sidottu suuri kivi heitettiin laidan yli. Venhe kulki vielä muutamia
kyynäriä haraten kiveä perässään mutaisessa pohjassa, ennenkuin
pysähtyi.
"Nyt, pojat", sanoi Kenton, "menkäämme katsomaan, mitä voimme tehdä
naisten hyväksi."
XXXVI.
ALICE JA HÄNEN ÄITINSÄ.
Alice Sutherland ja hänen äitinsä osoittivat olevansa Simon Kentonin
luottamuksen arvoisia. Hänkään ei olisi osannut menetellä taitavammin
kuin nuo metsän läpi Ohio-virtaa kohti kiiruhtavat naiset.
Heitettyään jäähyväiset isälle ja heidän ystävälleen lähti Alice pyssy
kädessään juoksemaan edellä äidin seuratessa kintereillä. Silloin
tällöin pysähtyi tytär kysymään neuvoa äidiltään, mutta viimemainittu
kiirehti häntä vain eteenpäin ja käski hänen luottaa omaan
harkintaansa.
Vaikka jäljellä oleva matka olikin lyhyt, eivät naiset voineet mennä
suoraan paikalle, jossa venhe oli, vaan heidän täytyi kaartaa
vasemmalle välttääkseen intiaaneja. Sentähden kävi niin, etteivät he
nähdessään virran kimaltelevan edessään löytäneetkään metsästäjien
suurta venhettä.
Astuen rannalle taivutti Alice pensaat syrjään ja katsoi tutkivasti
joka taholle.
"Ei näy", kuiskasi hän.
"Sen täytyy olla jossakin lähellä", vastasi äiti yhtä hiljaa.
"Epäilemättä, mutta emme voi tietää, onko meidän haettava sitä ylhäältä
vai alhaalta päin."
"Minä haen toiselta suunnalta ja sinä toiselta."
Mutta Alice ravisti päätään.
"Ei; kävi miten kävi, me pysymme yhdessä."
"Eihän meidän tarvitsisi mennä pitkältä, ennenkuin jompikumpi varmasti
näkisi venheen ja voisi ilmoittaa löydöstään toiselle."
Mutta tytär oli järkähtämätön; hänen mielestään he eivät voineet erota
toisistaan.
"Löydön ilmoittaminen toiselle voisi juuri ilmaista meidät."
"Niinpä kyllä; tee kuten parhaaksi näet."
Tyttö seisoi hetken kahdenvaiheella. Pyssyjen pauke ja taistelevien
huudot kuuluivat peloittavan läheltä, eikä voinut ollenkaan tietää,
millä hetkellä paikalle saattoi ilmestyä intiaaneja.
"En ole aivan varma, mutta luulen meidän olevan venheen yläpuolella.
Tule jäljessäni, emme voi pysähtyä tähän."
Nuori neitonen erehtyi valitettavasti. He olivat silloin noin sata
kyynärää venheen alapuolella. Jos he olisivat kääntyneet päinvastaiselle
suunnalle, niin he olisivat sukkelaan löytäneet venheen ja edellinen
luku olisi ollut kertomuksemme viimeinen.
Noin kymmenen tahi viidentoista minuutin kuluttua alkoi tuo urhea opas
epäillä erehtyneensä. Hän kulki vielä eteenpäin toivoen olevansa
lopultakin oikeassa, kunnes hän vihdoin pysähtyi.
"Olemme menneet harhaan", sanoi hän huokaisten hiljaa, "ja olemme
tuhlanneet kallista aikaa."
"Venhe on jo ehkä lähtenyt tiehensä."
"Se ei ole todennäköistä. Palatkaamme jälkiämme myöten joutuin
takaisin."
Hänen neuvonsa mukaan he kääntyivät ympäri, joten äiti joutui nyt
kulkemaan edellä. Kumpikaan ei ajatellut kannattavan muuttaa
järjestystä, sillä he kulkivat vain pitkin jokirantaa kuten äskenkin ja
jokainen minuutti oli tärkeä.
