KUVAUKSIA RUOTSALAISESTA TALONPOJAN KODISTA
Kirj.
Sigurd [Alfred Hedenstierna]
Tekijän luvalla neljännestä painoksesta suomennettu.
Raumalla 1894, Rauman Kirjapaino-Osakeyhtiö.
SISÄLLYS:
Esipuhe.
Kun pikku Tiina ristillä käytettiin.
Lukusilla.
Kaikkien ystävä.
Rakkaus.
"Hänestä tulee kyllä."
Ainoastaan yksi lehmä.
Salakapakoitsijan tytär.
Pekka Juhonpojan Lassi, josta tuli mies maailmassa.
Kuninkaan kyyti.
Uusi lukkari.
Kansalaisluottamus.
Anoppi.
Kun rautatie oli valmis.
"Kun juna kiitää kohti Göteporia."
Ruotilainen.
"Liian myöhään."
Esipuhe.
Rakas lukija!
Olen sitonut pienen vaatimattoman kimpun luontoperäisiä kukkia, jotka
olen löytänyt kotiseutuni Smålandin laihalta, mutta uskolliselta
povelta, ja nyt minä tahdon istuttaa ne sinne takaisin; siinä kaikki.
Moni olisi taidokkaammin liittänyt kukat yhteen ja huolekkaammin
erottanut rikkaruohon; ei kukaan olisi tehnyt sitä suuremmalla
rakkaudella.
Sillä minä olen elänyt rahvaan parissa, ottanut osaa sen töissä,
huolissa ja toiveissa, oppinut tuntemaan sen maailmankatsomuksen,
tavannut oikeaa leikillisyyttä karkeiden pintojen alta ja kelpo
sydämmiä koruttomien nuttujen alta.
Moni pitää aiheita näissä pienissä kuvissa varsin mitättöminä ja
vähäpätöisinä. Ja se on siitä yksinkertaisesta syystä, että se maailma
on niin pieni, joka liikkuu töllin neljän ahtaan seinän ja
pikkutilallisen saran rajalinjan sisällä.
Mutta olen ollut sitä mieltä, että se maailma ansaitsee kyllä
oppimista, sillä vielä on, Jumalan kiitos, meidän ruotsalainen kansamme
metsissään, vuorillaan ja laaksoissaan sellaista, jotta sitä oikein
tuntea on samaa kuin paljon rakastaa sitä.
Järkähtämättömällä luottamuksella Sinun hyväntahtoisuutesi Sinun
ystäväsi ja palvelijasi
Sigurd.
Esipuhe kolmanteen painokseen.
Kun minä näissä pienissä kyhäelmissä etsin suurta pienessä ja kauneutta
rumien pintojen alta, olin minä täysin varma siitä, ettei minua
hyväksyttäisi siihen runoilijalahkoon, joka yhtenään hakee totta
rumassa.
Niin on tapahtunutkin, mutta omaksi ja monen muun kummastukseksi lensin
minä suoraan niiden syliin, joille minä olin uskaltanut kirjoittaa, ja
tulen nyt kolmannen kerran heidän luokseen pienten, yksinkertaisten
kangas- ja metsäkukkieni kanssa.
Minulla ei ole mitään erityisesti lisättävänä. Tämän tällaisen
esipuheen tarkoituksena onkin vain pyytää lukijoita olematta panemaan
mitään erityistä huomiota kirjan kaikenmoisiin puutteisiin, mutta
tätähän olen minä jo runsaassa määrässä saanut osakseni, ja kun synnit
ovat anteeksi annetut, lopetetaan tavallisesti lukemalla
synnintunnustus.
Kuitenkin -- löytyy sana melkein yhtä kaunis kuin arkaileva:
"_Anteeksi_!" ja se on tuo lämmin: "_Kiitos_!"
Kiitos siis sinulle, ruotsalainen yleisö, siitä, että sinä joka kerta
kun minun kuvailuni on käynyt kömpelöksi eikä täysin ole ilmaissut
sitä, mitä sinun oma silmäsi mahdollisesti on nähnyt elämässä, aina
olet ystävällisesti muistanut suurta eroavaisuutta kynän, silmän ja
sydämmen kuvailukyvyssä, aina suosiollisesti olet huomannut, kuinka
erilaisiksi luonnollisesti tulevat kaistaleet metsää ja kangasta
painomusteen kasteessa kuin taivaan samasessa!
Ja kiitos siitä että sinulla kirjallisen kukkaiskummun keskellä, jossa
löytyy hyviä ja aivan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan nostettuja
kasveja, on ollut suosiollinen silmä ja avonainen korva myöskin sille
pikkuruiselle paljasjalkaiselle Getapulien runottarelle, joka raa'alla
kylämurteella tarjoili kanervakukkaisiaan ujona sammaltaen: "Hyvä
herrasväki, ostakaa minulta!"
Wexiössä Elokuussa 1886.
Sigurd.
Kun pikku Tiina ristillä käytettiin.
Hyvinhän se kuitenkin olisi käynyt päinsä, jos Lauri Juhonpoika olisi
ollut edes pikkutilallinen tai sotilas tai vain pelkkä torppari.
Siinä tapauksessa olisi hän varsin helposti saanut pienelle kakaralleen
äitikummin, sillä onhan oikeastaan kunnia saada seurata mukana
pappilaan ja pitää paitaressua, jos hän on syntynyt noin niinkuin
hyvistä vanhemmista: siihen kunniaan uhrataan mielellään pari taaleria
huntuun ja muutama kyynärä kuudentoista killingin karttuunia, kun tuo
pieni olento on mahdollinen ristille vietäväksi.
Sillä tämä on todellisuudessa kirkkokäsikirjan paljon vaativan
lupauksen koko täyttämys "pitää huolta kastetun kristillisestä
kasvatuksesta."
Jos ei saa talokkaiden emäntiä kantamaan, saa tyytyä torpparien
vaimoihin, ja jos nämät eivät suostu, niin saa pyytää palveluspiikoja,
mutta nekin pitivät itseään liian hyvinä olla mukana vietäessä Lauri
Juhonpojan mukulaa kastettavaksi pappilaan.
Lauri Juhonpoika oli näet perin köyhä mäkitupalainen eikä hän voinut
pitää pitoja, joihin olisi kutsunut joitakin hauskoja poikia
vastakummeiksi.
Mutta vihdoinkin oli hän saanut käsiinsä pienimmän kesäpiian
herrastalosta. Se oli niin raihnaista kuin se suinkin voi olla, sillä
hän oli vain 16 vuotias ja sitte oli hän tuollainen "suvuton piian
penikka", jonka isästä ei kukaan tiennyt muuta, kuin että hän oli
ohjannut matkansa Norrlannin rautateille, kun tuli puhetta kalleista,
aina 30 kruunuun nousevista vuosittaisista isän velvollisuuksista.
Mutta ripillä oli käynyt pikku Emma, niin ett'ei kirkkolain
puolelta ollut mitään estettä hänellä ottaa vastatakseen mistä
kummisitoumuksista tahansa, ja niin piti hän, että olisi erinomaisen
harvinaista päästä äitikummiksi, vaikka taivas ties hän ei voinut panna
enempää kuin yhden taalarin käärinvaatteeseen. Voi, hänellä oli niin
pienen pieni palkka!
