ei ollut luullut tarvitsevansa heitä. Hän oli viidenkymmenen miehen
keralla mennyt virran poikki ja uskonut, että talon tuhoaminen ja
asukasten vangitseminen oli pieni asia. Haw-hu-da oli siinä yrityksessä
menettänyt henkensä, useita hänen sotureitaan oli kaatunut ja mökki
uhmaili vieläkin piirittäjiä.
Kentuckyn puolella jonkun matkan päässä joesta oleilevan joukon
tarkoitus oli pysyä paikoillaan, kunnes ryöstöjoukko oli palannut Ohion
puolelta, jolloin he lähtisivät hävittämään rajaseudun uudisasutuksia.
Tämä shawneitten ja miamien varajoukko oli Kentonin ja hänen ystäviensä
onneksi leiriytynyt niin kauas joesta, että heidän suurta venhettään ei
huomattu ollenkaan. Intiaanit olivat luultavasti luopuneet odottamasta
sen saapumista, sillä muuten he olisivat huomanneet sen.
Amerikkalainen intiaani on maailman laiskin ihminen. Tappelu ja
metsästys on hänen mielityötään, mutta naiset pakotetaan tekemään
kaikki raskaammat työt. Kotosalla ollessaan hän viettää päivänsä maassa
lojuen ja nukkuen. Hän voi vetelehtiä nälkäisenä päivän tahi parikin
vain siitä yksinkertaisesta syystä, että hän on liian laiska
noustakseen makuulta ja lähteäkseen metsästämään. Kun hän nälän
pakottamana pyydystää jonkun riistan, niin hän ahmii kuin
jättiläiskäärme ajaen vatsaansa vaikeasti sulavaa ravintoa sellaisen
annoksen, että se tuottaisi kuoleman kenelle muulle hyvänsä.
Villissäkin tilassa elävälle ihmiselle pitäisi sellaisen kohtuuttoman
äkillisen syömisen olla turmiollista.
On ehkä todettu, että tämä täydellinen laiskuus ei aina ole turmellut
punaista miestä. Toisinaan hän on toimelias ja valpas ja etenkin
sotapolulla ollessaan on hän sukkela ja ketterä kuin pantteri. Vaikka
Ohio-joen eteläpuolella oleileva intiaanijoukko ei ajatellutkaan lähteä
pohjoisrannalla sotivan osaston avuksi ennenkuin heitä pyydettiin, niin
ei tarvinnut epäilläkään, oliko vastaus myöntävä vai ei.
Olisi ollut helppoa lähettää sananviejä toiselle puolelle esittämään
tilannetta, mutta olihan helpompi ja sukkelampikin keino. Intiaaneilla
on oma sananlennättimensä.
Kun päätös oli tehty, alkoi joukko sotureita koota lehtiä puista. Niitä
ei otettu latvoista, joissa lehdet olivat kuivia kuin taula, vaan
alhaalta läheltä maata, missä ne olivat saaneet kosteutta. Ne paloivat
hitaasti ja vankasti savuttaen, mikä oli tarkoituskin.
Nuotiota hoidettiin huolellisesti, kunnes saatiin kasa hehkuvia hiiliä,
joiden päälle mätettiin lehtiä, kunnes musta savupatsas nousi syksyn
tyyneen ilmaan kuin jostakin tehtaan piipusta.
Neljä intiaania tarttui huopapeitteeseen kukin kulmastaan ja pitelivät
sitä nuotion yläpuolella kuin estääkseen savua nousemasta. Kun tuli
näytti sammuvan ja tukahtuvan, nostettiin peitto heilahduttaen sivulle,
jolloin musta savukiehkura yhtenäisen patsaan asemesta pöllähti
taivaalle ja hitaasti häipyi kuulakkaan ilmaan latvojen yläpuolelle.