He olivat täten kiiruhtaneet vähän matkaa, kun äiti, joka kulki noin
kymmenen jalkaa tyttärensä edellä, pysähtyi niin äkkiä ja hätkähtäen,
että Alice tiesi heti hänen huomanneen jotakin uhkaavaa.
Alice ei uskaltanut puhua eikä liikahtaakaan. Äiti käänsi säikähtyneet
kasvonsa häneen päin ja viittasi häntä varovasti lähestymään. Jos vaara
uhkasi, niin olisi äidin pitänyt oikeastaan heti peräytyä, ja Alice
viittoi vuorostaan häntä tekemään niin, mutta äiti käski itsepäisesti
tytärtä tulemaan lähemmäksi ja Alice totteli pahoin aavistuksin.
Hän astui kevyesti ja äänettömästi kuin kauris äitinsä luo, joka
vastaukseksi hänen kysyvään katseeseensa osoitti kädellään eteenpäin.
Alice oli juuri vähää ennen kuullut läheltään hiljaista puhetta, ja
omituinen kurkkuääni, jolla sanat lausuttiin, oli hyvin tuttu. Puhujat
olivat intiaaneja, heidän pelätyitä vihollisiaan, joiden kynsistä he
juuri olivat paenneet.
Äänistä päättäen oli puhujia kaksi, ja noin kahdenkymmenen askeleen
päässä lähellä veden rajaa seisoikin kaksi Shawnee-soturia. He olivat
selin naisiin ja keskustelivat matalalla äänellä. Molemmat olivat
täysin aseistetut, luodikot, sotatapparat ja puukot mukanaan ja
kuuluivat epäilemättä joukkoon, joka oli niin sitkeästi tapellut
Kentonia ja hänen metsästäjiään vastaan.
Taistelun melu oli häipynyt niin mitättömäksi, ettei se enää häirinnyt
noita lähellä olevia sotureita.
Äidin ja tyttären tilanne oli hyvin uhkaava, vaikka he jollakin keinoin
onnistuisivatkin välttämään huomatuiksi tulemisen.
He eivät voineet tehdä muuta kuin poistua paikalta viivyttelemättä.
Miten venheelle pääsisi, sen täytyi selvitä sitten vasta, kun tästä
vaarasta oli pelastuttu. Kun Alicen ja äidin katseet kohtasivat
toisensa, painoi tytär etusormensa huulilleen ehdottoman vaitiolon
merkiksi. Sitten alkoivat molemmat varovasti ja henkeään pidättäen
äänettömin askelin peräytyä ikäänkuin he olisivat olleet tiikerin
läheisyydessä, joka vaanien odotti vain sopivaa hetkeä hyökätäkseen
heidän kimppuunsa.
Alicesta tuntui kuin olisi hänen sydämensä ollut hiljaa koko ajan kun
he peräytyivät paikalta. Oli aivan selittämätöntä, kuinka intiaanit
pysyivät niin kauan heihin selin. Heidän huomionsa oli luultavasti
kiintynyt johonkin seikkaan, josta he keskustelivat innokkaasti puhuen
ja viittoen. Pensaiden suojaan päästyään hengähti Alice syvään.
Kumpikaan ei uskaltanut kuitenkaan sanoa sanaakaan, ennenkuin he olivat
päässeet noin parinkymmenen askeleen päähän.
Alice, jonka eränkäyntitaitoa Kenton oli ihaillut, oli miettinyt,
suunnitelmansa valmiiksi peräytyessään tuon hirvittävän vaaran
läheisyydestä. Hän ymmärsi asioiden kulusta, että heidän oli pian
päästävä venheeseen tahi sitten jätettävä koko puuha. Venhe oli
epäilemättä ylhäälläpäin, ja hän päätteli, että heidän oli parasta
pyrkiä sinnepäin, ei rantaa pitkin, vaan kiertäen kaukaa metsän kautta
päästäkseen noiden kahden soturin näkyvistä.
Tässä oli suuri vaara tarjona. Heidät pakotettiin ikäänkuin
kujanjuoksuun, sillä vasemmalla käsin olivat taisteluun osaa ottaneet
shawneet ja miamit ja oikealla nuo molemmat soturit. Ja heidän oli
kaikin mahdollisin keinoin koetettava välttää molempia.
