ystäviään, jotka niin miehekkäästi taistelivat auttaakseen uudistalon
asukkaita pakosalle. Huudoista ja laukauksista päättäen ei pakokauhu
ollut niin yleinen kuin oli toivottu. Intiaanit painuivat epäilemättä
pakoon, mutta heidän pakonsa ei ollut järjetöntä. Saatuaan selville
valkoisten todellisen lukumäärän, mikä saattoi piankin tapahtua,
kokoutuisivat miamit ja shawneet kyllä jälleen, ja silloin oli
metsästäjien vuoro peräytyä, niin urhoollisia kuin he olivatkin.
Saamme nähdä, kuinka ratkaisevasti kahdenkin valkoisen miehen
avuksitulo saattoi vaikuttaa taistelun kulkuun, erittäinkin kun tulijat
olivat sellaisia tottuneita erämiehiä kuin Kenton ja Sutherland.
"Luulet siis, että meidän on tarpeetonta saatella heitä edemmäksi?"
huomautti viimemainittu kysyvään äänensävyyn, josta ilmeni hänen
eroavan pahoin aavistuksin vaimostaan ja tyttärestään.
"Ei se hyödyttäisi mitään", vastasi hänen toverinsa. "He tuntevat
metsän yhtä hyvin kuin me -- ja luultavasti paremmin kuin minä.
Sitäpaitsi he ovat venheessäni parhaimmassa turvassa. Laukauksista ja
rähinästä päättäen eivät asiat luista pojilta oikein hyvin.
Rientäkäämme!"
Simon Kenton oli ollut monessa sellaisessa taistelussa ja melu, josta
hän mainitsi, ilmaisi hänelle taistelun kulun yhtä selvästi kuin olisi
hän ollut itse mukana. Intiaanit olivat peräytyneet melkein puoliväliin
joelle päin ja näyttivät nyt pysähtyneen vastarintaa tekemään. Taistelu
kävi kiihkeämmäksi. Jos punanahat nyt taistelisivat niin urhoollisesti
kuin he useimmiten tekivät, niin valkoisten olisi pakko peräytyä.
Toinen ikävä kohta oli se, että intiaanit olivat metsästäjien ja joen
välissä, joten he siis melkein sulkivat valkoisten pakotien. Joka
tapauksessa näyttivät asiat saaneen pahan käänteen, kuten Kenton
huomauttikin.
Metsästäjä lähti juoksemaan pyssy kädessään Sutherlandin seuratessa
kintereillä. Molemmat pyrkivät paikkaa kohti, josta kiivain ammunta
kuului, eikä kauan viipynytkään, ennenkuin he saapuivat
taistelupaikalle.
Sutherland ampui ensimmäisen laukauksen. Hän näki erään intiaanin
seisovan pyssy poskellaan vähän matkan päässä oikealle käsin ja
tähtäävän erästä metsästäjää, joka ei ollut mennyt puiden suojaan, vaan
seisoi aivan näkyvissä.
Pysähtyen äkkiä kohotti Sutherland pyssynsä ja laukaisi. Hän tähtäsi
intiaania rintaan ja kuula osui paikalleen.
"Hyvin ammuttu!" huusi Kenton sydämelliseen tapaansa. "Lataa pyssysi ja
ammu niin nopeasti kuin suinkin voit ja vieläkin nopeammasti, jos vain
käy laatuun!"
Valkoisia ja intiaaneja näkyi aina vilahdukselta. Kaikki koettivat
piiloutua puiden suojaan ladatessaan ja ampuessaan mahdollisimman
nopeasti. Useat taistelevat ulvoivat ja kirkuivat. Toiset valkoiset
miehet kajahduttivat ilmoille sotahuutoja, joita oli hyvin vaikea
erottaa intiaanien ulvonnasta, mutta toiset olivat vaiti ladaten
pyssyjään julman päättäväisesti ja ampuivat nopeasti tehden tuhoisaa
jälkeä.