Temppu uudistettiin, kunnes kymmenkunta savukiehkuraa, jotka olivat
kuin suunnattomia palloja, oli säännöllisin väliajoin kohonnut ilmaan
metsän yläpuolelle ajelehtimaan. Toiset painuivat oikealle, toiset
vasemmalle ja eräs pallero pysyi paikallaan kuin ankkuroitu ilmapallo.
Tällä tavoin lennätettiin sana tuolle noin penikulman päässä etelässä
päin majailevalle joukolle. Eikä kauan viipynytkään ennenkuin vastaus
tuli. Kolme samanlaista savukiehkuraa pöllähti metsästä "kauhun ja
veren maan" puolelta, ja useampaa ei näkynytkään. Siinä olikin
kylliksi, sillä piiritysjoukko tiesi nyt, että heidän pyytämänsä
apujoukko saapuisi.
Nyt oli tilanne mitä arveluttavin. Jos Sutherland perheineen ei pääsisi
pakoon ennen apujoukon saapumista, niin sitten oli myöhäistä enää
yrittääkään.
Tällöin ilmestyi odottamatta eräs eteläisen joukon sanansaattaja
leiripaikalle. Hänet oli lähetetty ennen lennättimen käyttöä kuulemaan,
kuinka piirittäjät tulivat toimeen, ja hän oli hiipiessään metsän läpi
huomannut savumerkit.
Mutta tulija toi hälyttäviä uutisia. Juostessaan huoletonna vaaraa
ajattelemattakaan ammuttiin häntä kohti laukaus aukeaman lähellä ja hän
pääsi hädin tuskin hengissä pakoon. Silmäiltyään ympärilleen ei hän
nähnyt vain pari kolme, vaan ainakin parikymmentä valkoista miestä
hiipivän eteenpäin puiden suojassa ja lähestyvän nopeasti leiripaikkaa!
XXX.
PAKOSUUNNITELMIA.
Intiaanit olivat vähitellen kaikki kokoutuneet nuotion ympärille
Miami-soturi Mul-keep-mon luo syvällä mielenkiinnolla kuulemaan
neuvottelua, ja siten on selitettävissä, että Kenton oli kenenkään
huomaamatta päässyt pujahtamaan itäpuolelta aukeaman poikki uudistalon
ovelle, jonka Silas Sutherland aukaisi hänelle. (Muussa tapauksessa se
olisi ollut mahdotonta.) Nyt oli todellakin niin, ettei yksikään
punanahka ollut nähnyt häntä. Hän olisi Voinut huoletonna kävellä
ovelle, ojentaa nimikorttinsa ja odottaa turvallisesti, kunnes
suvaittiin laskea sisään.
Voidaan kuvitella, kuinka sydämellisesti metsästäjä toivotettiin
tervetulleeksi. Alice tuli kiireesti alas ja miesten sydämellisesti
tervehtiessä toisiaan heräsi talon emäntäkin, joka hämmästyneenä yhtyi
ryhmään.
"Kun viimeksi kävin luonanne", sanoi Kenton tervehdittyään jokaista
erikseen, "niin elämä oli hiukan toisenlaista. Painoin itse salvan
auki, mutta nyt oli linkku otettu pois. Kuinka voitte, Silas, Alice ja
Polly?"
"Emme voi sanoin kuvata iloamme", vastasi uudisasukas, jonka mielestä
kaikki oli kuin unennäköä. "Voin tuskin uskoa silmiäni huomatessani
sinut metsän reunassa."
"Näytti siltä kuin olisit vasta kotvasen kuluttua tuntenut minut ja
luulin saavani astua majaasi kuulien viheltäessä."
"Mutta kuinka sinua kohti ei ammuttu laukaustakaan?"
"Punanahat ovat kokoutuneet neuvottelunuotiolle aukeaman toiselle
puolelle; tuolta voit nähdäkin tulen vilkkuvan."