Alice poikkesi siis rannalta, ja kun he jälleen pysähtyivät, olivat he
noin viidenkymmenen kyynärän päässä joesta.
"Nyt menemme vielä vähän matkaa", kuiskasi hän, "kunnes olemme päässeet
noiden intiaanien taakse, jolloin käännymme takaisin joelle."
"Silloin meidän pitäisi päästä venheen lähelle."
"Sitä en epäilekään. Lähtekäämme!"
"Sinun täytyy mennä edellä; jos punanahat yrittävät hätyyttää meitä,
niin sinullahan on ladattu pyssy."
"Yhtä minä en pelkää", sanoi tyttö uhkaavasti, "mutta kun olen
laukaukseni ampunut, niin mitä sitten tehdään?"
"Erehdyimme jättäessämme ruutisarvesi ja kuulapussisi kotiin."
"Niistä ei olisi tällä kertaa mitään hyötyä", vastasi Alice totuuden
mukaisesti lähtien äitinsä neuvosta kulkemaan edellä. Hän liikkui
äärimmäisen varovasti ja hänen askeleensa olivat aivan äänettömät.
Jos Shawnee-soturit, joita he koettivat kiertää, olisivat pysyneet
paikoillaan, niin naisten suunnitelma olisi onnistunut. Yritys oli
kyllin rohkea ansaitakseen onnellisen päätöksen. Mutta juuri kun heidän
sydämensä alkoivat toivosta sykähdellä ja he uskalsivat jälleen
hengittää, kuului heidän läheltään verta hyytävällä käheällä
rintaäänellä lausuttu: "Hugh!" He kääntyivät katsomaan ja -- samat
intiaanit, joita he juuri tahtoivat välttää, seisoivat virnistellen
heidän vieressään.
XXXVII.
VANKINA.
Heidän huuliltaan ei kuulunut huudahdustakaan, sillä kauhu kahlehti
heidän kielensä ja he tuijottivat liikkumattomina noihin kahteen
Shawnee-soturiin, joita he olivat pelolla ja huolella koettaneet
välttää. Pelastuksen mahdollisuutta ei ollut ja he seisoivat
äänettöminä odottaen, mitä heidän vangitsijansa suvaitsisivat tehdä.
Viimemainitut olivat lähteneet liikkeelle jokirannasta aikoen yhtyä
tovereihinsa, jotka ahdistivat metsästäjiä metsässä, ja siten he olivat
jälleen sattuneet naisten tielle.
"Emme mahda mitään", sai tytär vihdoin kuiskatuksi, "ja älkäämme tehkö
vastarintaa."
"Olisipa meillä molemmilla pyssyt, niin en ikinä ajattelisi antautua
vangiksi", vastasi äiti, joka myös näki, ettei voinut tehdä yhtään
muuta kuin tyytyä kohtaloonsa mahdollisimman arvokkaasti.
Nuo molemmat sotamaalauksin koristetut intiaanit olivat nähtävästi
kovin iloissaan hyvästä onnestaan, sillä heidän kasvonsa olivat
vääntyneet leveään irvistykseen.
Toinen ei osannut sanaakaan englannin kieltä ja toisen taito supistui
muutamiin murteellisesti lausuttuihin puheenparsiin.
"Mitä kuuluu?" kysyi hän tarjoten kättään Alicelle, joka peräytyi
ylväästi ja kieltäytyi kunniasta.
Kiellosta vähääkään hämmästymättä ojensi intiaani kätensä tarttuakseen
tytön luodikkoon. Alice oli kylläkin haluton luovuttamaan asetta, mutta
oli turhaa vastustaa, sillä intiaani olisi kuitenkin vääntänyt sen
hänen kädestään.
"Tulkaa", sanoi hän lähtien liikkeelle ja viitaten äitiä ja tytärtä
seuraamaan. He tottelivat, koska oli hyödytöntä kieltäytyä. Toinen
intiaani kulki jäljessä estääkseen vangittuja pakenemasta, ja niin
mentiin peräkkäin metsäpolkua pitkin. Aurinko läheni jo metsänreunaa ja
naisten mielestä oli kaikki kuin hirveätä unta.
