vielä ylhäällä pienessä eteiskamarissa ja odotti häntä, eikä kukaan
nähnyt sitä eikä kukaan voinut nauraa hänen vanhalle, kurtistuneelle
hameelleen ja isoroimaselle huivilleen, niin silloin oli ikäänkuin
jotain lämmintä olisi virrannut Kalleenkin sisälle, sillä hän painoi
päänsä vaimon polville, nyyhki kuin lapsi ja jokelsi hellitellen: "äiti
rakas", aivan niinkuin pienenä ollessaan.
Sitä hetkeä ei Leena-äiti koskaan unhottanut. Monina pitkinä vuosina
turhaan odottaessaan, että poika palaisi rauhan ja ilon kanssa vanhaan
autioon kotiin, tuskallisesti valvoessaan, oliko mahdollista, että niin
runsas rakkauden siemen ei koskaan antaisi mitään hedelmää, johdatti
hän muistiinsa tuon suloisen yön, väänteli ja käänteli sitä sielussaan
kuin saituri kääntelee dukaattia. Kun Kalle kuitenkaan ei koskaan
tullut kotiin, vaikka vuosi meni toisensa perästä ja hän alkoi epäillä
hänen kirjettänsä ja häntä itseään, niin meni hän eteiskamariin,
muisteli sitä yötä, kiersi silmistään pari polttavaa kyyneltä ja
kuvitteli mielessään, että kaksi syleilevää kättä veti hänen päätänsä
puoleensa ja kuiskattiin "äiti rakas!"
"Hän tulee kyllä", vastasi hän itsekseen seuraavana päivänä tuollaisen
sielun taistelun jälkeen tyynesti ja välinpitämättä kaikille
naapureille, jotka alituisesti utelivat, eikö Kalle jo ollut lopettanut
lukujaan Upsalassa.
Ja kun kylän ukot menivät kirkonkokoukseen tai muuhun; yhteiseen
seuraan, tiesi Hevosniityn Juhani puhua, kuinka hirveän kovalla
pidetään ylioppilaita Upsalassa; ne saivat lukea yötä päivää, ja heidän
Kalle, joka kuitenkin oli sukkela poika ja nyt oli seitsemättä vuotta
siellä, ei ollut saanut koskaan niin paljon lomaa, että olisi voinut
matkustaa tervehtimään heitä kotiin.
Rovasti arveli, ettei se voinut olla niin tiukkaa, mutta silloin
pudisti Juhani päätään ja vakuutti: "Rakas herra rovasti, ei ollut
yhtään samallaista Upsalassa teidän aikananne kuin nyt on."
Pian tiesi jokainen tuolla kotona vähin, että Hevosniityn Juhanin Kalle
oli käynyt läpi ne kaikki arvoasteet, jotka iloinen ylioppilasmaailma
on keksinyt liiallisen ilon sankareille sekä ettei hän koskaan elämässä
voisi tulla kotiin tutkintotodistus taskussaan, mutta Hevosniityn
vanhuksilla oli asia paremmin selvillä. Olihan Kalle itse kirjoittanut:
"Jos minä olisin tahtonut ottaa vain tavallisen jokapäiväisen
tutkinnon, niinkuin rovasti ja apulainen siellä kotona, niin olisin
minä ollut valmis pappi jo aikoja sitte, mutta ne sortoaseet, jotka
meidän päivinämme uhkaavat kirkon muureja, vaativat toisellaista
vastapainoa kuin ne hauraat jumaluusopilliset aseet, joita taottiin
1830-luvulla: minä haluan tulla oppineeksi mieheksi, mainioksi,
eteväksi jumaluusoppineeksi, minä tahdon ennen kaikkea tuottaa
vanhoille, rakkaille vanhemmilleni kunniaa, ja sentähden se -- viipyy."
