän piti itseään äitinsä
murhaajana, jollei hän hankkinut sille sitä apua, jonka oli sanottu
voivan parantaa hänet. Hän sai myöskin kyllältä velliluujäännöksiä ja
leipäpalasia, mutta hänen varsinaista asiaansa ei tahtonut kukaan
ymmärtää.
Ainoastaan tehtaan patruunin rouvan sydän pehmeni, hän ratkesi itkuun
sekä antoi pojalle ryynivelliä ja satakuusikymmentä noppaa Hoffmanin
ja sydämmenvahvistustippoja.
* * * * *
Kolmen kuukauden kuluttua pyyhkäistiin Pekka Juhonpojan leski
köyhäinhoidon listasta pois, ja nyt, kun hän ei enää tarvinnut sitä,
teki kylänikkari hänelle aivan uuden vedottoman asunnon, joka muutamana
sumuisena sunnuntaiaamuna Marraskuussa laskettiin siihen kirkkotarhan
kolkkaan missä huonot ja tilattomat saivat sijansa elämäntyönsä
päätettyä.
Lassi kuhnusti mukana haudalle, mutta siellä ei juuri kukaan sanonut
hänelle mitään. Niin, tämä oli totta: esimiehen poika, jolta hän oli
saanut lainata juhlavaatteet, pukkasi häntä kylkeen ja kuiskasi: "Älä
itke niin hirveästi minun uudelle liivilleni, sinä lurjus!"
Onnellisesti kyllä, ei Lassi ollut koskaan lukenut vanhan ajan
historiaa, niin ettei hänelle koskaan johtunut mieleen vannoa jotain
Hannibalin valaa rikkaita kohtaan.
* * * * *
Oli suuri juhla kauppias Perssonin kauniilla maatilalla. Pojat ja
palvelusväki olivat sitoneet kauniita kunniaportteja isännän
viidentenäkymmenentenä vuosipäivänä, Värilyhtyjä riippui tiheässä
sokurisuppilonnuorissa, jotka olivat sidotut puusta puuhun puutarhassa
ja puistossa. Pehtori seisoi ulkona päärappujen luona ja pyyhki hikeä
otsaltaan kaikkien niiden sielun ja ruumiinvoimien ponnistusten
jälkeen, joita hän oli saanut kokea johtaessaan yhdeksänkertaista
hurrahuutoa, ja rovasti oli juuri isännän erinomaisessa sampanjassa
juonut kiitollisuuden maljan isännälle komean urkulaitoksen
hankkimisesta pitäjän kirkkoon hänen puolivuosisata-riemujuhlanaan.
Vähää ennen oli tuomari liikutuksesta ja Xeres-viinistä värisevällä
äänellään esittänyt varsinaisen syntymäpäivämaljan monilla kauneilla
sanoilla "miehestä, joka omilla voimillaan oli murtanut itselleen tien
köyhyyden matalasta majasta rikkauteen ja arvoon, kaikkien
kunnioitukseen ja rakkauteen."
Ja kauppamies Persson oli vastannut moniailla lyhyeillä sanoilla
tavalliseen tapaansa, jotta muutamat äsken veljistyneet vieraat
kaupungin herrasluokasta kuiskivat keskenään: "talonpoika pistää esiin,
vaikkapa hän ansaitsisikin miljooneja", ja nyt huvitteleivat vieraat
itsekseen niin hyvin, että isäntä voi sytytettyään sikaarin hetkeksi
mennä puistoon yksinään.
Ei hän rakastanut seuraelämää, mutta hän oli kerran oman nimensä ohessa
kuullut mainittavan lisänimen "vanha kitupiikki", ja sen jälkeen sai
paikkakunnan miespuolinen pitoja rakastava osa syödä mahansa kipeäksi
ja juoda itsensä humalaan hänen luonaan neljä kertaa vuodessa
paremmissa tavaroissa kuin kenenkään muun luona.