"Ehkä olisi parempi, että menen ylhäältä katsomaan?" sanoi Sutherlandin
varovainen vaimo astuen askeleen tikkaita kohti.
Mutta Kenton viittasi hänet takaisin.
"Olkaa vain rauhassa; siellä ei ole mitään tekemistä vähään aikaan,
mutta sitten seuraa sellaista, mitä ette voi aavistaakaan."
Vieras istui lähimmälle tuolille. Toiset tekivät samoin, katsoen häneen
hehkuvin kasvoin ja kuunnellen innokkaasti hänen jokaista sanaansa.
Kenenkään mieleen ei olisi voinut juolahtaa, että tuo ryhmä oli
vihollisten saartama.
"Juuri äsken erosin nuorukaisesta", sanoi Kenton silmäten merkitsevästi
Aliceen, "jota kohtaan luulen sinulla olevan hiukan mielenkiintoa.
Ainakin hän on kovin huolissaan tähtesi."
"Kuinka, mitä tarkoitatte?" kysyi tyttö teeskennellen
välinpitämättömyyttä, joka sopi huonosti hänen punehtuviin kasvoihinsa.
"Kas, kas; mitäkö tarkoitan", naurahti Kenton ojentaen pitkän kätensä
ja taputtaen tyttöä leikillisesti poskelle. "Brayton oli surra itsensä
kuoliaaksi tähtesi, mutta nyt hän on jälleen mitä parhaimmalla
tuulella."
Kenton kertoi kaikki, mitä hän oli kuullut saavuttuaan maihin, ja
selitti sitten suunnitelman, joka oli tehty Sutherlandin ja hänen
perheensä pelastukseksi.
Uudisasukas hämmästyi kuullessaan veljensä olevan niin lähellä, ja
hänen hämmästyksensä kasvoi vielä, kun hänelle kerrottiin, että niin
monta rohkeaa ystävää odotti vain merkkiä antautuakseen hengenvaaraan
ihmisten puolesta, jotka olivat heille enimmäkseen outoja.
Tuon kuuluisan intiaanien vastustajan kertomuksen yllättävin kohta oli
luultavasti se, missä kerrottiin Miami-soturi Mul-keep-mosta. Perhe
tunsi hänet kyllä, mutta kellään ei ollut vähintäkään aavistusta hänen
ystävyydestään. Alice kalpeni kuullessaan, kuinka hän oli ampua hänet
kuoliaaksi viime yönä.
"Olipa onni, että olen niin kehno ampuja!" sanoi hän huokaisten
helpotuksesta toisten nauraessa.
"Huono ampuja et ole", huomautti isä, "mutta sinä satuit laukaisemaan
hiukan liian myöhään, sillä muutoin olisi nyt maailmassa yhtä miamia
vähemmän, joka kuuluu olevan ystävämme."
"Uskotteko, että voimme luottaa Mul-keep-mohon?" kysyi mrs Sutherland
tuntien itsensä hermostuneeksi, mikä oli luonnollistakin.
"Sitä ei tarvitse epäilläkään", vastasi Kenton rehtiin tapaansa. "Vuosi
sitten taistelin elämästä ja kuolemasta Kalkkarokäärmeen kanssa, kuten
häntä nimitetään, enkä eläessäni ole ollut niin lujilla. Tiedän,
minkälainen mies hän on. Kantamalla hänet silloin hoitoa saamaan
saavutti nuori Ripley hänen ikuisen ystävyytensä."
"Hänen osoittamansa mielenkiinto meitä kohtaan onkin sitten oikeastaan
Braytonin ansio?" huomautti uudisasukas.
"Osuit oikeaan. Ohoh", huudahti vieras katsahtaen ympärilleen niin
äkkiä, että toiset hätkähtivät, "olinpa unohtaa jotakin!"
"Mitä sitten?" kysyi säikähtynyt Alice.
"Olin unohtaa, etten ole syönyt suupalaakaan koko päivänä, ja ellen
erehdy, niin tuo kello näyttää iltapäivän olevan käsissä."