Ja siksi rahoja, paljon rahoja! Yksi niittysirpale ja peltotilkku meni
toisensa perästä ja vihdoin kirjoitti Kalle, joka aina oli niin rakas
ja vanhempien parasta huolehtiva, että olisi parasta että he möisivät
koko Hevosniityn, sillä hän piti olevan suuren synnin, että he
vanhoilla päivillään iertäisivät ja ahertaisivat maanviljelyksen
kanssa. Sitten voisivat he elää hyvin rahoilla, mitä jäisi jäljelle
siitä, kun hän olisi saanut lukujensa lopettamiseksi, ja jos ne
riittäisivät vain pari vuotta, niin hän kyllä sitte pitäisi huolta
vanhuksista.
Ja niin pidettiin tilalla huutokauppa, ja kun Juhani sitten seisoi
valmiina muuttokuorman vieressä taivaltamaan uuteen kotiinsa,
pienoiseen mäkitupaan metsän sisässä, ja kysyi huutokaupan pitäjältä
sellaisella äänellä, tietysti, kuin keuhkotautinen tiedustelee
lääkäriltä tilaansa, uskoisiko hän, että Kallesta tulisi pian pappi,
katkaisi Leena huutokaupan pitäjältä puheen, nauroi iloisesti ja
arveli:
-- Hänestä tulee kyllä.
Toiset lapset olivat saaneet aikoja sitte lähteä ulos maailmaan
suutuksissaan, että vanhemmat olivat ensiksi syntyneen eduksi uhranneet
kaiken varallisuutensa. Kirjeet Kallelta lakkasivat myöskin, kun hän
oli täydelleen saanut suuren summan talon hinnasta, ja neljä vuotta oli
kulunut ilman mitään lohdutusta ja hoivaa vanhusten sydämmille.
Vihdoin olivat he sellaisella kainoudella kuin haaveileva nuorukainen
ensi kerran rohkenee epäillä rakastettuansa, tiedustelleet
yliopistokaupungista. "Entinen jumaluusopin ylioppilas Karl Johansson
ei ollut ollut kahteen vuoteen kaupungissa."
Nyt ei voinut enää itse Leena muori kauvemmin uneksia poikaansa pyhää
ehtoollista jakamassa kuolinvuoteellaan, mutta voi jos hän kuitenkin
palaisi kuinka köyhänä, kurjana ja vihelijäisenä tahansa ilman viiniä
ja oblaattia, ilman papin vihittyä pukua. Kuka on silti paremmin
vihitty ummistamaan äidin silmiä kuin oma poika!
Mutta hänen pitäisi tulla pian, sillä ilta alkoi tulemaan mäkituvan
asukkaille, ja eukon ääni kävi aina heikommaksi kun hän melkein
tajutonna mumisi:
-- Hän tulee kyllä, hän tulee kyllä! Ja niin hän tulikin. Hiljaisena,
suloisena kesäiltana ilta-auringon laskiessa. Kun Leena äiti silmäsi
ylös, niin seisoi hän ovella. Hänen silmänsä eivät tunteneet enää sitä
komeaa ylioppilasta, jolle hän oli heittänyt hyvästit 10 vuotta sitte,
tuossa kalpeassa, ränsistyneessä maankiertäjässä, joka nyt katseli
häntä kuumeesta hehkuvilla, kyyneleisillä silmillään mutta hänen suunsa
huudahti hänen nimensä yhtä sukkelaan ja erehtymättä kuin kompassin
neula näyttää pohjoista.
Ja niin sai hän vihdoinkin kuulla hänen saarnaavan. Mutta se ei ollut
sellainen saarna, kuin hän oli odottanut 10 vuotta. Se oli synnin ja
puutteen puolipäiväsaarna, lähtöisin suoraan todellisesta elämästä, ja
saarnaaja oli kurjuuden täydessä virkapuvussa: liassa ja rääsyissä.