Hän kävi harvoin, jos koskaan kirkossa, mutta hän oli kuullut, että
Valdersborgin kamariherra oli kieltäytynyt lahjoittamasta rovastin
kehoituksesta 300 kruunua uusiin kirkkourkuihin, ja silloin sai hän
"nousukas" äkkiä vastustamattoman halun lahjoittaa koko tuollainen
laitos, johon kopealla ja jäykällä aatelismiehellä ei ollut varoja
antaa edes satunnaista apua.
Ei hän suosinut ulkonaista loistoa, mutta kuitenkin oli hän koristanut
kauan aikaa sitte kuolleen köyhäinhoitolaisnaisen haudan Kvastlöjan
kirkkotarhassa oikealla marmoripatsaalla.
Mutta tuo köyhäinhoitolaisnainen oli hänen äitinsä...
Samana päivänä, jona sama patsas oli saapunut Kööpenhaminasta, ja hän
oli matkustanut hautausmaalle työmiestensä kanssa laittamaan sitä
sijalleen, oli kamariherra kohtelijaana tullut häntä kohti ja
armollisesti lausunut rautaportilta:
-- Paras herra Pettersson, älkää pitäkö minua liian epahienotunteisena,
jos sanon, että on hiukan sopimatonta teille, että kunnioitettu rouva
äitinne on saanut sijansa paikassa, missä lepäävät monenmoiset
henkilöt. Minua ilahduttaisi suuresti saada ehdottaa teille teidän
siirtämään tuon ylevän naisen jäännökset ja sijoittamaan ne minun
sukuhautani viereen, missä vielä yksi paikka löytyy.
Mutta silloin oli tuo entinen kerjäläispoika oikaissut itsensä ja
vastannut käryllä äänellä:
-- Erinomaisesti teille, herra vapaa- ja kamariherra, olen kiitollinen,
mutta itse kullakin on ylpeytensä ja minulla on se, että Per Jönssonin
leski, joka ei suinkaan ole mikään "rouva", vaan ainoastaan köyhä
kansannaisraukka, joka kuoli kärsimyksistä ja huolista, lepää siellä,
jonne hän on laskettu, ja että kirkkotarhan _köyhäinosalla_ on kaunein
muistokivi.
Kaikki tuo nyt johtui niin vilkkaasti patrooni Perssonin mieleen tuossa
hänen kävellessään ja itsekseen ajatellessaan. Useita muita muistoja
pullahti myös esiin monimutkaisista piiloistaan hänen sielunsa
pinnalle.
Hän muisti, miten hän oli alkanut "kesämiehenä" "esimiehen" talossa 30
kruunun palkalla kuukaudelta, kuinka hän oli säästänyt 7,50 näistä 30,
ostanut niillä muutamia saipuoita, lankarullia ja nauhoja sekä 50
kelvotonta sikaaria, ja sitte lähtenyt kaupalle maailmalle "pussi
seljässä", hän muisti, kuinka pussi oli vähitellen kasvanut ensiksi
oikeaksi kauppamiehen laatikoksi, sitte huonoiksi vaunuiksi pattijalka
Puten vetäminä, sen jälkeen kunnollisiksi kaluvaunuiksi, joita veti
rivakka ja nopsajalkainen hevonen, mikä oli m.m. herättänyt kateutta
Kvastlöjan talonpojissa, ja lopullisesti omaksi kiinteäksi puodiksi,
jossa oli punnituspainot ja sadottain pieniä laatikoita.
