soturit ahdistivat häntä joka taholta, ja vaikka hän puolustautuikin
verrattomalla urhoollisuudella, niin hän tiesi kuitenkin loppunsa
olevan käsissä. Voidaan sanoa hänen uhranneen henkensä valkoisen rodun
puolesta, rodun, jota hän oli sydämensä pohjasta vihannut ja jota
vastaan hän oli kauan ja uljaasti taistellut.
XXXIV.
PETTYMYS.
Brayton Ripley tunsi, että haavoittunut Corwin, jota hän kantoi
jokirantaan, alkoi tulla tajuihinsa heidän saapuessaan venheelle. Kun
oli pirskoitettu vettä hänen kasvoilleen, virkosi hän heti.
"Nyt olemme täällä!" sanoi Brayton hilpeästi. "Annapas nyt minun nostaa
sinua hieman, niin muutamassa minuutissa on kaikki hyvin."
"Enkö voi mitenkään auttaa sinua?"
"Voit kyllä. Kun olet aivan liikkumatonna, niin minun on parempi sinua
käsitellä", vastasi tuo vahva nuorukainen nostaen haavoittuneen
ystävänsä syliinsä ja kahlasi venheen luo, jonka laita oli niin matala,
että hän nosti taakkansa helposti sen yli. Corwin kiitti lämpimin
sanoin henkensä pelastajaa.
Olen ehkä kertonut, että venheen toinen puoli oli peitetty katoksella,
jota saattoi nimittää vaikka majaksikin. Siellä oli venheen miehistöllä
nukkumatilat ja sieltä he saattoivat hakea suojaa pahalla ilmalla.
irroittaen köyden, jolla tuo kömpelö alus oli kiinnitetty rantaan, oli
Brayton Ripley hyppäämäisillään venheeseen, kun hän samassa huomasi
aivan lähellä intiaanikanootin. "Tuota voidaan vielä tarvitakin",
ajatteli hän pukatessaan kanootin vesille ja sitoen sen kiinni juuri
irroittamaansa köyteen. Hypättyään sitten venheeseen tarttui hän
pitkään, vartavasten laitettuun sauvoimeen, jolla hän alkoi työntää
alusta ulospäin. Koska venhe ei ollut pohjassa kiinni, niin se totteli
sauvointa heti ja irtautui rannasta.
Hän ei kuitenkaan antanut venheen liukua monta jalkaa, sillä
metsästäjät alkoivat saapua. Ensiksi ilmestyi metsästä eräs toveri,
jonka käsivarsi roikkui hervotonna sivulla. Hänellä ei ollut
pyssyäkään, sillä sen hän oli pudottanut pakoon lähtiessään. Ojentaen
kätensä auttoi Brayton hänet venheeseen. Hänen haavansa ei ollut paha
ja hän tarjoutui auttamaan Vointinsa mukaan sauvomisessa, mutta
nuorukainen ei sallinut sitä.
Koska venhe oli vain pari kyynärää rannasta ja solui hitaasti virran
mukana, päätti nuorukainen antaa venheen kulkea siten, kunnes kaikki
olivat saapuneet.
Metsästäjät tulivatkin pian; Kenton ja molemmat Sutherlandin veljekset
saapuivat viimeisinä. Kun kaikki olivat viivyttelemättä nousseet
venheeseen, tehtiin muutamia surullisia ja vakavia huomioita. Kaksi
metsästäjää oli kaatunut taistelussa metsässä ja kaksi oli
haavoittunut, vaikka heidän paranemisestaan olikin toiveita.
Useimmat olivat saaneet pienempiä, vaikkakaan ei huomattavampia vammoja
ja intiaanien kuulat olivat repineet useita reikiä monen vaatteisiin,
erittäinkin Kentonin ja Silas Sutherlandin.
"Missä minun Vaimoni ja lapseni ovat?" kysyi Sutherland katsoen
säikähtyneenä ympärilleen.
"Hytissä luultavasti", vastasi Brayton tuntien jonkinlaista ujoutta
ajatellessaan saavansa pian kohdata Alicen, mutta samalla hän kävi
levottomaksi, kun he eivät olleet vielä näyttäytyneet.
Uudisasukas astui eteenpäin ja aukaisi pimeän hytin karkeatekoisen
oven. Hän huusi omaisiaan nimeltä, ja kun vastausta ei kuulunut, astui
hän sisään.