Eikä siinä saarnassa ollut monta "Isä meidän", mutta pimeyden ruhtinas
siinä tuon tuostakin sai tulla esille ja sai, kuten tavallista,
syytöksiä kaikesta siitä, mitä oli kohdannut nuorukaista ja miestä ja
saattanut hänet tänne, jossa hän nyt makasi vanhusten ovella, mutta
myöskin kuoleman portilla.
Mutta sen mukaan kuin yö lähestyi loppuaan, ja linnut heräsivät
puistossa, ja aamurusko tunkeutui akkunaruutujen lävitse, ja poika
alkoi erottamaan rynkkyjä äidin otsalla ja isän kumarassa muodossa,
niin puhkesipa esiin katumus, itsesyytös ja kyyneleet. Ja juuri
auringon noustessa nukahti hän viimeiseen uneen pää nojautuneena sille
polvelle, joka hänelle oli niin tuttu, ja otsalla muutamia suuria,
lämpöisiä vesihelmiä.
Ja Leena äiti silmäsi ylös tuonne siniseen avaruuteen ja arvaili,
löytyikö paikkaa tuolla ylhäällä sortuneelle, synnin saastuttamalle
henkiraukalle, jota ei ollut voinut tukea edes voimakkain maallinen
rakkaus: äidin rakkaus; arvaili, voiko hänen poikansa päästä sinne,
jossa ei ole enää mitään surua ja kiusausta.
Ja ruudulla leikkivä auringon säde, hennonvihreät koivunlehdet,
varpunen akkunanlaudalla; kaikki, kaikki tässä luonnossa, joka niin
selvään ja kuultavasti puhui rakkauden kieltä ja vakuutti mahdottomaksi
luojan ikuisen vihan, kuiskasi:
-- Hän pääsee kyllä, hän pääsee kyllä!
Ainoastaan yksi lehmä.
"Tähden" kanssa oli samoin kuin kruununprinssien perintötilusten: sitä
oli mietitty, toivottu ja odotettu jo vuosikausia ennen syntymistään.
Ensi vuosina naimisessaan kun he olivat majoittuneet kylän syrjään
metsätorppaan, makasivat Tiina ja Kalle joka ilta puoli tuntia
jutellen, kuinka olisi erinomaista itsellä olla oma lehmä. Jos Kalle
olisi ollut ymmärtäväinen, olisi se kyllä ollut heillä jo, mutta
onnettomuus juuri oli se, että "Tähti" oli hänen kolmas rakkautensa ja
siksi veti aikaa pitkään, ennenkuin hän sai sen omakseen. Hellien
tunteidensa ensi kuohahduksen oli hän uhrannut taskumatille; se vei
kaiken hänen vuosipalkkansa ja kaikki hänen joutohetkensä. Sitä joutui
hän palvelemaan yhdessä Tiinan kanssa, rakastui, kävi haaveilijaksi,
murskasi pullon navetan seinään ja otti kuulutukset. Ja vasta sitte
tuli rakkaus numero kolme, tuo palava halu saada oma pieni
maidonantaja. Hän rakasti kyllä Tiinaa yhtä paljon kuin ennenkin, mutta
hän ajatteli häntä mieluummin kauniina kesäkuun iltana istumassa mäellä
suuren kuusen alla valkoinen lypsinkiulu hänen puristavien polviensa
välissä ja pullea ahavoitunut poski lepäämässä uneksitun "Tähden"
ruskeankiiltävää kylkeä vasten.
Lopulta ei hän voinut tulla aikaan pitemmältä, vaan meni ulos
muutamana varhaisena aamuna ja kaivoi ylös kuusi suurta kiveä tuvan
länsipuolella; ne olisivat tulevan navetan peruskivet, ja vuoden takaa
oli hänellä myös pieni karjapiha valmis, mutta ei vielä äyriäkään
lehmän ostamiseksi. Silloinpa sitä päätettiinkin ostaa sen sijaan
vasikka isännältä sekä itse kasvattaa kotieläimensä, ja kahdeksan
päivää sen jälkeen tuli "Tähti" maailmaan.