Sen perästä luisti asiat sukkelaan. Yksi summa toisensa perään oli
karttunut säästöihin, ja nyt oli hän pohatta, suuri pohatta, mutta
kummallisen vähän hän tunsi siitä riemua. Aina kun hän oli tuntenut
halua alkaa nauttia elämästään, saamaan hiukan virkistystä työkuormassa
tai kun hän oli aikeessa perustaa omaa kotia, niin oli hän aina
tuntenut itsensä niin vieraaksi sille piirille, johon hän oman asemansa
puolesta kuului, niin oli sydämen ja muiston hiljaisesta nurkasta
pistänyt esiin hänen ja elämän ilon välille kärsivät, vakoituneet
naisen kasvot ja kuivunut käsi, joka hervokkaasti nypläili vuoteen
likaista olkea, niin, kun hän oli ollut teaatterissa, oli iloisimpien
laulunäytelmien tenoorien juoksutuksia hänestä äkkiä tuntunut
keskeyttävän repivä kuoleman yskä.
Nyt oli hän tullut puiston päähän, tallin luo, missä hänen
lemmikkielukkansa hauskuutteli täyteläisen suurteen ääressä. Ja kuinka
tallin seinät olivat lujat ja tiiviit! Jos tuossa kurjassa, pienessä
mäkituvassa olisi ollut _sellaiset_ seinät, niin ehkä ... ehkä...
Mutta ei, hänen täytyi mennä vieraidensa luo! -- Kohotetut lasit
säteilivät ruutujen läpi. Niissä oli alkuperäistä, hyvää viiniä, sen
hän tiesi. Mitä hän olisikaan tahtonut antaa, että olisi saanut pari
pulloa sitä, kun tuo sairas raukka väsyneellä äänellä kähisi:
-- Onko maitosiutu läkkimitassa jo aivan kaikki, Lassi pikkunen?
Kyökin akkunassa seisoivat palvelijat ja ahmivat kananpoikia ja teiriä.
Voi ettei hän kaikella kullallaan voinut pakottaa takaisin aikaa, ja
yhdellä sadannesosalla kaikesta tuosta ylellisyydestä rientää
sovittavilla käsillä metsien ja öiden läpi tuohon kurjaan, pieneen
lapsuuden kotoon!
* * * * *
-- Ei, katsoppas Perssonia, missä sinä olet ollut, kunniaäijä? Maljasi,
vanha kelpo mies! Onko se totta, että sinä aivot Karlstadiin ensi
viikolla? Rikkaan miehen kipuja ... tietysti ... tietysti... Sitte emme
me saa sinua nähdä pitkään aikaan, mutta ei me, tuhat vieköön, tule
sinua sentähden unohtamaan. Laulajat esiin!
"Ken veljyttään ei muistaisi"
-- -- -- -- --
Niin kaikui ilon rähinä kauppias Perssonin jälleen sisään astuessa,
mutta nurkassa kuiskittiin:
-- Hiton kituri, kun ei kirjoittanut Silfversvans'in vekseliin, vaikka
hän alentautui juomaan veljen maljan tuon vanhan ryytikauppiaan kanssa
-- -- Missä luulet hänen nyt olleen? Ehkä hänellä oli kohtaus jonkun
torpparinsa tyttären kanssa puistossa. -- Voi tuhat, ei hänellä ole
enemmän tuntoa ruumiissa kuin kivipatsaalla, jonka hän pystytti äitinsä
haudalle. -- Hän on ollut varmaan alaalla konttoorissaan ja laskenut
korkoja, luulen minä.
-- ... Ei, nyt me jätetään rauhaan sinut, kunnon veikko. -- Hyvästi,
hyvästi! -- Nämä sikaarit ovat niin hyviä, niin että et saa pahastua,
että minä otan niitä kourallisen. -- Terve tuohon käteen, veli!
* * * * *
Vielä kauvan sen jälkeen kuin vieraat olivat lähteneet, välkkyili
iltatähti avonaisen salin akkunan läpi isäntään, joka seisoi yksinään
katkeroissa ajatuksissa kädet vakoutuneiden kasvojensa edessä, sillä
välin kun koko pitäjäs kadehti "Per Jönssonin Lassia, joka noin
onnekkaasti oli päässyt eteenpäin maailmassa."
Kuninkaan kyyti.