Alice ei menettänyt malttiaan, vaikka hän olikin hyvin onneton. Hän oli
noudattanut mahdollisimman tarkasti isänsä ja Kentonin neuvoja sillä
seurauksella, että koko suunnitelma oli epäonnistunut. Hän ei voinut
syyttää itseään mistään, mutta hänen ponnistustensa huono tulos suretti
häntä kuitenkin katkerasti.
Hän huomasi vangitsijainsa suuntaavan kulkunsa länteen päin sensijaan
että he olisivat rientäneet takaisin pääjoukkoon yhtyäkseen. He
kulkivat melkein yhdensuuntaisesti joen kanssa, noin sadan kyynärän
päässä siitä.
Vangit olivat tähän hyvin tyytyväiset, vaikka he eivät voineet
käsittää, mihin punanahat heitä veivät. Alicen johtopäätös oli
mahdollisesti oikea. Hän arveli vangitsijoiden olevan pääjoukosta
erillään harhailevia intiaaneja, jotka aikoivat ehkä kuljettaa
heidät erääseen monen penikulman päässä pohjoisessa päin olevaan
intiaanikylään. Soturit aikoivat nähtävästi kiertää pääjoukon, jota he
tahtoivat välttää.
Tämä oli vangeille monessa suhteessa parempi, mutta äiti ja tytär
eivät näyttäneet sanottavasti iloisemmilta. He eivät voineet mitenkään
auttaa itseään, sillä heille olivat nuo kaksi intiaania yhtä vahva
vartiosto kuin jos niitä olisi ollut kymmenen.
Kun he olivat kulkeneet noin tunnin ajan, alkoivat maat käydä
mäkisiksi. Intiaanit eivät sanoneet sanaakaan koko ajalla, vaikka Alice
uskalsi silloin tällöin virkkaa jonkun sanan äitiänsä rohkaistakseen.
Kulkue jatkoi matkaansa, kunnes puiden siimeksessä alkoi hämärtää.
Oltiin erään kukkulan laella, josta vangit saattoivat nähdä Ohio-joen
tyynen kalvon kimaltelevan ilta-auringon säteissä. Ohio matkasi
tyynesti "Vetten isän" helmaan. He näkivät muutakin. Sanoin
kuvaamattomalla liikutuksella huomasivat he metsästäjien venheen
lukuisine miehistöineen ajelehtivan hitaasti myötävirtaa. Välimatka oli
niin lyhyt, että Alice saattoi tuntea isänsä, Simon Kentonin ja erään
kolmannen, jonka näkeminen sai hänen sydämensä sykkimään tavallista
kiivaammin.
Mitä hän olisi antanutkaan, jos hän olisi voinut jollakin merkinannolla
ilmaista heille olinpaikkansa, jotta he olisivat voineet tulla heitä
pelastamaan! Tyttö kulki kiivaasti miettien, uskaltaisiko hän tehdä
jotakin sellaista, kun samassa edellä kulkeva intiaani kääntyi ympäri
katsoen häntä niin julmasti, että hän kavahti heti takaisin äitinsä
luokse. Intiaanit kääntyivät syvemmälle metsään, josta vangit eivät
voineet enää nähdä ystäviään.
"Minun olisi sittenkin pitänyt yrittää jotakin", kuiskasi Alice
äidilleen hiukan myöhemmin. "Isä ja Kenton katselivat varmasti rannalle
voidakseen jostakin päättää, mihin olimme joutuneet."
"Mitäpä se olisi hyödyttänyt? Nuo olisivat iskeneet meidät heti
kuoliaaksi huomatessaan Vaaran uhkaavan."
"Niin luulen minäkin. En voi käsittää, miten ystävämme voisivat
vapauttaa meidät."
"Miksi he ovat hylänneet meidät?"
"Heidän on täytynyt lähteä liikkeelle, mutta olen varma, etteivät he
mene kauas koettamatta auttaa meitä. Kun intiaanit näkivät venheen
lähtevän myötävirtaa, niin he arvelevat, ettei sen miehistöä enää
tarvitse pelätä. Ystävämme saattavat siten paremmin yrittää
puolestamme. Ah, tietäisivätpä he, että olemme vain kahden intiaanin
vartioitavina, niin kuinka sukkelaan he rientaisivätkään avuksemme!"
