varovasti eteenpäin näki hän intiaanikanootin, joka oli tarttunut
rannan pensaisiin.
"Mainiota!" huudahti hän pysähtyen ja katsellen kanoottia; "näyttää
siltä kuin yhtään intiaania ei olisi lähimaillakaan."
Päästyään varmuuteen, että joitakin punanahkoja oli tullut sillä
toiselta rannalta, tarkasteli Scipio sitä suuremmalla varovaisuudella.
Pitkälapainen mela oli kanootin pohjalla, joten mitään ei puuttunut,
jos tahtoi käyttää alusta hyväkseen.
Neekeri oli ollut kyllin kauan tuolla aarniometsien sydämessä
oppiakseen melomaan kanoottia, mikä ei ensi yrityksellä luonnistu
taitavallekaan soutajalle. Irroitettuaan kanootin rannan pensaikosta
nousi hän siihen ja työnsi sen edemmäksi rannalta alkaen meloa
varovasti eteenpäin. Edellisenä yönä olivat Miami-soturi ja Brayton
Ripley matkanneet samalla kanootilla samaan tapaan rantojen suojassa.
"Koska minulla nyt on venhe", ajatteli Scipio, "niin mikä estää minua
melomasta vaikka kolmen, neljänsadan penikulman päähän? Luulenpa
intiaanien silloin kyllästyvän takaa-ajoon ja huomaavan, ettei se maksa
Vaivaa." Scipio ei laskenut pitkältä myötävirtaa sentähden että hän
joutui siten kauemmaksi erämaahan ja etäälle varustuksesta, joka hänen
mielestään oli lähin turvapaikka. Tämä seikka ratkaisi hänen
päätöksensä ja hän käänsi kanoottinsa vastaviitaan. Ollessaan näissä
puuhissa huomasi hän rannalla aluksen, josta Simon Kenton miehineen oli
juuri äsken poistunut.
"Ihme ja kumma!" murahti neekeri alkaen vähitellen uskoa maailman
todellakin olevan hiukan nurinkurisen. "Mistä tuo venhe mahtaa olla
kotoisin? Näyttää olevan täällä rakennettu. Ihmettelenpä, ovatko
intiaanit tehneet tuon petkuttaakseen meitä valkoisia."
Scipio katseli venhettä vähän aikaa tutkivasti ja epäluuloisesti
uskaltamatta lähestyä. Ketään ei näkynyt ja hänen epäluulonsa pikemmin
kasvoivat kuin vähenivät. Vasta melkoisen ajan kuluttua hän uskalsi
huutaa: "halloo!"
Hän huusi useamman kerran saamatta vastausta ja rohkaistuen tästä hän
meloi kanoottinsa venheen viereen. Alukseen oli helppo päästä ja hän
huomasi pian sen olevan aivan tyhjän.
"Sinua en enää tarvitse", sanoi hän katsellen kanoottiaan. "Saat
mennä." Ja hän päästi kanootin ajelehtimaan virran mukana.
Scipio oli tullut Ohio-jokea alas samanlaisessa kömpelössä aluksessa ja
hän tunsi hyvin sen rakenteen ja sisustuksen. Hän oli kyllin viisas
tekemään sen johtopäätöksen, että jossakin lähistöllä oli joukko
valkoisia miehiä. Oli selvää, ettei venheessä ollut tapeltu, sillä
mitään sellaisia jälkiä ei näkynyt.
"Koska nyt olen päässyt tähän, missä olen, niin aion levähtää."
Ja ryömittyään venheen katoksen alle paneutui Scipio pitkälleen ja
nukkui pian sikeästi.
XXVIII.
MUL-KEEP-MO VAARASSA.
Miami-soturi Mul-keep-mo poistui hiukan huonoin aavistuksin Kentonin ja
hänen ystäväinsä luota yhtyäkseen uudistaloa piirittävään
intiaanijoukkoon.