Ja Lauri Juhonpoika oli luvannut, että sitähän ei voi kukaan
kuolevainen auttaa, vaikka hänellä ei olekaan enempää, ja lainasi
talonisännän hevosen ja vieterirattaat, tietysti puima-aikana yhden
päivätyön lupausta vastaan ja niillä ajaisivat Lassi ja Emma ja tuo
nimetön raukka pappilaan. Sepän vääräjalka Kalle oli viilettänyt puoli
tuntia ennen yhtyäkseen pappilan navettarakennuksen veräjällä joukkoon,
ja sitte arveltiin, että kirkkoherran rengit ovat luuvalla tai
halkomäellä ja että he muutamista taskumatin kulauksista ottavat
seuratakseen sisään olemaan todistajina tuossa kristillisessä
edesvastauksessa. Siihen he olivat niin tottuneet niinä seitsemänä
vuotena, jotka he olivat palvelleet pappilassa, että jos he olisivat
ottaneet kaiken tuon puustaavin mukaan, niin olisi heillä nyt ollut
vähäinen, oikein huolehdittava yksityinen sielunhoito.
Aluksi oli isäntärenki Pekka, joka oli järjestystä rakastava mies,
kirjoittanut muistiin hengelliset takaussitoumuksensa almanakan
puhtaalle lehdelle vastapäätä mihin hän merkitsi lehdenleikkuusta,
mutta sitte sanoi hän, niinkuin totta olikin, ettei hänessä ollut
miestä jatkamaan sitä pitkän päälle.
Keskitaipaleella alkoi pikkarainen kirraamaan ja Emma, joka tahtoi
osoittautua kekseliääksi, kiersi "tilan" yhdestä nenäliinan nurkasta ja
sokurimurusta, jonka hän oli unohtanut viime markkinoin jäleltä
hameensa taskuun. Mutta sokuripalasessa oli pipariminttuöljyä, jotta
pienokainen otti rykiäkseen aivan kauheasti.
Ja kun päästiin navettarakennuksen nurkkaan, seisoi sepän vääräsääri
Kalle siellä läähättäen kuin kilpa-ajohevonen ja koetti katsoa oikein
kauniisti Emmaan, mutta se ei tahtonut hyvin onnistua, sillä kohtalo
oli muodostanut hänen näköelimensä -- onnettomasti kyllä -- siten, että
kun hän suuntasi silmänsä tytön tynkkään, niin toinen silmä sattui
halkokasaan, toinen koirakoppiin.
Ja pappilan rengit ne tuolla olivat hakkailemassa salavinta
honkapuuta, jotta metsä vastaili; mutta kun he ymmärsivät, mistä
kysymys oli, niin niistivät he nenänsä, ottivat kumpikin kasvoihinsa
juhlallisen eljeen ja kaksi pitkää kulausta Lassin taskumatista.
Ja niin mentiin sisälle, ja pappi oli katsonut ulos akkunasta ja
ymmärsi myöskin kohta, mistä kysymys oli ja huusi kyökkiin: "Kaisa,
laita kahvia ja kastemalja!"
Nähkääs, nyt oli Lokakuu!
Ja pienonen kastettiin Liinaksi Lassin äidin kaimaksi. Sissa, Lassin
vaimo, joka makasi niin kalpeana ja heikkona siellä kotona
kaappisängyssä, oli kyllä maininnut nimen "Nöyrä", sillä se oli nimenä
herraskartanon kotiopettajattarella, jossa Sissa oli palvellut, mutta
silloin oli Lassi pudistanut nuuskarasiaa ruokapöytään ja sanonut: "Ei
mitään tyhmyyksiä! Kyllä minä teistä molemmista ilmankin nöyrät
laitan."
Ja kun toimitus oli tehty, koperoi Lassi vasempaa liivintaskuaan, sillä
hän aikoi pistää papille taalarin vaivoista, mutta pappi ei sitä
ottanut.
Mutta hän ei sanonut, ett'ei hän tahdo sitä ottaa siksi, että Lassi oli
niin kovin köyhä, sillä löytyy ihmisiä, jotka ovat köyhällekin
kohtelijoita, vaan siksi, että Lassi oli avannut veräjät pastorille
kahden virstan matkalla, kun hän oli palannut syysmarkkinoilta.
Sen sijaan tarjosi rouva kahvia, ja kaikkien pappilan mamsellien piti
tietysti tarkastaa, oliko pikkuraukka Lassin näköinen, eikä se
ollutkaan niin erinäköinen, sillä liian punakoita olivat he molemmat.
Ja Emma, hän seisoi tuolla niin ylpeänä ja punastuneena ja äidillisenä
rippikoulupuvussaan sekä vastasi kainosti mamsellien kysymyksiin ja
painoi pienokaista niin varovasti, voi niin varovasti poveaan vasten.
Näytti kuin olisi _nainen_ ensi kerran herännyt elämään tuon
16-voutisen sydämmessä ja puoleksi itsetiedottomasti kohottanut
siniset, kummastelevat silmänsä tähän asti tuntematonta maailmaa
kohden.
Nuori Upsalan maisteri, mamsellien serkku, joka tutki maaseutumurteita
ja siksi käytti hyväkseen jokaista tilaisuutta lähestyäkseen kansaa,
seisoi salin ovella ja painoi lujemmalle rillejään jotenkin ohuessa
nenävarressaan ja mumisi: "taululle pantavaa" vahattujen viiksiensä
takaa ja katsoi Emmaa niin ihmettelevällä katseella, että sepän Kalle
kouristi nyrkkiään salaa kuin jos hänellä olisi ollut housuntaskussaan
mestarin moukari.
Ja vanhin pappilan mamselli, jolla oli "maailmankipu" sydämmessään ja
keuhkotautiin kuollut apulainen kirkkomaassa, otti mahdollisimmasti
pienimmän sokerisirun sokeriastiasta ja laittoi uuden "tilan"
akkunaverhopalasesta, jottei Tiina-pienokainen yskisi niin kauheasti
pistävän pipariminttuöljyn tähden paluumatkalla.
Sitte heitettiin vihdoin hyvästit ja Lassi kumarteli ja kiitteli.
Äidillä siellä kotona oli ollut köyhäinhuone-Riitu keittämässä herneitä
ja läskiä ja kahvia ja leipomassa piirakoita ja kakkuja Emmaa ja sepän
Kallea varten, joille tietysti piti tarjota parasta mitä talo voi.
Lassi ja Emma tulivat ensiksi, mutta loppupalan saivat he kävellä,
sillä metsän läpi vei vain jalkapolku tuvalle ja hetken takaa kuului
askeltamista mäellä ja rapisi pensaissa.
-- Nyt tulee Kalle! sanoi Emma.
Mutta se oli vain punakirjava vasikkamullikka, joka yksikseen hyppeli
haassa.
Hetken takaa olivat kuitenkin kaikki koossa, ja tuo pieni toimi oli
pian ohitse, isä ja äiti jäivät yksinään pienen piikansa kanssa, ja
Lassi polvistui kaappisängyn viereen, missä vaimo makasi.
Mutta ei sitä varten, että hän olisi pää vaimonsa rinnalla uneksinut
tuon pienen olennon tulevaisuudesta, jolle he molemmat olivat antaneet
elämän, vaan ainoastaan ottaakseen esille puukenkänsä, kun hän menisi
ulos kaivamaan ojaa seuraavana aamuna.
Mutta ennenkuin hän sammutti läkkilampun paneutuakseen maata viereiseen
sohvaan, kääntyi hän puhumaan vaimolleen:
-- Sissa, nyt on siitä kulunut neljä päivää, kun lapsi syntyi; luuletko
voivasi huomen aamulla nousta ylös ja kuokkia ylös tarhasta perunat?
Minä pelkään, että ne ehkä paleltuvat.
Vaikka Sissa tunteekin itsensä niin heikoksi ja kurjaksi, ett'ei hän
voi liikuttaa kättä eikä jalkaa, niin tuntee hän myöskin voimakkaamman
oikeuden ja köyhän osan ja vastaa raikkaasti, vaikka silmissä
kiiltääkin kyyneleitä:
-- Niin, Lassi minä kyllä koetan.