Oikeastaan olisi vasikka maksanut kymmenen kruunua, kun se oli
kuukauden vanha, mutta Kalle sai sen seitsemästä taalarista ja yhdestä
puimapäivätyöstä, sentähden että hän oli isännän lukutoveri.
Minä kyllä uskon, että Kalle oli iloinen, kun hän ensi kerran vei
Tiinansa tupaansa, mutta valitettavasti hän ei ollut paljoa vähemmän
iloinen, kun hän talutti "Tähteä" karjapihaan, ja Tiina se nauroi
täydellä naamalla ja silmäili ylös hyllylle läkkiastiatansa ja paria
ruhjounutta kahvikuppiaan ja uneksi niin suloisesti tulevista ajoista
ternimaito-pannukakkuineen ja vakituisine kahvikermoineen.
Jos me nyt niinkuin vanhan koulun romaaninkirjoittajat tahdomme jättää
sankarittaremme lepoon pariksi tai kolmeksi vuodeksi, niin tapaamme me
sen täydellisesti varttuneena lehmänä. Oli kyllä monasti talvisaikoina
ottanut lujalle saada sille ravintoa, mutta vaikka Kalle ja Tiina usein
olivat pakotetut tyytymään kylmiin perunoihin kastettuina suolaveteen
niin oli kuitenkin aina "Tähdellä" ollut nurmiheinänsä ja silppunsa. Ja
muuten oli se koko perheen lemmikki.
Luulen kyllä, että kruununprinssi piti oleman hauskan saada alkaa
hallitsemaan hiukan sillä aikaa kuin hänen isänsä matkusti vihkimään
rautateitä, mutta mitä oli se verrattuna Kallen esikoisen riemuun, kun
hän ensi kerran sai viedä "Tähteä" juomaan.
Lehmä oli myöskin läpeensä ihanteellinen: pitkähkö, kapeat hienot
sarvet, hieno pää, jonka otsassa välkkyi seraafimerkki, pitkä ja hyvin
muodostunut rinta, hienot sorkat, lempeät silmät, hyvämerkkiset
kylkiluustot, kumpuilevat utaret ja vaaleanruskea arkipuku, joka oli
ruumista myöten. Yksi ainoa kapea rengas alaalla sarven juuressa
osotti, että "Tähti" äsken ensi kerran oli tullut äidiksi, ja että
Tiina oli saanut niin hyvin pannukakkua kuin kahvikermaa. Voi kuinka
harvoin käyvät meidän rohkeimmat unelmamme tuolla tavalla onnellisesti
toteen!
Lautamies oli tarjonnut yhdeksänkymmentä kruunua puhdasta rahaa
eläimestä, mutta Kalle oli vastannut, että yhtä kernaasti voitaisiin
tarjota hänelle rahaa vaimosta tai vanhimmasta pojastaan, sillä Tähti
oli kuin ihminen, ja viime kesänä, kun tytönalku oli pudonnut
perunahautaan, tuli lehmä ravistelemaan kyökin akkunaan aivan kuin
olisi hän tahtonut pyytää apua.
Ei kuitenkaan saa uskoa, että mäkitupalaiset saivat viettää hyviä
päiviä kaiken maidon kanssa. Ei köyhällä ihmisellä ole sellaisia
etuisuuksia. Suurin osa kirnuttiin voiksi ja muutettiin rahaksi, mutta
pisara silloin tällöin maajasta maitoa pikkuruiselle kehdossa ja sitte
kirnumaito sekä ilo personallisesta seurustelusta Tähden kanssa, se oli
kuitenkin silkka huvi "olla itsellä lehmä."
Ja vuodet kuluivat ja Tähti kävi aina rakkaammaksi perheelle.