Hän tiesi pelaavansa hyvin vaarallista peliä toimimalla niin
tehokkaasti valkoisten puolesta, joiden leppymätön vihollinen hän
teeskenteli olevansa omiensa luona ollessaan. Hänellä täytyi olla
satumaisen hyvä onni voidakseen näytellä osaansa edelleen asian
todellisen laidan tulematta ilmi.
Miami ajatteli erästä aamupäivän tapahtumien kohtaa, joka oli
todellakin merkillinen ja joka oli hänen levottomuutensa pääsyy. Vain
kaksi intiaania oli ajanut takaa Brayton Ripleytä. Kuinka oli sitten
selitettävissä, että Haw-hu-da, Shawnee-päällikkö, ilmestyi näyttämölle
juuri ratkaisevimmalla hetkellä? Mul-keep-mo ei voinut sitä ymmärtää.
Hän uskoi Haw-hu-dan epäilleen hänen uskollisuuttaan ja
vilpittömyyttään ja sentähden oli Haw-hu-da hänen aavistamattaan
vakoillut hänen toimintaansa. Varmuuden hankkiminen tästä seikasta ei
ollut kuitenkaan tarpeellista, koska päällikön mielipidettä asiassa ei
voitu enää kuulla.
Lähistössä piileskelevät intiaanit olivat kaikesta päättäen saaneet
heti tiedon Braytonin paosta. Siitä oli nyt kulunut useita tunteja eikä
voinut uskoa, ettei karkulaista olisi koetettu ottaa kiinni.
Juuri tämä todennäköisyys sai Miamin pelkäämään, että joku takaa-ajaja
oli huomannut hänen petoksensa ja paljastanut liiton, jonka hän oli
solminut valkoihoisten kanssa. Mutta hän oli ollut vaaroissa ennenkin
ja kulki nyt eteenpäin puiden välissä vähääkään arastelematta. Hänen
mustat silmänsä välähtelivät oikealle ja vasemmalle ja hänen korvansa
erottivat heikoimmankin risahduksen. Voidaksemme ymmärtää seuraavat
tapaukset täytyy tietää, että Sutherlandin talon etupuoli oli länttä
kohti ja eteläinen pääty siis Ohio-virralle päin. Koillisella suunnalla
vähän matkan päässä paloi nuotio, jonka luota Brayton Ripley ja Scipio
pakenivat. Kuten muistettaneen, oli nuotion luona vain joitakin
intiaaneja; jos asian laita olisi ollut toisin, niin ei noilla kahdella
vangilla olisi ollut paon toivoakaan. Melkein yhtä pitkän matkan päässä
luoteisella suunnalla paloi oikea leirinuotio, jonka läheisyydessä
suurin osa piirittäjäjoukkoa vietti enimmän aikansa. Sieltä oli
tulinuolet heitetty ja useimmat luodikon laukaukset ammuttu.
Erottuaan Kentonista ja hänen kumppaneistaan suuntasi Miami-soturi
kulkunsa viimemainitulle paikalle Päivällinen oli syöty
Kalkkarokäärmeen tullessa nuotion lähelle, jonka savun hän oli nähnyt
ennenkuin hän huomasi tulen. Hän ei ollut vielä nähnyt ketään
nuotiolla, kun hän kuuli risahduksen takaapäin ja kääntyi
salamannopeasti ympäri.
Hän oli kuullut lehtien kahinaa ja näki Wath-tre-hin, Huuhkajan,
lähestyvän. Intiaani käveli huolettomasti, mutta oli tulossa Ohio-joen
suunnalta. Tuo viekas Miami epäili heti, että häntä oli vakoiltu, mutta
nyt oli liian myöhäistä vaatia häntä edesvastuuseen tahi koettaa tehdä
hänet vaarattomaksi.