Pikku Tiina nukkuu sikeästi. Nuku niin kauvan kuin sinä saat,
pikkuraukka! Ajan päälle kyllä saat tietää, tuleeko sinun kohtaloksesi
viettää kaiken elämäsi kieltäymyksissä pienessä mäkituvassa niinkuin
äitisi, tai onko se oleva vielä huonompi, että sinut Meklenburgin
jostain maakartanosta potkaistaan kotiseudulle halveksittuna ja
häväistynä tai saatko ravintolan ummehtuneessa ilmassa kuulla
ilkkuilevan hellyyden sanoja, kuulla kuiskattavan korviisi
huvittelevilta huulilta.
Nuku, pikku-raukka!
* * * * *
Mutta alaalla maantiellä virstantolpan takana seisoo sepän Kalle
heittäen toisen silmänsä pilviin ja toisen saappaisiinsa ja painelee
yhden suudelman toisensa perästä Emman pienille, kuumille, intohimosta
väriseville huulille.
Väliin on varsin hauskaa olla isäkummina!
Lukusilla.
Kerran vuodessa vaivaa myöskin maaseudun yksinkertaista nuorisoa se
epämiellyttävä tunne, jota nuoret opiskelevat n.k. "paremmista
luokista" nimittävät "tutkintopiinaksi."
Koko vuoden on uunin loukosta joutilaina hetkinä, jotka ovat uhrattu
juorujen jumalalle, kuulunut: "Niin sanoi hinastuvan Sissa, Horjarydin
Tiina ja Pekka Niilonpoika ja Sventan Jussi"; nyt on toinen ääni
kellossa: "Niin kirjoittavat evangelistat Matheus, Markus, Luukas ja
pyhä Paavali."
Onhan hirveä häpeä olla taitamatta kristinoppiaan lukusilla, joissa
täytyy kuitenkin olla joka toinen vuosi. Ei se ole niin tarkkaa, onko
kristillisyys tunkeutunut itse elämään.
Nyt aletaan melkein kaikkialla pitää lukusia kunnanhuoneissa tai
koulusaleissa, missä lasi vettä papille ja tupakkapiippu lukkarille on
ainoana tarjoiluna.
Toista se oli ennen maailmassa. Silloin pidettiin kinkereitä vuorostaan
kunkin lukuruodin talonomistajan kotona ja yhdessä pitojen kanssa, niin
upeiden, että emäntä pitkin vuotta useita kuukausia ennakolta
valmistautui siihen sekä piti niitä yhtä rasittavina kuin laillista
palstomista taikka vähäistä tulipaloa, kun ne koskivatkin yhtä
raskaasti pikkutilallista kuin kahden manttaalin suurviljelijää.
Niinpä kuultiinkin usein, kun tuli kysymys jonkun talonpojan
taloudellisesta asemasta tai jostain tarpeellisesta parannuksesta
talossa tai tilassa, täydellä todella puhuttavan: "siihen sillä
raukalla ei ole varoja; hänellä kun oli lukuset viime syksynä."
Jotain lievennystä kustannuksissa sai kuitenkin isäntäväki aina niistä
runsaista "tulijaisista" kaikellaista Jumalan lahjaa, joita toi
mukanaan jokainen eri ruodin talo, vieläpä sotilaat ja torpparitkin.
Ja niin tuli vihdoin tuo suuri päivä. Tupa oli siistitty ja
puhdistettu, suuri ruokapöytä oli levitettynä akkunan edessä papin
siihen pantavaksi kirjansa ja nuuskarasiansa, pitkiä, höylätyitä
lautoja pantiin pukkien päälle ja tehtiin monta penkkiriviä, parasta
apilaheinää pudistettiin pilttuuseen papin Pollelle ja karjapiika
Tiina, jolle oli ollut mahdotonta silmäillä yli viidennen pääkappaleen
"selityksiä", sai yhtäkkiä niin kovan pistoksen ja pakotuksen vasempaan
kylkeensä, niin että hänen täytyi mennä makuulle sekä henkisestä että
maallisesta ravinnosta.
Kello aamu yhdeksältä tuli pappi. Kaikki papillinen toiminta pitää
alettamaan rukouksella ja veisuulla, mutta kun lukkari maalla
tavallisesti samassa on koulunopettaja ja hänellä on tuntinsa
aamupäivällä, voi hän vasta myöhemmin olla saapuvilla, jonkatähden
pappi määräsi jonkun toisen säveltaiteessa yleisen mielipiteen
tunnustaman taitavan miehen ottamaan ylös virren ja kun smålantilaiset
äänivarat tavallisesti nousevat korkealle, niin "otti hän ylös sen"
aina korkeaan e:hen sekä noilla väräjävillä lirutuksilla ja
juoksutuksilla, joita Bondeson niin mestarillisesti osaa jäljitellä.
Ja sitte alettiin "ylöskirjoitus", sillä papin moniin maallisiin
toimiin kuuluu myöskin olla seurakuntansa väenlaskija. Nyt pitäisi
määrättämään, kutka olisivat ensi vuonna kirjoitettuina itse kussakin
taloudessa, ja niiden atestit annettamaan, jotka olivat muista
pitäjistä muuttaneet palvelukseen tänne. Samaten kirjoitettiin ne ylös,
jotka nyt olivat saapuvilla päivän kuulustelussa.
Jos seurakunnan sielunpaimen oli erityisesti isällisen luonteen saanut,
niin voivat nämä ylöskirjoitukset tulla väliin hyvin huvittaviksi.
Silloin sattui esim. tähän tapaan: "Numero 27, Pieni Kellola. Siellä on
meillä ensiksi tilanomistaja Sven Juhonpoika, syntynyt 1832, ja hänen
piikansa Anna Kaisa Jonaantytär ... jaha, _piika_, ja. Mutta kuule nyt,
rakas Sven; kuinka kauvan aivot sinä tuota tuollaista suhdetta
pitkittää? Se on häpeä koko lukuruodille, että sinä, jolla on oma
kartano ja perustus ja olet talonisäntä, jonka pitäisi olla esimerkkinä
alamaisillesi, käyttäydyt tuolla tavalla. Ja sinä, Anna Kaisa! Jos
sinulla olisi vähänkään jäljellä naisellista kainoutta, niin olisit jo
aikoja sitte muuttanut tämän miehen luota, joka ainoastaan tahtoo
alentaa sinua. Tule kotiin minun luokseni Sunnuntaina jälkeen
päivällisen, niin saan minä puhua kanssasi, Sven!"
(Sven punastuu, Anna Kaisa itkee, ja koko ruoti näyttää erinomaisen
juoruhaluiselta ulos.)
"Vasikkaha'an torppa. Siellä on meillä torppari Juho Maununpoika ja
hänen vaimonsa Riita Svensintytär, poika Kalle ... mutta mitä se tahtoo
sanoa? Poikahan on 19-vuoden vanha, ja sinä pidät, että hänen tulee
olla kotona ja vetelehtiä siellä talveakin! Niin, kyllähän se on
erinomaista: _kaksi_ suurta, voimakasta miestä yhdessä torpassa kahta
lehmää ja vasikkamullia vaalimassa. Se kelpaa se. Mutta totuudessa
sanottuna, rakas Juho, tämä ei käy päinsä, pojan pitää mennä maailmalle
ansaitsemaan."
-- "Niin, nähkääs rovasti! Sen hän kyllä tekisi, mutta en minä ole
voinut hänelle mitään sellaista hankkia."
-- "Älkää puhuko tyhmyyksiä! Minä annan hänelle tallirengin paikan,
tule minun luokseni aamulla varhain."