Erityisesti muistettiin sitä muutamana päivänä syysmyöhällä, kun vanhin
rippikoulun käynyt tytär lähti palvelemaan vieraita. Isä ei sanonut
juuri mitään, pusersi vain tytöntynkän kättä ja huoahti, mutta äiti
itki ja pisti koko kourallisen rinkeliä vaatemyttyyn, ja tyttö hieroi
silmiään itkusta niin pumpuliliinaansa, että silmät tulivat aivan
punaisiksi. Ja sitte kun hän oli heittänyt hyvästit kaikille tuolla
alaalla, meni hän Tähden luo, pani kätensä sen ruskean kaulan ympäri ja
sanoi: "hyvästi, pikku Tähti!" Ja Tähti tunsi nyt itsensä enemmän kuin
koskaan ennen kuuluvaksensa perheeseen ja nuoleksi pientä käsnäistä
kättä ja sanoi: "Mu-u-u-uh," mutta sitä minä en osaa kääntää.
Sitte tuli kovia aikoja. Säälimättömän kylmä Kesäkuun yö ruhjosi laihot
mäkituvan pienillä saroilla, ja Kallen oli täytymys turvautua
huutokauppaan saadakseen viljaa leipäaineeksi. Syksyn tullen eivät ajat
olleet käyneet paremmiksi eikä talonpojilla ollut mitään työtä
annettavana. Kalle oli velkaunut, kun oli huutokaupassa hankkinut
itselleen viljaa eikä hän voinut maksaa sitä. Nimismies tuli
ulosmittauksille. Taloudentarpeet olivat vanhat ja huonot, ja Tähti oli
ainoa kelpaava velan suoritukseksi. Ja niin kirjoitti nimismies sen 33
taalarista ja 16 killingistä, ja suuri sinetti kiinnitettiin sen
vasempaan sarveen, ja Kallea muistutettiin uloshakulain määräyksistä,
siinä tapauksessa, että hän hukkaisi pantin.
Mutta kun komisarius tuli ulos navetasta, seisoi Tiina halkomäellä
kalpeana kuin ruumis ja ui kyyneleissä. Mutta ei se ollutkaan tällä
kertaa tuo vanha, oivallinen, hellittämätön komisarius, vaan uusi
kirjoittaja, joka ei vielä ollut kerjennyt hankkimaan itselleen
tuollaista hyvää ja mukavaa kerrosta sydämmensä ympärille, mikä on niin
hyödyllinen täällä elämässä, vaan hänen silmälasiinsa tuli kosteutta ja
vähän lämpöistä rintaan, ja niin meni hän takaisin parteen, nykäsi pois
sinetin "Tähden" sarvista ja sanoi: "Minä lainaan teille rahat; saatte
maksaa minulle takaisin, milloin voitte."
Ja silloin itki Tiina vielä kovemmin eikä voinut sanoa muuta kuin
"Jumala siunatkoon!" ja se tuntui olevan vanhasta neljännysmiehestä
hirmuisen huono suoritus.
Ja jokaikinen sunnuntai sitte, kun pappi rukoili "kaikkien uskollisten
virkamiesten" puolesta, muisti Tiina meidän Herraamme rukoilla
erityisesti nuoren nimismiehen kirjurin puolesta ja "Tähti" seisoi
levollisena parressaan vielä pari talvea.
Sitte tuli taas parempia aikoja; metsät nousivat hinnassaan ja Kalle
ansaitsi paljon rahaa sarkahakkuussa. Mutta muutamana iltana tulivat
kumppalit mökkiin kantaen Kallea paareilla; muuan honka oli tuulen
voimasta kaatunut vastaiselle puolelle, murskannut häneltä rintakehän
ja he luulivat, ettei Kallella olisi paljon jäljellä elämässä.