"Aivan varmaan; mutta sitähän he eivät tiedä, rakas lapsi, ja siis ei
ole mitään toivoa."
"Synkältä näyttää todellakin, mutta älkäämme joutuko epätoivoon."
Pimenevä iltakin saattoi mielet alakuloisiksi ja tuo surullinen kulkue
jatkoi vaieten matkaansa.
Edellä kulkeva intiaani pysähtyi äkkiä ja virkkoi jotakin
kumppanilleen, joka alkoi heti koota kuivia oksia ja lehtiä kasaten ne
erään puun juurelle. Taulan ja piikiven avulla oli tuli pian sytytetty
ja räiskyvä nuotio valaisi pimeää metsää.
Naiset olivat hiukan ennen olleet kuulevinaan juoksevan veden solinaa
ja nyt he näkivät,että oli pysähdytty pienelle purolle, joka juoksi
etelään päin, Ohio-virtaa kohti.
Puro välkehti tulen valossa ja näytti olevan niin syvä, että siinä
saattoi liikkua kanootilla, minkä taidon molemmat naiset osasivat.
Sytytettyään nuotion istuutuivat shawneet tulen ääreen, ottivat esille
tupakkavehkeensä ja alkoivat poltella piippujaan niin rauhallisesti
kuin ei heillä olisi ollut aikomustakaan lähteä liikkeelle ennen
aamunkoittoa. Surulliset ja alakuloiset vangit seurasivat esimerkkiä.
Äiti levitti heidän allensa kostealle ruohikolle villaisen vaippansa ja
nojasi sitten päänsä rakkaan lapsensa syliin. Samassa pääsi Alicelta
läpitunkeva hätähuuto ja hän hyppäsi ylös. Hän oli nähnyt lähellään
kiemuralle kiertyneen kalkkarokäärmeen, joka valmistautui iskemään, ja
samassa kuin hän hypähti ylös, vilahti käärmeenkin pieni ja latuskainen
pää salamannopeasti eteenpäin. Myrkkyhampaat eivät ulottuneet äitiin
saakka, joka istui Alicen toisella puolen, mutta käärme vetäytyi heti
kiemuralle jälleen iskeäkseen uudestaan.
Mutta ennenkuin seuraava isku tuli, oli äitikin jo turvassa, ja samassa
kuului kepin suhahdus, kun toinen intiaani löi matelijan kuoliaaksi.
Tämä henkistä väsymystä seurannut säikähdys lamautti hetkeksi Alicen
mielenrohkeuden. Oli naiselliselle sukupuolelle hyvin ominaista, että
tuo urhoollinen tyttö, joka oli niin ihailtavan uljaasti pitänyt
puoliaan jo toista vuorokautta, itki nyt rajusti äitinsä povella, äidin
koettaessa parhaimpansa mukaan tyynnyttää häntä.
Tuon matelijan näkeminen ei voinut herättää muita kuin
vastenmielisyyden ja inhon tunteita; mutta tällä kertaa oli itse
sallimus lähettänyt käärmeen paikalle, kuten pian saamme nähdä.
XXXVIII.
PELASTUS.
Metsästäjien venhe oli ankkuroinut virralla pimeän tullessa ja sen
kyljestä erkani kanootti, jossa istuivat Simon Kenton, Sutherland ja
nuori Ripley. Ensinmainittu käytteli melaa ja tuo kevyt palkovenhe
kiiti vedenpinnalla nopeasti kuin pääskynen livahtaen salamana rannan
pensaikkoon ja törmäsi maalle niin voimakkaasti, että Sutherland ja
Ripley olivat menettää tasapainonsa.
"No niin, täällä olemme nyt!" sanoi Sutherland astuessaan rannalle, "ja
olen tuleva hyvin iloiseksi, jos joku sanoo, mitä minun on tehtävä ja
miten."