"Eikö täällä ole ketään? Halloo! Kuka siellä?"
"Kuka siellä?" vastasi hyvin tuttu ääni.
"Sinäkö siellä, Scipio?" kysyi uudisasukas, kun neekeri kompuroi päivän
valoon silmiään hieroen, haukotellen ja pyrkien venheen avonaiseen
osastoon, jossa miehet katselivat häntä ihmeissään sauvoessaan venhettä
keskijoelle. "Minähän täällä, mutta enpä ole nähnyt kummempaa", vastasi
hän hämmästyneenä nähdessään niin paljon metsästäjiä ympärillään.
"Missä ovat vaimoni ja Alice?" kysyi Sutherland ollen jo siksi
huolissaan, ettei hän voinut kiinnittää mitään huomiota tilanteen
hullunkurisuuteen, joka sai pari kolme katselijaa hymyilemään.
"Miten turkasen lailla minä sen tietäisin? Kun heidät viimeksi näin,
jäivät he tupaan istumaan ja odottamaan, että ajaisin lehmän kotiin,
mitä en voi enää milloinkaan tehdä, koska lehmää ei ole enää
olemassakaan."
"Mitähän tämä oikein merkitsee?" kysyi Sutherland kääntyen Kentoniin
päin, joka oli melkein yhtä levoton.
"Ehkä he eivät löytäneetkään venhettä", sanoi Brayton niellen kurkkuun
nousseen karvaan palan.
"Mehän neuvoimme heille kaikki niin juurtajaksain, etteivät he ole
voineet mennä harhaan."
"Heille on sattunut joku este", sanoi Kenton.
"Mutta mitä heille olisi voinut tapahtua?" ihmetteli Sutherland niin
suruissaan, että hän tuskin kykeni ajattelemaan tyynesti asiaa.
"Muuta ei ole voinut sattua kuin että -- intiaanit ovat yllättäneet
heidät", vastasi Kenton.
"Herran tähden! Sauvokaamme takaisin! Heidät on pelastettava!"
Ja isä tarttui tuskissaan perämelaan, mutta Kenton ehkäisi hänet.
"Ei kannata, Silas. Jos tietäisimme, mistäpäin heitä voisi hakea, niin
olisi toista."
"Mutta sanoithan heidän olevan intiaanien kynsissä."
"Ei, niin en sanonut. Sanoin, että intiaanit ovat estäneet heidät
saapumasta venheelle, mutta he voivat silti olla vahingoittumattomina
ja vapaina, He ehkä näkivät intiaaneja niin lähellä venhettä, että he
ajattelivat olevan vaarallista yrittää päästä rannalle, ja menivät
niinmuodoin toisaalle."
Selityksessä oli jotakin lohduttavaa ja se helpotti hieman isän ja
perheen ystävien tuskaa, vaikka se ei voinutkaan sitä kokonaan
hälventää. Keskustelun tauottua harhailivat Brayton Ripleyn katseet
pitkin rantoja nähdäkseen vilahdukseltakaan eksyneitä. Julma kohtalo
näytti väijyvän heitä joka askeleella. Rohkealla sotajuonella, joka oli
toimeenpantu suurimmalla urhoollisuudella, oli pakotie avattu Alicelle
ja hänen vanhemmilleen, ja nyt, kun kaikkien sydämet olivat toivosta
kiihkeästi sykkineet, oli jokin sattuma saattanut pelastettavat vain
vaarasta toiseen.
Miesjoukon sauvoessa venhettä keskijoelle meneteltiin surevan
nuorukaisen mielestä hyvin sydämettömästi, kun naiset jätettiin oman
onnensa nojaan rannalle intiaanien läheisyyteen.
Mutta mitä voitiin tehdä? Olihan selvää, että jos eksyneet olisivat
kuuluvissa, niin he saisivat pian tietää ystävien olevan tulossa apuun,
jolloin he kiiruhtaisivat auttajainsa luokse, jos se kävisi päinsä. Jos
he eivät voisi ilmaista olinpaikkaansa, olisivat metsästäjät ja
ystävät, olivatpa he kuinka innokkaita hyvänsä, suuressa pulassa, kun
ei ollut tietoa, mihin matka oli suunnattava, jotta voitaisiin saattaa
heille apua.
Kentonin onnistui saada Sutherland uskomaan, että vaikka olikin syytä
olla levoton eksyneiden tähden, niin saattoi myös yhtä hyvällä syyllä
toivoa heidän voivan hyvin.