Kenton ja Sutherland eivät olisi voineet saapua sopivampaan aikaan. He
ryntäsivät leimauksena paikalle ja heidän hurraahuudollaan oli suurempi
vaikutus kuin voitiin otaksuakaan.
"Antakaa niille päin kuonoja, pojat!" hihkaisi Kenton juosten eteenpäin
kuin mielityöhönsä kiiruhtava poikanen.
"Ole varuillasi, Kenton!" karjaisi Sutherland huomatessaan erään
jäntevän soturin hyppäävän suuren puun takaa ja hyökkäävän
takaapäin metsästäjää kohti. Sutherland ei ollut vielä ehtinyt ladata
pyssyään, sillä silloin hän olisi voinut tehdä intiaanin heti
Vaarattomaksi, mutta Kenton ei näkynyt menettävän tyyneyttään tässäkään
äkkirynnäkössä. Hänen tottunut kuulonsa oli erottanut lehtien hiljaisen
kahahduksen ja kääntyen ympäri seisoi hän vastatuksin intiaanin kanssa,
joka aikoi juuri käydä hänen kimppuunsa.
Heittäen pyssynsä syrjään sieppasi Kenton puukkonsa ja odottamatta
vastustajansa hyökkäystä syöksyi intiaania kohti.
Yhteentörmäys oli peloittava ja molempien puukot halkoivat ilmaa
välähdellen nopeissa kierteissä. Heidän iskunsa olivat niin nopeat,
että katselija olisi tuskin voinut seurata niitä, ja kaksintaistelu
näytti tuskin päässeen alkuun, kun se jo oli ohi.
Intiaani horjui taaksepäin hurjasti huutaen ja heittäen kätensä ylös
kaatui hän raskaasti maahan eikä lihaskaan värähtänyt enää hänen
ruumiissaan. Veitsi kirposi kauas hänen hervottomasta kädestään.
"Koettakaa päästä niiden taakse, pojat!" huusi Kenton näyttäen
esimerkkiä. "Meidän täytyy päästä niiden ja joen väliin!"
Käskyä toteltiin ripeästi ja yritys onnistui heti.
Uudisasukkaan ja metsästäjän saapumisen aiheuttamasta hämmingistä
johtui, että intiaanit peräytyivät jälleen, ja valkoiset, jotka
huomasivat heti edullisen asemansa, ahdistivat heitä kovasti. Punanahat
taistelivat vielä itsepintaisesti eikä mikään ollut sen selvempää kuin
että valkoisten oli pian peräydyttävä venheelleen.
Tämä oli onnellinen käänne naisille, jotka, voidaan sanoa, olivat tämän
tulisen taistelun alku ja juuri. He pääsivät hyvissä ajoin jokirantaan
ja miehet tulivat siten lähemmäksi venettä, jolloin heidän paluutiensä
oli sopivan hetken tullessa selvä.
Sutherland oli myös saanut pyssynsä latinkiin ja riensi eteenpäin
valmiina ampumaan kuulansa sinne, missä sitä parhaiten tarvittiin. Hän
näki erään Stanwood-nimisen metsästäjän, jonka avuksi hän oli
ensimmäisen laukauksensa ampunut, vieläkin tuhmanrohkeasti antautuvan
vihollisen kuulille alttiiksi. Stanwood kulki toisten edellä ja sen
sijaan että hän olisi toveriensa lailla pysytellyt puiden suojassa, oli
hän täysin näkyvissä ja latasi ja ampui yhtä kylmäverisesti kuin olisi
hän ollut paraatissa.
Kaadettuaan ruutia sytytysreikään astui hän muutamia askeleita
eteenpäin ja nähtyään jonkun tumman vihollishahmon hän laukaisi. Sitten
hän pysähtyi lataamaan ja temppu uudistui aivan samalla tavalla.
Kaikki olivat varmoja, että hän vielä saisi surmansa jonkun intiaanin
luodista, ja ennen pitkää hän saikin rangaistuksen uhkarohkeudestaan.