(Juho hymyilee tyytyväisenä ja hänen Riitunsa näkee hengessä Kallensa
rovastin kuskipenkillä samoilla tunteilla kuin joku hieno rouva uneksii
avio-armaansa presidentin tai valtioneuvoksen tuolilla.)
"Bleckhem N:o 42. Vai niin, että te, vanha Antti, jätätte talon nyt
poikien huostaan, ja teidät itsenne kirjoitetaan erilleen. Niin, te
olettekin rehellisesti ansainneet vanhuuden leponne: olettehan ollut
kelpo työntekijä, joka kahdella tyhjällä kädellä ja korkeimman
siunauksella on rakentanut oman talon ja perustan. Ja sen sanon minä
teille, pojat, (ovatko pojat täällä?), että pitäkää vanhoja kunniassa
ja olkaa heille siivoja vanhuuden päivinä; muussa tapauksessa ei teille
käy yhtään hyvin maailmassa, sillä (anna olla repimättä, kissarakkari,
takinlievettä!) vanhempain siunaus rakentaa lapsille kodon."
"Pojat", jotka ovat käyneet rippikoulunsa rovastin edessä, pyhkivät
silmiään mustuneiden nyrkkiensä syrjillä.
Kun ylöskirjoitus on loppunut, alkaa kristinopin kuulustelu, kuitenkin
kaikkein useimmissa seurakunnissa ainoastaan naimattomien kanssa. Ne,
jotka jo ovat taivuttaneet niskansa avioliiton jumalan ikeen alle,
pidetään, eikä suotta, saaman kyllin lakia kotiripityksistä ja
evankeliumia sen jälkeen seuraavassa avioliitossa sovinnossa. Jos
vastoin luuloa tapahtuisi niin, että joku vanhempi talonpoika käsketään
astua esiin, niin "ei hän ole lukenut niitä selityksiä, joita ne
nykyisin lukevat", ja jos häntä kehotetaan lukea värsy uudesta
testamentista ulkoa, niin on hän aina "unohtanut lasisilmät kotiin."
Nuoremmat sitävastoin selviävät tavallisesti hyvin sisä- ja
ulkoluvussa. Tosin voi tapahtua, että kysymykseen: "kutka ovat meidän
vanhempamme", vastataan: "perkele, maailma ja meidän oma lihamme",
mutta sellainen erehdys -- jos sitä edes siksi voidaan nimittää --
kuitenkin kuuluu aina poikkeukseen.
Pahemmin on pääkappalten kanssa. Kansakoulut ovat kuitenkin tässäkin
vaikuttaneet huomattavaa parannusta, mutta vielä kolmisen kymmentä
vuotta takaperin voitiin kuulla seuraavia kysymyksiä ja vastauksia:
-- No, Lauri Pietari, voitko sanoa minulle, mikä on parasta mitä
ihminen saa kasteessa?
-- Riikintaaleri, jonka äitikummi antaa verhoon. -- -- --
-- Mikä se oli, joka tunkeutui paratiisiin ja viekotteli meidän
esivanhempamme syntiin, Anna Tiina?
-- Käärme.
-- Niin, mutta mikä käärme se oli?
-- Kyykäärme!
-- Nyt sinä olet tyhmä, Anna Tiina, ajattele paremmin!
-- Keltakäärme.
-- Hm, hm! tämä on suoraan liian huonoa.
(Anna Tiina itkien:) Sitte se on varmaan tarhakäärme.
Vastaukset ovat nyt parempia verkaröijyisiltä pojilta ja
silkkihuivisilta tytöiltä suuressa koulusalissa, kuin mitä ne olivat
pienessä, juhlahetkeksi somistetussa talonpojan tuvassa, jolloin pojat
olivat sarkanutuissa ja tytöt liinahameissa. Mutta onko hurskaus
suurempi?
Kysymyskuulustelun jälkeen tuli jälkitutkinto, vapaampi kuulustelu,
jossa ei kysymyksiä annettu erityiselle henkilölle, vaan myöskin
vanhemmat saivat tilaisuutta loistaa jumaluusopillisella tiedollaan. --
Senjälkeen "kantoi" papisto tavallisesti muutamia rahaksi muutetuita
luonnonsaataviaan, ja sitte seurasi pitojen puuska, joka usein kesti
useita päiviä, mutta eivät pidot missään tilaisuudessa eronneet
tavallisista vierastilaisuuksista rahvaan kodissa. Näihin kemuihin
ottivat osaa ainoastaan ne naidut ihmiset, jotka olivat tuoneet
"tulijaisia": nuorisoa ja köyhiä, joilla ei ollut varoja laittaa
tulijaisruokia, ravittiin parilla kahvekupilla, palalla pannukakkua ja
uutisleipää.
Lukuset alkuperäisessä, varsinaisessa "kotiluvun" muodossaan,
pidettyinä maanviljelijän omassa kodissa, kuuluvat nyt pian menneeseen
aikaan. Nyt tullaan lukusille varsin säännöttömästi ja paraasta päästä
"ylöskirjoituksen" takia.
Niiden kaunein puoli, kun ne pidettiin kodeissa, oli rukouksella
lopettajaiset. Minä muistan niin hyvin sellaisen tilaisuuden. Nuoret ja
vanhat kohosivat penkeiltään, ja hartautta puhuvia silmäyksiä
suunnattiin vanhaan pastoriin, joka seisoi tuolla päätyikkunan luona
siniseksi maalatun seinäkellon vieressä. Kaksi tienosottajaa ajalle ja
ijankaikkisuudelle! Syysaurinko säteili sisään pienien akkunaruutujen
läpi ja sen katoavat säteet leikkivät pehmeästi harmailla hapsilla ja
ruusuisilla lapsenposkilla. Pienonen, tuskin viikon vanha lapsi, joka
oli tuotu lukusille kastettavaksi, katsoi äidin sylistä niin suurilla,
ihmettelevillä silmillä viereiseen vanhaan krenatieriin, jonka paljas
pää lakkaamatta vapisi kuin tuulessa täysin kypsynyt tähkä
leikkuuaikana.
Ja vanha pappi rukoili lämpimästi ja sydämmellisesti laumansa edestä,
rukoili, että kun vaivan ja työn aika olisi loppunut, viimeinen laiho
korjattu ja viimeinen vako käännetty, raskaan ja vaivaloisen työn pojat
ja tytöt, jotka olivat hänen ympärillään, hyvin kestäisivät viimeisen
koetuksen suuressa kuulustelussa tuolla ylhäällä, jossa
hurskassydämminen yksinkertainen ehkä paremmin kuin kaikki ajattelijat
ja nerot käsittää elämän, kuoleman ja ijankaikkisuuden pääkappaleet.
Kaikkien ystävä.
Ensi kerran näin minä Mäen Kaijan juuri sinä kesänä, kun apulaisen
rouvaa pisti niin armottomasti mehiläinen.
Mitä hänellä oli tekemistä mehiläisten kerassa, kun hän ei osannut
hoitaa niitä?
Niin, siten voi kyllä se sanoa, jolla on kaikkea, mitä hän tarvitsee,
yllin kyllin, niinkuin voita ja lihaa ruokakamarissa eikä tarvitse
panna sen suurempaa arvoa joihinkin niukkoihin mesikakkuihin. Mutta
apulainen oli köyhä kuin taivaan lintu, kuitenkin sillä eroituksella,
ettei hän voinut lentää pakoon velkojiaan niinkuin varpunen
varpushaukan tieltä; mutta mennä naimisiin sen hänen kyllä piti tehdä,
nähkääs morsian oli tuollainen yksinkertainen lapsuuden rakastettu,
niinkuin ne sanovat, vaikka sellaiset nykyisin alkavat jäädä kokonaan
unhotuksiin. Mutta jos vain olisitte nähneet pikku pastorskaa, kun hän
puuhasi kyökissään suuri valkoinen esiliina vyöllään, vastapesty
vaatteus ylöskäännetyin hihoin päällään ja suu kuin nyponkukka
kahdellaneljättä pienellä, valkoisella, tasaisella, terveellä
"helmellä", niinkuin sanottiin siihen aikaan, kun vielä löytyi
idealisteja, niin luulen minä, että olisitte olleet taipuvaisia
antamaan anteeksi pastorille sen, ettei hän odottanut mennä naimisiin
pastorskansa kanssa vasta sitte, kun hän oli saanut ottaa seurakunnan
ja sydänkäpynen tekohampaat.