Ihmissydän on aina yhtäläinen. Ei siinä auta, että on tottunut
puutteeseen ja kärsimiseen, ei siinä auta, että koko pitkän ijän on
taistellut puutteiden ja kieltäymyksien kanssa: tuollainen isku tapaa
yhtäläisesti armollista rouvaa kuin torpparin vaimoa ja kun Kalle
mullattiin itäpuolelle pientä pitäjäntupaa, tunsi Tiina selvästi, että
nyt oli loppunut sekin niukka ilo, mitä hänellä ennen oli elämässä
ollut.
Ja "Tähti" täytyi myödä; ei löytynyt mitään neuvoa siihen; vaikka kyllä
Tiinan ja tyttären askeleet markkinoille tuon vanhan toverin rinnalla
olivatkin raskaimmat kuin mitä he olivat elämässään ottaneet niiden
jälkeen, mitkä veivät heidät "isän" haudalle.
Oli liikuttavaa nähdä miten välinpitämättömästi sekä herrat että
talonpojat käsittelivät "Tähteä" lehmätorilla. He tarkastelivat ja
tunnustelivat sitä, ajoivat sitä eteenpäin ja vieläpä potkaisivatkin
sitä, aivan kuin jos se olisi ollut tavallinen lehmä. Mutta se
talonpoika, joka potkasi Tähteä, ei sitä saanut, vaikka hän tarjosi
kolme taaleria enemmän kuin toinen, siivo talonpoika, joka
ystävällisesti silitti sitä. Se oli köyhän ihmisen uhri tunteilleen, se
oli viimeinen, minkä nuo naisraukat voivat tehdä vanhalle, rakkaalle
ystävälleen.
Ja kun rahat olivat luetut ja tytär pistänyt viimeisen palan eväskakkua
Tähden suuhun, ja nuo harmaansiniset silmät viimeistä kertaa
kummastelevalla ilmeellä suuntautuivat noihin kahteen, jotka seisoivat
tuossa itku kurkussa, silloin, silloin oli liian rasittavaa heille
molemmille ja ääneen nyyhkien kääntyivät he pois ja menivät sukkelaan
alas maantielle päin.
Mutta markkinaäijät kirkuivat, jotta metsä vastaili, vetivät korkkeja
pulloistaan ja arvelivat, että tuo naisväki on hullua, kun vanhan
lehmärahjuksen tähden noin vesittelee.
Salakapakoitsijan tytär.
"Se lämmittää, mutta samalla tavalla kuin piiskan sutkaus lämmittää
väsynyttä kyytihevosta."
Näin puhui tuo arvokas raittiudenystävä Pehr Wieselgren kerran
väiteltäessä väkijuomista, kun vastapuolue toi puolustukseksi meidän
kylmän ilmanalamme ikäänkuin anteeksi annettavana ruotsalaisen
väkijuomien haluun.
Olkoon nyt tämän kanssa kuinka tahansa: se on varmaa että Ruotsin
talonpoika usein on käyttänyt arvokasta keksintökykyään mukavasti tai
hyvään hintaan saada tuota mielijuomaansa. Tästä salapolttimot, kun
valtio otti yksinoikeudekseen sen valmistuksen, siitä salakapakat kun
sen anniskeleminen annettiin vapaaksi, mutta alituisesti suurenevaa
veroa vastaan, joka on saattanut kolmikertaisen hinnan tavaralle.
"Kotitarvepolton" aika oli ohitse; ei nähty enää pienten kylien
tilanomistajain -- joissa usein koko kyläkunnan peltomaa oli
ylinäkyvänä piirinä ilman aitoja sarkain välillä keväällä ajavan yhteen
sahransa ja karhinsa eteen valjastetut konit ja yhteisesti pystyttävän
viinajumalanalttarin milloin yhden milloin toisen pientareella, aina
sen mukaan kuin vierasvaraisen satunnaisen tarjoojan kellari oli
sijoitettu, eikä kuulunut enää tällaista: "Isälle puolituoppia, äidille
puolituoppia, rengille ja piialle puolituoppia, kaikille lapsille
tuoppi juhla-aamuisin."