Intiaanit eivät peräytyneet enää, vaan pysähtyivät ja valkoiset tekivät
samoin. Stanwood saatuaan juuri pyssynsä latinkiin juoksi kuitenkin
vielä muutamia askeleita eteenpäin. Samassa paukahti useita luodikoita
yht'aikaa ja hänen nähtiin horjuvan ja kaatuvan.
Hän ei ollut kuollut, mutta pahasti haavoittunut. Hän koetti nousta,
mutta vaipui jälleen maahan ja jäi liikkumatonna makaamaan. Huomattuaan
hänen toivottoman tilansa hyppäsi eräs shawnee lähimmän puun takaa ja
juoksi hänen luoksensa yhtä uhkarohkeasti kuin äsken valkoinen mies
itse, heiluttaen metsästyspuukkoaan ja riemusta ulvoen.
Mutta hän ei saapunut haavoittuneen valkoisen metsästäjän luokse
milloinkaan. Sutherlandin pyssy pamahti samassa ja uudisasukas oli
toisen kerran pelastanut tuon kunnon metsästäjän.
Metsästäjiä ahdistettiin nyt niin, että he alkoivat vähitellen
peräytyä, ja haavoittuneen Stanwoodin asema kävi aivan toivottomaksi.
Mikään ei näyttänyt enää voivan häntä pelastaa.
Nähdessään, kuinka hänelle tulisi käymään, nosti hän päätään ja
huudahti ystävilleen:
"Pojat, ampukaa minut, ennenkuin punikit tulevat! Sukkelaan!"
Pyyntöä tottelematta juoksi Kenton nopeasti hänen luoksensa ja
kumartuen maahan auttoi haavoittuneen selkäänsä. Sitten tuo rohkea mies
kääntyen ystäviinsä päin käveli heidän luoksensa haavoittuneen pitäessä
hänen kaulastaan kiinni ja Kentonin kannattaessa hänen raajojaan, kuten
pojat kantavat toisiaan leikkiessään ja kuten Brayton Ripley oli
kantanut haavoittunutta Miamia vuosi sitten.
"Hurraa!" kiljaisi tuo uhkarohkea Stanwood, joka pyssynsä pudotettuaan
piteli itseään kiinni toisella kädellään ja heilutti toisella hattuaan.
"Painakaa päälle, pojat! Silmä silmästä! Kyllä me voi --"
Kenton joutui luonnollisesti taakkoineen intiaanien maalitauluksi.
Kenton, jota ihmeellinen onni seurasi koko hänen elämänsä ajan, pääsi
nytkin ehyenä pälkähästä, mutta Stanwoodiin sattui kuula ja hän kuoli
kuin salaman iskusta.
Hänen kantajansa, joka oli niin paljon uskaltanut hänen tähtensä, tunsi
kyllä mitä tapahtui, mutta hän kantoi tuon elottoman ruumiin toveriensa
luokse ja laski sen siellä hellävaroin maahan erään puun taakse.
"Niin", sanoi metsästäjä katsellen surumielisesti kuollutta, "Jim on
taistonsa taistellut."
Kiinnittämättä häneen sen enempää huomiota alkoi Kenton tähystellä puun
takaa, milloin sopisi näpähdyttää jälleen joku punanahka, jotka kävivät
Valkoisten kimppuun ankarammin kuin milloinkaan ennen.
Sutherland latasi toista kertaa pyssyään, kun joku mainitsi hänen
nimeään. Kääntyen ääntä kohti huomasi hän vähän matkan päässä veljensä,
joka piilotteli puiden takana intiaanien tapaan. He tervehtivät
toisiaan, mutta eivät yrittäneetkään lähestyä, sillä tilanne ei
sallinut sitä. He olivat niin lujilla, että ainoastaan pikainen
tervehdys tuntemisen merkiksi oli mahdollinen.