Mul-keep-mo oli tuskin astunut tulen ääreen, jonka luona oli vain kolme
soturia, kun punaisia sotureita alkoi ilmestyä metsästä ikäänkuin
kaikki olisivat odottaneet hänen saapumistaan. Tämä näytti jo
uhkaavalta, mutta Miamin kasvoissa ei värähdyskään ilmaissut, että hän
ajatteli niin. Neljännestunnin kuluttua oli ainakin kolmekymmentä
miestä koolla Mul-keep-mon ympärillä. Toiset puhelivat hänen kanssaan
ja toiset keskustelivat keskenään. Huuhkaja ja pari muuta intiaania
vaikenivat synkästi.
Ei voi sanoa intiaanien olleen iloisia. Muutamia heidän parhaita
sotureitaan oli kaatunut ja heidän hengettömät ruumiinsa makasivat
maassa nuotion lähellä, josta ne pian vietäisiin kukin kotiinsa ja
haudattaisiin juhlallisesti.
Hyökkäyksestä oli kulunut yö ja melkein kokonainen päivä ja mökki oli
vahingoittumaton ja sen puolustajat olivat ylväämpiä kuin konsanaan.
Kaikki yritykset olivat menneet myttyyn ja piirittäjät miettivät, miten
mökin voisi parhaiten valloittaa ja sen puolustajat surmata.
Piiritystä ei ajateltukaan lopettaa. Sen jatkamista vaadittiin niin
äänekkäästi, ettei se voinut jäädä huomioon ottamatta. Muutamat
ehdottivat, että teeskenneltäisiin poislähtöä ja kätkeydyttäisiin
syvemmälle metsään. Sieltä pidettäisiin majaa silmällä joitakin päiviä,
kunnes uudisasukas rohkenisi lähteä ulos, jolloin hän luonnollisesti
joutuisi heidän kynsiinsä.
Mutta enemmistö vastusti tätä suunnitelmaa, koska se oli niin kovin
hidas. Kun intiaaneja oli niin paljon ja vihollisia vain joku, niin
varmasti täytyisi löytyä sukkelampi keino voittaa vastustajat.
"Metsässä on paljon valkonaamoja", sanoi Mul-keep-mo, kun tuo säännötön
keskustelu näytti keskittyvän häneen.
Tämä sanoma käänsi kaiken huomion sen tuojaan, koska eräs tapahtuma
mökin piirityksessä saattoi ajattelemaan samaa.
"Kertooko Kalkkarokäärme meillekin, mitä hänen silmänsä näkivät
metsässä?"
Kysyjä oli Huuhkaja, joka seisoi Mul-keep-mon edessä ja katsoi häntä
kylmästi silmiin.
"Kalkkarokäärme on kertova, mitä hänen silmänsä ovat nähneet. Metsässä
on tuolta yläjoen vahvasta linnoituksesta saapuneita valkonaamoja,
jotka susien lailla hiipivät metsien halki odottaen tilaisuutta Voida
surmata soturimme."
"Montako he ovat ampuneet?" kysyi Huuhkaja.
"Kaksi soturiamme ajoi takaa vartijoiltaan karannutta valkonaamaa. Hän
latasi pyssynsä niin sukkelaan, että hän ampui molemmat kuoliaaksi
lähellä suuren joen rantaa."
Kalkkarokäärme pysähtyi hetkeksi nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen
ilmoituksensa teki. Hän näki kuulijoiden kasvojen ilmeestä, etteivät he
tienneet asiasta mitään. Huuhkajan katseessa oli kuitenkin jotakin,
mistä saattoi päätellä hänen tietävän hiukan enemmän kuin muut.
"Sitten Haw-hu-da, shawneitten suuri sotapäällikkö, ja Kalkkarokäärme
lähtivät valkonaaman jälkeen, joka juoksi kuin hirvi. He olisivat
saaneet hänet kiinni ja tuoneet hänet takaisin tänne, jotta soturit
olisivat voineet sitoa hänet paaluun ja sytyttää tulen ympärille, mutta
toiset valkonaamat tulivat ja --"
Miamin ääni värähti ja sortui ja hän painoi päänsä alas kuin suruansa
tukahduttaakseen. Oliko milloinkaan nähty hävyttömämpää tekopyhyyttä?