"Olimmehan, näetkös, koonneet kaikki punanahat ympärillemme, joten
naiset eivät ole saattaneet sattumaltakaan kohdata niitä."
"Kuka sitten säikähdytti heidät pakosalle, kun kerran kaikki intiaanit
olivat ympärillämme?"
"Eiväthän luonnollisestikaan kaikki voineet olla meidän luonamme,
vaikka siltä näytti", sanoi Kenton, jonka oli hyvin vaikea vastata
tuohon kysymykseen. "Pari punanahkaa saattoi harhailla metsässä joutuen
sattumalta naisten tielle. Tiedäthän sinä, että tytöllä oli pyssy, jota
hän kyllä osaa käyttää."
"Hän otti luodikkonsa mukaansa, mutta hän saattaa ampua vain yhden
laukauksen, ja vaikka hän voisi ampua sata, niin mitä hän, tyttö
raukka, kykenisi tekemään kahdelle intiaanille harvassa metsässä?"
"Mutta jos hyökkääjiä oli vain yksi, niin hänen hengestään en maksaisi
paljoakaan."
"Jos nyt jätämme heidät", jatkoi isä, "niin he ovat mennyttä. Tiedämme
heidän olevan jossakin rannalla ja me purjehdimme vain tiehemme."
"Älä ole sentähden pahoillasi, Silas. Emme mene kauaksi. Ohio virtaa
niin hitaasti, ettemme ennätä kulkea montakaan penikulmaa ennen yötä.
Iltapäivä on jo kulunut pitkälle ja on paljon parempi meille kaikille,
että siirrymme pois tästä paikasta."
Sureva isä koetti ajatella ja uskoa, että tuo harjaantunut metsämies
saattoi olla oikeassa, mutta joka tapauksessa hänestä tuntui kuin hänen
rakkaimpansa olisi tahallaan hylätty, kun poistuttiin rannalta, jossa
heidän tiedettiin olevan.
Brayton Ripleystä tuntui vieläkin vaikeammalta ymmärtää Kentonin
menettelyä, mutta hän oli vaiti. Ainoastaan kaksi miestä liikutteli
noita pitkiä airoja, sillä venhe oli hyvän matkaa rannasta soluen niin
hitaasti virran mukana, että se näytti ehtivän vain pari penikulmaa
ennen pimeän tuloa.
Hän tarkasteli rantaa toivoen näkevänsä jonkun merkin poissaolevista,
mutta hänen kaipaavat katseensa eivät keksineet mitään.
Hän otaksui asian laidan olevan näin: Harhailevat intiaanit, joista
Kenton oli puhunut, olivat joko ottaneet naiset vangikseen tahi naisten
oli ollut pakko intiaanit nähdessään poiketa suunnastaan ja tekemällä
pitkän kierroksen välttää kohtaaminen uskaltaen palata joelle vasta
pitkän matkan päässä.
Edellä olevasta käy kylläkin selville, etteivät mrs Sutherland ja Alice
olleet yhtä saamattomia kuin nykyajan naiset, jotka joskus ovat
sattumalta eksyneet metsään. He olivat eläneet vuosia rajaseudulla ja
osasivat kaikin mahdollisin keinoin huolehtia itsestään vaarojenkin
uhatessa.
Metsässä he tulivat toimeen, mutta he olivat kykenemättömät
pelastautumaan julmimmasta kohtalosta, mikä saattoi kohdata sellaiseen
tilanteeseen joutuneita, missä he olivat.
XXXV.
UHKAAVA TILANNE.
Kun Brayton Ripley ja Sutherland kiinteästi tarkastelivat Ohion
puoleista rantaa, katselivat toiset metsästäjät yhtä tarkkaavaisesti
päinvastaiseen suuntaan.
Kaikki tiesivät, että apua oli kutsuttu toiselta puolen jokea ja että
oli jo aika apujoukon tulla näkyviin. Täytyy muistaa -- vaikka lukija
lienee saanut toisenlaisen käsityksen -- että taistelu metsässä kesti
vain vähän aikaa. Kalkkarokäärmeen merkkilaukauksesta venheen lähtöön
rannasta oli tuskin kulunut puolta tuntia.