Silas Sutherland oli varuillaan kuten kaikki muutkin ja pian hän
huomasikin erään intiaanin, jonka hän uskoi varmasti saavansa
ammutuksi. Uudisasukas oli asettunut ystävistään hiukan oikealle, joten
ainoastaan hän saattoi ampua intiaanin. Kohottaen pyssynsä tähtäsi hän
huolellisesti vihollistaan ja hänen sormensa oli jo liipaisimella, kun
hän äkkiä luopui aikeestaan, laski pyssynsä ja huudahti:
"Nyt oli Kalkkarokäärmeen käydä hullummin kuin viime yönä, kun Alice
ampui häntä."
Hän oli tuntenut Miami-soturin juuri viime hetkellä, niin että hän
kerkesi pidättää laukauksen, joka olisi varmasti ollut turmiollinen.
Ampuiko Mul-keep-mo tarkoituksella tappaa valkoisia miehiä vai eikö,
sen tietää varmasti vain hän itse. Hänen omituinen suhteensa valkoisiin
miehiin on jo selitetty. Tapauksien vyöry oli ehkä nostattanut eloon
hänen vanhan hurjan luontonsa ja koettaessaan varjella Brayton Ripleytä
ja mahdollisesti Sutherlandia ja Kentoniakin, saattoi hän tehdä mitä
hyvänsä toisia kohtaan.
Hetkistä myöhemmin näki Sutherland kuitenkin jotakin sellaista, mikä
sai hänet varmaan vakaumukseen siitä, että Miami-soturi suoritti osansa
verrattomalla tyyneydellä ja uskollisuudella. Hän näki intiaanin
laukaisevan erästä metsästäjää kohti, joka oli kiihkossaan liian
varomaton. Välimatka oli niin lyhyt, että huonoinkin pyssymies olisi
osunut maaliinsa.
Mutta valkoinen mies ei vahingoittunut.
"Kas vain, hän ampui tahallaan ohi", päätteli Sutherland lausuen
samassa hengenvedossa lyhyen rukouksen Kalkkarokäärmeen puolesta.
Vaikka metsästäjät tiesivätkin hänen olevan ystävän, niin saattoivat he
kuitenkin erehdyksessä ampua hänet, sillä hän oli aivan toisten
soturien kaltainen. Oliko sanottu, että he aina muistivat huolellisesti
tarkastella pyssynsuun eteen sattuvan intiaanin kasvonpiirteitä?
Kalkkarokäärme oli tuskin ampunut tehottoman laukauksensa, kun toinen
metsästäjä -- Luff Johnson nimeltään -- kaatui kahden kuulan
lävistämänä kuolleena maahan. Kaatuneita oli jo kaksi, ja kun
muistetaan joukon harvalukuisuus, niin tappio oli tuntuva.
Taistelu oli hyvin epätasainen, ja jos apujoukko joen toiselta rannalta
saapuisi, niin ylivoima olisi varmasti voittamaton. Jouduttuaan kahden
niin vahvan vihollisjoukon väliin kaatuisivat metsästäjät viimeiseen
mieheen. Muistettaneen, ettei Sutherland eikä Kenton ollut huomannut
intiaanijoukkojen välillä vaihdettuja savumerkkejä, mutta metsässä
piileskelevät ja taistelumerkkiä odottavat metsästäjät olivat nähneet
sananlennätyksen. Joukossa oli useita, jotka metsästäjäkokemuksensa
perusteella arvasivat merkkien tarkoituksen, vaikka he eivät voineet
olla aivan varmoja asiasta. Eräs näkijä joutui taistelussa niin lähelle
Kentonia, että hän saattoi kertoa hänelle asiasta.