Liike oli vaikuttavampi kuin mitkään sanat. Jokainen soturi tulkitsi
sen oikein ja heidän maalatuilla kasvoillaan kuvastui kauhu. Heidän
kuuluisa johtajansa, Haw-hu-da, oli kuollut. Vihatut valkonaamat olivat
tappaneet hänet.
Vähän aikaa vallitsi syvä hiljaisuus ja sitten kuulosti siltä kuin koko
joukko olisi raskaasti huokaissut. Vaikka nuo punaiset miehet olivatkin
tuimia ja säälimättömiä, niin he surivat mahtavan päällikkönsä
kuolemaa, päällikön, joka oli uljuudellaan ansainnut kauhistavan
maineensa vihollistensa keskuudessa.
Miami-soturi seisoi alaspainunein päin pitäen vasenta kättä silmillään
ikäänkuin hän olisi odottanut saarnaajaa lukemaan siunausta, mutta
hänen silmänsä olivat hiukan raollaan. Hän katseli terävästi eteensä ja
molemmille puolille tarkastellen huolellisesti, minkä vaikutuksen hänen
tiedonantonsa heidän kuuluisan päällikkönsä kuolemasta oli heihin
tehnyt.
Voidaan sanoa, että näky oli yleensä tyydyttävä, yhtä poikkeusta
lukuunottamatta.
Huuhkaja oli pannut pyssynsä pois ja seisoi nyt hajasäärin käsivarret
rinnalla ristissä kuin varustautuen odotetun syytöksen varalle. Hänen
kasvonsa olivat kauniit, mutta hän ei ollut niin tarmokkaan ja
voimakkaan näköinen kuin Mul-keep-mo. Muistettaneen hänen kuuluvan
samaan heimoon kuin Mul-keep-mo, jonka harras ja lämmin ystävä hän oli
ollut vielä kaksikymmentäneljä tuntia sitten.
Huuhkaja seisoi liikkumatonna kuin pronssipatsas. Hän katseli
kiinteästi Mul-keep-mota ja tutkisteli noiden kuparinväristen kasvojen
ilmeitä kuin koettaen löytää selityksen johonkin arvoitukseen, joka ei
antanut hänelle rauhaa.
Samalla hän oli Kalkkarokäärmeen tarkan tutkimuksen alainen.
Seisoessaan pää kumarruksissa saattoi Mul-keep-mo nähdä, Huuhkajan
mokkasiinit, säärystimet, mekon ja rinnalle ristityt käsivarret, mutta
hän ei tohtinut kohottaa päätänsä ja katsoa heimoveljeänsä suoraan
silmiin, vaan hän vilkaisi pari kertaa salavihkaa hänen kasvoihinsa.
Siinä olikin tarpeeksi ja Mul-keep-mon levottomuus kiihtyi yhä. Hän oli
epäillyt Huuhkajaa aina siitä lähtien kuin Huuhkaja oli ilmestynyt
näkyviin metsästä hänen selkänsä takaa.
Ei pidä luulla, että Mul-keep-mo pelkäsi soturia. Mikään ei tosiaankaan
olisi ollut hänestä niin mieluista kuin kohdata vastustajansa yksinään
metsässä, jossa ratkaisu saattoi tapahtua ilman todistajia.
Mutta jos Huuhkaja oli todellakin ollut näkemässä aamupäivän tapauksia,
joissa Kalkkarokäärmeellä oli niin tärkeä osa, niin hän oli nähnyt
tarpeeksi tietääkseen, että Miami-soturi oli alusta alkaen toiminut
valkonaamojen eduksi.
Itse Haw-hu-da oli viime yönä lausunut tämmöisen syytöksen, jonka
Mul-keep-mo viekkaalla kepposella todisti perättömäksi. Jos syytös nyt
uudistettaisiin ilman sitovia todistuksia, niin Kalkkarokäärme
selviäisi kyllä jutusta, mutta jos syytös näytettäisiin toteen, niin
loppu olisi onneton.