Nuhdeltuaan metsästäjää, että hän oli niin säikähdyttänyt heitä,
rupesivat äiti ja tytär valmistamaan päivällistä. Uudistalossa ei ollut
vielä syöty päivällistä, joten kaikki kävivät aterialle ja söivät
äänettöminä.
Perheen jäsenet lausuivat vuorotellen ruokasiunauksen ja tällä kertaa
oli Alicen vuoro lukea sopiva kiitosvärssy. Kenton painoi päänsä alas
ja sanoi luvun loputtua hartaasti: "Amen." Tämä kuuluisa metsästäjä
(jota tunnustan rajattomasti ihailevani) oli ollut jo vuosia harras
uskovainen; ja kuten olen sanonut, eli vielä vähän aikaa sitten miehiä,
jotka muistivat, kuinka hän lauloi ihmeteltävän kauniisti kokouksissa,
joita suuressa lännessä pidettiin leiritulien luona viime vuosisadan
alkupuolella.
Mrs Sutherland nousi vaimoväen tapaan pöydästä ennen aterian loppua ja
kiiruhti yläkertaan katsomaan ampumarei'istä joka taholle ympäristöön.
"No mitä näit?" kysyi Kenton, kun hän tuli alas hymyillen ja asettui
paikalleen pöydän ääreen.
"En mitään mainittavampaa."
"Tiesinhän sen", murahti Kenton käyden toisen aikamoisen paistinviilun
kimppuun. "Kalkkarokäärme on näetkös paraikaa intiaanien luona
aiheuttaakseen puheillaan ja neuvoillaan mahdollisimman suurta häiriötä
ja pakokauhua heidän keskuudessaan. Kun hän antaa merkin, niin pojat
hyökkäävät ja alkavat ampua. Silloin on meidän lähdettävä ja
riennettävä suoraan joelle. Olen sanonut tämän jo pari kolmekin kertaa,
mutta eihän siitä ole kenellekään vahinkoa, että kerron sen vieläkin
kerran, jottei kukaan sitä unohtaisi."
"Sinä ja Silas saattelette meitä sitten koko matkan, vai kuinka?" kysyi
emäntä.
"Ei aivan; seuraamme niin pitkälle, että näemme teidän voivan
turvallisesti jatkaa matkaanne yksinännekin. Käännymme sitten takaisin
ja otamme osaa konserttiin."
"Iskemme niin, ettemme ole milloinkaan niin tapelleet", sanoi
Sutherland, joka tunsi vaaran suuruuden. "Vaikka se onkin paras
pelastuksen keino, niin onnistumismahdollisuudet ovat mielestäni sangen
vähäiset. Kun intiaanit huomaavat hyökkääjien harvalukuisuuden, niin
mitäs sitten?"
"Mitäkö sitten?" toisti Kenton ikäänkuin kysymyksestä hämmästyneenä.
"He palaavat tietysti takaisin ja huomattuaan, ettei mökissä olekaan
enää naisväkeä, elleivät he ole huomanneet sitä jo ennen paluutaan,
lähtevät meitä takaa-ajamaan."
"Siis huomaattehan, Polly ja Alice, että kun olemme lähteneet täältä,
niin takaisin emme voi tulla."
"Miksi haluaisimme kääntyä takaisin?" kysyi Alice.
"Mahdollisesti pelästytte matkalla ja ajattelette olevan turvallisempaa
palata tänne seinien suojaan."
"Voin luvata sinulle", lisäsi äiti, "ettemme palaa takaisin, ellei se
ole viimeinen keino henkemme pelastukseksi."