Pyssyjen pauke oli luultavasti kiirehtinyt Kentuckyn puolella olevia
punanahkoja ja oltiin jotakuinkin hämmästyneitä, kun auttajia ei
vieläkään näkynyt. Yhtä omituiselta näytti, että pohjoisrannan soturit
lopettivat ampumisen juuri silloin, kun sen olisi luullut tekevän
pahinta jälkeä.
Valkoiset olivat kavunneet venheeseen ja työntäneet sen virtaan
kuulematta laukaustakaan, vaikka kaikki venheessä olijat odottivat
oikeaa kuulasadetta.
"Luulen punanahkojen menneen edellisten jäljessä aukeamalle", sanoi
Kenton, "ajatellen tietenkin, että naiset ovat vielä mökissä. Niin on
asian laita, sillä muutoin olisimme saaneet kuulia niskaamme."
"Niin kai --"
"Alas!" karjaisi metsästäjä samassa, sillä hän näki rannan pensaiden
heiluvan hyvin tutulla tavalla.
Ainoa, joka ei heti totellut, oli Scipio, sillä hän oli liian
hidasjärkinen ymmärtääkseen käskyn ajoissa. Toisten kumartuessa selveni
asia hänellekin ja hän painoi päänsä alas vain paria sekuntia myöhemmin
kuin muut. Samassa paukahti pyssy rannalla, josta he olivat juuri
lähteneet.
Kentonin pyssy pamahti melkein yhtä aikaa. Hän oli ampunut laidan
suojasta tavanomaisella tarkkuudellaan.
"Annoin punanahalle viimeisen tuomion", lausahti metsästäjä kylmästi ja
ryhtyi lataamaan pyssyään toisten nostaessa varovasti päätään ja
tutkiessa rantaa, uhkaisiko vaara vielä, tahi tarkaten tilaisuutta
ampua jonkun vihollisen.
"Olipa onnen kauppa, että pääsimme ehyin nahoin", sanoi Brayton. "Kuula
pyyhkäisi hyvin läheltä."
"Niin minäkin luulen", sanoi Scipio, "koska se pahus sattui minuun."
"Sinuunko? Mihin?"
"Päähän", sanoi musta mies arvokkaasti ottaen ylpeällä käden liikkeellä
lakin päästään ja näyttäen otsakulmassaan olevaa pientä, enemmän
naarmun tapaista haavaa. "Kuula kirposi otsastani ylöspäin eikä kyennyt
niin ollen vahingoittamaan enää toisia."
Scipion selitys tuntui uskomattomalta, mutta niiden joukossa, jotka
uskoivat niin todellakin tapahtuneen, oli Kentonkin, eräs entisaikojen
taitavimpia miehiä suuressa lännessä.
Ohion puoleiselta rannalta ei ammuttu toista laukausta. Ensimmäinen
yritys harventaa valkoisten miesten lukumäärää oli maksettu niin
ripeästi, että toisten sala-ampujien rohkeus lannistui heti. Muutamia
vihollisia nähtiin hiiviskelevän turvallisen välimatkan päässä
rannasta.
"Ajattelin juuri, että nythän apujoukon pitäisi alkaa saapua",
huomautti Kenton hiukan myöhemmin katsoen Kentuckyn puolelle, josta
ilmestyi näkyviin kolme suurta kanoottia sotureita täynnä.
Siinä tuli nyt apujoukko, joka, se täytyy tunnustaa, kiiruhti
selittämättömän hitaasti toveriensa avuksi. Elleivät intiaanit olisi
olleet shawneita ja miameja, niin olisi voinut luulla, että avun
tarpeen pakottavuus oli syynä viivytykseen. Mutta kuten olen jo ennen
sanonut, taistelivat mainittujen heimojen soturit urhoollisemmin kuin
mitkään muut intiaanit karkoittaakseen mailtaan länsimaisen sivistyksen
uranuurtajat.
Jokainen ajatteli itsekseen, aikoivatko toiselta rannalta tulevat
intiaanit käydä hyökkäämään vai ei. Elleivät tulijat muuttaisi suuntaa,
sivuuttaisivat he metsästäjien aluksen vähän matkaa takaapäin, mutta
äkillinen käännös saattoi pyörtää heidät parissa minuutissa suuren
venheen rinnalle.
Onhan käynyt selville, ettei neljäkymmentä hyvin aseistettua ja
urhoollista intiaania milloinkaan epäröi hyökätä kymmenkunnan valkoisen
miehen kimppuun. Varmastikaan he eivät olisi empineet, jos asema olisi
ollut hiukan erilainen. Olen kertonut muutamia kohtia taistelusta
metsässä, jossa yhtä suuri joukko intiaaneja pakotti metsästäjät
peräytymään.