Tämä oli ensimmäinen vihjaus uhkaavasta vaarasta ja Kenton tuli
vakavasti levottomaksi. Hän käsitti heti uhkaavan vaaran. Metsästäjien
ja intiaanien välinen taistelu oli kestänyt vain muutamia minuutteja,
mutta se oli jo tarpeeksi suojannut naisten pakoa jokirantaan. Kaiken
todennäköisyyden mukaan olivat he jo saapuneet venheelle, joten ei
ollut mitään syytä jatkaa taistelua.
Heidän täytyi vain mahdollisimman kiireesti päästä joelle, sillä
missään muualla ei heidän läsnäolonsa ollut niin tarpeellinen kuin
siellä. Venhe oli kyllä vedetty aivan törmän alle, mutta kun se oli
niin suuri ja kömpelö, niin joen poikki tulevat intiaanit huomaisivat
sen varmasti. Saatuaan selville, ettei ketään valkoihoista ollut sitä
puolustamassa, valtaisivat he aluksen ja ne kaksi naista, jotka olivat
siitä suojaa hakeneet, joutuisivat heidän vangikseen. Brayton Ripley
joutui taistelun loppupuolella erään Mahlon Corwin nimisen metsästäjän
läheisyyteen. Hän oli nuorukaista vain paria vuotta vanhempi ja he
olivat olleet jo kauan läheisiä ystäviä. He seisoivat noin kymmenen
jalan päässä toisistaan, kumpikin ampuen suojapuunsa takaa. Siinä oli
pari, joka ei tuhlannut aikaa huutoihin ja kiljuntaan, vaan he
keskittivät kaiken huomionsa tehtäväänsä.
"Nyt meikäläiset alkavat peräytyä", sanoi Corwin, joka seurasi
kiinteästi taistelun kulkua.
Samassa ystävykset syöksähtivät parikymmentä jalkaa takanapäin olevien
puiden suojaan joutuen siten vieläkin lähemmäksi toisiaan. He seisoivat
paikoillaan niin kauan, että he ehtivät ampua ja ladata kolme kertaa.
Heidän oli jälleen peräydyttävä, sillä Kenton lähetti sanan, että
kaikkien oli hitaasti painuttava jokea kohti.
Ripley lähti suojapaikastaan muutamaa sekuntia ennen kuin hänen
ystävänsä ja hyppäsi toiseen. Corwin oli hänen kintereillään ja oli
juuri pääsemäisillään erään puun taakse, kun hän huudahti ja kaatui.
"Mihin sattui?" kysyi Brayton juosten paikalle ja kumartuen hänen
puoleensa.
"Pahasti kävi", kuului vastaus. "Luulen olevani mennyttä. Älä
viivyttele, kiiruhda joelle!"
"En jätä sinua. Mihin se kävi?"
"Reiteen. En voi seisoa."
"Älähän sano. Autan sinut ylös. Joki ei ole kaukana ja olen varma, että
voit kävellä sinne, kun autan sinua."
Pyssyjen pauketta kuului jo ainakin kymmenestä eri paikasta. Jotkut
huusivat Braytonia kiiruhtamaan, mutta hän ei välittänyt siitä.
Ystävänsä sanojen ja avun rohkaisemana Corwin teki hurjan yrityksen ja
nousi seisoalleen kasvoiltaan Valkeana kuin palttina; tuskasta voihkien
hänen täytyi raskaasti nojata kumppaniinsa.
"Hyvinhän se kävi", lohdutteli Brayton hilpeästi. "Kova kovaa vastaan;
sinun ei tarvitse pitkältä kävellä."
Mies parka ontui tuskallisesti eteenpäin, mutta hän kärsi lujasti ja
tuon urhoollisen nuorukaisen avulla hän kykeni hitaasti kävelemään.
Kun toverit näkivät nuo kaksi nuorukaista sellaisessa vaarassa, niin
heille kävivät pojat sääliksi ja tehden hyökkäyksen he ajoivat
vihollisen hiukan takaisin.
"Laittautukaa nyt hetkeäkään viivyttelemättä venheeseen", sanoi Kenton,
"sillä nyt on meidän pakko lähteä."