Puheessa oli kyllä perää, sillä moni muukin Kentonin tapainen tottunut
metsämies olisi voinut joutua ymmälle tämmöisessä tilanteessa, kun ei
ollut aavistustakaan, minnepäin oli lähdettävä.
"Ehkä olen väärässä", vastasi Kenton, "mutta minun johtopäätökseni on
tämä: -- Naiset eivät voi olla kaukana. He tietävät kyllä, että me
etsimme heitä, ja koettavat varmasti antaa meille jonkun merkin
olinpaikastaan."
"Mutta jos he ovat intiaanien kynsissä, niin kuinkas sitten?"
"Mikä voi estää heitä sattumalta huudahtamasta? mutta kautta Amerikan
Yhdysvaltojen! --."
Juuri metsästäjän puhuessa kuului metsästä Alicen hätähuuto, jonka hän
päästi nähdessään kalkkarokäärmeen, joka oli vähältä haavoittaa häntä
myrkkyhampaillaan.
Huuto oli kuulunut aivan läheltä. Nuo kolme miestä olivat melkein
suunniltaan.
"Se oli Alice", sanoi isä; "eteenpäin, Simon!"
Mutta Brayton Ripley oli edellä ja hän olisi mennyt juoksujalkaa koko
matkan, ellei tuo pitkäsäärinen Kenton olisi ehdättänyt hänen luokseen
ja tarttunut hänen käsivarteensa.
"Äläpäs hätäile, poikaseni!" sanoi hän tuimasti. "Voit pilata koko
homman."
"Kuulittehan huudon! He ovat hädässä; jotakin on hullusti!" huudahti
nuorukainen kiihkeästi.
"Ja vielä hullummasti käy, jos unohdat, miten metsässä on kuljettava.
Hiljaa nyt!"
Nuo kolme saattoivat tuskin nähdä toisiaan metsän pimennossa, sillä
muistettaneen yön olleen pilvisen, joten kuutakaan ei näkynyt.
"Halloo", kuiskasi Brayton hetkistä myöhemmin. "Näen tulen vilkkuvan
puiden välistä."
Kaikki näkivät sen ja muistaen johtajan antaman varoituksen hiipi
Brayton eteenpäin aivan yhtä varovaisesti kuin Kenton itsekin.
Viimemainittu tahtoi välttämättä mennä edellä, mutta lienee väärin
sanoa hänen tehneen niin, sillä toiset pyrkivät kärsimättöminä hänen
rinnalleen, vaikka heidän olisi pitänyt kulkea takana.
Matka oli lyhyt ja pian oli nuotion ääressä lepäävä ryhmä näkyvissä.
Naiset istuivat ruohikolla ja Alice nojasi päätään äitinsä povea
vastaan. Niin he olivat istuneet usein Alicen ollessa äitinsä pikku
tyttö. Shawnee-soturit polttelivat juhlallisen rauhallisesti virkkaen
pari sanaa silloin tällöin ja katselivat syrjäkareittain vankejaan.
Ensimmältä saattoi tuskin uskoa, että vartijoita oli vain kaksi mutta
tähysteltyään vähän aikaa oli Kenton varma asiasta.
"Kaikki käy hyvin!" kuiskasi hän. "Intiaaneja on vain kaksi meitä
kolmea vastaan naisista puhumattakaan, jotka ovat kahden miehen
veroiset. Erittäinkin tytär -- vai mitä, Brayton?"
"Näpsähdytänkö toisen?" kysyi Sutherland.
"Näetkös", sanoi Kenton hiljentäen ääntänsä niin, että ainoastaan
vieressä olijat saattoivat kuulla hänen sanansa, "en häikäile surmata
punanahkaa, ellei muuta neuvoa ole, mutta nyt se on todellakin
tarpeetonta."
"Mutta jos intiaanit keksivät meidät, niin samassa iskevät he
kirveillään vangit kuoliaaksi", vastasi Sutherland, joka tuskin jaksoi
enää hillitä itseään ollessaan aivan omaistensa läheisyydessä.
"Ennenkuin he ehtivät liikahtaakaan, olen minä Braytonin kanssa heidän
kimpussaan. Älähän hätäile!"