"Siinä ei ole kaikki, mitä teidän pitää muistaa", lisäsi Kenton, joka
lopetettuaan ateriansa oli sysännyt istuimensa taaksepäin ja jutteli
kuin olisi hän istunut oman kotilietensä ääressä. "Teidän täytyy
muistaa, että lähdettyänne rientämään joelle ette voi juosta liian
kiivaasti. Tiedän tämän tytön juoksevan kuin hirvi, sillä olen ollut
näkemässä, mutta epäilen, ettei äiti ole yhtä nopeajalkainen."
"Kun hän oli Alicen iässä, niin hän oli aivan yhtä ketterä", sanoi
isäntä katsoen vaimoonsa hellän ylpeästi.
"Mutta nyt hän on hiukan vanhempi, ellen erehdy. Mutta oli miten oli.
Eihän tässä puheita tarvita. He juoksevat kuin kauriit, sillä he
tietävät sen olevan ainoan pelastuksen keinon."
"Kun olemme päässeet jokirantaan, niin mitä sitten teemme?" kysyi
Alice.
"Viisaasti kysytty. Teidän on löydettävä minun suuri venheeni
mahdollisimman sukkelaan. Menkää siihen ja odottakaa meitä. Sillä
hetkellä voimme olla kaukanakin takananne, mutta joka tapauksessa
olemme teidän ja punanahkojen välissä."
Huomattakoon, ettei Kenton eikä kukaan hänen seuralaisistaan tiennyt
peloittavan vihollisjoukon olevan läheisyydessä Ohio-joen toisella
puolen. He eivät myöskään tienneet, että oli pyydetty apuväkeä.
"Sitten meillä ei näytä olevan muuta tekemistä kuin odottaa", huomautti
mrs Sutherland.
"Eipä ole. Luultavasti teidän ei tarvitse odottaa kauan. Luonnollisesti
voitte tähystellä ulos, mutta aika rientää ja on parasta olla valmis."
Valmistukset olivat niin vähäiset, ettei niihin kulunut kuin jokunen
minuutti. Mitään kannettavaa ei voitu ottaa mukaan, sillä paon täytyi
tapahtua nopeasti, ja sen menestys oli sen varassa, kuinka sukkelaan
naiset pääsisivät venheelle.
"Nyt", sanoi Kenton astuen ovelle, "ei meillä ole yläkerrassa mitään
tekemistä. Meidän on vain vartioitava talon etupuolta ja minä voin
sysätä tämän salvan juuri niin paljon sivulle, että voin kurkistaa
ulos."
"Minä katson täältä", sanoi Sutherland työntäen ikkuna-aukon
suojaluukkua jonkun tuuman sivulle.
"Ellen pahasti erehdy", sanoi Kenton katsottuaan ulos, "niin nyt on
aika meidän lähteä täältä ja sukkelaan."
Hän oli oikeassa.
XXXI.
KOTOA LÄHTÖ.
Yhtä tyynesti ja kylmästi kuin hän oli alusta alkaen toiminut katseli
Kalkkarokäärme noita neljää soturia, jotka touhusivat savumerkkien
antamisessa joen etelärannalla oleville tovereille. Hän tiesi, että
merkit saattaisivat paikalle viitisenkymmentä hurjaa soturia parin
tunnin kuluttua, minkä ajan kuluessa uudistalon asukasten kohtalo oli
ratkaistava.
Kentuckyn puoleiselta rannalta pöllähtelivät vastausmerkit ilmaan
toinen toisensa jälkeen ja avunpyytäjät näkivät ne selvästi. Mutta
Miami ei antanut vieläkään mitään määräyksiä.
Simon Kenton ja Silas Sutherland katsoivat jännittyneinä ulos. He
näkivät vilahdukselta intiaaneja liikehtivän puiden suojassa, mutta
eivät voineet nähdä heitä sen tarkempaan. Kenton sanoi useamman kerran,
että häntä halutti koettaa ampua heitä, vaikka matka ei ollutkaan
varma.