Mutta tuo sekä oli siunattu mehiläisvuosi, ja mehiläinen surisi kuin
autuas fosforisti maailmassa, ja pikku rouvalla oli uusia mehiläispesiä
hiveltyinä medellä suulta valmiina houkuttelemaan sisäänsä surisijoita,
mutta hänellä ei varmaan ollut oikeaa kätevyyttä toimeen taikka myöskin
luulivat mehiläiset hänen pieniä, punervia poskusiaan vasta
puhjenneiksi kukkasiksi, sillä ne pistivät häntä kaikkialle kasvoihin,
niin että hän näytti niin lihavalta ja hyvinvoivalta kuin jos hänen
miehellään olisi ollut oma seurakunta jo viisikolmatta vuotta.
Mutta pastori oli epätoivoissaan ja perin neuvoton, sillä Augustinus ja
muut kirkkoisät, joita hän oli lukenut, puhuivat kyllä paholaisen
hehkuvista nuolista ja omantunnon pistosta, mutta mehiläisen
pistämisestä eivät ne sanoneet luotua sanaa.
Mutta kyökkipiika tiesi neuvon ja juoksi heti hakemaan Mäen Kaisaa.
Kaisa oli silloin suuri, roteva nainen, noin kuudenkymmenen vuotias;
hänellä oli siniraitanen pumpulihame, siniraitanen pää- ja esiliina,
ruiskukka nuttunsa napinlävessä, mustelma otsassa, minkä hän oli saanut
lautamiehen sonnilta puoskaroidessaan sitä, ja silmissä soma,
uskollinen, sininen katse. Kun hän samassa tiesi parannusta kaikkeen ja
haettiin apuun aina huolekkaina hetkinä, niin ei ollut kummallista,
että hänen monet tarvitsijansa pitivät, että hän väliin tuli avun
tarpeessa kuin suorastaan taivaasta.
Ensiksi tullessaan apulaisen taloon ammensi hän puukapulalla sisään
mehiläiset uusiin kennoihin kuin jos ne olisivat olleet ryyni- tai
mallaskappa, ilman että yksikään koetti pistää häntä. Ja kun hän sitten
otti rouvan käsiteltäväkseen, asetti hän maata ja vilvottavaa laastaria
pistokselle, niin että pikku pastorska parin tunnin kuluttua oli
entisellään. Kun Kaisa kerran oli talossa, niin paransi hän sen jälteen
pari porsasta, määräsi rohdot hammastautiin karjakolle, ja tästä
kaikesta sai hän kaksi kuppia kahvea, yhden "leivän" kanssa ja 12
killinkiä rahaa.
-- Minne Kaisa nyt menee? tiedusteli joku, kun tuo ravakka nainen viime
kupin perästä kiiruhti hyvästiä heittämään.
-- Kysyä sitä! Minä olen puhemiehenä tänä iltana. Minä olen jo ollut
kirkkoväärtin Riitun luona kahteen kolmeen toviin puhumassa Nääsin
Juhanin puolesta. Tyttö suostuu kyllä, ja kirkkoväärti, hänen isänsä ja
Anna Tiina, hänen äitinsä, eivät myöskään ole niin vastahakoisia
kauppaan, mutta siinä on vielä kysymys viidestätoistasadasta
taalarista, jonka summan he tahtovat Juhanin vanhusten antavan lisäksi
ja jos minä saan ne saivartajat siihen, niin on Juhani luvannut minulle
kaksi taalaria rahassa ja naulan villoja syksyllä, kun ne lampaansa
keritsee.
Kaksi sunnuntaita sen jälkeen kuulutettiin Juhania ja Riitua. Kaisa
istui itse kirkossa ja kuuli päältä ja hykersi aivoissaan ilointa
ajatusta kahdesta taalaristaan ja puhemiehen villoistaan.
Myöhemmin syksyllä piti nimismiehellä olla kalaasit ja ja ne olikin
komeat kemut kaksine lampaanpaisteineen, kolmine leivoslautasineen,
neline ylioppilaineen, varatuomarineen, kaksine opettajattarineen ja 10
pulloineen alkuperäistä sherryä. Kaikki oli niin onnistunutta ja hyvin
laitettua, että rovasti oli todella liikutettu, kun hän, sittenkuin
kolmas leivosastia oli tehnyt kierroksensa, kaivoi esiin nuuskarasian
liivin taskustaan, avasi valkoisen kaulahuivinsa ja toivotti Jumalan
siunausta nimismiehen rouvalle, joka oli saavuttanut sellaisen taivaan
armon oikein käyttää luojan antimia.
Mutta sattumalta tulin minä seisoneeksi sen salin oven pielessä, mikä
vei kyökkiin. Se oli ravollaan ja minä näin Kaisan siellä kyökissä
suuressa vyöliinassa hikoilemassa, paistamassa ja hymyilemässä, sillä
se oli hän, joka seisoi koko kestin etunenässä.
Sitten joutui henkikirjurin vanhin tytär aivokuumeeseen ja tohtori
sanoi, että jos ei Kaisa yhdeksää viikkoa olisi vaalinut sairasvuoteen
ääressä, luvattomasti valvoen tuon sairaan luona, äänettömästi
tyydyttäen hänen pienimmänkin tarpeen ja tarkoin seuraten lääkärin
määräyksiä, niin olisi pian saatu sirotella kartanolle kuusenhakoja.
Kerran piti piispan tulla pitämään tarkastusta seurakunnassa ja
vihkimään virkaansa uuden saarnastuolin lakitauluineen, uskoine,
toivoine ja rakkauksineen sekä kaikki näkevine silmineen, kaikki
ensilajin kultauksessa 2,50:neen jalalta, ja silloin oli Kaisa neljästä
riikintaalarista laittanut kirkon niin sorjaksi ainoastaan
kuusenhavuilla ja ruohoilla, että hänen korkea-arvoisuutensa
päivällisillä puheli pappilan mamselleille "armaista kätösistä, jotka
hienon naisaistin ohjaamina, taidokkaasti olivat koristelleet Sionin
kartanoita."
Tosin kävi myöskin paha huhu kylällä Kaisasta, että hän harjoitti
noidan ammattia vähän kotitarpeiksi, mutta todellisuudessa se ei ollut
sen pahempaa kuin että hän silloin ja tällöin möi kuudesta tai
kahdeksasta killingistä "lemmenkakkua" jollekin tyttöparalle, jonka
sulhanen mieli hylkäämään morsionsa. Tämän kakun yhdessä alimmaisimman
pukunsa yhdeksän langan kanssa piti tytön saada sopivalla tavalla tuon
kevytmielisen sulhon syömään ja sitte sai hän olla varma, ettei omansa
"enää milloinkaan tirkistellyt muita tyttöjä."