Intiaanit kostaisivat julmasti petturille.
XXIX.
OVELA KEPPONEN.
Miami-soturi oli siksi taitava näyttelijä, ettei hän pitkittänyt
surukohtausta sopimattoman kauan. Oli aika jo lopettaa, sillä
liioittelu vahingoittaisi hänen asiaansa.
Lyhyen, mutta kohtuullisen ajan kuluttua otti hän kätensä silmiltään ja
katsoi ympärilleen. Hänestä oli omituisten asianhaarojen vaikutuksesta
tullut neuvottelukokouksen johtaja tahi neuvonantaja.
"Suremme nyt uljasta Haw-hu-data ja kaatuneita sotureitamme", sanoi
Mul-keep-mo sointuvalla äänellään, joka värähteli hieman, "mutta
meillähän ei ole mitään puutetta urhoollisista päälliköistä ja
sotureista. Ken meistä on urhoollisempi kuin Wath-tre-hi, Huuhkaja, ja
sopivampi päälliköksi kuin hän?"
Tämä oli mestariteko. Yhtä vähän kuin Yrjö Washington istuessaan
Amerikan kongressissa oli osannut odottaa tulevansa nimitetyksi
isänmaan ystävien armeijan päälliköksi, yhtä vähän aavisti Miami-soturi
Huuhkaja, että häntä ehdotettaisiin piiritysjoukon johtajaksi.
Yllätys oli niin odottamaton, että tuo rautahermoinen soturi hätkähti
huomattavasti. Hän tuijotti puhujaan niin hämmentyneen näköisenä, että
useilla maalatuilla kasvoilla vilahti hymy. Mul-keep-mo jatkoi:
"Haw-hu-da oli shawnee, Huuhkaja on miami, mutta shawneet ja miamit
ovat ystäviä. Pottawatomiet, wyandotit, delawaret ja he ovat veljiä ja
he ovat valmiit uhraamaan henkensäkin karkoittaakseen valkonaamat
metsästysmailtaan ja ajamaan tungettelijat aina suuren veden rannoille
saakka.
"Veljet, meitä johti päällikkö, joka kuului shawneitten mahtavaan
heimoon. Jos Haw-hu-da ei olisi kaatunut, niin hän olisi päällikkömme
koko elinaikansa, mutta hän on mennyt autuaammille metsästysmaille ja
meidän on valittava itsellemme toinen. Valitkaamme Huuhkaja.
Kuullessaan hänen nimeään mainittavan kalpenevat ja vapisevat
uudisasukkaat majoissaan."
Tämä oli Huuhkajasta puhuttuna kouraan tuntuvasti liioiteltua, sillä
luultavasti vain noin viisi tahi kuusi valkoista miestä tunsi hänet,
mutta tuommoinen suurenmoinen puhetapa on Amerikan intiaaneille
ominainen eikä kukaan kuulijoista ajatellutkaan, ettei puhe olisi
ollut täysin paikallaan.
Huuhkaja olisi todennäköisesti kieltäytynyt hänelle siten tarjotusta
kunnia-asemasta, jos hänellä olisi ollut aikaa punnita asiaa. Mutta
epäilläänkö imartelijoita? Mul-keep-mo olisi ollut itseoikeutettu
ehdokas ja hänen viekas ja suloinen puheensa oli huumannut Huuhkajan.
Kaikki kuulijat hyväksyivät ehdotuksen valita miamin joukon
johtajaksi. Miamit olivat olleet uskollisia liittolaisia ja he olivat
kunnioittaneet Haw-hu-data kuin heimonsa jäsentä. Vaikka Mul-keep-mo
olikin heimonsa keskuudessa niin huomattava henkilö, että hän oli
melkein päällikön asemassa, niin ei hän eikä kukaan muukaan ollut
omaksunut mitään erikoisasemaa tällä sotaretkellä. Kalkkarokäärme oli
todellakin viime yönäkin Haw-hu-dan syyttäessä häntä kavalluksesta
käyttäytynyt yhtä nöyrästi kuin vaatimattomin soturi konsanaan.