Mutta tuntui liian kalliilta maksaa kahdeksan taalaria kannusta, kun
oli totuttu keittämään itse tavaraa takassa tuolla kotona taikka
pahimmassa tapauksessa ostaa tuoppi 33 äyrillä lähimmäiseltä
naapurilta. Ainakin päästäkseen tekemästä lähetyksiä kievaritaloihin,
alkoivat yrittelijäät miehet ja vaimot, joita ei rasittanut liian
tiukka omatunto, pitää saatavina virvoitusjuomia salassa. Todistajia
oli helposti ymmärrettävistä syistä vaikea hankkia ja se, joka
kirjoittaa näitä rivejä, muistaa vielä lapsuudestaan muuatta
paloviinajuttua paikkakunnan käräjissä, jossa kylässä oli muuan suuri
kivi, jonka taakse rahat ja tyhjät pullot pantiin ja josta täytetyt
pullot tunnin takaa noudettiin; syytteeseen voitiin ainoastaan tämä
yksi ainoa paloviina-asia saada. Usein vanhat, entiset linnavangit tai
piiskatut naiset toimittelivat alttaripalvelusta näissä juopumukselle
pyhitetyissä, vaatimattomissa temppeleissä, mutta asia ei sen vuoksi
kärsinyt, sillä mitäpä tarvitsivat nämä viinajumalan palvelijat lain
tarkoittamaa "kansallista luottamusta", kunhan heillä oli vaan
ostajiensa luottamus.
* * * * *
"Metsä-Sissalla" R---- pitäjässä Kronobergin lääniä oli persoonassansa
niin vähän kuin mahdollista Hebeä, mutta hyvin kyllä paljon Megaraa.
Hän oli 45 vuoden vanha, hampaaton, hoippuva ruumiiltaan ja päivettynyt
kasvoiltaan, hän oli kolme kertaa ollut vedellä ja leivällä Wexiön
koppivankilassa ja kaksi kertaa täytynyt taivuttaa ei vakaumustansa,
vaan luisevan selkänsä raipoille, joilla juriidillinen oikeus entiseen
aikaan niin usein lopetti väittelynsä piiskurin välityksellä. Hänen
harmaa lyyhistynyt tupansa lankunpalasine rikkoutuneella katolla ja
rikkinäisine ikkunaruutuneen, jotka mellastelevat vieraat olivat
puhkoneet, eteenasetettuine Sissan hameenpalasineen kohosi puhtaasti
l,5 kyynärää maan alta, jonka sisään se oli kaivettu melkein yhtä
syvälle: se tuskin näkyi ohimenevän maantien aidan toiselta puolen,
mutta Sissan kauppaystävät olisivat kuitenkin sinne pimeimpänäkin
iltana osanneet, sillä emäntä oli jo vuosikausia myönyt paloviinaa
kohtuulliseen hintaan eikä koskaan estellyt asian kanssa. Väliin sai
hän kihlakunnan oikeuteen tehdä yhden ja toisen matkan, mikä pahimmassa
tapauksessa ulotettiin, niinkuin äsken mainittiin, läänin
pääkaupunkiin, mutta hyvin onnistuneesti palanneena pesäänsä palveli
Sissa ostajoitaan samalla vilpittömällä uutteruudella kuin ennenkin.
Tällä olennolla, joka _naisesta_ oli kadottanut kaiken muun paitsi
vähää jäännöstä ulkonaisesta muodosta, oli yksi lapsi -- nimettömälle
isälle tietysti -- mutta (juonitteleva luonto!) se oli rakastettavin
pienokainen kuin voi kohdata. Tytön kiharat olivat ruskeat ja silmät
ruskeat ja kummailevat ja sitte se oli iloinen ja onnellinen
paitaressu, sillä kaikki inhimilliset tunteet, jotka mahdollisesti
ennen olivat asustaneet salakapakoitsijan sydämmessä, olivat uudestaan
syntyneet jumaloivana rakkautena pikku Märthaan, joka aina sai osakseen
hyvän kohtelun eikä koskaan kaivannut mitään niinkauvan kuin liike oli
voimassa, ja oli liian heikko ymmärtämään kaikkea sitä kurjuutta, joka
häntä ympäröi.