Kun oli kysymyksessä kaivon teko, niin oli parasta ottaa Kaisa paikan
määrääjäksi. Smålannin kivikkoisessa ja kovassa maassa sattuu usein,
että sellaisessa yrityksessä joko ei ollenkaan saada vettä tai sattuu
eteen kallio, joten tulee turhan takia paljon työtä. Mutta
leipäkyrsästä, makkarasta ja kolmesta taalarista rahaa otti Kaisa
leikatakseen taidokkaan haarukan pähkinä- tai piilipuusta, kulki sitte
kaivoalueen poikki kantaen haarukkaa edessään ja missä se itsestään (!)
keikahti maahan, siinä ei tarvinnut kaivaa pitkälti saadakseen
runsaasti maukasta juomavettä.
Huomattavasti oli Kaisa yleensä luonnon tuntevalla silmällään
tarkastanut maan laatua, ja pitkä kokemus oli antanut hänelle tietoja,
jotka harvoin tai eivät koskaan pettäneet, mutta niin yksinkertaiseen
asiaan eivät hänen rakkaat ystävänsä suinkaan uskoneet ja siksi sai
Kaisa väliin luvan tehdä myös pieniä "taitoja."
Parantaa luunmurtoa ja muuta sairautta, sovittaa pahansopuisia
puolisoja, kaikki se oli jokapäiväinen asia Kaisalle, kaikesta tästä ja
monesta muusta puhuteltiin Kaisaa alituisesti; kuitenkin hän mieluummin
laittoi entiselleen sääriluun kuin rikotun sovun avioliitossa, "sillä",
sanoi hän, "luu on luu, mutta ihmissydän on usein pahempi kuin harmaa
kivi."
Muuan pikku talokas sisäpitäjästä, jossa heille ei tullut mitään
sanomalehteä ja sen vuoksi olivat kauhean tyhmiä: politiikissa, kysyi
kerran täydellä todella neljännysmieheltä, eikö kävisi päinsä tehdä
Kaisa -- kihlakunnan valtiopäivämieheksi, mutta silloin vastasi
neljännysmies, jolla läänin virkamiehenä oli hiukan tolkkua
peruslaista, että "kyllä niitä siellä valtiopäivillä on parempia
akkoja kuin Kaisa, mutta eivät ne saa kulkea pieniruutuisissa
pumpulihameissa", ja siten oli vaimon valtiopäiväehdokkaisuus pantu
viralta seurakunnassa.
Uuttera työ ja pienet elinkustannukset olivat, huolimatta pienistä
palkkioista työssä, tehneet Kaisasta voivan eukon, ja vaikka hän jo oli
niin ijäkäs, kun minä opin hänet tuntemaan, oli hänellä vielä
kosijoita, joihin koristeltu tupa ja pieni, hyvin lukittu kaapin
laatikko vaikuttivat enemmän kuin koko maailman "lemmenkakut." Mutta
Kaisalta eivät he saaneet koskaan muuta kuin kaksi kahvikuppia leivän
kanssa ja tillikan sekä tuon ystävällisen selityksen, että
ruisjauhovelli "on hyvin hyvää rinnalle, kun on ollut ulkona ja
rämpinyt joutavassa pyhäiltoina."
Hän jätti myöskin tämän maailman vanhana piikana 78 vuoden vanhana
ympäristönsä kaipaamana ja arvottavana.
Luultavasti oli Kaisalla, niinkuin kaikilla muilla, kerran ollut
rakkaustarunsa, myöskin hänellä, mutta onnettomasti kyllä oli se
luultavasti sattunut ennenkuin hän oli keksinyt "lemmenkakut."
Rakkaus.
Niukasti oli leipää mäkituvassa ja Joulun edellisinä viikkoina ei Jöns
vaimoineen ja lapsineen saanut olla kovin vaatelijas, vaikka ei
olisikaan saanut syödä tavallista kolmea ateriaa päivässä.
Mutta jouluaatoksi oli kuitenkin onnistuttu saamaan kokoon maaseuduilla
tavallista jouluruokaa, vieläpä haarakynttiläkin levitti valoaan
köyhään kotoon särkyneen pullon kaulasta. Akkunalaidalla seisoi pullon
ehyt veli korkki suulla ja kuulsi niin kauniilta, että Jöns aina kerran
puolen tunnin takaa erehtyi suutelemaan sitä vaimon ja lasten sijasta.
Johanna, mäkitupalaisen ainoa kotona oleva lapsi, oli 16 vuotias ja
kaunis -- ei "niinkuin päivä", mutta kuin lempeä pohjolan kesäyö:
silmät olivat tummat ja syvämietteiset, ja hänen hiuksensa ja Jönsin
tulevaisuuden tuumat olivat mustimmat koko lukuruodissa.
Vanhempi sisar oli useita vuosia palvellut talonpojissa tuolla alhaalla
Skånessa. Alussa oli hän kirjoittanut kotiin kaksi kertaa vuodessa,
mutta nyt ei hän ollut antanut tietoja itsestään pitkään aikaan. Äiti
juuri tuumi vähän, kuinkahan tytär voipi nyt jouluiltana, mutta nyt ei
ollut aikaa pitkiin tuumailuihin, sillä nyt tahtoi isä ruokaa pöydälle.
Silloin tartuttiin ovenripaan ja kaivattu astui kynnyksen yli. Ei juuri
tullut niin suurta hämmästystä kuin olisi voinut odottaa, kun vanhemmat
ja lapset äkkiä kohtaavat toisensa vuosien takaa, mutta tyttären ääni
tervehtäessä oli hiukan epävarma.
-- Hyvää iltaa tänne!
-- Hyvää iltaa taas, Riitu, oletko osunut kotiin itse jouluaattona?
Siinä oli kaikki.
Hiukan elosampaa tuli kuitenkin, kun Riitu oli riisuutunut saaleistaan
ja päällysvaatteistaan ja äiti huomasi, ettei hän tullut -- yksinään,
että hän sydämmensä alla kantoi naisen tavallista rangaistusta miehen
erehdyksistä. Silloin syntyi haukkumasanoja ja itkua ja isä teki uuden
tervehdyksen ehyeeseen pulloon, mutta silloin myöskin valkeni asema
Jönsille, niin että hän antoi seuraavan määräyksen:
-- Molemmat tytöt eivät saa olla kotona. Kun juhlapäivät ovat ohitse,
saa Johanna mennä hakemaan palvelusta, mutta varo itseäsi tulemasta
sillä tavalla kotiin kuin sisaresi, sillä silloin saat selkäsaunan,
ymmärrätkö.
Ja siten joutui Johanna ulos maailmaan ja pääsi herrastaloon
sisäpiikaksi.
* * * * *
Siellä oli toisellaista elämää jouluiltana: koristeltua ja kaunisteltua
joka nurkassa, elämää, liikettä ja iloa. Ja sitte tulivat pojat
koulusta kotiin ja nuori kotiopettaja heidän kanssaan. Johanna oli
nähnyt hänen sinisen ylioppilaslakin käänteleivän sinne ja tänne lahden
oivallisella luistinsäällä; koko aamupäivän seisoessaan salin akkunassa
puhdistamassa kynttiläjalkoja, mutta nyt oli hän varmaan kotiin tullut
ja hänen pitäisi mennä kutsumaan häntä kahville.
Hän seisoi akkunassa puhdistamassa luistimiaan nenäliinalla. Suonet
takoivat vähän kiivaammin tuosta reippaasta urheilusta ja poski hohti
lämpöisenä joulukuun auringossa, joka juuri laittautui sanomaan hyvää
yötä.
Johanna ei olisi ollut nainen, jos hän ei olisi nähnyt, että hän oli
kaunis...
-- Minä pyytäisin herra Elgin olemaan hyvän ja tulemaan juomaan kahvea
alas saliin.