Lieneekö milloinkaan nähty tyhmistyneemmän näköisiä miehiä kuin nuo
kaksi Shawnee-soturia olivat nähdessään kolme metsästäjää ilmestyvän
pimeästä eri tahoilta. Tulijat lähestyivät sotureita pyssyt vireissä.
Ei voi sanoin kuvata näiden pelästystä.
"Iltaa, naiset", sanoi Kenton; "älkää nyt vain pyörtykö tahi nostako
käsiänne taivasta kohti. Kaikki on nyt hyvin. Puhuttelen vain hiukan
näitä ilkiöitä."
Kääntyen mykistyneisiin sotureihin päin sanoi Kenton shawneitten
kielellä:
"Jos veljeni pysyvät rauhallisina, niin heille ei tehdä mitään pahaa;
valkonaama on ystävällisempi kuin punainen mies. Otan vain heidän
aseensa ja menkööt he rauhassa matkoihinsa."
Ja Kenton astui arvokkaasti kuin Gottfrid, Bouillonin herra, intiaanien
luokse ja otti kummaltakin luodikon, sotatapparan ja puukon. Hän ei
myöskään unohtanut Alice Sutherlandin pyssyä, joka oli toisen intiaanin
hallussa.
Kun molemmat oli tehty vaarattomiksi, ilmoitti Kenton heille, että he
olivat vapaat menemään minne mieli teki. Hän sanoi juhlallisin elein
jäähyväiset intiaaneille, jotka seisottuaan hetken tyhmistyneinä
paikoillaan poistuivat nuotiolta ja häipyivät pian pimeään metsään.
Uudisasukas syleili vaimoaan ja tytärtään, ja Alice ojensi punastuvin
poskin Brayton Ripleylle kätensä kiittäen kaikesta, mitä nuorukainen
oli uskaltanut hänen puolestaan. Nuori Ripley koetti sanoa jotakin
kaunista, kuinka onnellinen hän olisi, jos hänen aina suotaisiin
tilaisuuden sattuessa tarjota palveluksiaan, mutta hän onnistui
sopertamaan vain muutamia sekavia sanoja. Poika parka hämmentyi aivan
pahasti, kuten usein tiedetään tapahtuvan, kun nuoret miehet
auttamattomasti ja korviaan myöten rakastuvat.
Mutta venhe odotti virralla eikä ollut mitään syytä viipyä pimeässä
metsässä kauemmin. Kenton lähti edellä paluumatkalle jokirantaan, hänen
perässään tuli Sutherland käsitysten vaimonsa kanssa ja viimeisenä
kulki Alice Brayton Ripleyn suojeluksessa. Pimeys ja tietoisuus alati
uhkaavista vaaroista saattoi nuoret tavallista lähemmäksi toisiaan, ja
vaikka matka synkän metsän läpi olisi ollut viittä kertaa pitempi,
eivät rakastavaiset olisi tunteneet vähintäkään väsymystä.
Kun oli kuljettu muutamia penikulmia Ohio-jokea alaspäin, laskettiin
venhe maihin. Koska yleinen intiaanisota oli todellakin puhjennut ja
niinmuodoin oli mahdotonta nousta venheellä virtaa ylös, nousi
retkikunta maihin ja lähti liikkeelle linnoitusta kohti, joka oli
idässä päin noin viidenkymmenen penikulman päässä.
Kentonin ohjatessa ja kiertoteitä kulkien pääsi tuo pieni joukko
perille näkemättä intiaaneja vilahdukseltakaan.
Rauha palasi vihdoin rajaseuduille. Taistelua ja uhrauksia oli sen
palauttaminen vaatinut eikä kukaan ollut toiminut ansiokkaammin sen
turvaamiseksi kuin Brayton Ripley. Hän koetti aina tunnollisesti
täyttää velvollisuutensa ja hän niittikin kylvönsä mukaisen sadon.
Ohio-valtion arvokkaimpia kansalaisia ovat vielä nytkin Brayton Ripleyn
ja hänen vaimonsa, tuon urhoollisen ja suloisen Alice Sutherlandin
jälkeläiset.