Sitäpaitsi oli Huuhkaja rotunsa komeimpia edustajia. Vaikka hän ei
ollutkaan muita merkillisempi viisautensa tahi entisten urotöittänsä
tähden, niin hänellä ei ollut kuitenkaan mitään syytä kavahtaa
vertailua kenenkään kanssa, paitsi juuri Kalkkarokäärmeen.
"Veljet", sanoi Kalkkarokäärme ja katseli hetken vaieten ympärilleen
kuin keskittääkseen sanoihinsa mahdollisimman suuren vaikutusvallan.
"Huuhkaja olkoon johtajamme, hän olkoon myös miamien päällikkö. Kotiin
tultuamme kerron Huuhkajan urotöistä ja sielläkin hänet valitaan
päälliköksi. Jos he tahtovat tiedustella kertomukseni todenperäisyyttä,
niin lähetän heidät veljieni shawneitten luo. Teenkö niin?"
Viekas Mul-keep-mo oli varma nähdessään kaikkien läsnäolevien
nyökäyttelevän päätään ja kuullessaan joka taholta hyväksyvää mutinaa,
että hän oli osunut oikeaan.
"Veljet", sanoi hän, "Huuhkaja on sotaretkemme johtaja."
Hovimiehen suloudella tervehti Mul-keep-mo sirolla kädenliikkeellä
hymyillen Wath-tre-hi'a ja astui sivulle ikäänkuin luovuttaakseen
päällikön paikan seuraajalle. Huuhkaja tunsi hetken tulleen, jolloin
hänen täytyi hyvän tavan mukaan lausua heikko vastalause. Liikkumatta
paikaltaan kääntyi hän miehiin päin ja sanoi hiukan hämillään:
"Veljet, Kalkkarokäärmeen puhe on liikuttanut sydäntäni. Huuhkaja ei
ole hänelle osoittamaanne kunniaa ansainnut. Kalkkarokäärme sopisi
paremmin päälliköksenne --"
"Ei veljeni, ei; se ei käy päinsä", keskeytti Kalkkarokäärme ravistaen
päätään. "Shawneet ja miamit ovat sanoneet: Huuhkaja on päällikkömme."
Hyväksyvät huudot tukivat näitä sanoja ja Huuhkaja ei voinut salata
mielihyväänsä. Hän oli pelännyt päällikön arvon siirtyvän kuin
siirtyvänkin kaikesta huolimatta tuolle ovelalle Mul-keep-molle, mutta
nyt oli vaara ohitse. Voidaan sanoa valtiopäiväkielen tapaan, että
ehdotus oli ollut uudelleen käsiteltävänä, ratkaisu oli ollut myöntävä
eikä päätöstä voitu enää purkaa.
Jos Kalkkarokäärme olisi tehnyt itsestään sotaretken päällikön, niin
Huuhkajasta olisi tullut hänen verivihollisensa, minkä Kalkkarokäärme
tiesi hyvin.
"Veljet", lisäsi uusi päällikkö, "Huuhkaja on nyt johtajanne, koska
olette niin tahtoneet; hän tahtoo uhrata henkensä kansansa edestä ja
hän rakastaa shawneita kuin olisi hän heidän heimoaan. Olemme
sotureita, tappelemme paremmin kuin jaarittelemme. Mitä meidän on
tehtävä? Voiko sitä kukaan muu meille paremmin neuvoa kuin viisas
Mul-keep-mo?"
Huomio kääntyi vielä kerran Kalkkarokäärmeeseen. Sanottakoon, että sitä
tuo ovela miami oli odottanutkin, ja asiain kulku tyydytti häntä
täydellisesti.