-- Kiitoksia pikkunen!... Ja kääntyessään ympäri näki hän levottoman,
kostean katseen runsaiden, mustien kiharain alta ja pienen ruskean
nyrkin, joka rapisteli lukon kanssa hiukan kovemmin kuin olisi ollut
tarpeellista ulos päästä. -- -- --
Ei siitä tullut mitään tuollaista tavallista viekotteluhistoriaa
petettyine lupauksineen ja murrettuine sydämmineen ja
haudankaivajineen ja kirkkotarhoineen ja omantunnontuskineen,
rtstinpuuryövärikääntymyksineen ja kaikkine niine kuin kuuluu siihen
asiaan. Mutta he pitivät toisiaan pitkässä ja lujassa syleilyssä ja
olisi kenties ollut vaikeata laskea, kuinka monta kertaa heidän
huulensa tapasivat toisensa parin minuutin aikana.
Sitten eivät he puhuneet enää koko jouluna. Nuori ylioppilas oli hyvä
poika, joka punnitsematta ei tehnyt mitään, jota hän ei voinut
täydellisesti hyväksyä ja Johanna karttoi häntä viattomuuden vaistolla
siinä, missä vaara oli tarjona.
_Hän_ matkusti muutamain päiväin takaa ja unohti, että Johannaa koskaan
oli ollut olemassa. _Johannan_ sydän sai piston elämänsä ajaksi.
Ne naiset ovat väliin semmoisia.
* * * * *
Mutta sentään voivat he kuitenkin milloin tahansa ojentaa kätensä
toiselle miehelle tuon _ainoan_ kuva vielä himmentymätönnä
sydämmessään. Tapa ja muoto ja kirkkolaki myöntävät sen, ajalliset edut
vaativat sitä, kauppa lopetetaan ja sanotaan kauniilla nimellä
"avioliitoksi."
Täten tuli Johannakin rustitilallisen emännäksi. Olisihan se ollut
ennen kuulumatonta, jos hän, köyhä palvelustyttö, olisi kieltäynyt, kun
rikas rustitilallinen alentautui kunnioittamaan häntä tarjouksellaan.
Ja aika kului tavallista menoaan, ja rustitilallinen kokosi enemmän ja
enemmän kirstun pohjalle ja eli hyvin ja teki joka miehelle oikein ja
sai viime lopuksi suuren korean punanenän kasvoihinsa ja hiukan
myöhemmin suuren uhkean kiven kultaisine hautakirjoituksineen luidensa
päälle, ja niin tuli Johannasta leski.
Ja hän oli rehtevä ja valtansa pitävä leski nuuskarasioineen ja
hienoine aliluutnanttiviiksineen ylähuulessa, mutta oliko hänellä
mitään sydäntä, ei kukaan tiennyt, sillä siitä ei hän antanut koskaan
tietoa, teki ympäristölleen oikeutta, mutta ei hyvää, ja oli hänellä
enemmän itsekunnioitusta kuin kellään miehisellä talonisännällä
naapurikartanoissa.
-- Ne tulevat semmoisiksi nuo lapsettomat naiset, sanoi lukkari.
* * * * *
Mutta kaksi päivää ennen jouluiltaa oli eräs vanha vaimo kaukaa
toisesta seurakunnasta sisällä Johannan kyökissä, ja sekä rengit että
piiat huomasivat, ett'ei emäntä ollut enää kaltaisensa sen jälkeen.
Kerjäläisvaimo oli huomattavasti tullut kertomaan sellaista, mikä oli
vienyt kokonaan rustitilan emännän tasapainosta ja päivällisen aikaan
käski hän valjastaa hevosen reen eteen. Ei kukaan saisi seurata
häntä. Ja sitte ajoi hän neljä penikulmaa pieneen, syrjäiseen
kappalaiskartanoon vanhassa Finnvedenissä.
Oli kolkkoa ja surullista sielunpaimenen majassa. Kuolon enkeli oli
varsin usein seurannut köyhyyttä kantapäillä sen kynnyksen yli.
Puolison, ystävät, kukoistavat lapset, toiveet paremmasta ja
runsaammasta elämän leivästä, kaikki se oli hävittänyt ja ahtaalta
näytti köyhän kodin rajoitettu ala. Nyt makasi vanha pastori itse
tautivuoteella. Omasta puolestaan ei hän pyytänyt mitään, mutta pieni,
yhdeksänvuotinen poika, ainoa, joka oli jäänyt jälelle kaikesta siitä,
mitä hän oli rakastanut maan päällä, lepäsi niin painokkaana hänen
rinnallaan, että hän tunsi melkein katumusta siitä ilosta, miksi poika
oli ollut hänelle yksinäisyytensä viime vuosina, ja melkeimpä toivoi,
että hänkin olisi mennyt ijäisyyden tietä ennen häntä.
Silloin saapui Johanna vuoteen luo ja kysyi, tunsiko pastori häntä
enää.
Ei, pastori ei tuntenut häntä. Eikö pastori muistanut muuatta joulua
monta vuotta sitte, kun hän oli ollut kotiopettaja... Eikö hän
muistanut pientä tyttöä, joka ... joka ... pari silmänräpäystä oli
ollut hänen huoneessaan jouluaattona.
Ah, vanhalla pastorilla ei ollut ollut montaa "hauskaa seikkailua"
elämässään! Monelta olisi samanen pikainen kohtaus jäljettömiin
unhottunut, mutta hän muisti sen ja punastui.
-- Suokaa Jumalan kanssa minulle anteeksi, jos minä silloin panin
kiusaukseen teidän nuoren, viattoman sydämmenne!
Ei, sitä ei pastori ollut tehnyt, hän oli koko elämänsä ajan ollut sama
kunniallinen nainen kuin mikä nyt istui hänen vuoteensa vieressä
harmaahapsisena. Mutta hän "ei ollut voinut unhottaa" ... ja kun hän
nyt sattumalta oli saanut tietää, kuinka asian laita oli, "oli hän
rientänyt hänen kuolinvuoteelleen kuulemaan, eikö hänellä ollut mitään
toivomusta, jonka hän voisi täyttää, sillä pastori oli kuitenkin aina
ollut..."
Ja niin se tapahtui yhdellä kertaa tuon vanhan naissydämmen tunnustus
salaisesta, muuttumattomasta alttiiksi antavaisuudesta, syöksyi esiin
viisikymmenvuotisen jään ja pakkasen särkyneistä tokeista, vuosi
kuumissa kyynelissä kesäsateen tavalla vanhan pastorin kurtistuneille
käsille.
Ja hän, hän lepäsi hiljaan kummastellen kuunnellen. Eikö hän ollut
ollut köyhä ja aina puutteessa, ja kuitenkin oli hänellä ollut varoja
sellaiseen rajattomaan tuhlaukseen, että oli antanut olla haudattuna
tuon runsaan rakkauden aarteen, joka oli kuulunut hänelle, koko pitkän
elämän ajan! Kuinka ihmeellistä?
Suuri hämmästys syntyi siellä kotona, kun Johanna-emäntä tuli takaisin
itse jouluaattona kasvattipojan kanssa. Vielä suuremmaksi kuontui
hämmästys ja tyytyväisyys, kun huomattiin, että yhdessä tuon
pikkaraisen kanssa rauhan ja lempeyden enkeli oli muuttanut kartanoon.
Emäntä ei ollut sama kuin ennen. Erehdykset oikaistiin sävyisästi ja
vakavasti, puutteen lapset tunsivat olevansa kotonaan Johannan talossa
ja kun hän katsoi kasvattipoikaan, oli kuin taivaallinen loiste olisi
koristanut jokaista poimua kovissa kasvonpiirteissä.
Pian kasvaisi pojasta nuorukainen leveine hartioineen, punervine
poskineen ja soreaa päätä koristaisi kultakokardinen sinilakki. Ja jos
_silloin_ hänen nuori sydämmensä tulisi sykkimään nopeammin jollekin
tytölle, jota oli katsonut liian syvälle hänen iloisiin, uskollisiin
silmiin -- eivät he koskaan tulisi eroamaan toisistaan, sen oli
rustitilallisen emäntä pannut mieleensä.