Kun isä sunnuntaina jälkeen päivällisen tuli kirkosta tuonne pieneen
kotiinsa metsän takalistolla, ei hän puhunut yhtään sanaa, mutta
kotiväki ymmärsi kyllä kuitenkin, että jotain oli vinossa, sillä hänen
puhdistaessaan paidan hihaansa puulusikkaansa, uiskenteli vielä pari
tai kolmekymmentä pientä keltaista hernettä sinne tänne kannunkupissa
aivan kokonaisina, ja silloin ei ollut asiat oikealla kannalla isän
kanssa, sen voi silloin jokainen käsittää.
Lapset, renkipoika ja tuo pieni kesäpiika eivät puhuneet mitään, mutta
äiti oli huolissaan ukkonsa tähden ja tiedusteli.
-- Onko nimismies taas langettanut sakkoon tielohosta?
-- Sakkoja ei lueta ylös ennenkuin sunnuntaina, tiedät sinä hyvin.
-- Sitte ovat varmaan mullipahukset menneet Pekka Ollinpojan Kustaa
Juhanin peltoon, luulen minä.
-- Oo -- se on paljon pahempaa!
-- No mitä Herran nimessä se sitte on?
-- Niin, Perlan pitää mennä kuninkaankyytiin Rackarkylän kievariin
perjantaina.
Silloin valtasi syvä suru koko perheen. He tiesivät kyllä, mitä
"kuninkaankyyti" merkitsi. Niityllä käyskenteli Perla ja oli yhtä
tietämätön kuin valtioneuvos ennen ylennystään siitä, että hän
valjastettaisiin joidenkuiden "valtiovaunujen" eteen. Sillä oli ollut
parempi isäntä kuin useimmilla Smoolannin vetojuhdilla siihen aikaan.
Se oli täyteläinen ja niskaltaan tukeva, ja ruskeat silmät
tirkistelivät veitikkamaisesti isännän Olli Jönsson'in perhettä heidän
tuolla tullessaan jokaisella suuri leipäpala kädessä.
-- Synti tammalle, ajatteli Olli Jönsson ja kalttasi sen mustaa harjaa.
Jos kuitenkin kuningas itse ajaisi Perlalla eivätkä nuo kirotut
hoviherrat, niin ehkä hän ostaisi sen ratsastushevoseksi ja antaisi
siitä hyvän hinnan.
-- Ei se käy päinsä, huomautti renkipoika, sillä Perla on niin
pikkunen, ja siten tulisivat kuninkaan jalat roikkumaan maassa hänen
ajaessaan.
-- Perlarukka, jonka pitää mennä kuningasta kyytiin! sanoi pikku Antti
ja antoi sille suuren palan kakkua.
Mutta Perla ei ollut ensinkään suuttuneena, vaan haukkasi leipää aivan
tyytyväisenä. Joko se ei ymmärtänyt mitä poika puhui tai oli sen kanssa
niin asian laita kuin monen kaksijalkaisen, joka myöskin on ollut
"kuninkaan kyydissä", että "leipäpala" virkisti sitä.
Ja aina perjantaihin asti tuli Olli Jönsson joka päivä Perlan luo
niitylle tuoden muassaan kapan kauroja, niin ett'ei| tamma yhtään
käsittänyt, mikä isännän oli villinnyt.
Mutta kauransa söi se tyvenesti.
Perjantaina lähdettiin Rackarkylän kievariin, ja sinne oli kokoutunut
kansaa neljästä kirkkopitäjästä, nähdäkseen maan isää ja pieniä
prinssejä.
Mutta joukon keskellä käyskenteli nimismies ja oli kauhean vihainen ja
kiroili tuota uskollista kansaa, jolla oli niin vaikea pysyä
järjestyksessä kahdessa rivissä molemmin puolin tietä ja oppia
huutamaan hurraa. Ja jokaisella hänen univormunsa napilla välkkyi suuri
hikipisara, joka oli pudonnut siihen kesän helteessä kuninkaan ja
isänmaan palveluksessa.