Savumerkkien anto, josta on kerrottu, oli jo lakannut, kun ystävämme
katsahtivat ulos. Nuotion yläpuolella häilyvä savupilvi nähtiin kyllä,
mutta se oli jo kadottanut merkityksellisen muotonsa ollen nyt aivan
tavallisen nuotiosavun näköinen, joka ei herättänyt katselijan
epäluuloa.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Sutherland siirtämättä katsettaan aukosta,
josta hän katseli aukeamaa. "Tuopa näyttää kummalliselta."
Eräs intiaani ilmestyi metsästä, joka oli leirinuotion ja aukeaman
välissä, ja tultuaan kokonaan näkyviin seisahtui kiinteästi
tarkastamaan mökkiä. Hän oli yksinään ja hänen tekonsa oli niin
yllättävä, että kannatti kyllä kysyä sen tarkoitusta.
"Kalkkarokäärmehän se on", huudahti Kenton -- "Alice ja Polly, tulkaa
tänne. Jos haluatte nähdä ystävänne, niin nyt on hyvä tilaisuus."
Kenton astui sivulle ja salli tuon nuoren neitosen katsella aukosta
soturia, jota kohtaan kaikki tunsivat syvää mielenkiintoa. Sutherland
salli samoin vaimonsa kurkistaa ikkuna-aukosta.
Sellaisissa tilanteissa, joista olemme puhuneet, tuntuvat minuutitkin
pitkiltä, mutta Mul-keep-mo seisoi ainakin pari minuuttia niin
liikkumatonna kuin olisi hän ollut taiteilijan mallina.
Hänen asentonsa oli miellyttävä. Hän seisoi oikeaan jalkaansa nojaten,
vasen jalka hiukan etuviistossa huolettomassa asennossa. Pitkää
luodikkoaan hän piti poikittain edessään, oikea käsi puristi
asetta lukon vaiheilta ja vasen käsi piteli kiinni suupuolelta.
Mokkasiineineen, säärystimineen, metsästysmekkoineen, vöineen, pitkine
hiuksineen, joihin oli kiinnitetty väritettyjä kotkansulkia, ja
maalattuine kasvoineen hän oli komeimpia Amerikan intiaaneja mitä
milloinkaan on nähty.
Seisoen siten kuunteli Miami joen eteläiseltä rannalta saapuneen
sanansaattajan kertomusta. Hän kuuli intiaanin kertovan
paristakymmenestä valkoisesta metsästäjästä, jotka hän oli nähnyt
lähellä metsässä ja jotka pian hyökkäisivät heidän kimppuunsa.
Tämä oli Miamille kohtalon sallimus, sillä muutoin hänen olisi ollut
melkein mahdotonta pelästyttää soturiveljiään pakosalle.
Äkkiä leimahti Kalkkarokäärmeen kasvoilla tiikerimaisen julma ilme ja
näytti siltä kuin hänen rinnassaan riehuvaa vihan tulta ei olisi enää
mikään voinut hillitä.
"Tuhon päivä on tullut ja tuo pesä hävitetään maan tasalle!" huusi hän
ukkosen tapaisella äänellä. "Ei jätetä kiveä kiven päälle eikä yksikään
valkonaama saa elää! Kaikkien on kuoltava! Valkonaamat karkoitetaan
suuren suolaisen meren rannoille!"
Ja ikäänkuin vihansa hurmiossa heilahdutti hän pyssynsä poskelle ja
laukaisi rakennusta kohti aivankuin haavojen ja tuskien raivostuttama
mies, joka puukollaan mielettömästi viiltelee puita tahi maata.
Laukaistessaan päästi hän vielä hurjan ulvonnan, joka tuntui myös
olevan hänen hillittömän raivonsa ilmaus.
"Merkki on annettu!" huudahti Kenton äänellä, joka kuulosti kiihkeältä.
"Pojat odottivat vain hänen luodikkonsa pamausta ja hänen
sotahuutoansa. Kuulkaa! Nyt musiikki alkaa!"