Metsästäjäjoukon johtaja oli tehnyt ilahduttavan huomion. Vihollisten
lukumäärä oli pienempi kuin taistelun alkaessa, ja vaikka vihollinen
piti yllä ripeätä tulta, niin se ei taistellut yhtä voimallisesti kuin
ennen. Tuo taitava Kenton keksi tähänkin oikean selityksen, Vaikka
käänne oli toisille aivan selittämätön.
Tietämättä, että uudistalon asukkaat olivat jo paenneet, ja epäillen
näiden käyttävän asiain käännettä hyväkseen oli suuri joukko intiaaneja
palannut takaisin estämään kaikki pakoyritykset.
Tämä oli onnenpotkaus, siliä ennenkuin intiaanit olivat huomanneet
erehdyksensä ja palanneet, olivat metsästäjätkin ehtineet jokirantaan.
"Tyrkkää venhe vesille ja ole valmis työntämään ulos rannasta!" huusi
Kentin Braytonille, joka voimiensa takaa autteli ja kiirehti
haavoittunutta ystäväänsä. "Me voimme hypätä ja siten säästää aikaa."
Äkkiä tunsi Brayton ystävänsä käyvän hervottomaksi hänen käsissään.
Ensin hän luuli hänen menehtyneen tuskasta, mutta sitten hän näki, että
hän oli vain mennyt tainnoksiin. Brayton nosti hänet sukkelaan
hartioilleen kuin lapsen ja kantaen molempia pyssyjä toisessa kädessään
riensi hän jokea kohti.
Hänen ei tarvinnut kävellä pitkältä, ennenkuin hän näki veden
välkehtivän puiden välistä. Corwin tuntui virkoavan ja hän kiiruhti
käyntiään onnistuen tulemaan jokirantaan juuri samassa paikassa, josta
he olivat lähteneet hiipimään uudistaloa kohti jättäen venheen piiloon
törmän alle.
Venhe oli samassa paikassa.
XXXIII.
USKOLLINEN MUL-KEEP-MO.
Voidaan pitää harvinaisena tapauksena, että intiaanisoturi kiivaassa
taistelussa varoo huolellisesti, ettei yksikään hänen ampumansa laukaus
sattuisi kehenkään, erittäinkin kun tällaisen teon tekijä oli
Miami-soturi Mul-keep-mo.
Taistelun pyörteissä ja vaiheissa oli epäilemättä monta kohtaa, jolloin
hänen oli vaikea hillitä haluaan surmata joku tuon vihatun rodun jäsen,
jota vastaan hän oli sotinut useita vuosia.
Mutta meidän kummallisen inhimillisen luonteemme taipumuksista ei ole
mikään sen vilpittömämpi kuin halu noudattaa sitä jumalallista lakia,
joka käskee palkitsemaan hyvän hyvällä ja todistaa, että yksi hyvä työ
houkuttelee tekemään toisenkin. Kalkkarokäärmeen kiitollisuus oli
taivuttanut hänet uskaltamaan niin paljon sen ainoan valkoisen miehen
puolesta, jota hän rakasti, että hän oli Valmis osoittamaan saman
ystävänpalveluksen koko joukollekin.
Simon Kenton oli hienolla käytöksellään voittanut hänen suopeutensa
puolelleen, ja se oli myös auttanut häntä selviämään nuotion ääressä
pidetyn neuvottelun salakareista ja sitä seuraavan taistelun
tuoksinassa. Hän latasi ja ampui, ja Sutherlandin näkemästä päättäen ei
hän notkistanut valkoisilta miehiltä hiuskarvaakaan.
Vaikkakin tuntunee oudolta, oli Kalkkarokäärme tuon kiihkeän taistelun
aikana huomaavinaan, että Huuhkaja piti häntä silmällä. Jatkuva ja
kiinteä valvonta oli kylläkin mahdotonta, mutta Kalkkarokäärme oli
nähnyt tarpeeksi ollakseen varma asiastaan.