Niin kuluivat vuodet, mutta sitte kuohahti tempova tuulahdus Pohjolan
metsissä; miehuullinen ääni, jota tulistutti innostuksen hehku, kohotti
sotahuudon kansakunnan perintövihollista vastaan, ei itäistä kotkaa
vastaan, joka vuosisadan koitossa repi veljesmaan Pohjanlahden rannalla
meidän poveltamme, vaan tuota hiiviskelevää paholaista vastaan, joka
oli astunut niin monen Pohjolan mökin kynnyksen yli ryöstääkseen kaiken
ilon ja rauhan, joka oli asunut siellä sisällä. Ja se mies, joka puhui
herätyshuutoja Ruotsille, oli syntyisin Wärendin seuduilta, eikä siis
ihmeellistä, jos hän siellä ensiksi kaiutti taisteluhuutoaan, ei
ihmeellistä, jos _Pehr Wieselgren_ piti ensimmäisen raittiussaarnansa
meidän seuduillamme. Tuo hienosti sivistynyt kaunotieteilijä, jonka
luennoita korkeamman oppipaikan sivistystä etsivä nuoriso ihmettelyllä
oli kuunnellut, meni ehkä liian pitkälle, kun hän, jotta maamiehensä
häntä ymmärtäisivät, usein valitsi kuvansa suoraan -- karjapihalta ja
sikolätistä, mutta tarkoitus saavutettiin, ainakin siksi kertaa, ja
koko kunnat nousivat yhtenä miehenä kirjoittamaan kaikkialla
muodostuneiden raittiusyhdistysten listojen alle ja kielsivät
"pirunjuoman" käytön niin hyvin kotona kuin kylässä.
R---- oli yksi niitä pitäjiä, joissa liike oli voimakkain.
Paloviinapullot lyötiin rikki enempi välittämättä Carl XIV Juhanin
kruunatuista nimikirjaimista, mitkä tavallisesti koristivat niiden
kuvetta ja raittiusinto, niinkuin niin monta muuta itsessään jaloa
harrastusta meillä, muuttui lopulta kiihkoilemiseksi.
Metsä-Sissa kadotti melkein kaikki ostajansa, ja kahdeksanvoutinen
pikku Märtha oli jo muutamia kertoja pitänyt mennä maata ryypyn jälkeen
kovettuneiden leipäkannikkain palanpaineeksi. Mutta se ei ollut jäävä
tähän. Muutamana sunnuntai-iltana, jolloin mielikiihko oli tehnyt osan
raittiusyhdistyksen jäseniä yhtä huolimattomiksi kuin ikänään ennen
"Sissan tipat", tulivat he kävellen maantietä eteenpäin ja huomasivat
entisen juoppouden syntimajansa.
-- Tulkaa, me revimme alas tuon paholan.
-- Ja tyhjennämme pirunjuoman puroon.
-- Ja poltamme saatanan palvelijan hökkelinsä roviolla.
-- Ja lyömme kuolijaaksi synnin lapsen, tuon pienen kyykäärmeen.
Tuollaisia puheita kuului tuon kiihoittuneen joukon suusta, joka kuin
petoeläinjoukko syöksyi aidan yli Sissan tupaan. Tuossa
silmänräpäyksessä oli katto poisotettu, seinät alasrevityt, ja
salakapakoitsija oli jo saanut muutamia väkivallan lyöntejä, kun muuan
nuori talonpojanrenki, joka näki pienen itkevän tytön, veti veitsellään
pahan haavan lapsen poskeen.