Tilanne oli arkaluontoinen, mutta Kalkkarokäärme osoittautui olevan
mestarillinen asianajaja. Häneltä oli kysytty neuvoa, mutta hän oli
liian viisas heikontaakseen vaikutusvaltaansa ilmaisemalla todellisia
tarkoitusperiään. Sanomatta sanaakaan hän käänsi kasvonsa uudistaloa
kohti, jonka kattoa hiukan näkyi puiden välistä. Hänen silmissään
leimusi synkkä viha, joka kuvastui hänen kasvoillaankin maalauksesta
huolimatta; hän viittasi kädellään aukeamaa kohti ja hänen äänensävynsä
oli tavallista vaikuttavampi, sillä se oli kuin kaukaisen ukkosen
jyminää. Sanat lausuttiin matalalla äänellä ja harvakseen.
"Tuo talo on hävitettävä. Shawneitten ja miamien on saatava kynsiinsä
talon kaikki asukkaat, jotka sitten poltetaan kuoliaaksi! Mitä veljeni
siitä sanovat?"
Nuo peloittavat sanat sytyttivät intoa. Kuulijakunta puhkesi hurjaan
ulvontaan ja Huuhkaja huusi kaikista kovimmin kohottaen kätensä ylös.
"Mutta, veljeni", lisäsi puhuja vihamielisen ilmeen lientyessä hänen
kasvoillaan, "meidän pitää olla viisaita."
Hän alkoi nyt vakuuttaa kuulijoilleen, että heidän monta kertaa
osoittamansa uhkarohkeus oli nyt vaihdettava varovaisuuteen.
Uhkarohkeudella voitaisiin uudistalon asukkaat kylläkin pakottaa
antautumaan, mutta siihen saakka oli jo niin monta urhoollista soturia
kaatunut, ettei hän enää halunnut menettää enempää.
Uusi asemansa luonnollisesti innosti Huuhkajaa, ja hän kävi innolla
toimeen. Seuraavassa säännöttömässä neuvottelussa suositteli hän
muurinsärkijän käyttämistä viimeöiseen tapaan. Yritys oli kyllä
vaarallinen, mutta jos miehissä oli vähänkään sitkeyttä ja urheutta,
niin ovi saataisiin pian murretuksi ja puolustajat vangiksi.
Huuhkajan ehdotuksessa oli jotakin houkuttelevaa, ja kun hän
vapaaehtoisesti tarjoutui yrityksen johtajaksi, niin enemmän kuin
puolet läsnäolijoista tahtoivat innostuneesti seurata häntä.
Mutta Kalkkarokäärme teki vastaväitteitä. Hän ei voinut suostua siihen,
että koko retkikunnan päällikkö kävisi melkein varmaan kuolemaan. Jos
johtajaa kerran tarvittiin, niin oliko siihen sopivampaa henkilöä kuin
hän itse, Kalkkarokäärme? Mutta eikö keksittäisi parempaa suunnitelmaa?
Hänen veljensä unohtivat metsässä olevan valkonaamoja, jotka
todennäköisesti millä hetkellä hyvänsä saattaisivat sekautua
taisteluun.
Kuullessaan nämä sanat katsahti Huuhkaja puhujaan paljon merkitsevästi
ja liikutti huuliaan kuin jotakin sanoakseen, mutta Kalkkarokäärme
jatkoi puhettaan vielä jonkun aikaa ja hänen Vaiettuaan oli Huuhkajakin
muuttanut mieltään ja seisoi vaiti. Oli ollut hiuskarvan varassa, että
räjähdys välttyi. Huuhkaja oli kiitollisuuden velassa miehelle, joka
oli hänestä tehnyt päällikön, ja hän vaikeni.
Kalkkarokäärme uskotteli nyt ihmeellisellä taidollaan kuulijoilleen,
että pienen puolustajajoukon kukistamiseen tarvittiin apuväkeä.