"Hän näki taistelun minun ja Haw-hu-dan välillä", päätteli Mul-keep-mo.
"Ellen minä olisi tehnyt hänestä päällikköä ja johtajaa, niin hän olisi
kertonut veljille, miten Haw-hu-da kuoli. Kunhan taistelu on päättynyt,
niin hän tekee sen. Huuhkajan täytyy kuolla."
Luonteenomaisella julmuudella ja kylmäverisyydellä päätti Miami ampua
joukon johtajan kuoliaaksi heti sopivan tilaisuuden sattuessa, jolloin
se saattoi käydä päinsä kenenkään huomaamatta.
Hän jännitti hanan taistelun aikana kolme kertaa ampuakseen kuulan
Huuhkajan pään läpi, mutta aina sattui jokin este. Heidän keskinäinen
asentonsa oli sopimaton. Valkoiset olivat asemissaan tuolla ja
intiaanit täällä, ja vaikka laukausta takaapäin ei ehkä
huomattaisikaan, niin Miami-soturi oli kyllin viisas ollakseen
antautumatta uuteen vaaraan, kun hänellä oli todennäköisesti tarpeeksi
selvittelemistä entisissäkin.
Useamman kuin yhden kerran hän oli huolissaan valkoisten miesten
tähden, joita ahdistettiin ankarasti. Intiaanit peräytyivät jokea
kohti, ja hän teki kaikkensa aikaansaadakseen pakokauhun; mutta
olemmehan nähneet, ettei kauan viipynyt, ennenkuin intiaanit
kokoutuivat yhteen ja pakottivat valkoiset miehet vuorostaan
peräytymään.
Mul-keep-mo näki Huuhkajan ampuvan nuorta Corwinia, joka kaatui maahan,
mutta ei kuollut. Hetkistä myöhemmin näytti valkoisille käyvän
huonosti, mutta ratkaisevalla hetkellä huusi Kalkkarokäärme, että
uudistalon asukkaat pakenivat, kun ei ketään ollut jäänyt heitä
vartioimaan.
Varoitus oli paikallaan ja ei vain Kalkkarokäärme, vaan Huuhkajakin ja
kymmenkunta soturia lähtivät heti juoksemaan kiivaasti aukeamalle päin.
Välimatka oli niin lyhyt, että hetken kuluttua oltiin perillä. Jos
perhe oli vielä mökissä, niin he olivat epäilemättä kuulleet melskeen
ja ampumisen ja aavistivat tietysti, mitä kaikki merkitsi. Mutta
asukkaat olivat todennäköisesti paenneet, ja vaikka tuo innokas
Huuhkajakin oli melkein varma asiasta, niin hän kuitenkin epäröi astua
näkyviin aukeamalle. Hän oli sotureineen juuri saanut maistaa, kuinka
valkoiset miehet osasivat tapella, ja aikaisemmin hän oli nähnyt, miten
Sutherlandin väki pyssyjä käytteli.
"Veljet, älkää olko liian rohkeita", varoitteli Kalkkarokäärme peläten,
että käytäisiin heti hyökkäämään. "Pitkäpuukkojen pyssyt ampuvat kauas
ja tarkkaan."
Huuhkaja kääntyi katsomaan Miami-soturia ja tuijotti häneen kuin olisi
hän ollut karkaamaisillaan Mul-keep-mon kurkkuun. Mutta sitten hän
lienee ajatellut, että varoituksessa saattoi mahdollisesti olla
perääkin, sillä hän käski miestensä odottaa.
Mul-keep-mon tarkoitus oli aiheuttaa kaikenlaisia viivytyksiä nyt, kun
Kentonia ja hänen metsästäjiään ahdistava joukko oli harvennut niin,
että valkoiset kykenivät kyllä pitämään puolensa sitä vastaan.
Pääsivätkö valkoiset myös pakoon joen toiselta rannalta tulevan
apujoukon tieltä, oli kysymys, johon hän ei voinut vastata, eikä hän
niinmuodoin sitä ajatellutkaan.