-- Te kirotut pöllöt! Ettekö te voi saada päähänne, että ne, joilla on
siistit nutut, on oikeus seisoa ensi rivissä, ja siinä pitää myös
lautamiehen tyttärien olla kukkakimppuineen. Ja kun kuningas tulee ja
minä annan merkin nenäliinalla, hurraatte te kaikki yhdessä yhdeksän
kertaa niinkuin minä olen opettanut teitä, että kun minä nostan
nenäliinan, sanotte te 'huu...', ja kun minä lasken sen alas, sanotte
te '...rah!'
Minä luulen kyllä, että ruotsalaiset vielä voivat pelvotta asettua
puolustamaan vihollista tykkipatteria vastaan, mutta nyt, kun oli
kysymyksessä ilmi kantaa kuninkaalle osotuksen alamaisesta
rakkaudestaan, vapisivat he joka jäsenelleen. Paitsi tietysti kahta
vanhaa gratialistia, jotka olivat olleet mukana Leipzigin ja
Dennewitzin tappeluissa ja hurranneet itse kantaisälle.
Ja kievarin isäntä silmäili väliin veräjän kunniaporttia, väliin
suurta, siniseksi maalattua käkikelloaan, mutta hänen sielunsa ei ollut
kummassakaan niissä.
Ja kievarin emäntä piikoineen seisoi juhlapukuisena kyökin ovella ja
emäntä neuvoi:
-- Sen minä sanon sinulle, Kaisa, että jos joku noista kuninkaallisista
pyytää lasin vettä, niin älä sinä anna hänelle vettä, vaan kuorimatonta
maitoa tuolta penkiltä. Ja jos hän sanoo, että hän mieluummin tahtoo
vettä, niin kumarra ja sano: "Se ei tule koskaan kysymykseenkään,
teidän kuninkaallinen majesteettinne." Ja kun hän sitte kysyy, mitä se
maksaa, niin kumarra uudestaan ja sano: "Ei mitään, teidän
kuninkaallinen majesteettinne." Ja kun hän sitte ottaa viiden taalarin
tai kymmentaalarin ja antaa sinulle, niin kumarra silloin vielä
syvempään ja sano: "Kaikkein nöyrimmästi kiitän, tässä on varmaan liian
paljon, teidän kuninkaallinen majesteettinne." Ja sitte menet sinä
takaperin sisään, niin ettet sinä käännä selkääsi kuninkaalliselle
majesteetille.
Vaunun räminää ja liikettä kuuluu etäällä tiellä.
-- Voi, hyvä Jumala, nyt tulevat ne ... neljän hevosen vetämä vaunu...
Jumala vahvistakoon meitä, komisarjus ei häntä näe ... me kuitenkin
saamme hurrata ... "josko se ei ole kuningas", sanoit sinä. Tuhannesti
se on hän, tuo suuri, korea herra, joka istuu tuossa edessä, vaikka
kruunun hän on ottanut päästään ja pitää polvellaan, sillä on niin
kuuma ... ja komisarjus ei huomaa ... ei, nyt pitää meidän hurrata omin
päin ... hurraaaa ... a ... a ... a ... ah!
Mutta "kuningas kruunu polvilla" ei antanut ystävälliselle kansalleen
mitään muuta kuin armollisen kumarruksen. Hän ainoastaan kääntyi yhden
"hoviherran" puoleen ja nauroi, nauroi vielä pahemmin, kun lautamiehen
tyttäret syvästi kumarrellen heittivät hänelle jokainen suuren
kukkakimppunsa.
Nyt tuli nimismies.
-- No ettekö te sen seitsemännen taivaan tolliskot tiedä! Pitääkö
teidän hurrata -- _kokille_, te pöllöt. Minun pitää sielustani opettaa
teille ... ja muutamia voimakkaita korvapuusteja lankeili läheisimpäin
kasvoille...