Tietysti kummailivat naapurit, mitä Johanna-emännällä oli voinut olla
tekemistä vanhan pastorin kanssa syrjäisessä naapuripitäjässä, mutta
lukkari, joka oli ymmärtäväinen mies ja tavallisesti osasi naulan
päähän, hän veti pari pitkää haikua piipustaan ja sanoi:
-- Se on varmasti jotain tuollaista nuoruuden rakkautta, ne sanovat.
"Hänestä tulee kyllä."
Turhamielisyys, jonka me paraiten kaikista annamme anteeksi, silloinkin
kun se on väärään suuntaan ohjautunut ja epäonnistunut, on vanhempien
heikkous saada lapsensa ylemmälle elämän asemalle kuin se, jossa he
itse ovat. Vanha talonpoika, joka on iertanut, kieltäytynyt
vuosikymmeniä raivatakseen paikkaa pojalleen herrasmiesten usein
epäillyssä ja vähän arvotetussa, mutta silti kadehditussa luokassa,
vivahtaa Moosekseen, joka itse ei koskaan saanut astua siihen maahan,
joka oli ihastuttanut hänen silmiään niin herttaisena kuuman
erämaamatkan jälkeen; mutta isänrakkauden pilvenkorkuisten toivomusten
vuorelta saa hän kuitenkin heittää ylpeitä tulevaisuuden silmäyksiä
sinne, saa nähdä poikansa papin kauhtanassa tai univormussa,
katederissa tai saarnatuolissa, ja silloin unhottaa hän helposti,
kuinka punajuovikkaat härät uhrattiin tieteen alttarille yhtenä ainoana
lukukautena ja kuinka kiinnitykset perintötilaan kasvoivat melkein
sukkelammin kuin pojan lukukausitodistusten luku.
Miltä lähemmältä näyttää herrasmiesten erotetussa valtakunnassa, saa
vanha isä niin harvoin kokea, sillä ennenkuin hänen poikansa palkatonna
ylimääräisenä on kuluttanut voimansa jossain virastossa taikka
luottamuksensa pankissa, ennenkuin velkautunut apulainen ja hänen
lapsilaumansa on aivan rasittautunut oman seurakunnan odotuksessa,
ennenkuin Pelle virkaan nimityksen altistamasta polusta on alkanut
ikävöidä takaisin isänkodon työtelijäille saroille, niin sangen usein
sitä ennen isä ja äiti on saanut karkeissa, mustissa lautapuvuissa
ruumisvaunussa ajaa vanhaa, tunnettua tietä ylösnousemisen risteillä
koristettuun laihomaahan.
Mutta väliin pettää vanhusten toivo jo ennenkuin nuorukainen on
saavuttanut työskentelynsä ensimmäisen maalin! Mökin poika hurjistuu
ilon remakkuudesta nuoruuden kaupungissa, valkoinen lakki saa tahran
yhden toisensa jälkeen, ja yhä useammin ja kauemmin pysähtyy
nuorukainen nauttimaan pettävää "virvoitusjuomaa" velvollisuuden tiellä
huvin pikarista. Tai on hän ainoastaan muistiton ja heikko ja horjuu
keinotonna sinne tänne tiedon tiellä sen jälkeen, kun se tuoli, joka
tarjona oli hänelle läksyluvuissa koulussa, on temmattu hänen altaan
valmistustutkinnossa.
Hän on tällöin paljon huonompi kuin hänen ikäisensä auran kuressa, isän
toivo on silloin tehnyt koko käänteen.
Hevosniityn Juhanin Kalle oli jo 9 vuotijaana toisellainen kuin muut
lapset. Puimakoneen ajo kävi kauhean huonosti, mutta lukusilla oli hän
kelpo taituri ja koulututkinnossa olivat kaikkein opettajien toiveet
hänessä. Samaan aikaan oli isäukko suorittanut viimeiset maksut kylän
lainvoittaneesta jaosta, mutta havaitsi kuitenkin löytyvän 500 taaleria
yli säästöpankkikirjassa, ja niin päätettiin, että Kallen pitäisi lukea
papiksi.
Illalla sai hän käsiinsä virsikirjan, solmi äidin mustan
kirkkoesiliinan selkäänsä, kapusi ylös uunille ja antoi piian kuulla
ulostuontilahjojaan. Äiti itki.
Ja niin luki hän yksityisesti papin edessä ja niin tuli hän kolmannelle
luokalle isoon kouluun ja seuraavana välikautena kävivät kapteenin
pojat hänen luonaan ja ne ja Kalle sinuttelivat toisiaan ja olivat
aivan kuin vertaiset ja leikkivät keskenänsä poliisia ja ryöväriä
siemenladossa, ja äiti seisoi luuvan ovella ja katseli päältä eikä
huomannut pelkästä ilosta, että porsas söi kaiken kanaruuan.
Seuraavana vuonna kävi hän tanssikoulussa ja kutsuttiin kotona rovastin
kesteihin, ja rovastin kyökkipiika oli itse nähnyt hänen tanssivan
katrillia herraskartanon kotiopettajattaren kanssa, mutta silloin oli
myös isän säästöönpanot loppuneet ja hypoteekkiherrat olivat
arvostelleet Hevosniityn tasalleen 11,000 taaleriin.
Kun isän sitten piti nostaa suuri lainansa, meni hän sitte kaupunkiin
tervehtimään poikaansa, mutta sitä ei hän tehnyt koskaan toistamiseen,
sillä Kalle oli niin pilannut silmänsä paljosta lukemisesta, ett'ei hän
ollut tuntea enää ukkoa, kun hän kohtasi hänet kadulla.
Ensi kerran joutui Kalle kiini ylioppilastutkinnossa, mutta silloin
tiesi Leena-äiti Hevosniityssä kertoa jokaiselle, joka tahtoi
kuunnella, että se riippui professorin ilkeydestä, kun Kalle, joka oli
niin oppinut, ei ollut pistänyt professorille viittä taalaria, kuten
kaikki muut ylioppilaat olivat tehneet. Rovasti sanoi, ettei se voinut
missään tapauksessa olla totta, mutta Kalle oli itse sanonut sen ja
kuka voisi epäillä omaa lihaa ja vertansa. Muuten tuli nuorukainen
ylioppilaaksi vuotta myöhemmin ja saarnasi syntymäpitäjänsä kirkossa,
että kyyneleet virtoina juoksivat naisväen penkeissä, mutta silloin möi
isä kaiken tiluksensa metsän.
Ja Leena-äiti hän itki, vain itki pelkästä ilosta. Voi jos hän saisi
elää kolme vuotta vielä siksi, että Kallesta tulisi oikea pappi; mutta
sitte haluaisikin hän kuolla heti ainoastaan siksi, että hänen oma
poikansa saisi antaa hänelle pyhän ehtoollisen kotona vanhassa tuvassa,
jossa hän itse oli syntynyt ja jossa hänen vanha äitinsä oli rukoillut
niin monta lämmintä rukousta hänen puolestaan.
Kalle ei ollut seurannut vanhusten kanssa kotiin kirkosta, sillä hän
oli kutsuttu päivälliselle herraskartanoon yhdessä kotiopettajan kanssa
siellä, joka oli hänen koulutoverinsa. Siitä ei ollut isä oikein
pitänyt, mutta silloin oli Leena-äiti kysynyt häneltä, eikö hän suonut
omalle lapselleen hiukan iloa sinä päivänä, jona hän oli saattanut
heille niin paljon kunniaa.