Huuhkaja lähti nyt sotureineen varovasti kiertämään aukeamaa pysytellen
metsän suojassa voidakseen nähdä mökin joka puolelta. Kun ei mitään
näkynyt, joka olisi antanut selvyyttä tilanteeseen, astuivat muutamat
hetkeksi näkyviin toivoen, että mökin puolustajat heitä ampumalla
ilmaisisivat itsensä. Ei kuulunut risahdustakaan. Soturit laukaisivat
pyssynsä taloa kohti, mutta luonnollisesti tuloksetta.
Huuhkaja teki äkkiä tärkeän huomion. Hänen nähtiin menevän mökin luo ja
viittaavan oveen. Jokainen huomasi silloin oven olevan pari kolme
tuumaa raollaan. Valkoiset eivät olleet paetessaan sulkeneet sitä.
Päällikkö astui ovelle viivyttelemättä ja Mul-keep-mo tuli sotureineen
hänen kintereillään. Painaen kädellään raskasta ovea työnsi päällikkö
sen helposti auki ja kaikki kävivät sisälle. Huuhkaja juoksi nurkassa
olevia portaita myöten yläkertaan ja syöksyi huoneiden lävitse.
Puolessa minuutissa hän huomasi talon olevan tyhjän.
Kun tämä tosiasia valkeni Huuhkajalle, nousi ukkospilvi hänen
otsalleen. Koskematta mihinkään käski hän sotureitaan seuraamaan häntä
pihamaalle mökin eteen.
"Soturit", sanoi hän matalalla äänellä, mutta leimuavin katsein, "koira
on tunkeutunut joukkoomme! Kuulkaa Huuhkajan sanoja, hänen kielensä ei
viekastele.
"Soturit, kuulkaa sanojani ja minä kerron teille konnantöistä, jotka
saattavat verenne kiehumaan. Kun eräs soturimme oli ryöminyt
sytyttämään tulta tuon nurkan juureen, jossa näette hirsien
korventuneen, niin hänet ammuttiin. Mutta valkoiset miehet eivät häntä
surmanneet, vaan keskuudessamme oleva petturi.
"Soturit, kun kaksi soturiamme ajoi takaa pakenevaa valkonaamaa, niin
he olisivat saaneet hänet kiinni ja riistäneet häneltä päänahan, ellei
petturi olisi takaapäin ampunut urhoollisia Veljiämme kuoliaaksi.
"Soturit, tuo suuri päällikkömme Haw-hu-da näki tämän konnantyön; hän
löi petturikoiran allensa ja olisi nylkenyt häneltä päänahan, mutta
lähellä odotteleva valkonaama kuuli petturin rukoilevan äänen ja ampui
Haw-hu-dan kuoliaaksi.
"Soturit, sama koira huusi äsken metsässä parveilevan lukemattomia
pitkäpuukkoisia saadakseen meidät karkaamaan pakoon, jotta
rakennuksessa asuvat valkonaamat voisivat mennä rauhassa tiehensä. He
ovat päässeet käsistämme, koska petturi auttoi heitä. Hän ampui myös
taistelussa omia soturiveljiään.
"Soturit, Mul-keep-mo, Kalkkarokäärme, on tämä petturikoira ja
Wath-tre-hi, Huuhkaja, tahtoo häntä rangaista."
Huuhkaja muistutti junaveturia vastaan hyökkäävää härkää, joka ei
kiihkossaan osaa olla ollenkaan varovainen. Mul-keep-mo tiesi mitä
tuleman piti ja oli varuillaan. Hän ei sanonut sanaakaan, vaan odotti
hirvittävän tyynesti syyttäjänsä hyökkäystä toisten katsellessa
ympärillä. Parin minuutin kuluttua oli ottelu päättynyt. Huuhkaja oli
taistellut viimeisen taistelunsa.