Ehdotus oli odottamaton, ja jos joku toinen olisi sen esittänyt, niin
häntä olisi soimattu pelkuriksi ja ehdotus olisi paikalla hylätty.
Huuhkajakin, joka muutoin usein vetosi Kalkkarokäärmeen taitavuuteen,
olisi vastustanut häntä, mutta puhuja esitti mestarillisesti, kuinka
vaarallinen yritys oli. Miehistä, jotka kävisivät kiinni aukeamalla
olevaan raskaaseen tukkiin ja ryntäisivät sitä kantaen mökkiä kohti,
ammuttaisiin useimmat kuoliaaksi.
Kukaan ei epäillytkään, etteivät puolustajat olisi olleet varuillaan.
He käsittäisivät intiaanien tarkoituksen heti kun nämä lähestyisivät
maassa olevaa hirttä, ja aloittaisivat ampumisen. Välimatka oli niin
lyhyt, että kaksi tahi kolme hyökkääjää kaatuisi varmasti, ennenkuin he
olisivat ehtineet koskeakaan hyökkäysvälineeseen. Puolustajat ehtisivät
hyvin ladata uudelleen, ennenkuin ovi oli saatu murretuksi, ja pari
kolme soturia sortuisi vielä.
Joku huomautti, että laukaukset käärimällä peitteitä hyökkääjien
ympärille eivät pystyisi heihin ollenkaan, mutta Kalkkarokäärme hylkäsi
neuvon kelpaamattomana. Jotta sellaisella turvalaitteella olisi jotakin
merkitystä, olisi soturi kiedottava huopiin kiireestä kantapäähän.
Siten suojattuna ei soturi voisi nähdä mitään eikä astua askeltakaan.
Pimeässä saattoi tuo keino käydä hyvin päinsä, koska puolustajat
silloin eivät voineet tähdätä oikein tarkkaan, mutta kirkkaassa
auringonpaisteessa saattoi jokainen aukko, oli se kuinka pieni hyvänsä,
käydä turmiolliseksi. Jokainen kuula saattoi sattua arkaan kohtaan.
Nyt oli siis ratkaistava, tahtoivatko hyökkääjät vangita vihollisensa
menettämällä puolikymmentä soturia vai oliko heistä parempi käyttää
muita keinoja, jotka eivät käyneet niin kalliiksi.
Kalkkarokäärme esitti asian niin kylmästi ja ankarasti, että hän voitti
lopulta kaikki puolelleen, myöskin Huuhkajan.
Oli päätetty kutsua apua, ennenkuin ryhdyttiin mihinkään
hyökkäystoimenpiteisiin. Samalla sovittiin, että lopullinen, ratkaiseva
hyökkäys tehtäisiin tulevana yönä, mikä oli rodun sodankäyntitavan
mukaista.
"Kuu peittää kasvonsa ensi yönä", sanoi Miami, joka oli ihmeteltävän
taitava ilmanennustaja kuten kaikki hänen heimolaisensa ja rotunsa
jäsenet. "Taivaalla on pilviä, jotka kulkeutuvat kuun eteen, niin että
'pitkäpuukkoiset' eivät voi nähdä yhtä hyvin kuin viime yönä. Soturit
onnistuvat varmasti eikä heidän ystäviensä tarvitse surra enempää."
Oli onni, että kaikki merkit ennustivat ilman muutosta. Jokainen soturi
saattoi nähdä sen yhtä selvästi kuin Kalkkarokäärmekin. Tämä seikka oli
ratkaisevampi kuin mitkään Miamin puheet, vaikka hän olikin taitava ja
ovela taivuttamaan toiset mielensä mukaan.
Sitä myöten oli kaikki hyvin. Mutta mistä piti apujoukon tulla?
Se oli ikävä kyllä verraten lähellä. Silas Sutherlandin Kentuckyn
puolella näkemässä intiaanijoukossa oli noin sata miestä, joten puolet
lukumäärästä oli vielä siellä.