Mutta suurin syy, vaikkakaan ei ainoa, miksi "pitkäpuukkoiset", kuten
intiaanit usein nimittävät valkoisia miehiä, halusivat päästä
venheeseen, oli se, että he tunsivat olevansa siellä turvassa. Kuulat
eivät voineet lävistää venheen laitoja, joten he olivat todellisessa
uivassa linnoituksessa, jota muutamat miehet saattoivat puolustaa
suurtakin ylivoimaa vastaan. Tämän lisäksi oli asian laita vielä niin,
että tässä venheessä oli aivan erikoisen vahva ja urhoollinen miehistö.
On tarpeetonta sanoa, että varottiin näyttämästä, kuinka pieni miesten
lukumäärä todellakin oli.
"Luulenpa, ettei niillä ole meille mitään asiaa", huomautti Kenton
katsellen muiden mukana noita kolmea vesirajaan saakka sotureilla
lastattua kanoottia.
"En voi sanoa heitä tyhmiksi, kun he välttävät sellaista taistelua",
sanoi Sutherland.
"Enkä minä voi sanoa pahoittelevani sitä", lisäsi Kenton, "mutta
muutoin on asemamme niin hyvä, että olisin nauttinut yhteenotosta."
Intiaanikanootit lähtivät rannalta toinen toisensa perässä, kuten
soturitkin hiipivät aarniometsien halki, mutta päästyään vähän matkaa
rannasta kulkivat venheet vierekkäin. Jokaisessa venheessä oli kaksi
miestä melomassa toisten istuessa hiljaa maalatuin kasvoin ja täysin
aseistettuina katsoen poistuvaa suurvenhettä.
Nuo neljäkymmentä soturia olivat noin sadan kyynärän päässä ja kaikki
melojia lukuunottamatta istuivat jäykkinä ja katsoivat terävään,
tutkivaan tapaansa tuota uivaa linnoitusta. Kanootit olivat niin
lähellä ja syksyinen ilma niin kirkas, että saattoi selvästi nähdä
sotamaalauksen joka piirronkin noissa villin näköisissä kasvoissa.
Metsästäjät seisoivat ladatut luodikot käsissään tarkasti katsellen
vihollisiaan ja valmiina toimimaan, jos yritettäisiin hyökätä venheen
kimppuun. Pitkät airot liikkuivat vitkalleen, sanaakaan ei lausuttu ja
molemmin puolin vallitsi syvä hiljaisuus. Kukaan ei liikahtanutkaan,
paitsi ne, jotka rauhallisesti käyttelivät melojaan pitäen kanootteja
liikkeellä Ohion puoleista rantaa kohti.
Juuri kun kanootit olivat suoraan metsästäjien venheen takana, nähtiin
kanoottien kääntyvän hieman vasemmalle -- eli valkoisia kohti.
"Olkaa varuillanne", kuiskasi Kenton. "Näyttää siltä kuin he aikoisivat
yrittää."
Intiaaneilla oli ehkä sellainen aikomus, mutta he muuttivat mieltänsä
ja jatkoivat matkaansa Ohion rantaa kohti yhtä rauhallisesti ja
vakavasti kuin ennenkin.
Valkoisten ja intiaanein keskinäistä asemaa tällä hetkellä voitaneen
nimittää jonkinlaiseksi aseelliseksi puolueettomuudeksi. Kumpikin puoli
olisi mielellään pyyhkäissyt toisen olemattomiin, mutta kummallakaan ei
ollut halua aloittaa ottelua.
Intiaanit jatkoivat matkaansa joen poikki ja venhe solui tasaisesti
myötävirtaa, kunnes välimatka oli lopulta niin pitkä, ettei
yhteentörmäystä enää ollut pelättävissä.
Tavattuaan ystäviään, jotka olivat savumerkeillä kutsuneet heitä apuun,
saivat vastatulleet varmaankin heti kuulla, että he olivat tulleet
liian myöhään. Lukijaa ei tarvinne muistuttaa, kuinka olisi käynyt, jos
nuo neljäkymmentä aseistettua soturia olisivat tulleet paikalle
taistelun aikana.