Sanat oli tuskin lausuttu, kun alkoi kuulua luodikkojen terävää
pauketta, jota valkoisten miesten helposti tunnettavat sotahuudot
säestivät.
"Oletteko valmiit?" kysyi Kenton katsoen molempia naisia.
"Valmiit olemme, odotamme vain käskyä", vastasi Alice hilliten
voimallisesti kiihkoaan.
"Aiot ottaa pyssysi mukaasi, näen minä; hyvä on, mutta käytä sitä vasta
äärimmäisessä hädässä."
Kääntyen Sutherlandiin päin, joka oli levottomuudessaan työntänyt
ikkunaluukun kokonaan syrjään, sanoi Kenton:
"Aukaise ovi, Silas."
Uudisasukas hätkähti kuullessaan käskyn. Hän katsahti ympärilleen kuin
hiukan hämmentyneenä; sitten hän asetti pyssynsä ikkunan viereen seinää
vasten ja nosti raskaan salvan paikoiltaan. Kun tämä oli tehty,
tarvitsi vain painaa linkku auki ja astua ulos.
Metsässä oli ampuminen käynyt entistä kiivaammaksi ja siihen
sekautuivat myös taistelevien huudot. Kenton seisoi nyt ovella, joka
oli juuri sen verran auki, että hän saattoi nähdä kaikki mitä talon
edessä tapahtui.
Silloin tällöin hän näki puiden välistä vilahdukselta ystäviään, jotka
olivat hyökänneet leiriin ja ajoivat intiaaneja edellään. Samassa he
katosivat näkyvistä jokea kohti peräytyvien punanahkojen kintereillä.
"Tuotahan minä pelkäsin", sanoi Kenton. "Ne pakanat pyrkivät joelle,
jonka yli ne todennäköisesti aikovat mennä alempaa. Nyt menkää, naiset;
tien jokirantaan tunnette, mutta juoskaa tavallista enemmän vasemmalle
pysyäksenne loitolla intiaaneista."
Silas Sutherland syleili nopeasti vaimoaan ja tytärtään ja suuteli
kumpaistakin kuiskaten: "Jumala teitä varjelkoon!" Sitten aukaisi
Kenton oven ja naiset astuivat ulos.
Ilma oli lauhkea, ja kuten olemme sanoneet, ei kummallakaan ollut
mitään kannettavan tapaista. Olihan kotona useita heille kallisarvoisia
ja rakkaita esineitä, jotka he olisivat ilolla vieneet mukanaan, mutta
Kenton oli taipumaton eikä antanut heidän ottaa mitään taakkaa.
He olivat pukeutuneet miellyttäviin kotikutoisiin pukuihinsa,
jaloissaan heillä oli vahvat kengät ja päässä kotona valmistetut
myssyt, minkä kaltaisia päähineitä nykyäänkin välistä nähdään niillä
seuduilla. Äidillä oli käsivarrellaan villapeite, mutta mitään muuta
hänellä ei ollut mukanaan paitsi välttämättömiä vaatteita.
Alicella ei ollut peitettäkään, pyssy hänen kädessään painoi kylliksi.
Hän aikoi ottaa mukaansa myös ruutisarven ja kuulapussin, mutta Kenton
ja hänen isänsä ravistivat kieltävästi päätään.
"Jos sinun täytyy käyttää pyssyä, niin kerkeät ampua ainoastaan yhden
laukauksen, olitpa kuinka vikkelä hyvänsä", huudahti metsästäjä. "Jos
sinulla on ampumatarpeita mukanasi, niin luulet olevasi vahvempi kuin
oletkaan. Minä taas tahdon saada sinut ymmärtämään, että ainoa
pelastuksen mahdollisuus on juosta henkensä edestä jokirantaan minun
suurelle venheelleni."