Seisoessaan venheessään näkivät metsästäjät kanoottien liukuvan veden
reunassa kasvavien puiden siimekseen ja intiaanien nousevan maihin,
mutta he eivät voineet nähdä uudistaloa, vaikka he kyllä tiesivät,
missä sen piti olla.
"Tuolla sen pitäisi olla", sanoi Sutherland ojentaen kätensä
itäpohjoiseen, "juuri tuon matalan kukkulan takana."
"Sieltä näkyy savua", lisäsi Scipio.
"Mitä se merkitsee?" kysyi Brayton Ripley. "Leirinuotiokin oli
sammunut, joten savu ei voi nousta siitä."
"Siellä saattaa olla nyt uusi ja suurempi nuotio", vastasi Sutherland
merkitsevästi.
"Niin on", lisäsi Kenton. "Tuo nuotio on tehty Silasin mökin hirsistä."
Sitä ei tarvinnut epäilläkään. Intiaanit, huomattuaan tulleensa
petetyiksi, kostivat raukkamaisesti polttamalla talon, jonka asukkaita
he eivät olleet saaneet kynsiinsä. Siellä meni myös Silas Sutherlandin
koko maallinen omaisuus, jonka kokoamiseksi hän oli työskennellyt
raskaasti ja kauan.
"Minä kiitän Jumalaa", sanoi hän hartaasti, "ettei sitä poltettu viime
yönä ollessani siellä vaimoni ja Alicen kanssa."
"Peloittavan lähellä oli kuitenkin", huomautti Kenton ravistaen
päätään, "etkä lähtenyt sieltä ollenkaan liian aikaisin."
"Ah, olisivatpa rakkaani luonani nyt", huokaisi uudisasukas voimatta
hetkeksikään unohtaa poissaolevia, "kuinka kiitollinen ja onnellinen
olisinkaan!"
"Älähän hätäile", sanoi Kenton. "Luulen, ettet ole paljoakaan vanhempi,
kun taas näet molemmat."
Sutherland katsoi kysyvästi metsästäjään ja näki, että puhuja oli
tosissaan. Hän tiesi todellakin, että Kenton oli viimeinen mies
leikittelemään toisen tunteilla.
"En voi ymmärtää, mihin sinä perustat toivosi", sanoi Sutherland,
"vaikka tiedänkin aivan hyvin sinun kaltaisella vanhalla ja tottuneella
soturilla täytyy aina olla joku varma syy."
"En aio salata sinulta mitään", vastasi Kenton, "ja minä arvelen näin:
Olen varma siitä, että naiset ovat kyllin reippaat huolehtimaan
itsestään, kunnes voimme auttaa heitä."
"Niin luulisin minäkin, mutta kuitenkin epäilen."
"Luonnollisesti en minäkään voi olla varma asiastani, mutta kaikesta
päättäen tiesivät naiset kaikki, mitä heidän kaiken varalta pitikin
tietää, vai kuinka? Heitä neuvottiin menemään suoraan tähän vanhaan
lotjaan, eikä heidän tarvinnut tehdä mitään muuta -- siinä kaikki.
Koska he eivät ole täällä, niin heille on sattunut joku este.
Tyttäresi, Silas, on sukupuolensa sukkelimpia. Brayton tässä myöntää
sen kyllä", lisäsi hän kääntyen äkkiä nuorukaisen puoleen, joka
punastuen änkytti jotakin käsittämätöntä vastaukseksi.
"Myönnetään kyllä, mutta et voi kieltää, että heitä uhkaa joka
tapauksessa suuri vaara intiaanien puolelta."
"Koska miehistäni on kaksi kaatunut ja neljä tahi viisi haavoittunut
taistelussa intiaaneja vastaan, niin enhän tahdo kiistellä asiasta."
"Mitä ajattelet heidän tehneen?"
"Otaksun heidän harkinneen, että näytti kovin vaaralliselta lähestyä
venhettä, joten he päättivät kulkea alaspäin metsän suojassa, kunnes he
olivat päässeet kyllin kauas taistelupaikalta."
"Mutta mitä he aikovat meihin nähden?"
"Eikö heille sanottu, että tarkoituksemme oli heti venheeseen
palattuamme lähteä myötävirtaa? Mikä estää heitä seuraamasta meitä ja
päästyään kyllin kauas ilmaisemasta meille olinpaikkaansa? Luullakseni
kuljemme niin hitaasti, että he voivat vaikeudetta pysytellä
rinnallamme."
Kentonin käytös ja puhe saivat toivon viriämään uudisasukkaan
sydämessä, vaikka hänen tuskansa ei helpottanutkaan. Hän seisoi
suruissaan ja vaieten venheen perässä, hänen terävä katseensa harhaili
pitkin Ohion puoleista rantaa ja välistä hän silmäili joka taholle.
"Jos Polly ja Alice ovat vapaina", tuumi hän itsekseen, "niin heidän
pitäisi ilman erikoisia vaikeuksia voida ilmaista itsensä meille. He
tuntevat metsän teineen hyvin ja tietävät kyllä, miten voivat herättää
huomiomme."
Brayton Ripleyn ajatukset olivat melkein samanlaiset hänen istuessaan
hytin katolla pyssy polvillaan. Hänen kasvoillaan kuvastui syvä suru,
kun hän tutkivasti tarkasteli rantaa, jonka kätköissä hän tiesi naisten
piileskelevän.
Hän kuunteli toisten puhetta, mutta hän ei ottanut osaa keskusteluun.
Hän halusi olla yksin surullisine aatoksineen ja saadakseen rauhassa
miettiä, kuinka eksyneiden pelastus voisi sukkelimmin ja parhaiten
käydä päinsä.
"Puhukoon Kenton mitä hän haluaa", ajatteli nuorukainen kuultuaan
metsästäjän viimeisen huomautuksen, "ehkä hän on oikeassa -- mitä minä
en kuitenkaan usko, ennenkuin naiset ovat turvassa luonamme. Heitä
pelastaaksemme taistelimme äsken ankaran taistelun ja nyt purjehdimme
tiehemme heidät hyläten."
Joku kosketti häntä olkapäähän. Silmätessään sivulleen näki hän Scipion
vieressään. Toiset miehet olivat kyllin etäällä, etteivät he voineet
kuulla keskustelua, kun puhuttiin matalalla äänellä.
"Mitä kuuluu, Scipio?" kysyi Brayton iloisesti unohtaen hetkeksi synkät
mietteensä.
"Olen pahoillani tähtenne."
"Kiitos vain, mutta mitäpä siitä."
"Mutta minä en voi olla ajattelematta sitä", jatkoi neekeri täysin
tosissaan. "Kun näin alhaalla roikkuvista suupielistänne teidän olevan
pahoillanne, niin päätin unohtaa entiset ja tulin nyt ilmoittamaan,
ettei minulla ole hampaankolossa teille mitään kaunaa."
"Mitä sinä puhut?" kysyi hämmästynyt Ripley.
"Niin, kun me eilen istuessamme puunrungolla tuolla metsässä
haastelimme hartaasti asioista, sanoitte te minulle vähän ennen
kilpajuoksuanne intiaanin kanssa jotakin, mistä minä en oikein pitänyt.
Mutta nähdessäni teidän olevan niin kovin pahoillanne sentähden, päätin
tulla ilmoittamaan, että olen antanut anteeksi koppavan käytöksenne."
Synkistä mietteistään huolimatta purskahti Brayton Ripley sydämelliseen
nauruun. Tämä äkillinen hilpeyden puuska oli juuri vastavaikutus, jota
tarvittiin surun ja tuskan helpottamiseksi. Käyhän usein raskaan
murheen ja jännityksen hetkellä niin, että joku pieni ja vähäpätöinen
seikka aikaansaa mielenmuutoksen.
Scipio katsoi nuorta miestä hämmästyneenä ja surullisen näköisenä, ja
huomattuaan erehdyksensä meni hän juhlallisin askelin venheen perään
metsästäjien nauraessa, jotka olivat myös nähneet tapahtuman.
Ilta oli jo niin myöhäinen, että aurinko oli laskenut puiden latvojen
taakse. Ja vaikka se olisi ollutkin vielä metsän yläpuolella, ei
sitä olisi kuitenkaan näkynyt, sillä taivas oli mennyt pilveen
Kalkkarokäärmeen ennustuksen mukaan. Pilviverho peitti taivaankannen
kauttaaltaan, joten oli melkein varmaa, ettei yöllä tulisi kuutamoa,
tahi kuu näyttäytyisi vain silloin tällöin.
Brayton ymmärsi Kentonin puheesta, että hän aikoi laskea venheen
rannalle heti pimeän tultua. Tuo kuuluisa metsästäjä oli siksi kokenut,
ettei hän antautunut sellaiseen vaaraan, ellei se ollut välttämätöntä.