Pakeneville oli neuvottu tie, jota heidän piti kulkea, niin tarkkaan,
etteivät he voineet mennä harhaan, ellei mitään odottamatonta
tapahtuisi. Jos yksi tahi useampia intiaaneja olisi tunkeutunut heidän
ja venheen välille, niin siinä tapauksessa heidän täytyisi poiketa
määrätystä suunnasta.
Tämä ei ollut kuitenkaan uskottavaa, sillä vaikka punanahkojen
peräytymistie ja naisten pakotie olivat jotakuinkin yhdensuuntaiset,
niin ne olivat siksi etäällä toisistaan, ettei yhteensattuminen ollut
luultavaa. Muistettaneen, että tämä tapahtui varhain syksyllä, jolloin
lehdet alkoivat kellastua ja jo putoillakin maahan, mutta jolloin metsä
oli kyllin tiheä kätkemään suuremmankin miesjoukon.
Täytyy vielä mainita, että äiti ja tytär tunsivat molemmat ympäristön
hyvin, ja voimme varmuudella sanoa heidän kulkeneen matkan uudistalolta
joelle satoja kertoja. Nain oli asiain laita, kun Silas Sutherland
perheineen hiipien lähti talostaan, jossa he olivat olleet melkein
kaksikymmentäneljä tuntia miamien ja shawneitten piirittäminä. Kenton
ja uudisasukas pysyttelivät naisten läheisyydessä, sillä oli vielä
liian aikaista erota toisistaan.
Vaikka intiaanit olivatkin paenneet, pelkäsivät molemmat miehet, että
joku vihollinen huomaisi naiset ja heidät. Intiaanit olivat hajautuneet
kaikkialle ja ystävämme ajattelivat, että punanahkoja oli koolla
aukeaman toisessa päässä. Eihän mikään ollut sen todennäköisempää kuin
että joku punanahka ampuisi heitäkin.
Tämä pelko oli onneksi aiheeton. Kaikki läheisyydessä oleskelevat
miamit ja shawneet olivat olleet koolla samassa paikassa, kun valkoiset
miehet hyökkäsivät ja aloittivat ampumisen. Samoin kuin Simon Kenton
oli hiukan aikaisemmin pujahtanut mökkiin vihollisten huomaamatta, niin
seurue pääsi nytkin aukeaman poikki kenenkään näkemättä.
"Hiukan enemmän vasemmalle", kuiskasi metsästäjä heidän päästyään
metsän suojaan. "Luulen, ettei punanahkoja tule tiellemme. Nyt on
juostava minkä jaloista pääsette."
Toivon ja helpotuksen tunne valtasi äidin ja tyttären mielen, kun he
kiirehdittyään talosta, jossa he olivat olleet, niin kauan vankina,
pääsivät metsään puiden suojaan. Kasvullisuuden tarjoama suoja oli kuin
varjeleva peite, johon sallimus heidät kietoi.
Alice juoksi edellä ja kiiti puiden välissä kuin nuori hirvi. Aina
vähän väliä hän hiljensi askeleitaan ja odotti äitiään. Tytär juoksi
kiihkoissaan niin nopeasti, ettei äiti aina jaksanut seurata häntä,
vaikka hänkään ei juossut hitaasti.
Lähellä heidän takanaan tulivat Kenton ja Sutherland, jotka keskittivät
huomionsa enemmän taakse- kuin eteenpäin, sillä viimemainitulta
suunnalta oli vaaranuhka todennäköisesti pienempi.
"Arvelen olevamme kyllin etäällä", sanoi Kenton, kun oli juostu
neljännes matkasta joelle. "Meidän täytyy palata poikia auttamaan."
Uudisasukas huudahti hiljaa, ja vaimo ja tytär pysähtyivät ja katsoivat
taaksensa. Miehet huiskuttivat kättään hyvästiksi, naiset nyökkäsivät
ymmärtävänsä tarkoituksen ja vastattuaan tervehdykseen he katosivat
metsään.
XXXII.
TAISTELU.